Miksi vanhempi ei halua keskustella mistään negatiivisiksi kokemistani asioista lapsuudessani jos...

"Niin, tai voisiko vanhempi ottaa sen vanhemman vastuun ja keskustella aikuiselta aikuiselle miten asiat on? Se ei vaadi paljoa. Parempi lapsen on käsitellä asia äitinsä kanssa kun on vielä elossa, kun sitten äidin hautajaisten jälkeen itkeä asiaa josta olisi vielä halunnut puhua ja joka jäi vaivamaan. Tässä äiti on marttyyri ja todella epäkypsä ihminen".

"Aikuiselta aikuiselle" keskustelu vaatii aika paljon. Siihen hyvin harvalla on luonnostaan kykyä.

Toteat, että tämä äiti on marttyyri ja epäkypsä ihminen. Kuinka sinä ajattelet, että tällainen ihminen pystyisi ilman terapiaa  yhtäkkiä aikuiselta aikuiselle keskusteluun?

Näissä lapsuutta peilaavissa keskusteluissa on aina pidettävä kirkkaana mielessä se, että silloin on eletty ihan eri ajassa ja maailmassa. On ollut erilaiset käsitykset ja merkitykset. Esimerkiksi on yleisesti ajateltu, ettei lasta saa kehua ettei ylpisty. Ero on ollut valtava sosiaalinen häpeä ja leima. On tosi vaarallista nykyhetkestä käsin arvostella niitä silloisia tilanteita ja ratkaisuja. Tarkastella ja tutkia niitä toki voi, ajankuvaa ymmärtäen.

terveisin psykoterapeutti

Vierailija kirjoitti:

Olen jo yli 5kymppinen. Kasvanut kodissa jossa oli jatkuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Äidin taholta. Kun joskus yritin puhua, laittoi kädet korvilleen ja alkoi veisata. Kerran kun ei tätä ehtinyt tehdä, vastaus oli, että olihan sulla syötävää ja jotkut vaatteet. Kiitos äiti. 

En tapaa ko olentoa enää koskaan.

Joskus se rima vanhemmuudessa oli näin matalla, suoja, vaatteet ja ruoka. Hyvä kun lapsia edes laskettiin väestöön. Tunnekasvatus alkoi valtaamaan alaa vasta kun kansakuntamme lippulaiva päivähoitojärjestelmä kehitettiin ja alettiin puhumaan tunteista. Sitä ennen ihminen oli hengissäselviämisenkone. 

Vierailija kirjoitti:

"Niin, tai voisiko vanhempi ottaa sen vanhemman vastuun ja keskustella aikuiselta aikuiselle miten asiat on? Se ei vaadi paljoa. Parempi lapsen on käsitellä asia äitinsä kanssa kun on vielä elossa, kun sitten äidin hautajaisten jälkeen itkeä asiaa josta olisi vielä halunnut puhua ja joka jäi vaivamaan. Tässä äiti on marttyyri ja todella epäkypsä ihminen".

 

"Aikuiselta aikuiselle" keskustelu vaatii aika paljon. Siihen hyvin harvalla on luonnostaan kykyä.

Toteat, että tämä äiti on marttyyri ja epäkypsä ihminen. Kuinka sinä ajattelet, että tällainen ihminen pystyisi ilman terapiaa  yhtäkkiä aikuiselta aikuiselle keskusteluun?

Aikuisillakin on eri kehitysvaiheita, suurin osa ei koskaan saavuta niitä korkeimpia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo yli 5kymppinen. Kasvanut kodissa jossa oli jatkuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Äidin taholta. Kun joskus yritin puhua, laittoi kädet korvilleen ja alkoi veisata. Kerran kun ei tätä ehtinyt tehdä, vastaus oli, että olihan sulla syötävää ja jotkut vaatteet. Kiitos äiti. 

En tapaa ko olentoa enää koskaan.

Joskus se rima vanhemmuudessa oli näin matalla, suoja, vaatteet ja ruoka. Hyvä kun lapsia edes laskettiin väestöön. Tunnekasvatus alkoi valtaamaan alaa vasta kun kansakuntamme lippulaiva päivähoitojärjestelmä kehitettiin ja alettiin puhumaan tunteista. Sitä ennen ihminen oli hengissäselviämisenkone. 

