Tunnetteko suorittajanaisia, jotka ovat hakeneet adhd-diagnoosin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammatillinen ahneus on vähän väärä sanavalinta, mutta kuten jo ketjuun kirjoitinkin, jos joku on elänyt koko elämänsä suorittaen rajusti ja pärjäten erinomaisesti ehkä paria burn outia lukuun ottamatta, onko oikea ratkaisu, että häntä vielä keski-iässä piiskataan lääkityksellä suorittamaan vielä kovemmin?

Olen kympin tyttönä katsonut sivusta ikätovereitani ja ystäviäni, jotka ovat menneet uraputkeen. Näin viisikymppisenä monella on takana burn out tai useampia. Siitähän noissa töissä maksetaan, että sitä vastuuta kannetaan. Näillä ystävillä on unettomuutta, masennusta, painonhallinnan vaikeuksia ja niin edelleen. Moni epäilee ADHD:ta. Osa heistä on muuten miehiä, joten pelkästä naisten ahneudesta ei ole kyse.

Itse downshiftasin lasten syntymän myötä ja valitsin ehkä perinteisenkin naisen roolin jättäytyen osa-aikatöihin. Ei ole hienoa taloa, mutta pärjään ADH

Eihän tuo lääkärikään puhu siitä, että joku haluaisi suorittaa enemmän. Vaan siitä, että hänestä on väärin, kun hyvin suorittavat naiset haluavat jatkaa sitä menestyvää elämäänsä vähemmällä kuormituksella ja siis ilman, että palavat loppuun. Kun lääkärin mielestä heidän pitäisi vaan luopua menestymisestä ja ammatillisesta ahneudesta ja tyytyä olemaan ei niin pärjääviä. Jaksaisivat keskittyä siihen siivoamiseen paremmin, kun eivät ahnehtisi akateemisia meriittejä. Pysyisivät ehkä muutenkin paremmin naiselle sopivassa roolissa!

Tai sitten pitää mennä burniksen kautta, menettää se työ ja kerätä riittävä määrä muita epäonnistumisia plakkariin, niin sitten voidaan katella sitä kuormitusta vähentävää lääkitystä, joka siis olisi voinut estää koko huonon kierteen alun perinkin.

Vallankäytöltähän tuo kuulostaa.

Poikien adhd:lle on ominaista se impulssikontrollin puute ja motorinen levottomuus.  Tytöille voi muodostua ylikuormittava suorittaminen yhdistettynä tiettyyn kaoottisuuteen, esimerkiksi huomattavaan sekasotkuun omassa huoneessa ja myöhemmin omassa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi hyvin tsempanneet naiset eivät vaadi sairauksien tasa-arvoa myös muissa sairauksissa? Miten olisi esimerkiksi monet syöpäsairaudet tai päihdehäiriöt? Mikä ihmeen uusi naisasialiike tämä on, että vaaditaan sairauksien sairastamisen yhtäläisiä oikeuksia? Mikä on edes häiriö, jos sellaisen voi saada kuka tahansa  jokaisella elämän osa-alueella vähintään keskinkertaisesti pärjännyt uratykki? Ei se ole minusta enää mikään häiriö, ainakaan sen hoitoon ei pitäisi julkisia varoja laittaa. Sen ymmärrän, että monet myöhemmin elämässä pärjäävät ihmisen sen saavat lapsena, koska sehän on lapsuuteen liittyvä, usein aikuisuudessa katoava kehitysviive ja siihen liittyy myös huomattavaa ylidiagnostiikkaa, joka ei ole lapsista itsestä lähtöisin.

Ihmettelen lisäksi  suuresti, että mielestään kognitiivisesti kyvykkäät ihmiset eivät tutustu esim. stimulanttien käyttöön liittyvään tutkimusnäyttöön. Eikö heille opetettu kvantitatiivisen tutkimuksen alkeita eikä tieteellistä lukutaitoa yliopistossa, vai oliko se liian tylsä ja puuduttava aihe? Nimittäin minun ei tarvinnut kauaa etsiä, kun löysin lukuisia tutkimuskatsauksia stimulanttilääkityksen vaatimattomasta tehosta nimenomaan akateemiseen suoriutumiseen. Siksi on kummallista, että niihin ladataan niin valtavia odotuksia nimenomaan niiden taholta, joiden luulisi kykekevän kriittiseen ajatteluun. 

