Miksi emme jaksa sosiaalisia tilanteita enää?

Työelämän hektisyys syynä. Ei enää jaksa olla sosiaalinen kun töissä tehdään kahden edestä. Kotona haluaa vain rauhottua hiljaisuudessa. 

Jaksan kyllä silloin tällöin, odotankin, mutta en jaksa enää feikkiystäviä. Tai perheenjäsentä josta tulee vain huono olo.

Olen löytänyt uusia tuttavuuksia ja nämä ovat hyvällä tavalla kirkastaneet muutaman pitkän ihmissuhteen tyhjyyden. Oikein toivon että voin siivota pöydän. En kaipaa enää? mitään poskiystävyyttä edes mutta fiksut ihmiset energisoivat eikä heidän kanssaan tarvitse jännätä sanomisiaan, eivät siis ole pikkumaisia kyyliä, arvostelijoita, tarkkaile sinua.

Eli ihan valtava helpotus päästä eroon kaikista joiden mielestä minun pitäisi olla toisenlainen tai elää toisin. Ei kiinnosta heidän mielipiteensä. Ja näitä on muuten ainakin naisissa hyvin paljon. En tiedä mistä tuo (usein kätketty) arvostelunhalu oikein tulee.

Netti tyydyttää suurimman tarpeen sosialisoinnista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Individualistinen kulttuurin ja kilpailuyhteiskunnan korostuminen. Ennen kaikki oli samassa veneessä, niin oli helppo jutella samoista asioista mitkä koskettavat lähes kaikkia. Tänä päivänä moni eroaa, vaihtaa ammattia ja uraa, on työttömyyttä ja muuta, mikä voi erottaa ihmisiä. 

Olihan työttömyyttä esim. 1990-luvulla. Paljonkin laman aikaan. En vaan muista että työttömiä olis vihattu niinkuin nykyään.

Asenne-ero on ihan valtaisa! 90-luvulla työttömyys oli yhteiskunnan syytä, nykyään syytetään ihmistä itseään! Jos 90-luvulla jäi työttömäksi, syytettiin työnantajaa ahneudesta, kun säästävät kuluissa. Nyt syytetään ihmistä epäpäteväksi ja huonoksi. Ennen ihmiset puhalsivat epäkohdissa yhteen hiileen yhteiskuntaa vastaan, nykyään ihminen kivitetään henkisesti muiden toimesta.

Missä tämä kivitys näkyy? Enemmän porukka on evvk ei kiinnosta. Ehkä pienemmissä paikoissa eri. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka isot tappiot mahtaa lääketehtaat tehdä, kun hallitus leikkasi ansiosidonnaisen ja ihmiset ei voi hakea lääkäreiden kirjoittamia lääkkeitä apteekista. 

Eivät kyllä tee tappiota..

Kyllä me 40-70 vuotiaat jaksamme. Nuoremmat somella päänsä pehmentäneet eivät jaksa. 

Saan voimaa jokaisesta kohtaamisesta joka on neutraali tai myönteinen. Ja enimmäkseen ihmiset käyttäytyvät näin.

Sitten on jotkut mulkoilijat mutta miksi näistä pitäisi piitata. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me 40-70 vuotiaat jaksamme. Nuoremmat somella päänsä pehmentäneet eivät jaksa. 

Eli kun jäätte eläkkeelle, kukaan ei teitä hoida...

Nykyään on vaan liikaa kaikkea. Musiikkia, ihmisiä, ruutuaikaa, nopeatempoista kaikkea. Aivot eivät pääse palautumaan.

Siinä, missä aiemmin laitettiin c kasetti tai vinyyli soimaan, niin nyt sohitaan puhelimesta pikanäytteitä musiikista. Valikoimme nopeasti vain sitä, mistä pidämme.

Kun ennen teit ruokaa kotona tai menit jonottamaan pikaruokalaan, niin nyt näppäilet tilauksen valmiiksi.

Kaikki- ihan kaikki tapahtuu nyt nopeasti ja emme enää malta olla kenenkään seurassa tai odottaa yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eivät enää välitä toisistaan, ei sukulaisista, ei naapureista, ei työkavereista. Ollaan vähän vainoharhaisia muiden puheista: ihan varmaan vinoili taas! Lämpö, aito välittäminen on kuollut. Odotetaan aina muilta jotain, mutta itse ei kyetä antamaan mitään hyvää takaisin. Ei kohteliaisuutta, normi sanontoja: kiitos, hei, mitä kuuluu, miten voit jne.  Nuoremmat eivät ole kiitollisia mistään. Itsekkyys! Ei jutella vieraammille, saati vanhuksille, sairaille. Suosittelen, että alamme juttelemaan muille, ihan kaikille. Se on muuten tosi hauskaa! Kun ajattelee, että se tuo iloa toiselle, huomaakin itse saavansa siitä paljon!

Hyvin sanottu!

Pidin kotonani low key juhlat, johon tuli lähes kaksi kertaa enemmän vieraita mihin uskoin. Syynä se, että kukaan ei enää järjestä juhlia! Jokainen vieras riemuitsi tästä, siis siitä että joku järjestää juhlat ihan vaan koska on kiva nähdä ihmisiä. Tarjolla oli soppaa, leipää ja juustoja, vihanneksia, mokkapaloja ja viiniä eli aidon ysäriä. Ihmiset toi juomia ja jotkut juoksi kauppaan hakemaan lisää ruokaa niin riitti hyvin kaikille. Uusia tuttavuuksia solmittiin.

