Lue keskustelun säännöt.
Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!
Olemme puolisoni kanssa puhuneet, että vuoden 2026 aikana alkaisimme yrittää lasta. Välillä ajatus kutkuttaa, mutta useimmiten vain pelottaa.
Viime yön valvoin murehtien. En haluaisi olla raskaana enkä varsinkaan synnyttää. Yritän kuumeisesti pohtia, olenko valmis taistelemaan sen läpi, jos lapsen kanssa onkin sitten kivaa.
Kun kahdelta yöllä kuvittelin, että siinä vieressäni olisi huutava vauva, ahdistuin valtavasti jo ajatuksesta. Isompi lapsi on ajatuksen tasolla mukava ja ihana juttu, mutta ensimmäiset vuodet vaikuttavat kaoottiselta ja uuvuttavalta taistelulta, joka ei kiinnosta lainkaan.
Täytämme kumpikin tulevana vuonna jo 35, joten olisi aika toimia. Entä jos en sittenkään pysty siihen? Huomaan haaveilevani nyt asioista, joiden yhdistäminen vauva- tai lapsiperhearkeen on mahdotonta. Onko tämä normaalia panikointia vai pitäisikö odottaa vielä?
Kommentit (401)
Vierailija kirjoitti:
Jos olisit voinut valita, olisitko halunnut syntyä vai et?
Oletan että kyllä. Tai olisihan ajatus voinut ahdistaa. Mutta, lähdetään siitä.
Tuleva lapsesi on nimittäin ikuisesti kiitollinen sinulle olemassaolostaan.
Entä jos tuo lapsi on vaikeasti vammainen?
Tuskinpa on kovin kiitollinen silloin. Tuokin vaihtoehto on ajateltava- riittääkö voimavarat hoitamiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua läpi, mutta halusin kertoa oman kokemukseni tähän. Olin teini-ikäisestä asti ajatellut, että minä en tee lapsia tähän maailmaan. Ajatusta vahvisti se, että puolisoni on stressiherkkä (myöhemmin selvisi, että hänellä on Adhd ja luultavasti on autismin kirjolla) ja ajattelin, ettei hän kestäisi lapsiperhe-elämää.
Elelimme tyytyväisinä, ja nautin, kun elämä oli helppoa ja mukavaa aikuisten elämää. Ajatus lapsista lähinnä ahdisti. Kun suhde oli kestänyt yli 10 vuotta ja olin 34-vuotias, aloin ajatella tulevaisuutta. Halusinko loppuelämältäni pelkkää töiden tekoa ja vaivatonta mutta melko merkityksetöntä arkea? Minulla ei ollut harrastuksia ja elämä oli niin helppoa, etten jaksanut nähdä asioiden eteen vaivaa.
Muutaman vuoden mietinnän jälkeen päätimme yrittää lapsen saamista, sillä kaipasin elämään jotain uutta. Tulin raskaaksi ensi yrittämällä 35-vuotiaana, ja pelkäsin vauva-arkea, univelkaa, rutiineja, tylsyyttä... You name it. Kuvani perhe-elämästä ei todellakaan ollut ruusuinen. Neuvolassa kyseltiin, miten paljon synnytys pelottaa. Minä ihmettelin vain, miksi ei puhuta siitä, mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen!
No, vauva syntyi. Oli univelkaa, unettomuutta, hormonihuuruisia itkuja. Toisaalta olin valmistautunut kaikista pahimpaan, joten ei se niin kamalaa ollut. Mutta enpä ollut valmistautunut siihen VALTAVAAN rakkauden tunteeseen, jota tunsin pientä vauvaa kohtaan. Hän oli niin pieni ja hauras, ja tunsin valtavaa suojelunhalua. Viimeinkin tajusin, miksi ihmiset hankkivat lapsia, sillä rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain sellaista, joka mullistaa koko elämän. Mikään lapsen aiheuttama epämukavuus ei enää merkinnyt samalla yhtään mitään, koska halusin tehdä kaikkeni lapsen eteen. Ja rakkaus vain kasvaa, kun lapsi kasvaa ja oppii puhumaan. Hänestä kasvaa oikea pieni ihminen, jolla on oma persoonallisuutensa.
