Lue keskustelun säännöt.
Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi
17.09.2025 |
Että "Et sinä voi loputtomiin sen taakse piiloutua". Traumana siis sisaruksen kuolema. Tuntui aika kylmäkiskoiselta tokaisulta ja ymmärtämättömyydeltä siitä miten paljon lapsuuden traumat voi vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Oli varmaan myöskin haluttomuutta auttaa siinä asiassa. Pahoitin mieleni.
Kommentit (499)
Vierailija kirjoitti:Vai onko se vaan muoti-ilmiö, että lähes jokaisesta vastoinkäymisestä voi nykyään tulla trauma? Ja sitten popsitaan mielialalääkkeitä kun ei osata käsitellä elämää?
Varmaan sekä- että. Ihmiset hakee normaaleihin elämän tunteisiin ja vaikeuksiin ratkaisua joistain lapsuuden traumoista, jotka selättämällä sitten elämän sitten ilmeisesti pitäis olla ruusuilla tanssimista. Se rajanveto oikean trauman ja keksityn välillä on ylensä todella hankalaa, pahasti traumatisoituneet ihmiset ei ylensä ole edes kykeneviä hakeutumaan avun piiriin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi suhatudut noin negatiivisesti?
Kukaan ei itse valitse saada traumaa eikä halua sitä. Siihen tuleeko traumaa vai ei vaikuttaa monet tekijät, eikä ole mitään tiettyä kaavaa tai sääntöä, että mistä asioista voi tulla trauma ja mistä ei.
Tästä oli ihan psykiatrikin sanomassa juuri ylellä, että nämä tunnevellojat täyttää vastaanotot.
"Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia potilaita, jotka eivät sinne kuulu
Lääkärit ja lääkäriliitto toivovat keskustelua siitä, mitkä asiat kuuluvat lääkärille ja terveydenhuoltoon ja mitkä eivät."
Vierailija kirjoitti:
Yyhyy, voihan trauma sentään. Multa kuoli tapaturmaisesti isä kun olin lapsi ja äiti oli pari vuotta ihan muissa maailmoissa sen jälkeen. Se on elämää eikä mikään trauma. Nykyään vain kaikki halutaan lokeroida traumoiksi tai vastaaviksi ja kaikkeen tarjotaan jotain kriisiapua, ihan kuin kaikki olisi jotain mielenvikaisia jotka ei pysty käsittelemään tunteitaan.
Miksi kerrot tämän täällä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi suhatudut noin negatiivisesti?
Kukaan ei itse valitse saada traumaa eikä halua sitä. Siihen tuleeko traumaa vai ei vaikuttaa monet tekijät, eikä ole mitään tiettyä kaavaa tai sääntöä, että mistä asioista voi tulla trauma ja mistä ei.
Tästä oli ihan psykiatrikin sanomassa juuri ylellä, että nämä tunnevellojat täyttää vastaanotot.
"Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia potilaita, jotka eivät sinne kuulu
Lääkärit ja lääkäriliitto toivovat keskustelua siitä, mitkä asiat kuuluvat lääkärille ja terveydenhuoltoon ja mitkä eivät."
Tässä keskustelussa onkin kyse traumasta, ei tunnevellomisesta.
Tuo haastattelu on mielestäni vähän erikoinen. Siinä mainittiin esimerkiksi avun hakeminen surun käsittelyyn. Totta kai silloin, kun surun käsittely pitkittyy, siihen kannattaakin hakea apua, varsinkin jos se alkaa vaikuttaa jo muuhunkin elämään negatiivisesti. Nykymallissa se nyt vaan yleensä on oma terveyskeskus ja lääkäri, mihin ohjataan ottamaan ensimmäiseksi yhteys. Sieltä sitten tarvittaessa voidaan ohjata eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oo ikinä ymmärtänyt tuota trauma-lässytystä. Kaikilta on kuollut läheisiä. Lapsuudessa voi velloa vaikka loputtomiin, mutta pitääkö näitä naisten länkytyskerhoja tukea verorahoilla.