Tilaa oli vähän naftisti mutta sitten istuttiin sängynlaidalla ja lattialla jos tuolit ja sohva oli täynnä. Aikuiset oli rentoina, lapset juoksi tarjoiluitten ja leffan ja leikkien ja pihan väliä ja itsekin ihmettelin että onpa hauskaa ja kaikilla on hyvä ja mukava olla. 

Ihan varmasti syynä oli se, että oltiin jonkun kotona eikä missään vuokratilassa tai baarissa! Siivouksessa meni tunti ja juhlien ilo kantoi monta viikkoa.

Mulle on tullut olo, että ystävyydet voi tosta noin katkaista jos vaan siltä alkaa jostain syystä tuntumaan. En tiedä onko ennen ollut niin, mut ainakaan nykyään se ei vaikuta harvinaiselta.

Tottakai haluaisin aitoja ystäviä, yksikin olisi tarpeeksi jos laatu korvaa määrän. Mutta en jaksa sellaista pelkoa että millon tää loppuu. Kun niitä ihmisiä, joiden kanssa kiinnostaisi oikeasti tutustuakin on niin vähän ja niillä tuntuu olevan jo tarpeeksi kaikkea ja kaikkia. Mua ei tarvita. 

Ei koskaan tiedä milloin päätyy johonkin someprofiiliin tai av:lle ruodittavaksi. Siellä sitten porukalla vääristellään sanoja ja käytöstä. Henkilöstä, joka tasan tarkkaan tiedetään, vaikkei kukaan suoraan nimeäisikään. Mieluummin välttää ihan kaikkea toimintaa työn ja kodin ulkopuolella.

Kun saa tarpeeksi monta kertaa kuraa niskaan täysin odottamattomilta tahoilta, niin eipä niitä sitten paljon kaipaile. Oma seura on parempaa. 

Ensin netti ja sitten some. Siinä syy. Ennen ihmiset olivat eristyksissä ja oli pakko tavata oikeasti ihmisiä ellei halunnut olla yksin.

Syitä on varmaan monia. Nuorempana olin enemmän tekemisissä niiden kanssa, jotka asuivat tässä lähellä. En mä silloinkaan lähtenyt lasteni kanssa työpäivän jälkeen useammalla kulkuneuvolla jonnekin vaan ne sen elämäntilanteen kaverit ja ystävät asuivat kaikki tässä samassa lähiössä. Siksi oli helpompi tavata usein, kun ei tarvinnut kuin ehdottaa toiselle että lähdetkö lasten kanssa leikkipuistoon, tuutko käymään kahvilla tms. Eikä kukaan joutunut kaivamaan esiin bussien ja junien aikatauluja katsoakseen, että no mites mä nyt tästä sinne lähitunteina pääsisin. 

Myös lasteni kaverit olivat niitä, jotka asuivat tällä samalla alueella. Sitten tulivat aikuisiksi ja jokainen muutti kuka mihinkin. Ihan ymmärrettävää, ettei esim 300 km päässä asuvalta kaverilta kysytä, tuutko katsomaan leffaa. Eri juttu, jos se kaveri asuisi jossain lähellä. Ja sitten, jos on jo lapsia, niin ei niiden kanssa lähdetä samalla tavalla lähes extempore käymään kyläilemässä, vaikkei välimatkaa olisikaan satoja kilometreja. 

Voisko yksi syy siihen, ettei äidit enää juttele kaupassa, olla se, ettei niitä äitejä tunneta? Ehkä tiedetään, että se on oman lapsen jonkun luokkaverin äiti (on esimerkiksi nähty vanhempainillassa), muttei olla muuta kuin nk naamatuttuja. Mä olen asunut tässä samassa lähiössä jo yli 30 vuotta ja monet vastaantulijat ja kaupan asiakkaat on mulle naamatuttuja, mutta en mä ala heidän kanssaan tuolla kadulla tai kaupassa juttelemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me 40-70 vuotiaat jaksamme. Nuoremmat somella päänsä pehmentäneet eivät jaksa. 

Eli kun jäätte eläkkeelle, kukaan ei teitä hoida...

Silloin on jo kunnon lääkkeet. Ja eutanasialla voi itse päättää milloin riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me 40-70 vuotiaat jaksamme. Nuoremmat somella päänsä pehmentäneet eivät jaksa. 

Eli kun jäätte eläkkeelle, kukaan ei teitä hoida...

 

Silloin on jo kunnon lääkkeet. Ja eutanasialla voi itse päättää milloin riittää.

 

Elämä kun on pikkuisen arvaamatonta. Mielikin voi muuttua matkan varrella. Tuleekin jotain kiinnostavaa vastaan. Etkä pääse edes sängystä ylös, kun ei ole ketään sua nostamassa. Muista kuitenkin, että juuri sitä halusit. Omien "valintojesi" tulos.

Työt vie niin paljon aikaa ja energiaa, ettei riitä voimia tai sosiaalista patteria pitää yllä työn ulkopuolisia sosiaalisia suhteita muuta kun vapaapäivinä ja silloinkaan ei liikaa, jotta ehtii palautua.

Sosiaalisen median vuoksi emme enää ole tekemisissä itsestämme poikkeavien kanssa samalla lailla ja taajuudella kuin ennen. Olemme laiskistuneet sen vuoksi.