Melkein parasta lapsen saamisessa on se, että olen oppinut nauttimaan hyvin pienistä asioista. Kun ilman lasta omaa aikaa on rajattomasti, hotelliyöt sun muut ovat kivoja mutta eivät mitään erityistä. Äitinä esimerkiksi junamatka yksin ilman lasta voi tuntua uskomattomalta luksukselta. Ja parasta arkeahan on se, kun pystyy nauttimaan pienistä asioista, aamupalasta yksin kirkasvalolampun äärellä, vaunulenkistä aurinkoisessa säässä, illallisesta yhdessä ystävän kanssa. Tämä saattaa kuulostaa surulliselta, mutta elämässä pitää olla jotain huonoakin, että hyvistä asioista voi nauttia vielä enemmän. Kun on tehnyt pitkän päivän töissä, leikkinyt illan lapsen kanssa, huolehtinut ja passannut ja saanut hänet nukkumaan omaan sänkyyn, iltapala sohvalla yhdessä puolison kanssa on päivän paras hetki. Lapsettomana se ei vain tunnu samalta.
Nykyään koen suurta surua, kun kuulen ihmisistä, jotka yrittävät vuosia lapsia mutta eivät tule raskaaksi. Elämä lapsen kanssa on ihan parasta, niin merkityksellistä ja täyttä. Ja hei, vaikka lapsiperhearjesta kuulee paljon huonoa, kaikki voi ihan oikeasti mennä hyvin. Ehkä tekin saatte vauvan, joka nukkuu aina kymmeneen asti aamulla, joka on hyväntuulinen ja rauhallinen päivänsäde ja jonka uhmaikä on lähinnä karkailua ulkovaatteita pukiessa. Elämään lapsen kanssa ei pysty oikeasti valmistautumaan.
Kaikki mitä kirjoitit kuulostaa järkevältä. Lapsen hankkimisessa ei oikeasti ole mitään järkeä ja tulet todennäköisesti katumaan sitä. Monet katuvat lasten hankkimista. Suosittelen, että keskityt omaan elämääsi: matkustele ja hanki elämyksiä. Älä katkeroidu! Naisena joudut kuitenkin tekemään suuremman osan kuin miehesi.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki mitä kirjoitit kuulostaa järkevältä. Lapsen hankkimisessa ei oikeasti ole mitään järkeä ja tulet todennäköisesti katumaan sitä. Monet katuvat lasten hankkimista. Suosittelen, että keskityt omaan elämääsi: matkustele ja hanki elämyksiä. Älä katkeroidu! Naisena joudut kuitenkin tekemään suuremman osan kuin miehesi.
Muistathan olla sitten arvostelematta muiden autoissaan käyttämiä fossiilisia polttoaineita. Matkustelu on yhtä pahasta.
Laspen saaminen on parasta mitä elämässä henkisesti saavuttas ja miksi yleensäkään on elossa.
Elämää ei kannata suunnitella liikaa. Tuleva vauva voi olla koliikki tai sitten ei, vaan nukkuu 6-8h putkeen joka yö. Hampaita tulee kaikille, samoin suurin osa alkaa jossain vaiheessa istua, kontata, kävellä. On ihana seurata uutta ihmistä, joka oppii joka päivä uutta. Ne pienet arjen hetket on niitä hauskimpia ja arvokkaimpia, vaikka pyykkivuori voi joskus näyttää ylitsepääsemättömältä.
Voi olla, että jos elämä tähän saakka on ollut seesteistä ja tärkein asia on ollut se, että kaikki on tiptop, niin siitä voi joutua muutaman vuoden ajaksi tinkimään. Mutta sekin palaa jossain vaiheessa jos niin haluaa. Rimaa kannattaa tässä kohtaa madaltaa eikä ryhtyä tavoittelemaan unelmaäitiyttä, koska se on aika varma tie uupumiseen. Valmissoseet on ok eikä vauva tarvitse harrastuksia (paitsi jos äiti tarvitsee aikuiskontakteja).