Aivan sama mitä tutkimukset sanoo. Vaikutuksen ja sen merkityksen näkee käytännössä. Vaikutus yksilön kohdalla on merkityksellinen, ei keskimääräinen vaikutus väestössä.

Niin edelleen, eivät suorittajanaiset hae lääkkeistä parempaa suorittamista, ymmärrättekö, hehän jo valmiiksi suorittavat oikein hyvin. He hakevat helpotusta siihen, että arjen hallinta on kohtuuttoman vaikeaa. Haluavat fiksusti estää burniksen ennen kuin tilanne on liian paha. Mahdollisesti myös halutaan eroon jatkuvasta ahdistuksesta, jonka jatkuvat unohtelut ja kaoottisuus aiheuttavat.

Eli ihan asian vierestä jankuttaa, ettei stimulantti auta akateemiseen suoriutumiseen. Tämä olisi argumentti sen puolesta, ettei lääkitä oppimisvaikeuksista kärsiviä, mutta ei sen puolesta, etteikö kannattaisi lääkitä suorittajia.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen suorittaja ja mulla ei ole diagnoosia mutta paljon adhd-piirteitä: olen äärimmäisen sotkuinen, mulla on diagnosoitu lukihäiriö, olen luova, kaksikätinen, myös autistisia piirteitä, erityislahjakkuuksia löytyy, päässä pyörii koko ajan miljoona biisiä yhtä aikaa, addiktoidun helposti, olen herkkä ja riehakas. 

Aiemmin ajattelin myös että ei minulla voi olla adhd:ta koska olin hyvä koulussa (muistan asiat ilman pänttäystä) mutta nyt ymmärrän että kuten autistit, myös adhdt voidaan jakaa ns. low performing ja high performing tyyppeihin. 

On todettu että monilla neroilla on ollut adhd.

Adhd aiheuttaa myös addiktioherkkyyttä ja mikäpä olisikaan fiksulle ja luovalle ihmiselle addiktoivampaa kuin suorittaminen asioissa, joissa hän on hyvä?

Diagnoosia en ajatellut hakea vaan pyrin vaan ymmärtämään itseäni yksilönä ja keksimään keinoja hallitsemaan sisäistä kaaosta. 

Eipä sitä diagnoosia haetakaan. Eikä tutkimukseen pääse ellei ADHD:sta ole merkittävää haittaa. Ehkä lääketieteen pitäisi keksiä oma diagnoosi teille "suuren älykkyyden omaaville" nepsyille niin ei sekottuisi adhd ja joku muu. Harmittaa tosi paljon,  että juuri tällaisten kommenttien takia neuroepätyypillisten oireita vähätellään. 

Jos stimulantit olisivat joku taika-aine akateemiseen suoriutumiseen, meillä pitäisi tuolla kulkea peukkupäitä tohtorinhatut päässä.

Asiantuntija raati taas paikalla. Jos et ole kyseinen ADHD-diagnosoitu henkilö, josta täällä kerrot, niin miten voit tietää sen henkilön elämästä? Olet kuullut jonkin yksittäisen asian henkilön elämästä, kun hän on sinun kuullen jotain tuskaillut ja sillä tiedolla täällä pädet? Tuskin se henkilö on sun kanssa käynyt läpi niitä useita erilaisia tutkimuslomakkeita kohta kohdalta ja niistä heränneitä lisäkysymyksiä ja vastauksia sekä tuskin olet ollut kuuntelemassa läheisten haastatteluita, lukenut henkilön neuvola- ja lääkäripapereita sekä koulutodistuksia ja arviointeja tai henkilökohtaisia opintosuunnitelmia sekä mahdollisia kouluaikaisia tutkimuksia ja tukitoimia.

