Tunnetteko suorittajanaisia, jotka ovat hakeneet adhd-diagnoosin?

Vierailija kirjoitti:

Onko kertaakaan maailmanhistoriassa tehty artikkelia että miehet hakeutuvat liikaa lääkärin vastaanotolle ja ei heitä nyt tarvitse hoitaa kunhan vaan vähän hölläävät otetta ja jättävät stressaamatta ja yrittäisivät vaan ymmärtää että on ihan normaalia vaan olla niin miten tuntevat, ei heihin ole mitään syytä tuhlata mitään lääketieteellistä huomiota?

Siis voi yksi vxtun kevät. Naisten autismi ja ADHD on muutenkin alidiagnosoitua niin ihan varta vasten maan valtamedia alkaa lässyttää että joo ei teitä mikään vaivaa kun vähän vaan itse ryhdistäydytte ja pysykää nyt poissa vaan lääkäristä ja ootteko kokeillut relata ja hengittää vaan?

Miespuoliselle ADHD-diagnoosia hakevalle sama? Oot vaan hysteerinen, ootko kokeillut joogaa ja mindfullnessia.

Voi elämä miten voi vxtuttaa että naisia pitää taas lytätä näin ihan vain sukupuolen perusteella. Kaikilla on oikeus lääkäriin ja lääkärit päättäköön

Suurin osa lääkäreistä on nykyään naisia, joten aika vaikea tästä on mitään patriarkaatin sortoa repiä. 

Mieti, jos ne lääkärit on ihan oikeassa, ja hypokondria naisilla yleisempää kuin miehillä? 

Se, että naisten autismi ja ADHD on huonosti tunnistettua, EI tarkoita sitä, etteikö samaan aikaan naiset voisi olla yliedustettuna siinä, että haetaan huomionkipeyteen apua keksimällä sairauksia. 

Olen itsekin vasta aikuisena diagnoosin saanut naisautisti, eikä minuakaan meinannut naispuolinen psykiatri autistiksi uskoa, kun sanoi että sen näkee päälle. Päättelin että en sitten ole. Psykiatri vaihtui, seuraava oli vanha mies joka ensitapaamisella alkoi kiertäen ja kaartaen kysellä, että oletko koskaan kuullut autismista.... 

Anyway täytyy ymmärtää, että nykyään autismia ja ADHD:ta "hehkutetaan" mediassa niin paljon, että väkisinkin alkaa tulla turhia diagnooseja myös. Koska lääkäreihinkin vaikuttaa havainnointiharha. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kertaakaan maailmanhistoriassa tehty artikkelia että miehet hakeutuvat liikaa lääkärin vastaanotolle ja ei heitä nyt tarvitse hoitaa kunhan vaan vähän hölläävät otetta ja jättävät stressaamatta ja yrittäisivät vaan ymmärtää että on ihan normaalia vaan olla niin miten tuntevat, ei heihin ole mitään syytä tuhlata mitään lääketieteellistä huomiota?

Siis voi yksi vxtun kevät. Naisten autismi ja ADHD on muutenkin alidiagnosoitua niin ihan varta vasten maan valtamedia alkaa lässyttää että joo ei teitä mikään vaivaa kun vähän vaan itse ryhdistäydytte ja pysykää nyt poissa vaan lääkäristä ja ootteko kokeillut relata ja hengittää vaan?

Miespuoliselle ADHD-diagnoosia hakevalle sama? Oot vaan hysteerinen, ootko kokeillut joogaa ja mindfullnessia.

Voi elämä miten voi vxtuttaa että naisia pitää taas lytätä näin ihan vain sukupuolen perusteella. Kaikilla on

Omasta mielestäsi tietenkin juuri sinulla on kuitenkin oikea autismi?

Mistä yksityiseltä näitä diagnooseja voi hakea? Minulla oli 15 tuntia eri testejä. Lääkäri sanoi ettei näissä pysty feikkaamaan, kun asiasta kysyin.

