Lue keskustelun säännöt.
Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi
17.09.2025 |
Että "Et sinä voi loputtomiin sen taakse piiloutua". Traumana siis sisaruksen kuolema. Tuntui aika kylmäkiskoiselta tokaisulta ja ymmärtämättömyydeltä siitä miten paljon lapsuuden traumat voi vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Oli varmaan myöskin haluttomuutta auttaa siinä asiassa. Pahoitin mieleni.
Kommentit (432)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää tosiaan, miksi joitain kiihdyttää niin paljon se että jollain toisella ihmisellä on traumaattinen kokemus, mitä käyvät tai haluaisivat käydä läpi.
Tullaan kirjoittamaan, että vanha juttu, pääse yli, ei ennen traumatisoiduttu, en minäkään traumatisoitunut jne.
Ei kai kenelläkään kenellä on asiat ok ole mitään tarvetta kirjoitella tuollaista?
Me muut on hoidettu itsemme. On kuollut lapsi, vanhempi, sisarus, palanut koti, jouduttu pahaan kolariin. Siitä ollaan järkyttyneitä aikansa ja siitä toivutaan. Kipu haalistuu, elämä jatkuu ja keskitytään elämään eikä muistelemaan. Mennyttä ei enää ole.
Mikä harhaluulo sulla on, että kuvittelet muiden elämän helpommaksi kuin omasi? Pikkasen narsistista.
Tuttu terapeutti sanoi että puolison kuoleman jälkeen puolen vuoden jälkeen pitäisi itkuisin vaihe olla ohi ja elämän palautua uusiin uomiin. Suruhan ei häviä eikä muistot, ne eivät ole traumaa.
Monet on vuoden päästä jo uusissa suhteissakin. Siksi lapsena sisaruksen menettäneenä ihmettelen, muisto ei häviä mutta suru ainakin häviää. Ei tulisi mieleen vedota elämän vaikeuksissa mutta kun mulla tää lapsuuden kokemus.
Et siis vetoa traumaan, kun sinulla ei ole traumaa. Aika loogista ja rehellistä.
Kaikki eivät traumatisoidu edes seksuaaliväkivallasta, vaikka usea traumatisoituu. Ei voi sanoa, että väärin koettu, jos sattui traumatusoitumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Ei psykiatrian sairaanhoitaja ole mikään terapeutti jolle jauhat samoja asioita vuodesta toiseen. Hoitaja on oikeassa, et voi piiloutua tuon taakse. Etkä ole ainut jolla on sisaruksia kuollut. Kerron nyt, naapurin poika jäi rekan alle lapsena, sisarukset ja vanhemmat saivat elää sen tosiasian kanssa, eivät jääneet ruikuttamaan lopun elämäänsä vaikka perheen nuorin kuoli
Parempi "ruikuttaminenkin" kuin se että esittää että on joku vahva, kun ei "ruikuta", mutta purkaa pahan olonsa muihin ihmisiin olemalla ilkeä, kylmä, julma ja sadistinen kiusaaja.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lapsena jo oppinut sen, että minä en saa tuntea mitään, tai olla mitenkään päin. Suru, viha, häpeä, pelko, epävarmuus, epätietoisuus, hämmentyneisyys, inho, ahdistus, kipu, ja kaikki piti vaan kieltää. Ne tunteen koteloitui syvälle jonnekin kehoon ja alitajuntaan ja ties minne. Ei ne kokematta jätetyt tunteet KADONNEET sillä, että ne vaan jätti pois, antoi olla ja jatkoi eteen päin reippaasti "piehtaroimatta" "vatvomatta" ja mitä näitä mitätöiviä ja vähätteleviä termejä nyt onkaan.
Minä olen ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästäni suorittanut, puskenut, ollut ylikiltti ja kaikessa ylisuorittanut jaksamiseni äärirajoilla, REIPPAANA tyttönä, joka EI itke, kitise, äksyile tai ole kenellekään pettymys tai mitenkään kuulu tarpeinensa muiden korviin häiritsevästi.
No voin kertoa, ettei oikein toiminut tuo strategia tai tekniikka, että antaa vaan olla, ei välitä ja puree hammasta. Hampaat vaan meni ja purenta aiheutti suuria haittoja.