Suomen historia on niin karu etten ihmettele, kun nykyään traumatisoidutaan jo siitä, kun kätilö huutaa vahingossa tyttö, eikä tyttöoletettu.

Yritin kertoa äidilleni että minulla oli kauhea murrosikä vaikka lapsuus oli onnellinen. Halusin vain kertoa miten onneton silloin olin ja ajattelin ettei muut sitä nähneet. Äitini kommentoi: parhaani yritin. Eli ei halunnut kuulla. Tuntui pahalta ja jatkossa vain asialliset keskustelut. Tunteista ei saanut puhua perheessämme.

Alapeukkua tulee muuten vahingossa kun painaa plussaa niin samalla heittää miinuksen, oletteko huomanneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli ns. täydellinen koti ja perhe, tai ainakin äiti halusi sen näyttävän siltä. Kulissien takana oli ahdistavaa, ja muutin kotoa heti kun pystyin. Kesti aikansa, ennen kuin edes tajusin että näissä täydellisissä kotioloissakin saattoi olla jotain pielessä, mutta ikinä en yrittänyt keskustella siitä äidin kanssa. Arvelin että turhaa olisi ollut, kun äiti oli jo muutenkin marttyyrinä kaikesta, mikä ei mennyt hänen mielensä mukaan.

Äidin kuolemasta on kymmenen vuotta, ja vähitellen olen isäni kanssa jutellessa tullut sivunneeksi sitä ilmapiiriä, joka kodissamme vallitsi lapsuudessani. Kaikenlaista on käynyt ilmi, ja huomaan että muistikuvani niiltä ajoilta eivät ole kuviteltuja.

Miten se ahdistava ilmapiiri ilmeni?

Siten että muun perheen piti pysytellä jatkuvasti varpaillaan ja varoa sanojaan ja tekemisiään. Ja kun siihen ajatukseen kasvoin, niin sehän tuntui pitkään ihan normaalilta, että tällaista se perhe-elämä on. Onneksi kotoa muuttoni jälkeen tapahtui asioita, jotka saivat mut tajuamaan, että vaihtoehtojakin on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kommentoi ne, joilla ei ole kokemusta huonoista vanhemmista. Itse lapsena jätettiin lähes heitteille, jatkuvaa henkistä väkivaltaa haukkumalla mm. tyhmäksi jne. Pidettiin nälässä, talvella ei ollut kunnon vaatteita. Jätettiin mm. 7 vuotiaana öitä kaksin 4 vuotiaan sisaruksen kanssa jne. Kaikkea millä tänä päivänä oltaisiin otettu lapsi huostaan. Joskus itsekin yritin saada syytä kaikelle, ja äitini suhtautuminen oli samaa kuin ap:lla. Annoin olla. Haukkumiseni jatkui edelleen, ja katkaisin välit. Siitä on n.12 vuotta, ja sen jälkeen en ollut vanhempieni kanssa missään tekemisissä. 

Vain sinulla ja vain sinulla on ollut vaikeaa? 

Näinhän se aina menee täällä, jos ei anna mieluisaa kommenttia. 

Ei menneisyyttään voi muuttaa, ei aloittaja eikä vanhemmat. En viitsisi penkoa paskakasaa lopun ikääni. Ota eitäisyyttä vanhempiisi, jos ne eivät hyviä olleet. 

Vierailija kirjoitti:

Ei menneisyyttään voi muuttaa, ei aloittaja eikä vanhemmat. En viitsisi penkoa paskakasaa lopun ikääni. Ota eitäisyyttä vanhempiisi, jos ne eivät hyviä olleet. 

Mut ku sit on joulut yksinäisiä. 

Terapeuttiko sut noihin keskusteluihin/vanhojen kaiveluihin patistaa? Aivan turhaa touhua märehtiä jossain lapsuuden tilanteissa, ne on ollutta ja mennyttä eikä sitä voi muuttaa. Ota itseäsi niskasta kiinni ja elä tätä päivää ja mieti ennemminkin tulevaa, siihen voit vaikuttaa ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Tänne ne kiusaajat tuli. 

