Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Ei yritetä. En lukenut koko viestiä pari riviä ja vikaa kysymystä pidemmälle. Luen vain vertaistukijoiden kirjoituksia, en höpökirjoituksia, joiden sävy on alentuva.

- yksi keskustelijoista

Ne ketkä vähiten mitään ymmärtää, ovat röyhkeimmin viisastelemassa ja neuvomassa, vaikka edes peruskäsitteistä ei ole alkeellisintakaan käryä. Trauma ja ikävä kokemus on sama asia näille. Muisto ja trauma on sama asia myös. Puhuminen ja käsittely, on piehtarointia ja vellomista.

Tuskin mikään dissosiaatio soittaa mitään kelloja, mitä se semmoinen on? Joku tyhmän ja laiskan tekosyy taas?

Monihan ei edes muista traumaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä minulla oli tarkoitus ilmaista aloituksellani sitä miten väärin on että psykiatriset hoitajat sanovat potilailleen mitä sattuu. Olen aiemminkin kuullut vaikka minkälaisia kommentteja. Kyseessä on tavallaan suojatyöpaikka kun mitään tulosvastuuta ei ole ja potilaiden valitukset eivät johda mihinkään toimenpiteisiin. Ja hoitajat ovat hyvin tietoisia tästä varmastikin. Joillakin hoitajilla on ollut sisäistä moraalista selkärankaa jota vaaditaan tässä ammatissa, siitä olen kiitollinen kyllä enkä halua koko ammattikuntaa tuomita.

Ap

Sinä puhut ideaalimaailmasta, oikeasti joka alalla on enemmän keskinkertaisia ja heikkoja kuin taitavia ja henkisesti moitteettomia. Se on ihan vain matematiikkaa. Ymmärrätkö itse, että käytät tuossa hoitajaa kohteena alkuperäisille tunteillesi, joita lapsena koit? Saat kokea ne, m

Minua alkaa vähän jopa huvittaa (vaikka vakava aihe onkin) tämä besserwisseröinti. Ja jos puhuttaisiin kliinisestä hoidosta, voitaisiin puhua hoitovirheestä. Mutta kun kyseessä onkin psyykkeen puolen ongelma, asetutaan sinne potilaan tai asiakkaan yläpuolelle lukemaan rivien välistä. Vaikka et hoitaja olekaan, tämä on yleinen ongelma. Kun pitäisi kohdata ihminen ihmisenä, kohdataan auktoriteetti ongelmana. 

Kirjoitat niin tiiviisti, etten taida tavoittaa mitä sanot. Voitko tuoda rautalankaa ja kertoa mitä tohellan, jos siis minusta puhut kun viestiäni kommentoit?  Ymmärrän, että kirjoitamme kaikki tiivistetysti, ja viestejä tulee miljoona niin menee sekavaksi. Joten pliis avaa vähän. 

Suomessa osataan tosi huonosti hoitaa traumoja. On oikeasti vaikeaa löytää ammattilaista, joka osaa auttaa. Alalle myös hakeutuu narsistisia ja tunnekylmiä ja osa on uupumuksen takia kiukkuisia. Vaihda hoitajaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Outo hoitaja, jos ajattelee, että aika poistaa traumat.

Asiahan ei ole noin.

Tätä asiaahan eivät ymmärrä kuin vain ne, jotka ovat itse kokeneet trauman. Vaikka olisi traumahoitaja, ei se tajua ettei ne oppikirjan lauseet sovi tosielämään. Hyviä hoitajia on oikeasti harvassa. Kun ihminen läpikäy traumaa, varsinkin jos se on vielä tuoreena päällä, ei sitä auta se että joku tokaisee "no et sä voi piiloutua sen taakse, eteenpäin vaan". Trauma pysäyttää ihmisen, ja saattaa jopa haitata kehitystä. Ei siitä noin vaan hypätä eteenpäin. 