Niinpä niin, katso peiliin. Et taida olla kovinkaan mukava ihminen ja joudut elää itsesi kanssa.

Lainaus ei onnistu, mutta numero 214 kyseli, että miten tytöt voivat piilottaa hyperaktiivisuuden? Voin puhua vaan omasta ja lapseni puolesta, mutta yleisesti ottaen yhteiskunnassa ei hyväksytä sitä, että tytöt käyttäytyy niin kuin pojat. Heiltä oletetaan tiettyä käytöstä. Eli kyllä "me" voimme pinnistellä, että jaksetaan istua paikallaan, mutta sillä voi olla valtava hinta. Esimerkiksi uupumus, masennus jne, koska se pinnistely kuormittaa niin paljon. Lopulta ei sitten mennä kouluun ollenkaan kun ei pystytä. Ja toisaalta taas, mennään piiloon, kun ei jakseta pinnistellä. Esimerkiksi oma lapsi istui paljon vessassa, kun tunnollisena luonteen takia halusi mennä kouluun, mutta ei pystynyt istumaan tunnilla. Ja sitten kotona oltiin älyttömän väsyneitä ja saatiin jopa raivareita. 

Vierailija kirjoitti:

Niin edelleen, eivät suorittajanaiset hae lääkkeistä parempaa suorittamista, ymmärrättekö, hehän jo valmiiksi suorittavat oikein hyvin. He hakevat helpotusta siihen, että arjen hallinta on kohtuuttoman vaikeaa. Haluavat fiksusti estää burniksen ennen kuin tilanne on liian paha. Mahdollisesti myös halutaan eroon jatkuvasta ahdistuksesta, jonka jatkuvat unohtelut ja kaoottisuus aiheuttavat.

Eli ihan asian vierestä jankuttaa, ettei stimulantti auta akateemiseen suoriutumiseen. Tämä olisi argumentti sen puolesta, ettei lääkitä oppimisvaikeuksista kärsiviä, mutta ei sen puolesta, etteikö kannattaisi lääkitä suorittajia.

Eli kun ennen jaksettu juosta maratoni päivässä niin vanhempana pitää saada dopingia koska pitää pystyä samaan edelleen.

Tai pitäsköhän vähentää kuormitusta jos ei riitä kyvyt .

Vierailija kirjoitti:

Mä olen suorittaja ja mulla ei ole diagnoosia mutta paljon adhd-piirteitä: olen äärimmäisen sotkuinen, mulla on diagnosoitu lukihäiriö, olen luova, kaksikätinen, myös autistisia piirteitä, erityislahjakkuuksia löytyy, päässä pyörii koko ajan miljoona biisiä yhtä aikaa, addiktoidun helposti, olen herkkä ja riehakas. 

Aiemmin ajattelin myös että ei minulla voi olla adhd:ta koska olin hyvä koulussa (muistan asiat ilman pänttäystä) mutta nyt ymmärrän että kuten autistit, myös adhdt voidaan jakaa ns. low performing ja high performing tyyppeihin. 

On todettu että monilla neroilla on ollut adhd.

Adhd aiheuttaa myös addiktioherkkyyttä ja mikäpä olisikaan fiksulle ja luovalle ihmiselle addiktoivampaa kuin suorittaminen asioissa, joissa hän on hyvä?

Diagnoosia en ajatellut hakea vaan pyrin vaan ymmärtämään itseäni yksilönä ja keksimään keinoja hallitsemaan sisäistä kaaosta. 

Luulin ennen, että kaikilla pyörii joku vuosia sitten soinut hitti päässä ellei aivoilla ole muuta kiinnostavaa tekemistä tai lukemista. Ilmeisesti joillain on ihan hiljaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi hyvin tsempanneet naiset eivät vaadi sairauksien tasa-arvoa myös muissa sairauksissa? Miten olisi esimerkiksi monet syöpäsairaudet tai päihdehäiriöt? Mikä ihmeen uusi naisasialiike tämä on, että vaaditaan sairauksien sairastamisen yhtäläisiä oikeuksia? Mikä on edes häiriö, jos sellaisen voi saada kuka tahansa  jokaisella elämän osa-alueella vähintään keskinkertaisesti pärjännyt uratykki? Ei se ole minusta enää mikään häiriö, ainakaan sen hoitoon ei pitäisi julkisia varoja laittaa. Sen ymmärrän, että monet myöhemmin elämässä pärjäävät ihmisen sen saavat lapsena, koska sehän on lapsuuteen liittyvä, usein aikuisuudessa katoava kehitysviive ja siihen liittyy myös huomattavaa ylidiagnostiikkaa, joka ei ole lapsista itsestä lähtöisin.