Sitähän se on kun ei jaa pelkkiä sydämiä ja jaxuhaleja, kiusaamista. 

Oikeasti keskustelu tarkoittaa, että pitää kuunnella muiden tunnetta. Ja tässä piilee oleellisin sääntö, kun joku puhuu tunteistaan, niitä pitää myötäillä. Suuri loukkaus on esittää ratkaisuehdotus.

Vierailija kirjoitti:

Yritin kertoa äidilleni että minulla oli kauhea murrosikä vaikka lapsuus oli onnellinen. Halusin vain kertoa miten onneton silloin olin ja ajattelin ettei muut sitä nähneet. Äitini kommentoi: parhaani yritin. Eli ei halunnut kuulla. Tuntui pahalta ja jatkossa vain asialliset keskustelut. Tunteista ei saanut puhua perheessämme.

Alapeukkua tulee muuten vahingossa kun painaa plussaa niin samalla heittää miinuksen, oletteko huomanneet. 

Mun vanhempien sukupolvella aika ja energia meni ihan muuhun, kuinkiintymysvanhemmuuteen. Selviytymiseen ja siihen, että saadaan ruokaa ja koti. Oltiin ihan perusasioiden äärellä.

Vierailija kirjoitti:

Yritin kertoa äidilleni että minulla oli kauhea murrosikä vaikka lapsuus oli onnellinen. Halusin vain kertoa miten onneton silloin olin ja ajattelin ettei muut sitä nähneet. Äitini kommentoi: parhaani yritin. Eli ei halunnut kuulla. Tuntui pahalta ja jatkossa vain asialliset keskustelut. Tunteista ei saanut puhua perheessämme.

Alapeukkua tulee muuten vahingossa kun painaa plussaa niin samalla heittää miinuksen, oletteko huomanneet. 

Teehän mielikuvaharjoitus omassa mielessäsi. Mitä olisit toivonut, että äitisi olisi sanonut tuon "parhaani yritin" sijaan?

Miten se keskustelu olisi jatkunut?

Olisitko jossain vaiheessa osannut kysyä esim sellaista, että millaista äidillä oli omassa murrosiässään? 

Vierailija kirjoitti:

Näissä lapsuutta peilaavissa keskusteluissa on aina pidettävä kirkkaana mielessä se, että silloin on eletty ihan eri ajassa ja maailmassa. On ollut erilaiset käsitykset ja merkitykset. Esimerkiksi on yleisesti ajateltu, ettei lasta saa kehua ettei ylpisty. Ero on ollut valtava sosiaalinen häpeä ja leima. On tosi vaarallista nykyhetkestä käsin arvostella niitä silloisia tilanteita ja ratkaisuja. Tarkastella ja tutkia niitä toki voi, ajankuvaa ymmärtäen.

terveisin psykoterapeutti

Ei nyt niin hirveän eri aikaa oo eletty. Mun aikuinen tytär, jolla on todella tarkat muistot lapsuudesta on kysynyt joidenkin mieltä vaivaamaan jääneiden tilanteiden perään. Ollaan ihan tavisduunariperhe, vuorotyön ja vuoropäiväkodin kanssa kikkailtu lasten leikki-ikä. En niitä kyseisiä tilanteita ole itse muistanut, mutta ei se mitään suurta itsereflektiota ja tunteiden käsittelyä vaadi, että kuuntelee toisen muiston ja kokemukset ja suhtautuu siihen empaattisesti ja myöntää, että on ollut sulle varmasti pelottava/ surullinen/ epäreilu kokemus ja olen pahoillani, että oot joutunut tollasta kokemaan, en sitä oo yhtään tajunnut. Näistä keskustelu ei myöskään ole mitään menneiden kaivelua ja itkemistä tai syyttelyä, kuten moni täällä väittää.