Olen yrittänyt hoitaa itseäni liikkumalla 7-10 tuntia viikossa raskasta liikuntaa, olen kokeillut hoitaa itseäni lukemalla kirjallisuutta, luonnossa olemalla, nukkumalla, kirjoittamalla, maalaamalla, hengittämällä ja puhumalla asioista, olen hakenut apua ammattilaisilta, olen kokeillut monia lääkkeitä, joista massiivisia haittoja ja kärsimystä.
Minä olen tehnyt todella paljon sen eteen, että voisin paremmin ja jaksaisin olla orjana tuolla ja työpaikkakiusattavana, olen opiskellut ja kokeillut aina vaan nousta ylös maasta, vaikka minut on tönitty sitten vaan uudelleen kumoon ja potkittu päähän.
Minä väitän, että ihmisen kuuluu MYÖS saada apua, sen oman ponnistelun lisäksi. Ihmisen kuuluu MYÖS saada levätä rauhassa, olla rikki ja hajalla. TOIPUA! ITKEÄ, SURRA, TULLA KUULLUKSI!
Se että toipuvalle, surevalle, lyttyyn lyödylle ihmiselle, sanotaan, että ANNA OLLA! SÄ VAAN MÄREHDIT, ei ole auttamista, eikä järkevää, ei auta, eikä ole mitenkään hyvän ihmisen toimintaa.
Se ei ole mitään muuta kuin syyllistämistä, vähättelyä ja raukkamaista ilkkumista.
Minä olen päässyt todella paljon eteen päin traumojeni ja masennukseni kanssa. Aivan mittavasti edistynyt ja toipunut todella huonosta tilasta, itsemurhakin oli ihan hilkulla.
EN HYVÄKSY PUHEITANNE JOISSA VÄHÄTTELETTE!
En hyväksy termejä: märehtiä, vatvoa, piehtaroida, heittäytyä sängynpohjalle vaan yms.
Sellaisia ei tulisi käyttää vakavissa ja oikeasti rankoissa tilanteissa.
Niinpä. Miltä kärsimykseltä ihminen säästyisikään, kun saisi tuntea tunteensa, kun ne tulevat. Ei koskaan olisi oppinut, että tuntemisessa olisi jotain väärää. Vaan sitten sitä aletaankin kääntää niin päin, että ihmisessä on jotain vikaa, kun ei pysty robotin lailla vain ottamaan kaikkea vastaan ja olla välittämättä. Päädytään jopa lääkitsemään ihmistä, jolta on alun alkaenkin kielletty normaali ihmisyys. Sairas maailma.
Ei auta kuin koittaa luoda oma kotikolonsa, jossa voi olla, mitä on. Ja sinne ei ole asiaa kenelläkään, jolle toisen oma itse on ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.
Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?
No sen elämän saa kuntoon just sillä, että saa keskustella ja käsitellä mieltä painavia asioita, just tasan niin kauan, ettei ne enää paina mieltä, idiootti! Jos ap kokee, että keskustelu ko. asiasta auttaa häntä, niin se on hoitajan tehtävä keskustella siitä, asiallisesti!
suurin osa kokeneista terapeuteista varoittaa nimenomaan siitä ettei traumoja tulisi käsitellä vatvomalla menneiden tunteiden suossa, vaan vain hyväksyä ne tunteet ja sitten lähteä järjestelmällisesti elämään nykypäivää. Kun siellä sitten tunne taas yrittää viedä takaisin menneisyyteen, niin sitten se tunne taas kerran hyväksytään ja lähdetään heti sen jälkeen takaisin nykyhetkeen. Kun sellainen terapia ei toimi, jossa mennään terapiaan vatvomaan sitä miten itseä loukattiin niin pahasti ja miten paljon se sattuu.
Vierailija kirjoitti:
KOITA SINÄ TAJUTA, ETTÄ TRAUMOJA EI VOI KÄSITELLÄ POIS, MUTTA NE TUNTEET JOTKA MIELEEN NOUSEVAT VOI OPPIA HYVÄKSYMÄÄN JA NÄIN TULLA SINUIKSI TRAUMAN KANSSA JA NÄIN TRAUMALLA EI OLE ENÄÄ OTETTA NYKYPÄIVÄÄN. TRAUMAN VOITTAMISESSA ON KYSE NIMENOMAAN SIITÄ, ETTÄ SIIRTYY TÄHÄN PÄIVÄÄN HYVÄKSYMÄLLÄ TUNTEET JA SIITÄ, ETTÄ KESKITTYY TÄHÄN HETKEEN EIKÄ KYMMENIEN VUOSIEN TAKAISIIN TAPAHTUMIIN.