Ja voihan olla, ettei sitä vauvaa alakaan kuulua. Sitten voi huokaista ja muistaa, mitä kaikkea voi puolison kanssa tehdä yhdessä, kun ei tarvitse jälkikasvusta huolehtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä minä vaan kysyisin, että miksi te niin hirveästi pelkäätte rasitusta, stressiä ja vaivannäköä?? Ite ajattelen, että seniorina ja mummona vähän chillaan, ei nyt.
Vaikka tämä oli aika suorasukaisesti sanottu, viesti sai tosissaan miettimään.
Omalla kohdallani kyse on luultavasti siitä, että olen jo lapsesta saakka joutunut stressaamaan sellaisiakin asioita, joita lapsen ei tarvitsisi ajatella vielä lainkaan.
Olen "nähnyt vaivaa" pienestä asti ihan perusasioidenkin eteen ja lähtenyt aikuisuuteen siksi takamatkalta verrattuna heihin, joilla on esimerkiksi ollut vanhempien (henkinen ja taloudellinenkin) tuki. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kai siksi jäänyt päällimmäiseksi tunne, että elämä on pelkkää stressiä ja rasitusta, ei valonpilkahduksia missään, enkä ole ollut varma jaksanko sitä lisää.
Vasta nyt olen alkanut kunnolla sisä
Kannattaa alkaa vain yrittää lasta. Minulla kävi niin, että en varsinaisesti toivonut lasta, mutta mies sai jotenkin ylipuhuttua jättämään hetkellisesti ehkäisyn pois. Olin reilusti päälle kolmikymppinen tuolloin. Hämmennyin todella paljon, kun en tullutkaan raskaaksi ja lopulta aloin todella tosissaan toivoa raskautta ja tein kaiken mitä luomuraskauden eteen voi tehdä. Tulin lopulta raskaaksi ja jo se sai aikaan sanoinkuvailematonta onnen tunnetta. Kannattaa alkaa vain yrittää. Koko yritys ja raskausaika on valmistautumista vanhemmuuteen ja siihenkin kuuluu paljon ristiriitaisia tunteita. Omasta mielestäni parhaita äitejä ovat juuri ne, jotka murehtivat ja pohtivat lasta ja äitiyttä, eivätkä ne, jotka kuvittelevat alusta saakka olevansa valmiita ja joilla on omasta mielestään sisäsyntyinen tarve olla äiti.
Älä vaan heittäydy raskaaksi!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, ero on siinä että raskaaksi ei välttämättä tulla vuodessa tai kahdessa. Raskaaksi tuleminen vaikeutuu mitä enemmän ikää on. Itse tulin ensimmäisen kerran äidiksi 36-vuotiaana ja onneksi helposti, mutta osalla ystävistä on jäänyt lapset saamatta eikä edes kalliit hoidot ole auttaneet. Itse sain toisen lapsen 39-vuotiaana ja nyt kun ovat teinejä, niin saan kuulla olevani vanhus. :D Mutta olen äärettömän onnellinen, että sain lapset.
Miehelle paras tilanne. Vaimo haluaa lasta, ei tule raskaaksi.
= saa naida paljaalla tiheään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata miettiä, ehkäisy veks ja katsoo mitä tuleman pitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En toivo kenellekkään sitä että uhmaikä lapsella on vain kevyttä karkailua. Sillä milloin ne rajat sitten haetaan? Teini-iässä repivämmin? Tai vielä pahempaa - ei koskaan?
Onhan se lapsen oma tahto raskasta, mutta se on osa funktionaaliseksi ihmiseksi kasvua ja normaalin kehitysvaiheen skippaaminen on paitsi epätodennäköistä myös epäedullista.