Ja mikä "hoitaja" tässä oli kyseessä. Eikö tuollaiset enemmän kuulus psykiatrian piiriin, jos johonkin. Toisaalta vastahan ylelläkin oli se joku psykiatri puhumassa, että ihmiset velloo liikaa tunteissansa. Amerikkalaisista tv-sarjoista ja elokuvista kai on opittu, että psykiatri on se kiva juttelukaveri jonka kanssa voi puhua kaikesta maan ja taivaan välillä, ja tämä kuuntelee, ja ehkä joskus tarjoaa jotain neuvoja. No, amerikassakin nää palvelut oli vain ylemmän keskiluokan luksuspalveluja, ja ne maksettiin itse joko suoraan tai kalliin vakuutuksen kautta
Läheisen kuolema ja trauma/traumaattinen taoahtuma ovat ihan eri asioita
Onko sellaista ihmistä oikeasti olemassa, keltä ei mitään traumoja löytyisi
On. On paljon ihmisiä, joilla ei ole diagnoositason traumaa. Ja on paljon ihmisiä, joilla on diagnoositason trauma, muttei sitä diagnoosia tai hoitoa.
Ihan kuin jokaisen ihmisen päätä on joskus särkenyt, mutta joillain se on migreeni ja joillain ei ja joillain se on krooninen ja joillain ei.
Enkä ymmärrä tuota ap:n kritisointia siitä, että hän puhui hoitajalle. Se saattoi olla psykiatrinen sairaanhoitaja, avaus ei kerro sitä. Tai avunpyyntö mille tahansa hoitajalle, että minulla on tällainen mihin tarvitsen apua, mistä sitä saa.
Enkä ymmärrä sitäkään, että hoitajan potilaita arvotetaan vaivojen mukaan. Hoitaja on siellä töissä hoitamassa potilaita ei mikään oraakkeli, jonka luokse pääsee harvat ja valitut. Tai ei ainakaan pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on. Tietysti jokainen trauma on erilainen ja vaikuttaa elämään eri tavoin, mutta ei kaikilla ihmisillä ole traumaa taustalla.
Määrittävä tekijä on siis aina vain henkilön oma sana
Diagnostiikka kyllä määrittää trauman. Toki oirekuva perustuu henkilön omaan sanaan, mutta on osattava sanoa riittävän painavia sanoja ja osattava kuvata, miten se vaikuttaa elämään ja toimintakykyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä oli ihan psykiatrikin sanomassa juuri ylellä, että nämä tunnevellojat täyttää vastaanotot.
"Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia potilaita, jotka eivät sinne kuulu
Lääkärit ja lääkäriliitto toivovat keskustelua siitä, mitkä asiat kuuluvat lääkärille ja terveydenhuoltoon ja mitkä eivät."
Tässä keskustelussa onkin kyse traumasta, ei tunnevellomisesta.
Tuo haastattelu on mielestäni vähän erikoinen. Siinä mainittiin esimerkiksi avun hakeminen surun käsittelyyn. Totta kai silloin, kun surun käsittely pitkittyy, siihen kannattaakin hakea apua, varsinkin jos se alkaa vaikuttaa jo muuhunkin elämään negatiivisesti. Nykymallissa se nyt vaan yleensä on oma terveyskeskus ja lääkäri, mihin ohjataan ottamaan ensimmäiseksi yhteys. Sieltä sitten tarvittaessa voidaan ohjata eteenpäin.
Ja samaan aikaan ihmiset ei saa oikeisiin sairauksiin hoitoa, kun lapsuudentraumoja miettivät ihmiset tukkii vastaanotot. Ehkä joskus fokuksen kohdistaminen omasta itsestä pois vois itsessäänkin jo auttaa. Loputon itsekkyys tuskin on ketään ihmistä tässä maailmassa onnelliseksi tehnyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oo ikinä ymmärtänyt tuota trauma-lässytystä. Kaikilta on kuollut läheisiä. Lapsuudessa voi velloa vaikka loputtomiin, mutta pitääkö näitä naisten länkytyskerhoja tukea verorahoilla.
Ja mikä "hoitaja" tässä oli kyseessä. Eikö tuollaiset enemmän kuulus psykiatrian piiriin, jos johonkin. Toisaalta vastahan ylelläkin oli se joku psykiatri puhumassa, että ihmiset velloo liikaa tunteissansa. Amerikkalaisista tv-sarjoista ja elokuvista kai on opittu, että psykiatri on se kiva juttelukaveri jonka kanssa voi puhua kaikesta maan ja taivaan välillä, ja tämä kuuntelee, ja ehkä joskus tarjoaa jotain neuvoja. No, amerikassakin nää palvelut oli vain ylemmän keskiluokan luksuspalveluja, ja ne maksettiin itse joko suoraan tai kalliin vakuutuksen kautta
Siinäpä jollekkin empaattiselle ihmiselle bisnesidea. Ruveta tarjoamaan vaan kuunteluseuraa maksua vastaan. Kahvit kuuluu hintaan
Olen joskus oikeasti miettinyt tuota. Ihmiset tykkäävät puhua kanssani ja tarvitsisin osa-aikatyön, mikä joustaa.