Jo se, ettei asetu puolustelemaan, että se kurja kokemus nyt vain oli välttämätöntä on selvästi auttanut tytärtä, vaikka en ole pystynyt hänen kuvaamaansa tilannetta faktaperusteisesti läpikäymään, että mitähän siinä tarkkkaanottaen tapahtui. Hänelle on riittänyt, että pystymme näin jälkikäteen toteamaan, että onpa hän joutunut yksinäisten tunteiden valtaan ja minä olen pahoillani, että niin on käynyt.

Väkivaltaisuudet, kaltoinkohtelut ym ei  nyt ole sellaisia asioita, joihin tämä riittää, mutta sellaisesta meillä ei kokemusta olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva kuulla millä ajatuksella joku on alapeukuttanut

 

 

Ulosannillesi.

Haluaisitko tarkentaa?

Oletko koskaan lapsens/teininä riidellyt vanhempiesi kanssa? Ollut eri mieltä ja tuonut sen esiin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä lapsuutta peilaavissa keskusteluissa on aina pidettävä kirkkaana mielessä se, että silloin on eletty ihan eri ajassa ja maailmassa. On ollut erilaiset käsitykset ja merkitykset. Esimerkiksi on yleisesti ajateltu, ettei lasta saa kehua ettei ylpisty. Ero on ollut valtava sosiaalinen häpeä ja leima. On tosi vaarallista nykyhetkestä käsin arvostella niitä silloisia tilanteita ja ratkaisuja. Tarkastella ja tutkia niitä toki voi, ajankuvaa ymmärtäen.

terveisin psykoterapeutti

Ei nyt niin hirveän eri aikaa oo eletty. Mun aikuinen tytär, jolla on todella tarkat muistot lapsuudesta on kysynyt joidenkin mieltä vaivaamaan jääneiden tilanteiden perään. Ollaan ihan tavisduunariperhe, vuorotyön ja vuoropäiväkodin kanssa kikkailtu lasten leikki-ikä. En niitä kyseisiä tilanteita ole itse muistanut, mutta ei se mitään suurta itsereflektiota ja tunteiden käsittelyä vaadi, ett

Tuollainen empatian osoittaminen vaatii kyllä vanhemmalta jo teoriatietoa, jota ei aivan tavisvanhemmalla yleensä ole, kuten esim ap:n äidillä.

Useimmiten tuossa tilanteessa vetäydytään puolustusasemiin ja valmstaudutaan syytöksiin.

Toki riippuu myös siitä, miten noita kysymyksiä esitetään ts missä sävyssä.

Ihmiset on erilaisia, vanhemmat ja myös me keski-ikäiset. Meillä oli sisareni kanssa äiti jonka periaate oli ettei omia kehuta, moitetta ja arvostelua tuli kun sillä tavoin tulee kunnollisia ihmisiä. Koulussa yksi opettajista oli hyvin luokkatietoinen ja saimme kohtelun työläisperheen mukaan. Sisareni on edelleen katkera näistä muistoista ja varsinkin opettajalle. itse en pidä niitä niin vakavina että niitä kannattaa muistella tai ainakaan katkeroitua, ne sattui, aika oli erilainen, eihän se reilua ollut mutta ei ne vaikuttaneet muuten elämään. 

Joo, aloittaja voisi olla siskoni. Äitihän se syyllinen on koska on nainen.

Maailma ei todellakaan ala meistä, vaan äitisikin on ollut joskus pikkutyttö haaveineen. Ei hän varmaankaan unelmoinut miten murskata lapsensa elämän?

Sinulla lienee isäkin? Hänkö on ajatellut, että jos lyö pajatsoon kaksikymmentäsenttisen, niin se kasvatusvastuu onkin jo siinä? Varpajaiset, sikarit ja konjakit. Tyttäret kunnioittavat huonoakin isää.

En nyt tiedä mitä ikäluokkaa nämä äideistä kritisoivat ovat, mutta oletan, että ovat keski-iän ylittäneitä. Kamala sanoa, mutta ei se sinun äitisi elämä ehkä isäsi rinnalla ollut kovin mukavaa. Paljon jää piiloon asioita lapsilta mitä äiti on joutunut kokemaan. Kysypä niistä avoimista asioista vaikka isältäsi, ja vaikka äitisi kuullen. Tuskin isäsikään ymmärtää mistä puhut.

#äitivihanäkyviin