Ymmärrän tilanteesi oikein hyvin koska itsekin painin samojen ajatusten äärellä pitkään. Sitten kun vuodet vain kuluivat ja tuntui että oma elämä vain junnasi paikoillaan kun elämä oli pelkkää työtä ja loman odottelua. Halusin muutosta elämään ja jännitin ihan hirveänä sitä että olisiko minusta ikinä äidiksi. Päätettiin kuitenkin yrittää vuoden vaihteen jälkeen ja annettiin mahdollisuus. Nopeastihan se kävi ja raskauden alussa kyllä omassa mielessä kauhistelin että mihin sitä on ryhtynyt ja onko minulla kohta omaa elämää lainkaan. Päätin mennä päivä kerrallaan enkä asiaa liikaa miettinyt kuin mitä syömisten ja neuvolakäyntien suhteen täytyi edetä. Rakenneultran jälkeen uskalsin alkaa iloitsemaan että ehkä meille sitten tuleekin vauva. Seurailin somessa naista joka sai esikoisvauvan 4kk ennen omaani ja hän antoi vauva ajasta onneksi hyvin positiivisen ja ihanan kuvan joten oma vauvakuume vahvistui ekaa kertaa elämässäni. Pari kuukautta ennen laskettua aikaa olin varmaan myös ihan raskaushormoonien kukkuloilla ja niin iloinen että kohta minulla olisi oma vauva. Synnytys on tietenkin asiassa se pakkopaha mutta toisaalta se kasvoi paljon pahemmaksi omissa ajatuksissa kun sitä piti vain odotella. Sitä paitsi se on yksi hyvin erilainen kokemus mitä tulet koskaan ikinä muuten kokemaan. Siitä selviää ja yhtäkkiä huomaatkin että kipu on suurempi kun sitä pelkää.
Omalla kohdalla vauvakupla oli aivan ihana. Mielessäni toistelin monta kertaa että miksi en tähän aiemmin lähtenyt, mitä ihmettä minä niin paljon pelkäsin, vauva on oikeasti suuri lahja. Eikä yöheräilyt edes olleet pahoja. Ehkä hormoonit auttavat siinäkin mutta toisaalta esikoisen kohdalla kun voi nukkua päivisin eli saa sitä katkonaista unta korjattua kun nukkuu vain pidempään. Ei ole mitään syytä väkisin herätä tiettyyn aikaan päivästä vaan me nukuttiin ekat 2-3kk kello 11-12 asti aamupäivästä. Päivisin olin hyvin levännyt ja jaksoin vauvan kanssa touhuta ja hän nukkui hyvin päivällä niin sain myös katsoa telkkaria tai tehdä käsitöitä. Välillä raadoin kotitöiden parissa ja tuskastelin puolisolle hänen epäaktiivisuuttaan mutta päiväuniaikaan päätin ottaa omaakin aikaa niin se auttoi paljon jaksamaan kotiarkea. Toisaalta vauvavuotena kerkesi päivisin käymään kaupoissa joita en viimeisen 10v aikana työelämässä ole päässyt tekemään muuta kuin vloppuisin. Mielestäni vauva vuosi on ollut elämäni hienoimpia aikoja ja olen oikeasti saanut työelämästä toivomani tauon ja sain kokea ihan uutta. Keskimäärin myös nukuin varmana enemmän kuin taas ennen vauvaa kun tein vain pitkiä työpäiviä ja työstressi vei monesti unetkin.
Nyt 2v taaperon kanssa yöt nukutaan hyvin jos vain terveinä pysytään ja työpäivän jälkeen saan viettää yhteistä aikaa joka tuntuu tällä hetkellä tärkeämmältä kuin omat menot. Eikä omista menoista tarvi kokonaan luopua jos vain parisuhteessa osataan toisille antaa aikaa mutta lapsen myötä prioriteetit vain muuttuu. En enää tarvitse omaa aikaa salilla joka päivä kun voin lapsen ottaa pyörään kyytiin ja saada oman treenin siinä ja lapsen iloiseksi kun saa äidin kanssa viettää aikaa ja käydä samalla vaikka leikkipuistossa tai kirjastossa. Asioita kun voi mukauttaa kaikille sopivammaksi eikä jämähtää niihin omiin rutiineihin.