Ihmettelen lisäksi  suuresti, että mielestään kognitiivisesti kyvykkäät ihmiset eivät tutustu es

Jos keskimääräinen vaikuttavuus on olematon, mitä luulet, millä todennäköisyydellä juuri sinä yksilönä saisit poikkeavan suuren vasteen? Etenkin, kun keskittymisongelmasi ovat todennäköisesti lievempiä kuin tutkimuksissa olevilla ADHD-potilailla? Miksi yhteiskunnan pitäisi tuhlata resursseja todennäköisesti kustannusvaikuttavuudeltaan näin olemattomaan hoitoon? Monet eivät edes syö niitä pitkään, koska toisin kuin median sankaritarinat antavat olettaa, niillä on myös ikäviä sivuvaikutuksia, jotka ylittävät saadut hyödyt. Pitkällä aika millä monien lääkkeiden, todennäköisesti myös stimulanttien, vaikutus heikkenee. Tämä tunnettu ilmiö johtuu siitä, että ihmisen hermosto adaptoituu lääkkeisiin. Se on myös monen adddiktion fysiologinen mekanismi. Älykkäät itsereflektioon kykenevät ihmiset ovat hyviä ongelmanratkaisussa, ja he kykenevät tarkastelemaan asioita eri näkökulmista ja ymmärtävät asioiden välisiä suhteita.

He eivät siksi mene sosiaalisen tartunnan mukana jokaisen pseudotieteellinen diagnoosin perässä, vaikka se olisi kuinka trendikästä. He löytävät muita ratkaisuja kyllä ongelmiinsa, kuin päihteet ja psyykelääkkeet varsinkin, jos oikein kovasti  pinnistelevät. Helppojen ratkaisujen ja selitysten etsiminen kertoo enemmänkin älyllisestä laiskuudesta ja epäkypsyydestä, mitä psykiatria ja sen taustalla operoiva massiivinen teollisuus hyödyntävät. ADHDn ympärillä pyörii muutenkin valtava bisnes, on kaiken maailman nepsy kouluttajaa ja nepsyerikoistunutta kuntouttajaa ja lastenkotia. Yksityiset lääkärifmatkin ottavat osansa tehtailemalla itsearviointikomakkeilla liukuhihnalta diagnooseja itsensä diagnosoineille nepsypiirteisille. Kun niin moni hyötyy kaupallisesti diagnoosista, niin siihen liittyvistä validiteetin ja tieteellisen näytön puutteen ongelmista ei mielellään puhuta. Mediakin myy klikkauksia kertomalla sankaritarinoita, joissa stimulantti teki taas yhdestä luuserista supermenestyjän. 

Keskittyminen ja ns. oikeiden asioiden tekeminen on luonnostaan helvetin vaikeata. Se on normaalia. Epänormaalia on että kaikki sujuu.

Minä itse :D Olin aivan varma, että mulla on ADHD. Kaikki oireet täsmäsivät. Päässä kävi niin kaamea kaaos, ettei mistään tullut mitään, ei töissä eikä kotona. Työterveyslääkärin sain vakuutettua, että mulla on ADHD sen verran, että laittoi psykiatrille tutkimuksiin. Siellä kävi ilmi, että mulla oli itse asiassa alkava työuupumus.