Kursivoidussa kohdassa ollaan asian ytimessä. Traumatisoituminen jäädyttää kehityksen ja estää ihmistä kasvamasta aikuiseksi. On kaikkien etu, että traumatisoitunut ihminen saa asianmukaista hoitoa ja pääsee lopulta kasvamaan omaksi itsekseen. Voin omasta puolestani sanoa, että käsittelemättömät traumat tekivät minusta aika sietämättömän ja arvaamattoman persoonan. Olin reaktiivinen, itsekeskeinen, helposti omiin maailmoihini vaipuva, taipuvainen addiktioihin ja kykenemätön olemaan aidosti oma itseni. Välillä olin rempseä kovis ja välillä sairaalloisen herkkä romahtelija. Nyt vuosien traumatyöskentelyn lopputuloksena en aina edes tunnista vanhaa itseäni ja vielä viidenkin vuoden takaiset muistot tuntuvat osittain epätodellisilta ja sumusilta. Samalla olen kuitenkin motivoitunut pitämään itsestäni entistä parempaa huolta, jotta en enää lähtisi luisumaan takaisin samaan pisteeseen. Sen vuoksi toivon, että joka ikinen käsittelemätöntä traumaa kantava saisi ammattimaista ja asiantuntevaa apua. Traumatisoituminen ei ole vellomista vaan se pahimmillaan vääristää kehitystä niin, että ihminen ei keksi ahdinkoonsa muuta keinoa kuin alkaa siirtää kärsimystään eteenpäin muille ihmisille. 

Tässä keskustelussa tuntuvat menevät kovin herkästi sekaisin traumat, vastoinkäymiset ja suru. Lisäksi joillain tuntuu olevan kova tarve pitää omaa kokemusta mittarina muiden kokemusten hyväksyttävyydelle.

Ihmetyttää myös mistä tulee ajatus, että terapiassa trauman läpikäyminen olisi vellomista ja vatvomista kun oikeasti pitäisi mennä eteen päin? Oma kokemukseni traumaterapiasta kun on nimenomaa se, että siinä keskitytään eteen päin menemiseen. Ensin vakautetaan tilanne, sitten käydään trauma läpi niiltä osin kuin se on tarpeellista ja sitten keskitytään siihen miten trauman kanssa eletään niin, että se vaikuttaa mahdollisimman vähän arkeen. Toki tämäkin on vain oma kokemukseni ja minun on vaikea keskustella omista traumaattisista kokemuksistani, kun on sen verran dissosiaatiota etten oikein muista mitään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät kokemuksieni jättämät traumat vaikuttaisi joka päiväiseen arkeeni. Ammattiapu kuitenkin on aina tähdännyt siihen, että voisin elää mielekästä elämää traumoista huolimatta. Voisin juurikin mennä eteen päin.

Mielestäni tässä keskustelussa olisi kuitenkin tärkeintä ymmärtää se, että meistä jokainen elää omaa elämäntilannettaan. Jos aloittajan traumaattinen kokemus on se, että hän kokee tulleensa jätetyksi yksin ja sivuutetuksi hyvin vaikeassa tilanteessa ja tuo kokemus vain toistuu läpi elämän, siitä on mahdoton päästä yli. Paraneminen alkaa vasta silloin kun ympäristö sen mahdollistaa. Itse en olisi päässyt koskaan näin tasapainoiseen ja hyvään vaiheeseen itseni kanssa, mikäli elinympäristöni ei olisi muuttunut sen mahdollistavaksi. Ei ole kuitenkaan mitenkään helppoa muuttaa sitä elinympäristöään tai saada elämäänsä hyviä ihmissuhteita ja silloin herkästi päätyy avunhakemiskierteeseen, joka ulkopuolisen silmin saattaa vaikuttaa siltä, ettei mikään apu kelpaa kun halutaan vain "velloa".

Niin, tämänkaltaisissa keskusteluissa joillain ihmisillä tuntuu olevan kova tarve nostaa esille niitä omia kokemuksia, että hei, minultakin kuoli vanhempi/vanhemmat, sisarus, isovanhemmat jne. mutta silti menin eteenpäin enkä saanut traumoja. Ei ymmärretä, mikä ero on sillä traumalla. Samalla halutaan ajatella, että koska minäkin niin toistenkin pitäisi. Ei ymmärretä, että itsellä ne olosuhteet on saattaneet olla aivan toisenlaiset, mikä on tehnyt kokemuksestakin ihan erilaisen.

Vierailija kirjoitti:

Niin, tämänkaltaisissa keskusteluissa joillain ihmisillä tuntuu olevan kova tarve nostaa esille niitä omia kokemuksia, että hei, minultakin kuoli vanhempi/vanhemmat, sisarus, isovanhemmat jne. mutta silti menin eteenpäin enkä saanut traumoja. Ei ymmärretä, mikä ero on sillä traumalla. Samalla halutaan ajatella, että koska minäkin niin toistenkin pitäisi. Ei ymmärretä, että itsellä ne olosuhteet on saattaneet olla aivan toisenlaiset, mikä on tehnyt kokemuksestakin ihan erilaisen.