Halusin oman tarinani jakaa kun olin itse ollut niin pitkään se epäilijä. 25 vuotiaana vielä välillä ajattelin että en varmaan ikinä halua omaa lasta. Nyt ajattelen että miksi en aiemmin alkanut yrittämään lasta niin olisi paremmat mahdollisuudet saada myös sisaruksia meidän lapselle. Älä siis turhaan pohdi vaan anna elämän kuljettaa ja näyttää teille tie. Kaikkea ei voi suunnitella ja pohtia ennakkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ratkaise asia kolikonheitolla:
Tulee kruuna =hankin lapsia
Tulee klaava:en hanki
Olen se, jonka lapseen viittaat. Ei tyttö uhmaikää ole skipannut, mutta ei hänen uhmansa ole ollut sellainen kuin monella muulla lapsella. Jossain on aina joku varoittelemassa siitä, mitä kaikkea voi tapahtua, jos ei tee sitä tai tätä, ja miten eri tavoin vanhempana voi epäonnistua. Minua pelotti etukäteen, miten tutista ja yöimetyksestä ja vaipoista ja sylinukutuksista pääsee eroon. Oppiiko lapsi syömään itse lusikalla? Entä miten lapsi sopeutuu päiväkotiin ja oppii pukenaan sukat? No ihan hyvin! Kaikki meni ihan hyvin ja omalla painollaan ja itsekseen. Ehkä tasainen ja rento lapsemme on sitten kamala murrosiässä tai itsenäistyminen on vaikeaa. Tai sitten ei ole! Etukäteen ei voi tietää, miten asiat menevät, mutta olen huomannut, että kaikkea ei kannata pelätä ennalta. Ei tulevia äitejä pitäisi myöskään pelotella ja varoitella.
Ihmiset pelkää, tuumii ja epäröi aivan liikaa nykyään.
Asiat järjestyy kyllä. Etukäteen kannattaa hankkia tietoja ja toki varautua tulevaan vaikka keräämällä säästöjä ja lomia varastoon. Mutta Suomessa on edelleen turvallista olla raskaana ja synnyttää. Vaikkei pitäisi pienistä vieraista lapsista tai heistä ei ole kokemusta, oman kanssa eläminen on toisenlaista, siihen oppii ja se on palkitsevaa, ensimmäisistä hymyistä alkaen. Ajoittain väsyttää, mutta siitä toipuu. Tulee vesivahinkoja ja niskakakkoja ja flunssia mutta niistä selviää. Lapset kasvaa tosi nopeasti ja heidän kehitystään on mahtava seurata. Uhmaiästä ja teini-iästä puhutaan kauhujuttuja, mutta jokainen voi itse vaikuttaa siihen, miten lapset kasvattaa ja miten heitä tukee. Olennaista on että kumppanin kanssa vetää yhtä köyttä ja vastuuta kannetaan yhdessä toinen toista tukien, hurtti huumori matkassa. Kyllä se siitä!
Mulla on monta aikuista lasta jo ja heillä perheet, ja vilpittömästi voin sanoa, että oma perheyhteisö on hienointa ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten luulet meidän muiden tai oman äitisi selvinneen? Tuollaisilla spekseillä sinun ei kannata edes yrittää. Lapsi on katsos sellainen hankinta jota ei voi perua. Mieti kaikessa rauhassa vielä seuraavat 20 vuotta.
Mitenkö luulen muiden selvinneen? Kun avaan somen tai tämän keskustelupalstan, näen paljon keskustelunavauksia väsyneiltä äideiltä, jotka uupuvat koulumyyjäisten, täitartuntojen, sotkuisen kodin, työelämän, vanhenevien vanhempien ja parisuhdekriisien sekamelskassa.
Luulen heidän selvinneen suoraan sanottuna aika huonosti. Siitä syystä ihmettelenkin, miksi yhä välillä haaveilen lapsesta, vaikka kaikki toitottavat miten kamalaa perhe-elämä on.
Tuollaista rämpimistähän se lapsiperheaika on. Toisaalta, jos olet perfektionisti, opit siinä sivussa priorisoimaan ja keskittymään oleelliseen. Sietokykysi kasvaa monella alueella. Nämä ovat myös työelämässä tarvittavia taitoja. Jos hankit yhden lapsen, sen kanssa on helppo liikkua. Kaksi lasta menee siinä samalla, tosin kilpailevat huomiosta. Koti on mahdollista pitää vielä 'täydellisenä'. Kolme vie jo tilaa, mutta lapsilla on seuraa toisistaan. Neljästä ja useammasta tarvitaan isompia autojakin, pyykkikone päällä joka päivä. Tai sitten vietät täydellistä elämääsi ilman lapsia. Myös vaihtoehto, mutta kyllä elämä kantaa ja äitiys opettaa.