Traumoja voi käsitellä pois. Huuda kovempaa, niin kuullaan kaikki tarkemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Ei psykiatrian sairaanhoitaja ole mikään terapeutti jolle jauhat samoja asioita vuodesta toiseen. Hoitaja on oikeassa, et voi piiloutua tuon taakse. Etkä ole ainut jolla on sisaruksia kuollut. Kerron nyt, naapurin poika jäi rekan alle lapsena, sisarukset ja vanhemmat saivat elää sen tosiasian kanssa, eivät jääneet ruikuttamaan lopun elämäänsä vaikka perheen nuorin kuoli
Menetkö sanomaan tuon saman Vendin vanhemmille, jotka käsittääkseni ovat edelleen työkyvyttömiä henkirikoksen vuoksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää tosiaan, miksi joitain kiihdyttää niin paljon se että jollain toisella ihmisellä on traumaattinen kokemus, mitä käyvät tai haluaisivat käydä läpi.
Tullaan kirjoittamaan, että vanha juttu, pääse yli, ei ennen traumatisoiduttu, en minäkään traumatisoitunut jne.
Ei kai kenelläkään kenellä on asiat ok ole mitään tarvetta kirjoitella tuollaista?
Me muut on hoidettu itsemme. On kuollut lapsi, vanhempi, sisarus, palanut koti, jouduttu pahaan kolariin. Siitä ollaan järkyttyneitä aikansa ja siitä toivutaan. Kipu haalistuu, elämä jatkuu ja keskitytään elämään eikä muistelemaan. Mennyttä ei enää ole.
Mikä harhaluulo sulla on, että kuvittelet muiden elämän helpommaksi kuin omasi? Pikkasen narsistista.
Su
Tuttu terapeutti sanoi että puolison kuoleman jälkeen puolen vuoden jälkeen pitäisi itkuisin vaihe olla ohi ja elämän palautua uusiin uomiin. Suruhan ei häviä eikä muistot, ne eivät ole traumaa.
Monet on vuoden päästä jo uusissa suhteissakin. Siksi lapsena sisaruksen menettäneenä ihmettelen, muisto ei häviä mutta suru ainakin häviää. Ei tulisi mieleen vedota elämän vaikeuksissa mutta kun mulla tää lapsuuden kokemus.
Tässä onkin kyse koetusta traumasta, siitä että sisaruksen kuoleman jälkeen on tullut kokemus siitä että on jäänyt asian kanssa täysin yksin, eikä ole saanut edes puhua siitä. Se on täysin eri asia kuin se sisaruksen kuolema itsessään.
Olen itsekin menettänyt kaksi pikkusisarustani, kun olin nuori. Minulle oli hyvin tärkeää saada puhua tapahtuneesta alusta alkaen, puhuminen auttoi minua, helpotti omaa oloa ja auttoi selkiyttämään ajatuksia. Minulla ei myöskään ollut yksin jäämisen kokemusta, vaan minulla oli tukena läheisiä, isä, isosisarukset ja isovanhemmat, sekä tietty ystävät. Jos näin ei olisi ollut vaan olisin jäänyt asian kanssa ihan yksin enkä olisi saanut edes puhua asiasta, voin hyvin kuvitella, että asiasta olisi voinut tulla traumaattinen kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmivaiheisen hoitomallin hoitovaiheiden tavoitteet
1. Vakauttamisvaihe
Luottamuksen ja tukiverkon rakentaminen
Turvallisuuden varmistaminen
Tunteiden ja impulssien säätely ja vakauttaminen
Tieto trauman jälkivaikutuksista; oireiden hallinnan opettelu
Itsensä hoitaminen
2. Trauman käsittely
Trauman käsittely ja yhdistäminen osaksi selviytyjän menneisyyttä
3. Uudelleen suuntautuminen
Tyydyttävät ihmissuhteet ja seksuaalisuus
Normaali päivittäinen elämä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Ei psykiatrian sairaanhoitaja ole mikään terapeutti jolle jauhat samoja asioita vuodesta toiseen. Hoitaja on oikeassa, et voi piiloutua tuon taakse. Etkä ole ainut jolla on sisaruksia kuollut. Kerron nyt, naapurin poika jäi rekan alle lapsena, sisarukset ja vanhemmat saivat elää sen tosiasian kanssa, eivät jääneet ruikuttamaan lopun elämäänsä vaikka perheen nuorin kuoli
Parempi "ruikuttaminenkin" kuin se että esittää että on joku vahva, kun ei "ruikuta", mutta purkaa pahan olonsa muihin ihmisiin olemalla ilkeä, kylmä, julma ja sadistinen kiusaaja.