Vierailija kirjoitti:

Mistä yksityiseltä näitä diagnooseja voi hakea? Minulla oli 15 tuntia eri testejä. Lääkäri sanoi ettei näissä pysty feikkaamaan, kun asiasta kysyin.

jatkan vielä. Psykiatri myös sanoin että katsoo myös muita asioita kuin vain täytettyjä kyselyjä. Esim. keskustelun paukkoilua ja katsekontaktia. 4 tuntia palikkatestejä, 10h meni pelkästään haastatteluissa.

Vierailija kirjoitti:

181 ikääntynyt erkkaope jatkaa vielä: Keskustelepa ylisuorittavan, Adhd-diagnoosia haluavan kirkeakouluopiskelijan kanssa siitä, mitä hyvä elämä oikeastaan on. Yritä kypsänä aikuisena puhua, että elämässä vähempikin riittää ja että olet tämän omalla elämänlokemuksellasi havainnut. Nuori syyttää sinua siitä, että kannustat alisuoriutumiseen. Monelle nuorelle normaali arki, sen normaalit toimet ja rutiinit lepoineen, on alisuoriutumista. Siitä nousee nuorten tyytymättömyys itseen, masennus ja ahdistus. Suomen vääristävä vaikutus on tässä takana.

Jos mielenlaatu on pohjimmiltaan kunnianhimoinen ja utelias, niin yrittämättä jättäminen harmittaa aina moninverroin enemmän kuin epäonnistuminen. Seurauksena olevasta itsensä sättimisessä ja masennuksessa ei paljoa lohduta, että ehkä säästyi yhdeltä burnoutilta ja epäonnistumiselta. Jos tässä haluaa auttaa, niin parempi olisi luovuttamisen sijaan opettaa miten arvioida avautuvia tilaisuuksia realistisesti ja miten edetä järjestelmällisesti - sen sijaan, että sähläisi ja tarttuisi välittömästi kaikkeen kivaan tarjolla olevaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, ylitulkitsenko, mutta jotenkin tässä keskustelussa kalskahtaa tietty ylemmyydentunne. Jokainen on mielestään keskivertoa älykkäämpi, tienaa hurjasti työelämässä tai kirjoitti ainakin monta laudaturia, jos ei sinne työelämään saakka päässyt. Tylsiä, toistuvia rutiineja kavahdetaan ja epäillään, että nämä älykkäät ja kunnianhimoiset aivot eivät vain pysty motivoitumaan niin tylsiin ja mekaanisiin hommiin. 

Tosiasia on, että erittäin harva pitää tylsistä asioista. Siksi niitä kutsutaan tylsiksi. Tunsin kerran erään ihmisen, jolla oli hyvin tylsä työ. Hän sanoi, että siinä työssä pärjäsi ainoastaan, jos oli todella hyvä mielikuvitus. Toisaalta taas varmasti tuollainen työ kehittää mielikuvitusta.

Niin, keskustelun aiheena on hyvin suorittavat adhd:t, jotka ovat menestyneet elämässä. Silloin keskusteluun tulee meitä kuuden ällän yli

Keskustelussa on ihmiset, joilla ei ole ADHD-diagnoosia, mutta jotka ovat diagnosoineet itsensä, koska eivät erota Big Five -persoonallisuusteoriaa ja ICD-tautiluokitusta toisistaan. Heille tekisi hyvää opiskella vähän psykologiaa ja sitä, miten erilaisia normaalivariaatioon kuuluvat ihmiset ovat ja miten tämä ihmisten ihan normaali erilaisuus voi joskus aiheuttaa sopeutumattomuutta ja haasteita työelämässä ja elämässä muutenkin. On olemassa hirveän luovia, älyllisiä, spontaaneita, innostuvia, ekstrovertteja, impulsiivisia ihmisiä ilman, että heillä olisi minkäänlaista tunnistettua neurogista poikkeamaa aivoissaan. Tällaiseen komboon kun yhdistää vaikkapa alhaisen tunnollisuuden ja matalan sovinnollisuuden, niin menestyminen elämässä ei välttämättä ole niin taattu kuin korkeasta älykkyydestä ja upeista persoonallisuuden piirteistä voisi luulla. Tuntuu, että jotkut ihmiset ovat kasvaneet pumpulia täynnä olevassa tynnyrissä ja tultuaan aikuisiksi ja lähdettyään avaraan maailmaan he pettyvät, kun kaikkea ei voikaan hallita eikä saavuttaa. Sitten he yrittävät löytää selityksiä lääketieteellisistä diagnooseista, jotka eivät sitä tosiasiassa anna, koska ADHD:kin on vain kuvaus käyttäytymisestä. Ei sillä ole selvää etiologiaa, eikä sitä voi tunnistaa mitenkään aivotasolla. Geneettiset assosiaatiotkin ovat niin epäspesifejä, epäjohdonmukaisia ja heikkoja, että niillä tuskin on kausaalisuhdetta häiriöön. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kertaakaan maailmanhistoriassa tehty artikkelia että miehet hakeutuvat liikaa lääkärin vastaanotolle ja ei heitä nyt tarvitse hoitaa kunhan vaan vähän hölläävät otetta ja jättävät stressaamatta ja yrittäisivät vaan ymmärtää että on ihan normaalia vaan olla niin miten tuntevat, ei heihin ole mitään syytä tuhlata mitään lääketieteellistä huomiota?

