Miksi vanhempi ei halua keskustella mistään negatiivisiksi kokemistani asioista lapsuudessani jos...

Vierailija kirjoitti:

On ihmisiä jotka haluaa ja jaksaa puhua tunteista ja menneistä tapahtumista ja miltä ne on tuntunut tai tuntuu vieläkin. Ja sitten on vaan ihmisiä jotka ei jaksa tai osaa puhua tälläisistä asioista. Saman asian inttäminen näistä on aivan turhaa. Asiat ei siitä miksikään muutu tai korkeintaan vaan pahenee.

 

En kehtaisi edes vanhemmilleni kitistä kun joskus pahoitin mieleni, he olivat lapsia kun tätäkin kaupunkia pommitettiin, isä vain minun ollessa mainitsi koko ajasta että koululla oli kerran viikossa täisauna, ei siis muuta esim miltä tuntui kun oma isä oli rintamalla ja äitinsä töissä ja lapset keskenään, kotona 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska hän ei tule koskaan ymmärtämään sinua etkä sinä häntä. Hän ei koe kohdelleensa sinua epäreilusti. Ainoa keino saada jonkinlainen yhteys välillenne olisi mennä terapiaan tai ottaa keskusteluun mukaan joku henkilö, joka puhuisi sekä sinun että äitisi kieltä.

Kun aikaa kuluu ja vanhenet, et enää pidä niin metkityksellisenä lapsuuden tapahtumia elleivät ne olleet traumaattisia. Sinulla alkaa olla oma elämä, omat elämönkokemukset ja hyviksi havaitut arvot ja tavat elää. Luota siihen.

Ei ne lapsuuden kokemukset muutu merkityksettömiksi. Ne jää edelleen eloon ja tunkee väliin, kun vanhempi alkaa itse tarvita lastensa apua. Tekisi mieli itsekin antaa joskus takaisin sitä, mitä lapsena sai. Se ei tarkoita kauniita sanoja ja hellyyttä.

Uhraat kuitenkin itsesi ja hoidat vanhempasi hautaan ja

En sentään. Viimeksi tänään sanoin äidin puheluun, että sovi kotihoidon kanssa miten hoidat asioitasi, minä en niihin puutu. Hups, onpa monta puhelua tullut tänään. Tai olisi, pistin numeron estoon.

Vierailija kirjoitti:

Kuulehan ap, minäkin olin osittain samassa tilanteessa ja otin esille kaikenlaista lapsuudestani mutta sitten hyssykät sentään! Pistin suuni visusti suppuun kun pääsin perille vanhempieni lapsuudesta ja etenkin isovanhempieni elämästä.

Ei hyvää päivää, tämä suomalainen luterilainen kulttuuri ennenmuinoin, mistä se on oikein ilmaantunut? Paranin kun hylkäsin sen totaalisesti ja otin mallia naapurimaasta. Tsemppiä vaan!

Hyväksyminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Vanhempieni monet teot olivat väärin, mutta tutustuminen sukuni historiaan auttoi ymmärtämään. 

Meidän pitäisi tehdä rehellinen sotaelokuva. On niistä vuosista jo niin kauan. 



Haluaisin sotaelokuvan, jossa kaikki sotilaat eivät vastaa meidän nykyistä arvomaailmaamme. Enkä pilkkaa veteraaneja. Heidän valjastaminen olemaan juuri sellaisia, kuin me haluamme, on vastenmielistä. He eivät olleet sympaattisia, kaikkia Suomen murteita tasaisesti ja humoristisesti puhuvia leppoisia setiä. Heissä oli nynneröitä, n atseja, mykkiä paskiaisia, narsisteja, yms. kuten nykyihmisissäkin. He olivat traumatisoituneina melkoisia persereikiä omille lapsilleen. 

- kolmannen polven sotainvalidi

"Haluaisin sotaelokuvan, jossa kaikki sotilaat eivät vastaa meidän nykyistä arvomaailmaamme. Enkä pilkkaa veteraaneja. Heidän valjastaminen olemaan juuri sellaisia, kuin me haluamme, on vastenmielistä. He eivät olleet sympaattisia, kaikkia Suomen murteita tasaisesti ja humoristisesti puhuvia leppoisia setiä. Heissä oli nynneröitä, n atseja, mykkiä paskiaisia, narsisteja, yms. kuten nykyihmisissäkin. He olivat traumatisoituneina melkoisia persereikiä omille lapsilleen. 



- kolmannen polven sotainvalidi"

*Ihmisellä on kaksi polvea, eli mihin ihmeessä sinuun osui?! Sattuuhan sitä toki paremmissakin piireissä, ei sitä hävetä tarvitse.

Tahtomattaan ne työläiset ja maanviljelijät, ja niiden pojat sinne rintamalle vietiin. Pieni osa lähti vapaaehtoisestikin alaikäisenä maata puolustamaan, ja nimenomaan maata puolustamaan. Kela ei ole vieläkään korvannut mitenkään vaikka olen jo toisen polven sotainvalidi. Vitsit sikseen, kyllä varmaan niinkin kokeneena soturina tiedät, ettei itärajalla tyynysotaa käyty. Meitä toisen ja kolmannen polven "sotainvalideja" on paljon. Jos haluat tietää traumoista ja tuoreemmista asioista enemmän, googlaa mitä Ukrainassa tapahtuu. Ei se sota ole vanupuikoilla tökkimistä ollut koskaan, ei edes isoisältäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli ns. täydellinen koti ja perhe, tai ainakin äiti halusi sen näyttävän siltä. Kulissien takana oli ahdistavaa, ja muutin kotoa heti kun pystyin. Kesti aikansa, ennen kuin edes tajusin että näissä täydellisissä kotioloissakin saattoi olla jotain pielessä, mutta ikinä en yrittänyt keskustella siitä äidin kanssa. Arvelin että turhaa olisi ollut, kun äiti oli jo muutenkin marttyyrinä kaikesta, mikä ei mennyt hänen mielensä mukaan.

Äidin kuolemasta on kymmenen vuotta, ja vähitellen olen isäni kanssa jutellessa tullut sivunneeksi sitä ilmapiiriä, joka kodissamme vallitsi lapsuudessani. Kaikenlaista on käynyt ilmi, ja huomaan että muistikuvani niiltä ajoilta eivät ole kuviteltuja.

Miten se ahdistava ilmapiiri ilmeni?

Siten että muun perheen piti pysytellä jatkuvasti varpaillaan ja varoa

Mutta miten äiti siis reagoi, jos teitte virheitä? Sai raivokohtauksia? Löi? Leikki mykkäkoulua ja kiukutteli? Nalkutti? Valitti marttyyrinä miten paha mieli hänellä on?

En nyt yritä mitenkään ristikuulustella sinua tässä, tämä kiinnostaa vain siksi, että ihmiset voivat käyttäytyä ikävästi niin monin eri tavoin. On tietysti eri asia hiipiä munankuorilla siksi, että toinen heittelee astioita seinään kun häntä ei totella, ja siksi, että toinen alkaa voivotella ja marista ja huokailla jos ei saa tahtoaan läpi.

Tuollaisessa tilanteessa taitaa vaan olla pakko hyväksyä se fakta, että sinä ja vanhempasi ette tule tietyissä asioissa koskaan ymmärtämään toisianne. Ja edellisestä johtuen myös se, että tietyt asiat on parempi jättää menneisyyteen; ei siksi, että niitä pitäisi salailla tai hävetä, vaan siksi, että niistä keskusteleminen tai sen edes keskustelun yrittäminen ei johda muuhun kuin vain yhä suurempiin pettymyksiin.