Minä ihmettelen tässäkin keskustelussa näitä kommentteja, missä kirjoitetaan että "minultakin kuoli isä/äiti/mummo/läheinen eikä siitä tullut mitään traumaa", yritetään verrata toisen kokemusta omaan tilanteeseen, vaikka eihän se niin toimi. Kahden eri ihmisen kokemukset ovat aina subjektiivisia, niissä ei ole ollut ihan samoja olosuhteita vaikuttamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuus määrittää tietysti ihmistä. ( olen vaan iäkäs mietiskelijä, en ees lue lehtien toimittajien keittiöpsykologiaa).
Oma sodanjälkeinen köyhä lapsuus suurperheessä tietysti on vaikuttanut. Oli huono itsetunto kun nuorena lähti työelämään ja komplekseja keskiluokkaisista kodeista tulleiden työtovereiden rinnalla.
En tajunnut että minulla on trauma, vaihdoin työpaikkaa jos tuntui joku asia raskaalta. Edelleen määrittää, en ole materian perään, en erityisen sosiaalinen,,leskeydyin, mutta harrastukset, kirjat, perhe, ei ole tullut mieleen psyyken lääkkeet tai terapiat.
Miksi suhatudut noin negatiivisesti?
Kukaan ei itse valitse saada traumaa eikä halua sitä. Siihen tuleeko traumaa vai ei vaikuttaa monet tekijät, eikä ole mitään tiettyä kaavaa tai sääntöä, että mistä asioista voi tulla trauma ja mistä ei.
Suhtaudun tähän negatiivisesti koska siskoni on nyt keksinyt tämän trauma-ajattelun. Täysin normaali henkilö joka nyt luettuaan asiasta eri julkaisuista näkee joka asiassa traumaa ja keksii itselleenkin kuinka traumaattinen kokemus oli kun hän ei saanutkaan hakemaansa paikkaa. Lapset eivät voineet tulla sairaalaan katsomaan huonokuntoista ukkia ennen tämän kuolemaa kun siitä voi saada trauman. Lemmikki kuoli, niin sitä ei saa sanoa ääneen ettei vaan tule lapsille traumoja.
Ymmärrän hyvin, että vaikka Gazassa tarvitaan kriisiapua, niin fyysistä kuin psyykkistä. Samoin joku Estonian uppoaminen, läheisille tukea ja apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ihmettelen tässäkin keskustelussa näitä kommentteja, missä kirjoitetaan että "minultakin kuoli isä/äiti/mummo/läheinen eikä siitä tullut mitään traumaa", yritetään verrata toisen kokemusta omaan tilanteeseen, vaikka eihän se niin toimi. Kahden eri ihmisen kokemukset ovat aina subjektiivisia, niissä ei ole ollut ihan samoja olosuhteita vaikuttamassa.
No, tilanne EI ole täysin subjektiivinen. Joskus traumaoireilu voi näkyä ulospäin, mutta nää tapaukset on kyllä selvästi harvinaisia. Suurin osa ihmisistä selviää todella pahoistakin kokemuksista, kuten sodista, ja se voi olla mielenterveydelle vain parempikin olla niitä tapauksia enää jälkikäteen miettimättä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä oli ihan psykiatrikin sanomassa juuri ylellä, että nämä tunnevellojat täyttää vastaanotot.
"Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia potilaita, jotka eivät sinne kuulu
Lääkärit ja lääkäriliitto toivovat keskustelua siitä, mitkä asiat kuuluvat lääkärille ja terveydenhuoltoon ja mitkä eivät."
Tässä keskustelussa onkin kyse traumasta, ei tunnevellomisesta.