Aika moni ei tosiaan ymmärrä sitä, että kaikki eivät koe asioita samalla tavalla kuin itse on ne kokenut. Myös se vaikuttaa olevan tavallista, että jonkun kertoessa murheistaan tai vaikeista kokemuksistaan niitä ei osata pysähtyä kuuntelemaan vaan aletaan heti selittää omista kokemuksista ja kuinka itse on käynyt läpi rankkoja juttuja. Aikeet lienevät hyvät mutta niitä ei osata ilmaista tilanteeseen sopivalla tavalla.

Varmaan jokaisen on joskus hyvä pysähtyä miettimään sitä, haluaako oikeasti olla avuksi vai haluaako vain päästä avautumaan ja syöttämään omia käsityksiään totuutena. Jos on vähänkään heikompi itsetuntemus, niin näitä kahta voi olla vaikea erottaa toisistaan. Ammattiauttajatkaan eivät aina tunnista tätä itsessään. Itse asiassa ihmisten kokemuksia kuunnellessa on tullut fiilis, että ammattilaisilla tuntuu olevan eniten vaikeuksia oman agendan ja asiakkaan edun erottamisessa toisistaan. Monet ns. maallikot ovat paljon empaattisempia ja näkemyksellisempiä. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi kaveri menetti aikoinaan vanhempansa tsunamissa ja hän ärsyyntyy aina tosi paljon siitä jos kuulee että joku yrittää selvitä jostain traumaattisesta kokemuksesta. Vähättelee ja väittää että eihän tuo edes ole mitään, hänelläkään ei kuulemma ole traumaa niin ei pitäisi olla muillakaan.

Onhan tsunamissa vanhempien menettäminen paljon rankempaa kuin pienet vastoinkäymiset tai joku mummon kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työhaluttomuuden moni piilottaa mt-ongelmiin, helppo tapa päästä työelämästä eroon.

Ja säästöistä ja uudesta autosta ja työyhteisöstä ja ammatti - identiteetistä ja ammattitaidosta ja työpaikasta ja maksullisista harrastuksista (ellei terapiaa lueta sellaiseksi). Saa toki paljon uusia tuttavuuksia. Psykiatria, terapeutteja, kuntoutusohjaajaa, vertaispotilaita jne.

Oppii uusia taitoja, kun vaihtaa verkkokaupat tori.fi:hin ja opettelee woltin sijaan tekemään ruokaa. Oppii myös traumapsykiatriasta niin paljon, että voisi tehdä aiheesta tutkimuksen.

Mutta hei, olisihan se varmaan ollut ihan sairaan tylsää vetää sitä keskiluokkaista asiantuntijaelämää vanhuuseläkkeelle asti. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Nyt jää kokematta vain hotellit, lentokoneet ja kalliit illalliset. 

Kiitos isä. 

Niin jos ei jaksa liian vaativaa työtä , sen haasteissa, ihmisten kanssa siellä tietysti on avun tarpeessa.  Mutta voisi rehellisesti miettiä onko tämä nyt lapsuuden syy vai työelämän kovuus.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työhaluttomuuden moni piilottaa mt-ongelmiin, helppo tapa päästä työelämästä eroon.

Ja säästöistä ja uudesta autosta ja työyhteisöstä ja ammatti - identiteetistä ja ammattitaidosta ja työpaikasta ja maksullisista harrastuksista (ellei terapiaa lueta sellaiseksi). Saa toki paljon uusia tuttavuuksia. Psykiatria, terapeutteja, kuntoutusohjaajaa, vertaispotilaita jne.

Oppii uusia taitoja, kun vaihtaa verkkokaupat tori.fi:hin ja opettelee woltin sijaan tekemään ruokaa. Oppii myös traumapsykiatriasta niin paljon, että voisi tehdä aiheesta tutkimuksen.

Mutta hei, olisihan se varmaan ollut ihan sairaan tylsää vetää sitä keskiluokkaista asiantuntijaelämää vanhuuseläkkeelle asti. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Nyt jää kokematta vain hotellit, lentokoneet ja kalliit illalliset. 

Kii

Niin jos ei jaksa liian vaativaa työtä , sen haasteissa, ihmisten kanssa siellä tietysti on avun tarpeessa.  Mutta voisi rehellisesti miettiä onko tämä nyt lapsuuden syy vai työelämän kovuus.  

Harvoin tällainen on joko tai asia, vaan osiensa summa josta kokonaisuus sitten muodostuu.