Siis voi yksi vxtun kevät. Naisten autismi ja ADHD on muutenkin alidiagnosoitua niin ihan varta vasten maan valtamedia alkaa lässyttää että joo ei teitä mikään vaivaa kun vähän vaan itse ryhdistäydytte ja pysykää nyt poissa vaan lääkäristä ja ootteko kokeillut relata ja hengittää vaan?

Miespuoliselle ADHD-diagnoosia hakevalle sama? Oot vaan hysteerinen, ootko kokeillut joogaa ja mindfullnessia.

Voi elämä miten voi vxtuttaa että naisia pitää taas lytätä näin ihan vain sukupuolen perusteella. Kaikilla on

 

Patriarkaatti on muuten näkymätön järjestelmä, joka suosii miehiä ja sortaa naisia. Jos nainen on kasvanut patriarkaatin vallan alla, niin ei hän tietenkään ole sukupuolensa perusteella sen arvotuksista vapaa. Siksi naislääkäreistä puhuminen ikään kuin he olisivat, on virhe

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

181 ikääntynyt erkkaope jatkaa vielä: Keskustelepa ylisuorittavan, Adhd-diagnoosia haluavan kirkeakouluopiskelijan kanssa siitä, mitä hyvä elämä oikeastaan on. Yritä kypsänä aikuisena puhua, että elämässä vähempikin riittää ja että olet tämän omalla elämänlokemuksellasi havainnut. Nuori syyttää sinua siitä, että kannustat alisuoriutumiseen. Monelle nuorelle normaali arki, sen normaalit toimet ja rutiinit lepoineen, on alisuoriutumista. Siitä nousee nuorten tyytymättömyys itseen, masennus ja ahdistus. Suomen vääristävä vaikutus on tässä takana.

Jos mielenlaatu on pohjimmiltaan kunnianhimoinen ja utelias, niin yrittämättä jättäminen harmittaa aina moninverroin enemmän kuin epäonnistuminen. Seurauksena olevasta itsensä sättimisessä ja masennuksessa ei paljoa lohduta, että ehkä säästyi yhdeltä burnoutilta ja epäonnistumiselta. Jos tässä haluaa auttaa, niin p

Olen eri, en ikääntynyt enkä erkkaope. Mutta yritteliäisyys ja uteliaisuus ovat pohjimmiltaan sisäsyntyisiä ominaisuuksia, ja ihminen on onnellisimmillaan, kun häntä kohtaa sisäinen eikä ulkoinen motivaatio.

Kunnianhimo sitten on opittua. Ja minun nähdäkseni tämä kaikki kiertyy siihen, kuinka me puhumme tavallisesta elämästä. Onko tavallinen suorittava työ paskaduunia? Onko lahjakas pianisti, joka tekee päivät suorittavaa työtä ja illat soittelee omaksi ilokseen, epäonnistunut elämässä? Kannattaako soittaa, jos joku jossain soittaa aina paremmin? Voiko elää hyvää elämää, jos tekee tavallista työtä ja katselee illat yksin yksiössään viihteenä, kuinka joku elää Kaliforniassa jetset-elämää?