Olin kyllä tehnyt ylitöitä iltoja, öitä ja viikonlloppuja myöden usein, vuosikaudet. Mutta koska en tuntenut oloani väsyneeksi, päinvastoin ihan lähes hypomaanisen energiseksi, en ajatellut olevani uupunut. Mutta sitä uupumusta se oli, pää ei enää kestänyt mun jatkuvaa orjapiiskurointia, perfektionismia, vaativuutta jne. Oli pakko suostua ihan vaan tavalliseksi ihmiseksi taas, supersankarin esittämisen sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi hyvin tsempanneet naiset eivät vaadi sairauksien tasa-arvoa myös muissa sairauksissa? Miten olisi esimerkiksi monet syöpäsairaudet tai päihdehäiriöt? Mikä ihmeen uusi naisasialiike tämä on, että vaaditaan sairauksien sairastamisen yhtäläisiä oikeuksia? Mikä on edes häiriö, jos sellaisen voi saada kuka tahansa  jokaisella elämän osa-alueella vähintään keskinkertaisesti pärjännyt uratykki? Ei se ole minusta enää mikään häiriö, ainakaan sen hoitoon ei pitäisi julkisia varoja laittaa. Sen ymmärrän, että monet myöhemmin elämässä pärjäävät ihmisen sen saavat lapsena, koska sehän on lapsuuteen liittyvä, usein aikuisuudessa katoava kehitysviive ja siihen liittyy myös huomattavaa ylidiagnostiikkaa, joka ei ole lapsista itsestä lähtöisin.

Ihmettelen lisäksi  suuresti, että mielestään k

Huoh. En tiedä, että kenen tekstiä lainasin, mutta on älyllistä laiskuutta kuvitella, että me ADHD:t ei olisi yritetty. Sitähän me varsinkin aikuisiällä diagnoosin saaneet ollaan todellakin tehty. Yritetty opiskella, yritetty käydä töissä. Yritetty niin kovasti, että lopulta ollaan uuvuttu ja masennuttu, kun ei vaan _pysty_. Ja puhun nyt vain itsestäni ja lähipiiristä. Ongelma kun nimenomaan se, että ensinnäkin elämänhallinta on hankalampaa, kun on hoitamaton ADHD ja toisekseen, ne terveelliset elämäntavat kun ihan oikeasti niitä oireita vie pois. Lääkkeen kanssa on huomattavasti helpompi pitää kiinni esimerkiksi riittävästä unesta (monella nepsyllä uni on viivästynyt) säännöllisestä ruokailusta, liikunnasta jne. Se lääke siis parhaimmillaan auttaa monella elämänalueella. 

Kysyin jo aiemmin tässä keskustelussa, että mihin perustuu tieto, että suurin osa ei syö lääkkeitä? Ainakin itse pidän taukoja lääkkeen syönnissä. Ja vaikka lääke on lyhytvaikutteinen, se auttaa työpäivän ajan, jolloin päivän kokonaiskuormitus on huomattavasti pienempi. Ja ihan takuulla moni tietää ne sivuvaikutukset tai mahdolliset sivuvaikutukset. Itse hyväksyn ne, koska lääkkeestä on muuten niin iso hyöty. Kaikilla ne ei toimi tai eivät toimi riittävästi, mutta itse olen juuri tällainen "luuserista menestyjäksi". Lääkkeen avulla sain potentiaalin käyttöön. 

Vierailija kirjoitti:

Asiantuntija raati taas paikalla. Jos et ole kyseinen ADHD-diagnosoitu henkilö, josta täällä kerrot, niin miten voit tietää sen henkilön elämästä? Olet kuullut jonkin yksittäisen asian henkilön elämästä, kun hän on sinun kuullen jotain tuskaillut ja sillä tiedolla täällä pädet? Tuskin se henkilö on sun kanssa käynyt läpi niitä useita erilaisia tutkimuslomakkeita kohta kohdalta ja niistä heränneitä lisäkysymyksiä ja vastauksia sekä tuskin olet ollut kuuntelemassa läheisten haastatteluita, lukenut henkilön neuvola- ja lääkäripapereita sekä koulutodistuksia ja arviointeja tai henkilökohtaisia opintosuunnitelmia sekä mahdollisia kouluaikaisia tutkimuksia ja tukitoimia.