Nämä sadistit on niin nähty. Kymmenen tusinassa. On ne tunteet ja sanat niin pelottavia joillekin koville tyypeille. Mitä kaikkea kaunista ja pehmeää kätkeytyy sinne sadistin kuoren alle. Mitä ei koskaan sano, koe, uskalla. Yleensä nämä ovat ne kaikkein herkimmät tyypit tai ihan vain psykopaatteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.
Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?
No sen elämän saa kuntoon just sillä, että saa keskustella ja käsitellä mieltä painavia asioita, just tasan niin kauan, ettei ne enää paina mieltä, idiootti! Jos ap kokee, että keskustelu ko. asiasta auttaa häntä, niin se on hoitajan tehtävä keskustella siitä, asiallisesti! &nbs
Jos ajatellaan sitä, että joku on menettänyt traumatisoitumisen takia esimerkiksi työkyvyn niin miten mielestäsi konkreettisesti vie eteenpäin se, että mielessään hyväksyy tunteen ja menneisyyden? Kuvitteletko siis tosissasi, että pelkästään tämä hyväksyminen on avain siihen, että kuin ihmeen kaupalla esimerkiksi työkyky palautuu ja mt-ongelmat häviää?
Muistoja läpikäytäessä on tärkeää, ettei dissosiaatioon perustuva puolustus kohoa liian suureksi ja selviytyjän vireystila nouse tai laske liiaksi. Esimerkki liian matalasta vireystilasta on kokemus, jossa selviytyjä leijailee täydessä rauhassa tai tarkkailee itseään kehon ulkopuolelta.
Liian korkeassa vireystilassa selviytyjä taas elää trauman uudestaan kaikkine aistimuksineen, eikä pysty muuttamaan sitä sanalliseen muotoon. Molemmissa tilanteissa muisto ei yhdisty neutraalimuistoihin, ja selviytyjä saattaa muuttua entistä pelokkaammaksi traumamateriaalin käsittelyä kohtaan.
Trauman käsittely on mahdollista vasta, kun selviytyjän elämäntilanne on vakautunut, hänen traumaperäiset oireensa ovat paremmin hallittavissa, hänellä on ihmissuhteita, joista hän saa tukea ja suhteellisen hyvä luottamus terapeuttiin.
Jos trauman käsittelyyn ryhdytään liian aikaisin, seurauksena voi olla potilaan luhistuminen, uudelleen traumatisoituminen ja hoidon epäonnistuminen. Toisaalta traumamuistojen oikeanlainen työstäminen johtaa usein selviytyjän toimintakyvyn ja elämänlaadun huomattavaan paranemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää tosiaan, miksi joitain kiihdyttää niin paljon se että jollain toisella ihmisellä on traumaattinen kokemus, mitä käyvät tai haluaisivat käydä läpi.
Tullaan kirjoittamaan, että vanha juttu, pääse yli, ei ennen traumatisoiduttu, en minäkään traumatisoitunut jne.
Ei kai kenelläkään kenellä on asiat ok ole mitään tarvetta kirjoitella tuollaista?
Me muut on hoidettu itsemme. On kuollut lapsi, vanhempi, sisarus, palanut koti, jouduttu pahaan kolariin. Siitä ollaan järkyttyneitä aikansa ja siitä toivutaan. Kipu haalistuu, elämä jatkuu ja keskitytään elämään eikä muistelemaan. Mennyttä ei enää ole.
Mikä harhaluulo sulla on, että kuvittelet muiden elämän helpommaksi kuin omasi? Pikkasen narsistista.
Su
En ymmärrä, että miten tämä liittyy alkuperäiseen aiheeseen, jossa puhutaan traumasta?
Mutta kysyn ihan mielenkiinnosta. Kun kohtasit tämän vastoinkäymisen, saitko puhua siitä? Saitko itkeä? Huolehtiko vanhemmat tai joku muu vastoinkäymisen keskellä perustarpeista?
Olen itsekin menettänyt kaksi pikkusisarustani, kun olin nuori. Minulle oli hyvin tärkeää saada puhua tapahtuneesta alusta alkaen, puhuminen auttoi minua, helpotti omaa oloa ja auttoi selkiyttämään ajatuksia. Minulla ei myöskään ollut yksin jäämisen kokemusta, vaan minulla oli tukena läheisiä, isä, isosisarukset ja isovanhemmat, sekä tietty ystävät. Jos näin ei olisi ollut vaan olisin jäänyt asian kanssa ihan yksin enkä olisi saanut edes puhua asiasta, voin hyvin kuvitella, että asiasta olisi voinut tulla traumaattinen kokemus.