Tuo haastattelu on mielestäni vähän erikoinen. Siinä mainittiin esimerkiksi avun hakeminen surun käsittelyyn. Totta kai silloin, kun surun käsittely pitkittyy, siihen kannattaakin hakea apua, varsinkin jos se alkaa vaikuttaa jo muuhunkin elämään negatiivisesti. Nykymallissa se nyt vaan yleensä on oma terveyskeskus ja lääkäri, mihin ohjataan ottamaan ensimmäis
Ja samaan aikaan ihmiset ei saa oikeisiin sairauksiin hoitoa, kun lapsuudentraumoja miettivät ihmiset tukkii vastaanotot. Ehkä joskus fokuksen kohdistaminen omasta itsestä pois vois itsessäänkin jo auttaa. Loputon itsekkyys tuskin on ketään ihmistä tässä maailmassa onnelliseksi tehnyt
Vaikea ottaa kantaa kenenkään vastaanotolla käynnin syihin kun en ole heitä tavannut enkä tiedä taustojaan. Mutta syyllistäminen on aika turhaa, eikä johda mihinkään positiiviseen. On aika loputon suo alkaa määritellä, kenellä on oikeus käydä vastaanotolla ja kenellä ei. Trauma, vaikka sitten lapsuudessa syntynyt, on asia mille on hoidon tarve, siinä missä peräpukamille tai pitkittyneelle yskällekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yyhyy, voihan trauma sentään. Multa kuoli tapaturmaisesti isä kun olin lapsi ja äiti oli pari vuotta ihan muissa maailmoissa sen jälkeen. Se on elämää eikä mikään trauma. Nykyään vain kaikki halutaan lokeroida traumoiksi tai vastaaviksi ja kaikkeen tarjotaan jotain kriisiapua, ihan kuin kaikki olisi jotain mielenvikaisia jotka ei pysty käsittelemään tunteitaan.
Piti sitten kuitenkin tulla tänne kilpailemaan. Että mullapas onkin kovemmat traumat kun sulla mutta en niistä valita!
Ei ne ole sen kovemmat tai vastaavanlaiset tai mitään muutakaan. Mutta on ihan turha puhua mistään tarumoista kun kyseessä on normaali elämä.
Sinä se nyt vasta oletkin sekaisin päästäsi. Mutta hei, niinhän se on meillä kaikilla muillakin traumatisoituneille ollut, että on jossain vaiheessa herätty siihen, ettei se meidän elämä ollut vain elämää ja että se vaikuttaa meihin tavalla, joka pilaa elämäämme ja jaksamistamme ja mikä parasta, sille voi tehdä jotain.
Näin sivukorvalla todeten tuo esittämäsi on vielä aika "pientä" verrattuna moneen muuhun. Vihaan oikeasti vertailua, mutta olin havaitsevani muiden vähättelyä tuossa tavassa esittää, miten MINÄ olen pärjännyt tällaisesta kamalasta asiasta joten muidenkin pitää selvitä omistaan. Niinhän me kaikki on selvitty. Minäkin omistani, joissa on vaikeuskerrointa verrattuna sinun kokemukseesi. Kyse on siitä, mikä sen selviämisen hinta on ollut.
Vierailija kirjoitti:Vaikea ottaa kantaa kenenkään vastaanotolla käynnin syihin kun en ole heitä tavannut enkä tiedä taustojaan. Mutta syyllistäminen on aika turhaa, eikä johda mihinkään positiiviseen. On aika loputon suo alkaa määritellä, kenellä on oikeus käydä vastaanotolla ja kenellä ei. Trauma, vaikka sitten lapsuudessa syntynyt, on asia mille on hoidon tarve, siinä missä peräpukamille tai pitkittyneelle yskällekin.
No, ehkä nää asiat oikeasti pitäis eriyttää toisistaan. Lääkärille ylensä hakeudutaan selkeiden oireiden vuoks, ja lääkäri sitten hoitaa näitä oireita. Sielunhoidot sun muut ei pitäs olla terveyskeskuslääkärin puuhaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ihmettelen tässäkin keskustelussa näitä kommentteja, missä kirjoitetaan että "minultakin kuoli isä/äiti/mummo/läheinen eikä siitä tullut mitään traumaa", yritetään verrata toisen kokemusta omaan tilanteeseen, vaikka eihän se niin toimi. Kahden eri ihmisen kokemukset ovat aina subjektiivisia, niissä ei ole ollut ihan samoja olosuhteita vaikuttamassa.
No, tilanne EI ole täysin subjektiivinen. Joskus traumaoireilu voi näkyä ulospäin, mutta nää tapaukset on kyllä selvästi harvinaisia. Suurin osa ihmisistä selviää todella pahoistakin kokemuksista, kuten sodista, ja se voi olla mielenterveydelle vain parempikin olla niitä tapauksia enää jälkikäteen miettimättä
Jos kaikki sota-aikana eläneet olisivat lamaantuneet työkyvyttömiksi sairausetujen saajiksi? Osan mielenterveys sodassa tietysti meni kuten kotirintamallakin. Ruotsiin vietyjen lasten mt-terveys aikuisena, onko tutkittu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yyhyy, voihan trauma sentään. Multa kuoli tapaturmaisesti isä kun olin lapsi ja äiti oli pari vuotta ihan muissa maailmoissa sen jälkeen. Se on elämää eikä mikään trauma. Nykyään vain kaikki halutaan lokeroida traumoiksi tai vastaaviksi ja kaikkeen tarjotaan jotain kriisiapua, ihan kuin kaikki olisi jotain mielenvikaisia jotka ei pysty käsittelemään tunteitaan.