 

Niinpä niin, katso peiliin. Et taida olla kovinkaan mukava ihminen ja joudut elää itsesi kanssa.

Minulla itselläni on ADHD ja tutkimukset julkisella kesti kauan. Kesto kauan myös sen takia, että en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään niiden miljoonien lomakkeiden täyttämiseen. Ongelma on kuitenkin se, että jotkut yksityiset antaa aivan liian helpolla diagnoosin. Olen lukenut vertaistukiryhmistä lukuisia kokemuksia, joissa henkilö on saanut jopa yhdellä (!!) kerralla diagnoosin ja lääkkeet. Näin ei saisi ikinä olla. 

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei onnistu, mutta numero 214 kyseli, että miten tytöt voivat piilottaa hyperaktiivisuuden? Voin puhua vaan omasta ja lapseni puolesta, mutta yleisesti ottaen yhteiskunnassa ei hyväksytä sitä, että tytöt käyttäytyy niin kuin pojat. Heiltä oletetaan tiettyä käytöstä. Eli kyllä "me" voimme pinnistellä, että jaksetaan istua paikallaan, mutta sillä voi olla valtava hinta. Esimerkiksi uupumus, masennus jne, koska se pinnistely kuormittaa niin paljon. Lopulta ei sitten mennä kouluun ollenkaan kun ei pystytä. Ja toisaalta taas, mennään piiloon, kun ei jakseta pinnistellä. Esimerkiksi oma lapsi istui paljon vessassa, kun tunnollisena luonteen takia halusi mennä kouluun, mutta ei pystynyt istumaan tunnilla. Ja sitten kotona oltiin älyttömän väsyneitä ja saatiin jopa raivareita. 

Voin puhua myös omasta puolesta. Olin lapsena todella ujo ja kiltti, tunneilla haaveilin ja piirtelin. En uskaltanut viitata tai vastata mihinkään kysymyksiin koska ne menivät aina ohitse enkä uskaltanut pyytää toistamaan. Kun koko lapsuus on toisteltu sitä että on kiltti ja ujo niin tietty siihen muottiin oli pakko mahtua. Impulsiivisuus ja muut oireet alkoivat tulla esille vasta lukiossa, kun vaihdoin toiseen kaupunkiin. Siellä kukaan ei tuntenut entuudestaan niin sain olla vapaasti oma itseni ja koko homma räjähti käsiin. Hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus jatkui aikuisuuteen riskinottona, alkoholin käyttönä, yhden illan juttujen kanssa sekoiluna ja muuna vastaavana. Lopulta adhd ja ylivilkkaus kyllä diagnosoitiin mutta siinä kesti kauan koska en ollut lapsena häirikkö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei onnistu, mutta numero 214 kyseli, että miten tytöt voivat piilottaa hyperaktiivisuuden? Voin puhua vaan omasta ja lapseni puolesta, mutta yleisesti ottaen yhteiskunnassa ei hyväksytä sitä, että tytöt käyttäytyy niin kuin pojat. Heiltä oletetaan tiettyä käytöstä. Eli kyllä "me" voimme pinnistellä, että jaksetaan istua paikallaan, mutta sillä voi olla valtava hinta. Esimerkiksi uupumus, masennus jne, koska se pinnistely kuormittaa niin paljon. Lopulta ei sitten mennä kouluun ollenkaan kun ei pystytä. Ja toisaalta taas, mennään piiloon, kun ei jakseta pinnistellä. Esimerkiksi oma lapsi istui paljon vessassa, kun tunnollisena luonteen takia halusi mennä kouluun, mutta ei pystynyt istumaan tunnilla. Ja sitten kotona oltiin älyttömän väsyneitä ja saatiin jopa raivareita. 

Voin puhua myös omasta puolesta. Olin lapsena todella ujo ja kiltti, tunneilla haaveilin ja piirt

Samalla tavalla meni minulla teini-ikä! Eli alkoi lintsaukset, päihteiden käyttö jne haitallinen käyttäytyminen. Valitettavasti sain vasta aikuisiällä diagnoosin, mutta parempi sekin. Turha harmitella enää hukkaan menneitä vuosia. 