Tässä esimerkki normaalilla empatialla varustetusta ihmisestä. Viisas ihminen kirjoittaa ja ajattelee noin. Vähän hölmömpi reppana suoltaa noita lapsekkaita sankaritarinoita, joissa ollaan niin kovaa ja vahvaa tyttöä ja poikaa, kun ei jääty ruikuttamaan, kuten heikot luuserit tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.
Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?
No sen elämän saa kuntoon just sillä, että saa keskustella ja käsitellä mieltä painavia asioita, just tasan niin kauan, ettei ne enää paina mieltä, idiootti! Jos ap kokee, että keskustelu ko. asiasta auttaa häntä, niin se on hoitajan tehtävä keskustella siitä, asiallisesti!
no eihän ole!! Hoitajan tehtävä ei ole toimia potilaan halujen mukaan, vaan noudattaa hoitoprotkollaa. Mielisairauksissa on ehkä enemmän variaatiomahdollisuuksia kuin ruumiillisissa sairauksissa. Ehkäpä hoitaja totesi ap:sta, että tämä hyötyisi potkuista persauksille, jotta lähtisi eteenpäin vellomisen sijaan ja siksi sanoi miten sanoi. Oikeastaan ihan turha arvailla miksi hoitaja sanoi miten sanoi, koska ap ei ilmeisemmin osannut sitä kysyä.
Jotenkin hirveän lapsellista odottaa, että hoitajan pitäisi osata käyttäytyä tai sanoa asiat siten miten potilas itse haluaa. Ei hoitaja voi sitä tehdä, jos potilas ei ole etukäteen asiaa sanonut, eikä ehkä sittenkään toimi potilaan oikkujen mukana (mielisairaan oikkuihin ei pidä lähteä mukaan). Ja monikaan potilas ei halua mitään päätä slittelevää hoitajaa tai terapeuttia, joten mistä vtusta se hoitaja voisi tietää miten minkäkin potilaan kohdalla pitäisi toimia. Ei mistään. Eikä pidäkään. Hoitajan tulee olla oma itsensä ja jos potilas kokee etei ns. energiat kohtaa, niin pyytää toisen hoitajan seuraavalla kerralla. Jos sanotaan ettet saa, niin sitten joko päättää käydä samalla tai menee yksityiselle.
Itse en ole kokenut traumatoipumista niin, että opetellaan sietämään traumatilanteen aiheuttamat tunteet vaan niin, että niille on tila tulla, olla ja mennä. Ei niin, että rakennetaan niille tila, missä olla parhaassa mahdollisessa sopusoinnussa. Vaan aidosti elää läpi. Kuten tuo pieni lapsi oli tehnyt oikea - aikaisesti, kun oli tukea oikeaan aikaan saatavilla. Niillä, joilla ei ole, läpieläminen siirtyy hetkeen, jolloin se on mahdollista. Ja sitä kivirekeä vetää siihen asti mukanaan, tiedosti sitä tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää tosiaan, miksi joitain kiihdyttää niin paljon se että jollain toisella ihmisellä on traumaattinen kokemus, mitä käyvät tai haluaisivat käydä läpi.
Tullaan kirjoittamaan, että vanha juttu, pääse yli, ei ennen traumatisoiduttu, en minäkään traumatisoitunut jne.
Ei kai kenelläkään kenellä on asiat ok ole mitään tarvetta kirjoitella tuollaista?
Me muut on hoidettu itsemme. On kuollut lapsi, vanhempi, sisarus, palanut koti, jouduttu pahaan kolariin. Siitä ollaan järkyttyneitä aikansa ja siitä toivutaan. Kipu haalistuu, elämä jatkuu ja keskitytään elämään eikä muistelemaan. Mennyttä ei enää ole.
Mikä harhaluulo sulla on, että kuvittelet muiden elämän helpommaksi kuin omas
Tässä onkin kyse koetusta traumasta, siitä että sisaruksen kuoleman jälkeen on tullut kokemus siitä että on jäänyt asian kanssa täysin yksin, eikä ole saanut edes puhua siitä. Se on täysin eri asia kuin se sisaruksen kuolema itsessään.