Tällä hetkellä se, miten puhumme hyvästä elämästä, vie hyvän elämän ulottumattomiin lukemattomilta nuorilta.

Voi olla, että miesten autismi ja adhd oireilee niin paljon selvemmin ulospäin, että se herkemmin myös diagnosoidaan. Tuskinpa tässä mitään patriarkaatin salajuonta on takana. Ja mihin yli päätään perustuu se, että miehet saavat helpommin hoitoa - mutuun? Yleinen, käytännön kokemus on, että miehiä on ylipäätään paljon vaikeampi saada lääkäriin valittamaan ongelmistaan, kynnys on korkea.

Ilmeisesti tuo adhd-diagnoosi ei nykyään aiheuta mitään stigmaa, mikä sinänsä on hyvä asia. Samalla kun jostain tulee "muoti-ilmiö", syytä haetaan juurikin ko diagnoosista vaikka syyt on ihan muualla. Ahdistuskin on useimmiten normaali, elämään kuuluva olotila johon pilleri ei ole oikea ratkaisu.

Entäpä autismi? No sama juttu. Hyvä, ettei aiheuta mitään stigmaa. Mutta onko ihmisillä oikea, turhan "ruusuinen" kuva autismista. Julkisuudessa näkee vain lähinnä niitä, jotka kuitenkin pärjäävät elämässä, saattavat olla ammatillisestilin menestyneitä. Ei esim. Tuomas Enbuske ole mikään tyypillinen autisti.

Autismi on usimmiten jotain muuta kuin mitä tv-sarjat kertoo. Itse työskentelen sellaisten parissa, jotka eivät välttämättä osaa edes puhua, voivat olla hyvin aggressiivisia eivätkä mitenkään voi tulla itsekseen toimeen.

Odotan sitä päivää, kun joku haluaa diagnoosin lievästä kehitysvammasta - siksi että elämässä on mennyt huonosti. En kyllä pidätä hengitystäni, ei vaan kuulosta hyvälle.

"Olen eri, en ikääntynyt enkä erkkaope. Mutta yritteliäisyys ja uteliaisuus ovat pohjimmiltaan sisäsyntyisiä ominaisuuksia, ja ihminen on onnellisimmillaan, kun häntä kohtaa sisäinen eikä ulkoinen motivaatio.



Kunnianhimo sitten on opittua. Ja minun nähdäkseni tämä kaikki kiertyy siihen, kuinka me puhumme tavallisesta elämästä. Onko tavallinen suorittava työ paskaduunia? Onko lahjakas pianisti, joka tekee päivät suorittavaa työtä ja illat soittelee omaksi ilokseen, epäonnistunut elämässä? Kannattaako soittaa, jos joku jossain soittaa aina paremmin? Voiko elää hyvää elämää, jos tekee tavallista työtä ja katselee illat yksin yksiössään viihteenä, kuinka joku elää Kaliforniassa jetset-elämää?



Tällä hetkellä se, miten puhumme hyvästä elämästä, vie hyvän elämän ulottumattomiin lukemattomilta nuorilta."

Tarkennuksena: tarkoitin omassa kommentissani kunnianhimolla ao määritelmän ensimmäistä versiota:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kunnianhimo

"Kunnianhimo on vahva halu tehdä tai saavuttaa jotain, tyypillisesti jotain, mikä vaatii päättäväisyyttä ja kovaa työtä. Kunnianhimon voi käsittää myös haluna ja päättäväisyytenä saavuttaa menestystä."

En tietenkään voi tietää mistä muiden ihmisten kunnianhimo kumpuaa, mutta omalla kohdalla ihmettelen mistä olisin oppinut moisen käytöksen. Kotona, duunariperheessä, kunnianhimo loisti poissaolollaan eikä mukavuusalueelta juuri haluttu poistua, koulu oli tavallinen koulu, jossa kilpailuhenkisyys oli olematonta eikä kaveripiiriinkään kuulunut mitään supersuorittajia. Helpoin selitys tuntuisi olevan, että kyse olisi sisäsyntyisestä ominaisuudesta - joka ehkä on kokemusten kautta (dopamiiniriippuvuus?) itsekseen vahvistunut.