Piti sitten kuitenkin tulla tänne kilpailemaan. Että mullapas onkin kovemmat traumat kun sulla mutta en niistä valita!
Ei ne ole sen kovemmat tai vastaavanlaiset tai mitään muutakaan. Mutta on ihan turha puhua mistään tarumoista kun kyseessä on normaali elämä.
Traumaattinen kokemus, mistä syntyy trauma, ei ole normaalia e
Vai onko se vaan muoti-ilmiö, että lähes jokaisesta vastoinkäymisestä voi nykyään tulla trauma? Ja sitten popsitaan mielialalääkkeitä kun ei osata käsitellä elämää?
1. Trauma ei hoidu mielialalääkkeellä. Sen ensisijainen hoito on psykoterapia.
2. Eikö olekin mahtavaa, että lääketiede on kehittynyt niin, että erilaisia häiriöitä voidaan hoitaa, on se sitten diabetes, verenpaine tai välittäjäaineet päässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ihmettelen tässäkin keskustelussa näitä kommentteja, missä kirjoitetaan että "minultakin kuoli isä/äiti/mummo/läheinen eikä siitä tullut mitään traumaa", yritetään verrata toisen kokemusta omaan tilanteeseen, vaikka eihän se niin toimi. Kahden eri ihmisen kokemukset ovat aina subjektiivisia, niissä ei ole ollut ihan samoja olosuhteita vaikuttamassa.
No, tilanne EI ole täysin subjektiivinen. Joskus traumaoireilu voi näkyä ulospäin, mutta nää tapaukset on kyllä selvästi harvinaisia. Suurin osa ihmisistä selviää todella pahoistakin kokemuksista, kuten sodista, ja se voi olla mielenterveydelle vain parempikin olla niitä tapauksia enää jälkikäteen miettimättä
Jos kaikki sota-aikana eläneet olisivat lamaantuneet työkyvyttömiksi sairausetujen saajiksi? Osan mielenterveys sodassa tietysti meni kuten kotirintamallakin. Ruotsiin vietyjen lasten mt-terveys aikuisena, onko tutkittu?
Jooh, miljardin vois laittaa valtion rahaa sota-lasten mt-terveyden tutkimiseen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ihmettelen tässäkin keskustelussa näitä kommentteja, missä kirjoitetaan että "minultakin kuoli isä/äiti/mummo/läheinen eikä siitä tullut mitään traumaa", yritetään verrata toisen kokemusta omaan tilanteeseen, vaikka eihän se niin toimi. Kahden eri ihmisen kokemukset ovat aina subjektiivisia, niissä ei ole ollut ihan samoja olosuhteita vaikuttamassa.
No, tilanne EI ole täysin subjektiivinen. Joskus traumaoireilu voi näkyä ulospäin, mutta nää tapaukset on kyllä selvästi harvinaisia. Suurin osa ihmisistä selviää todella pahoistakin kokemuksista, kuten sodista, ja se voi olla mielenterveydelle vain parempikin olla niitä tapauksia enää jälkikäteen miettimättä
Edelleen, eri ihmisten kokemusten vertailu keskenään on täysin turhaa. Se että joku selviää traumatisoitumatta ja joku toinen ei, ei tarkoita mitään, nämä ihmiset ovat voineet kokea esimerkiksi sodan, läheisen menetyksen jne. täysin erilaisissa olosuhteissa. Toinen on saanut tukea ja turvaa läheisiltä, toinen ei. Toinen on päässyt heti puhumaan kokemastaan, toinen ei. Ei liene vaikeaa käsittää, kummalla on suurempia riski traumatisoitumiseen?
Sotakokemuksista traumatisoituminen on muuten melko yleistä. Täällä Suomessakin on tehty tutkimusta aiheesta, ja näkyyhän se tilastoissakin. Ongelmat päihteiden ja mielenterveyden kanssa oli yleisiä nimenomaan sodan kokeneilla.
Trauma ei välttämättä näy ulospäin, mutta se ei tarkoita, ettei traumaa voisi olla.
Miksi suhatudut noin negatiivisesti?
Kukaan ei itse valitse saada traumaa eikä halua sitä. Siihen tuleeko traumaa vai ei vaikuttaa monet tekijät, eikä ole mitään tiettyä kaavaa tai sääntöä, että mistä asioista voi tulla trauma ja mistä ei.