Olen itsekin menettänyt kaksi pikkusisarustani, kun olin nuori. Minulle oli hyvin tärkeää saada puhua tapahtuneesta alusta alkaen, puhuminen auttoi minua, helpotti omaa oloa ja auttoi selkiyttämään ajatuksia. Minulla ei myöskään ollut yksin jäämisen kokemusta, vaan minulla oli tukena läheisiä, isä, isosisarukset ja isovanhemmat, sekä tietty ystävät. Jos näin ei olisi ollut vaan olisin jäänyt asian kanssa ihan yksin enkä olisi saanut edes puhua asiasta, voin hyvin kuvitella, että asiasta olisi voinut tulla traumaattinen kokemus.
Voisin myös lisätä sen, että voin vain kuvitella mitä olisi tapahtunut jos en olisi saanut puhua tai että olisin jäänyt yksin.
Se asiasta puhuminen auttoi läpikäymään sitä mikä oli tapahtunut, purkamaan niitä omia ajatuksia ja tunteita ulospäin. Enkä nyt tarkoita puhumisella mitään sellaista varsinaista sessiota että nyt istumme alas ja puhutaan tästä, vaan se puhuminen oli ihan spontaaneja tilanteita tavallisessa arjessa. Läheiset ympärillä toi turvaa, tiesi ettei ollut yksin ja tavallisen arjen jatkuminen, koulun alkaminen loman jälkeen, kaverien näkeminen, harrastukset, toi myös turvallisuudentunnetta.
Tykkäämisisten määrästä ja keskustelun sävystä (lukuunottamatta noita paria) huomaa, että täällä on monta trauman tai usean trauman kokenutta, joka kykenee erittelemään paranemisprosessia sanallisesti ja taitavasti. Sekin on osa paranemista. Minulle tämä kirjoittelu on ollut tärkeä osa paranemista. Olen oppinut lajittelemaan kokemani eri 'laatikoihin', nimeämään asioita, sanoittamaan tunteitani. Ammattilaisen kanssa saa usein hyviä oivalluksia ja osaa hahmottaa traumamössöstä olennaiset osat, ja ymmärtämään trauman mekanismeja. Myös omat väärät uskomukset ovat murentuneet. Se, mitä väärintekijä nimittäisi ylireagoinniksi tai harhaisuudeksi, viisas ja minua auttava ammatti-ihminen nimitti turvasuunnitelmaksi. Terveisiä ja kiitos sinulle jos luet tätä.
Vierailija kirjoitti:
Outo hoitaja, jos ajattelee, että aika poistaa traumat.
Asiahan ei ole noin.
Tätä asiaahan eivät ymmärrä kuin vain ne, jotka ovat itse kokeneet trauman. Vaikka olisi traumahoitaja, ei se tajua ettei ne oppikirjan lauseet sovi tosielämään. Hyviä hoitajia on oikeasti harvassa. Kun ihminen läpikäy traumaa, varsinkin jos se on vielä tuoreena päällä, ei sitä auta se että joku tokaisee "no et sä voi piiloutua sen taakse, eteenpäin vaan". Trauma pysäyttää ihmisen, ja saattaa jopa haitata kehitystä. Ei siitä noin vaan hypätä eteenpäin.
Yksi kaveri menetti aikoinaan vanhempansa tsunamissa ja hän ärsyyntyy aina tosi paljon siitä jos kuulee että joku yrittää selvitä jostain traumaattisesta kokemuksesta. Vähättelee ja väittää että eihän tuo edes ole mitään, hänelläkään ei kuulemma ole traumaa niin ei pitäisi olla muillakaan.
KOITA SINÄ TAJUTA, ETTÄ TRAUMOJA EI VOI KÄSITELLÄ POIS, MUTTA NE TUNTEET JOTKA MIELEEN NOUSEVAT VOI OPPIA HYVÄKSYMÄÄN JA NÄIN TULLA SINUIKSI TRAUMAN KANSSA JA NÄIN TRAUMALLA EI OLE ENÄÄ OTETTA NYKYPÄIVÄÄN. TRAUMAN VOITTAMISESSA ON KYSE NIMENOMAAN SIITÄ, ETTÄ SIIRTYY TÄHÄN PÄIVÄÄN HYVÄKSYMÄLLÄ TUNTEET JA SIITÄ, ETTÄ KESKITTYY TÄHÄN HETKEEN EIKÄ KYMMENIEN VUOSIEN TAKAISIIN TAPAHTUMIIN.