Ymmärrän kyllä, jos jotkut haluavat valita helpomman reitin ja tyytyvät vähäisempiä haasteita sisältävään elämään - ja ovat siihen ihan tyytyväisiä. En kuitenkaan lähtisi suosittelemaan kategorisesti neuvomaan nuoria pudottamaan hanskansa ja tyytymään tylsään elämään - meitä kun on ainakin joitakin, joita alisuoriuminen ja haasteiden puute kalvaa sisäisesti.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että ihmisillä on kauheasti myös sellaista ihan psykologista kuormaa, traumoja, toimintamalleja, kyvyttömyyttä tai ehtimättömyyttä miettiä miksi toimii kuten toimii ja sitten joku adhd lääkkeineen on tosi helppo selitys sille. 

Se on myös selityksenä sosiaalisesti hyväksyttävämpi kuin kehityksellinen trauma joka ei suoranaisesti liity yksittäisiin tapahtumiin vaan kotona vallinneeseen yleiseen ilmapiiriin ja perheenjäsenten väliseen dynamiikkaan. Eteenpäin on aina mentävä ja vanhoja on turha muistella, niinhän sitä sanotaan.

Vierailija kirjoitti:

"Olen eri, en ikääntynyt enkä erkkaope. Mutta yritteliäisyys ja uteliaisuus ovat pohjimmiltaan sisäsyntyisiä ominaisuuksia, ja ihminen on onnellisimmillaan, kun häntä kohtaa sisäinen eikä ulkoinen motivaatio.



Kunnianhimo sitten on opittua. Ja minun nähdäkseni tämä kaikki kiertyy siihen, kuinka me puhumme tavallisesta elämästä. Onko tavallinen suorittava työ paskaduunia? Onko lahjakas pianisti, joka tekee päivät suorittavaa työtä ja illat soittelee omaksi ilokseen, epäonnistunut elämässä? Kannattaako soittaa, jos joku jossain soittaa aina paremmin? Voiko elää hyvää elämää, jos tekee tavallista työtä ja katselee illat yksin yksiössään viihteenä, kuinka joku elää Kaliforniassa jetset-elämää?



Tällä hetkellä se, miten puhumme hyvästä elämästä, vie hyvän elämän ulottumattomiin lukemattomilta nuorilta."

 

Tarkennuksena: tarkoitin omassa kommentissani kunnianhimolla ao

Minusta ei kuulosta ollenkaan huonolta asialta, jos dopamiinipöllynsä hankkii työelämässä etenemisestä eikä vaikka uhkapelaamisesta. Mutta siinäkin asiassa ympäristön pitäisi kannustaa mieluummin kohtuullisuuteen kuin överiksi vetämiseen.

Mä olen suorittaja ja mulla ei ole diagnoosia mutta paljon adhd-piirteitä: olen äärimmäisen sotkuinen, mulla on diagnosoitu lukihäiriö, olen luova, kaksikätinen, myös autistisia piirteitä, erityislahjakkuuksia löytyy, päässä pyörii koko ajan miljoona biisiä yhtä aikaa, addiktoidun helposti, olen herkkä ja riehakas. 

Aiemmin ajattelin myös että ei minulla voi olla adhd:ta koska olin hyvä koulussa (muistan asiat ilman pänttäystä) mutta nyt ymmärrän että kuten autistit, myös adhdt voidaan jakaa ns. low performing ja high performing tyyppeihin. 

On todettu että monilla neroilla on ollut adhd.

Adhd aiheuttaa myös addiktioherkkyyttä ja mikäpä olisikaan fiksulle ja luovalle ihmiselle addiktoivampaa kuin suorittaminen asioissa, joissa hän on hyvä?

Diagnoosia en ajatellut hakea vaan pyrin vaan ymmärtämään itseäni yksilönä ja keksimään keinoja hallitsemaan sisäistä kaaosta. 