Vierailija kirjoitti:

Lainaus ei onnistu, mutta numero 214 kyseli, että miten tytöt voivat piilottaa hyperaktiivisuuden? Voin puhua vaan omasta ja lapseni puolesta, mutta yleisesti ottaen yhteiskunnassa ei hyväksytä sitä, että tytöt käyttäytyy niin kuin pojat. Heiltä oletetaan tiettyä käytöstä. Eli kyllä "me" voimme pinnistellä, että jaksetaan istua paikallaan, mutta sillä voi olla valtava hinta. Esimerkiksi uupumus, masennus jne, koska se pinnistely kuormittaa niin paljon. Lopulta ei sitten mennä kouluun ollenkaan kun ei pystytä. Ja toisaalta taas, mennään piiloon, kun ei jakseta pinnistellä. Esimerkiksi oma lapsi istui paljon vessassa, kun tunnollisena luonteen takia halusi mennä kouluun, mutta ei pystynyt istumaan tunnilla. Ja sitten kotona oltiin älyttömän väsyneitä ja saatiin jopa raivareita. 

Tytön teki mieli siis liikuskella hirveästi, mutta kun ei kyennyt, niin meni mököttämään hiljaa pimeää vessaan? Mitä se sellainen motorinen levottomuus on? Miten diagnosoidaan hyperaktiivisuus, jos se näkyy vain istumisena hiljaa vessassa ja koulufobiana? Minulle tulee lukuisia muita syitä käytökselle kuin varsinainen hyperaktiivisuus. Ja levottomuuskaan ei ole yksiselitteinen tila, se voi johtua lukuisista eri asioista. Jos kotona ollaan uupuneita ja väsyneitä ja koulussa mökötetään vessassa, niin en kutsuisi sitä tilaa hyperaktiivisuudeksi. Sisäinen tunne voi toki olla levoton, mutta samalla hyvin monitulkintainen. 

Tytön teki mieli siis liikuskella hirveästi, mutta kun ei kyennyt, niin meni mököttämään hiljaa pimeää vessaan? Mitä se sellainen motorinen levottomuus on? Miten diagnosoidaan hyperaktiivisuus, jos se näkyy vain istumisena hiljaa vessassa ja koulufobiana? Minulle tulee lukuisia muita syitä käytökselle kuin varsinainen hyperaktiivisuus. Ja levottomuuskaan ei ole yksiselitteinen tila, se voi johtua lukuisista eri asioista. Jos kotona ollaan uupuneita ja väsyneitä ja koulussa mökötetään vessassa, niin en kutsuisi sitä tilaa hyperaktiivisuudeksi. Sisäinen tunne voi toki olla levoton, mutta samalla hyvin monitulkintainen.

Onneksi sinä pystyt tekemään diagnoosin yhden tekstinpätkän perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Niin edelleen, eivät suorittajanaiset hae lääkkeistä parempaa suorittamista, ymmärrättekö, hehän jo valmiiksi suorittavat oikein hyvin. He hakevat helpotusta siihen, että arjen hallinta on kohtuuttoman vaikeaa. Haluavat fiksusti estää burniksen ennen kuin tilanne on liian paha. Mahdollisesti myös halutaan eroon jatkuvasta ahdistuksesta, jonka jatkuvat unohtelut ja kaoottisuus aiheuttavat.

Eli ihan asian vierestä jankuttaa, ettei stimulantti auta akateemiseen suoriutumiseen. Tämä olisi argumentti sen puolesta, ettei lääkitä oppimisvaikeuksista kärsiviä, mutta ei sen puolesta, etteikö kannattaisi lääkitä suorittajia.

Voihan sen arjen hallinnan kanssa periaatteessa myös höllentää? Vai onko sekin pakko vetää tappiin vaikka sitten lääkkeillä? Jos vaan hyväksyy, että muut pystyy johonkin mutta minä en, vaikka jossain toisessa asiassa olen menestynyt