Kertomasi mukaan et ole vielä valmis äidiksi. Lapsi vaatii niin paljon kaikenlaista mistä ei puhuta. Lisäksi vanhempien tunnepuoli ja mielenterveys pitää olla kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
"Minulla on ollut esimerkiksi työhön ja urheiluharrastuksiin liittyviä tavoitteita. En ole saavuttanut niitä, ja se hiertää jo nyt. Minulla on pienen pieni mahdollisuus satsata näihin vielä. Jos saan lapsen, mahdollisuus menee ohi enkä tule koskaan saavuttamaan kaikkea haluamaani."
En yritä kertoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä, koska olet eri ihminen kuin minä, mutta kerronpa sen, että itse valitsin uran ja mukavan rennon elämän matkustelun, kulttuurielämysten ja hienoissa ravintoloissa syömisen kera, ja miten siinä kävi. Kahden hyvätuloisen dinkku-elämä vaan oli liian ihanaa, että olisin halunnut vaihtaa lapsiperhearkeen. Raskauden ja synnytyksen vaikutukset kehooni huolestuttivat myös.
Ongelma vaan tuli siinä vaiheessa, kun keski-iän kriisi iski päälle, ja elämänarvot muuttui täysin, ja kiinnostukset. Se ennen niin ihana ylellinen nautiskeluelämä alkoi tuntua tyhjältä ja merkityksettömältä, ja jo niin kyllästymiseen asti koetulta. Työssäkin kunnianhimo laantui, ja aloin nähdä työn ei enää näytön paikkana, vaan vain välttämättömänä "pahana" mitä täytyy tehdä että saa elannon, mutta ei sen enempänä. Tässäpä olen sitten ihmetellyt, että mitäs nyt, kun esivaihdevuodet on jo tukevasti päällä, eli lapsi ei ole enää vaihtoehto, mutta nyt juuri lapsi ja ihmissuhteet olisi ne merkityksellisen tuntuiset asiat, siinä missä ennen se oli hedonistinen nautiskelu. Tavallaan haluaisin palvella ihmiskuntaa jotenkin, olla hyödyllinen jollekin tai jonkun hyvän asian puolesta. En saa kuitenkaan tällaista kokemusta työstäni, enkä vapaa-ajan elämästäni, ja se aiheuttaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Eli haluan vaan sanoa, että kun sanot pelkääväsi muuttuvasti liikaa lapsen myötä, niin on mahdollista että riippumatta lapsen tekemisestä tai tekemättä jättämisestä tulet muuttumaan 40-55 ikävuoden välillä. Eikä ole mitenkään varmaa, näyttääkö sen muutoksen jälkeen saavutukset uralla tai urheiluharrastuksessa mitenkään kovin tärkeiltä.
Mitä ihmettä, oletko minä? Kirjoitit minun ajatukseni aivan täsmälleen. Olen 42v, työelämässä menestynyt ja varakas nainen, ja paraikaa elän aivan hirvittävää sisäistä kriisiä, tämä kipu on aivan sanoinkuvaamatonta.
Urakehitys, raha ja kauniit esineet ja asunto ovat lakanneet tuomasta mitään tyydytystä, ja joka yö herään klo 3 siihen ajatukseen, että en tule koskaan saamaan omaa perhettä.
Hei, ero on siinä että raskaaksi ei välttämättä tulla vuodessa tai kahdessa. Raskaaksi tuleminen vaikeutuu mitä enemmän ikää on. Itse tulin ensimmäisen kerran äidiksi 36-vuotiaana ja onneksi helposti, mutta osalla ystävistä on jäänyt lapset saamatta eikä edes kalliit hoidot ole auttaneet. Itse sain toisen lapsen 39-vuotiaana ja nyt kun ovat teinejä, niin saan kuulla olevani vanhus. :D Mutta olen äärettömän onnellinen, että sain lapset.