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että miesten autismi ja adhd oireilee niin paljon selvemmin ulospäin, että se herkemmin myös diagnosoidaan. Tuskinpa tässä mitään patriarkaatin salajuonta on takana. Ja mihin yli päätään perustuu se, että miehet saavat helpommin hoitoa - mutuun? Yleinen, käytännön kokemus on, että miehiä on ylipäätään paljon vaikeampi saada lääkäriin valittamaan ongelmistaan, kynnys on korkea.

Ilmeisesti tuo adhd-diagnoosi ei nykyään aiheuta mitään stigmaa, mikä sinänsä on hyvä asia. Samalla kun jostain tulee "muoti-ilmiö", syytä haetaan juurikin ko diagnoosista vaikka syyt on ihan muualla. Ahdistuskin on useimmiten normaali, elämään kuuluva olotila johon pilleri ei ole oikea ratkaisu.

Entäpä autismi? No sama juttu. Hyvä, ettei aiheuta mitään stigmaa. Mutta onko ihmisillä oikea, turhan "ruusuinen" kuva autismista. Julkisuudessa näkee vain lähinnä niitä, jotka kuitenkin pärjäävät elämässä, saattavat olla ammatillises

Jos luet lapsuusiän ADHDn diagnostiset kriteerit, niin ne viittaavat paljon eksernalisoivaan oirehdintaa . Se on paljon yleisempää pojilla kuin tytöillä. Tytöt eivät yhtä usein vääntelehdi tuolillaan, liikuttele raajojaan levottomasti, liiku ja riehu epäsopivissa tilanteissa kun pitäisi olla paikallaan, juoksentele tai kiipeile väärissä tilanteissa, pidä liikaa ääntä leikkiessään, tai ole motorisesti liian levoton, vaikka sosiaaliset normit sen kieltäisivät. Tuohan on vilkkaan stereotyyppisen pojan kuvaus. Miten hyperaktiivisuutta piäisi kuvata, jotta ADHDn tyttökiintiö tulisi täyteen? Jos tytöissä on yhtä hyperaktiivisia yksilöitä kuin pojissa mutta he piilottavat sen, millä impulssikontrollilla he sen tekevät? Eikö ADHDlle ole ominaista juuri impulssikontrolli puute? 

Vierailija kirjoitti:

Mistä yksityiseltä näitä diagnooseja voi hakea? Minulla oli 15 tuntia eri testejä. Lääkäri sanoi ettei näissä pysty feikkaamaan, kun asiasta kysyin.

Miksi pitäisi feikata? Ajatus että hommataan diagnoosi vaikka ei olisi ongelmaa on aivan älytön. Jos joku siitä huolimatta yrittäisi, ja vaikka onnistuisikin, niin mitä sitten? Mikä ongelma siinä on?

Vierailija kirjoitti:

Entäpä autismi? No sama juttu. Hyvä, ettei aiheuta mitään stigmaa. Mutta onko ihmisillä oikea, turhan "ruusuinen" kuva autismista. Julkisuudessa näkee vain lähinnä niitä, jotka kuitenkin pärjäävät elämässä, saattavat olla ammatillisestilin menestyneitä. Ei esim. Tuomas Enbuske ole mikään tyypillinen autisti.

Autismi on usimmiten jotain muuta kuin mitä tv-sarjat kertoo. Itse työskentelen sellaisten parissa, jotka eivät välttämättä osaa edes puhua, voivat olla hyvin aggressiivisia eivätkä mitenkään voi tulla itsekseen toimeen.

Mitä yrität sanoa? Autismin ei tarvi olla pahinta laatua että se on autismi ja aiheuttaa ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

olen  kaksikätinen,

Liittyykö kaksikätisyys ADHD:en tai autismiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä yksityiseltä näitä diagnooseja voi hakea? Minulla oli 15 tuntia eri testejä. Lääkäri sanoi ettei näissä pysty feikkaamaan, kun asiasta kysyin.

Miksi pitäisi feikata? Ajatus että hommataan diagnoosi vaikka ei olisi ongelmaa on aivan älytön. Jos joku siitä huolimatta yrittäisi, ja vaikka onnistuisikin, niin mitä sitten? Mikä ongelma siinä on?

Koska sitten tulee tälläisiä uutisotsikoita jotka samalla leimaa ja stigmaa ne oikeasti adhd:sta kärsivät. Mua henkilökohtaisesti kyllä risoo tällaiset uutiset ja henkilöt jotka puhuu oon tällänen, mulla on varmaan adhd. Ei ymmärretä sitä miten paljon adhd vaikuttaa elämää oikeasti ja vähätellään naisten oireita. Adhd vaikuttaa oikeasti elämään niin paljon että mieluummin olisin normaali. Ja mun alkuperäinen kommentti oli vastaus siihen, kun täällä monet puhuu diagnoosin hakemisesta yksityiseltä, aivan kuin se olisi todella helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ilkeää ja ylimielistä väheksyä ihmisen ongelmia, jos hän on nainen ja pärjännyt hyvin elämässään. Semmoinenhan on yhteiskunnan paras lypsylehmä ja tukipilari, kyllä sen jaksamisesta kannattaisi vähän kantaa huolta.

Ei se nyt niinkään saa mennä, että ihminen saa apua ja tarvitsemansa lääkityksen vasta sitten, kun ensin on elämä pilalla, työura menetetty, perhe hajonnut ja ehkä päihdeongelma ja muut riippuvuudet niskassa. 

 

Se ei ole ilkeää, jos ihminen ei täytä häiriön kriteereitä. Jos kokee, ettei pää kestä pinnistelyä, pitää pysähtyä ja pohtia omaa arvomaailmaansa ja elämäänsä. Että mikä on tärkeää, oma kunnianhimo vai terveys. Monet naiset ajavat itsensä loppuun, kun eivät kestä omaa keskeneräisyyttään ja epätäydellisyyttään. Ei sellaisia haasteita mill

Miksi hyvin tsempanneet naiset eivät vaadi sairauksien tasa-arvoa myös muissa sairauksissa? Miten olisi esimerkiksi monet syöpäsairaudet tai päihdehäiriöt? Mikä ihmeen uusi naisasialiike tämä on, että vaaditaan sairauksien sairastamisen yhtäläisiä oikeuksia? Mikä on edes häiriö, jos sellaisen voi saada kuka tahansa  jokaisella elämän osa-alueella vähintään keskinkertaisesti pärjännyt uratykki? Ei se ole minusta enää mikään häiriö, ainakaan sen hoitoon ei pitäisi julkisia varoja laittaa. Sen ymmärrän, että monet myöhemmin elämässä pärjäävät ihmisen sen saavat lapsena, koska sehän on lapsuuteen liittyvä, usein aikuisuudessa katoava kehitysviive ja siihen liittyy myös huomattavaa ylidiagnostiikkaa, joka ei ole lapsista itsestä lähtöisin.

Ihmettelen lisäksi  suuresti, että mielestään kognitiivisesti kyvykkäät ihmiset eivät tutustu esim. stimulanttien käyttöön liittyvään tutkimusnäyttöön. Eikö heille opetettu kvantitatiivisen tutkimuksen alkeita eikä tieteellistä lukutaitoa yliopistossa, vai oliko se liian tylsä ja puuduttava aihe? Nimittäin minun ei tarvinnut kauaa etsiä, kun löysin lukuisia tutkimuskatsauksia stimulanttilääkityksen vaatimattomasta tehosta nimenomaan akateemiseen suoriutumiseen. Siksi on kummallista, että niihin ladataan niin valtavia odotuksia nimenomaan niiden taholta, joiden luulisi kykekevän kriittiseen ajatteluun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä yksityiseltä näitä diagnooseja voi hakea? Minulla oli 15 tuntia eri testejä. Lääkäri sanoi ettei näissä pysty feikkaamaan, kun asiasta kysyin.

Miksi pitäisi feikata? Ajatus että hommataan diagnoosi vaikka ei olisi ongelmaa on aivan älytön. Jos joku siitä huolimatta yrittäisi, ja vaikka onnistuisikin, niin mitä sitten? Mikä ongelma siinä on?

Esimerkiksi arvion tekevän psykologin ammattitaidottomuus.