Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Työhaluttomuuden moni piilottaa mt-ongelmiin, helppo tapa päästä työelämästä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Työhaluttomuuden moni piilottaa mt-ongelmiin, helppo tapa päästä työelämästä eroon.

Niinkö tosiaan? Ohhoh. 

Vierailija kirjoitti:

Tykkäämisisten määrästä ja keskustelun sävystä (lukuunottamatta noita paria) huomaa, että täällä on monta trauman tai usean trauman kokenutta, joka kykenee erittelemään paranemisprosessia sanallisesti ja taitavasti. Sekin on osa paranemista. Minulle tämä kirjoittelu on ollut tärkeä osa paranemista. Olen oppinut lajittelemaan kokemani eri 'laatikoihin', nimeämään asioita, sanoittamaan tunteitani. Ammattilaisen kanssa saa usein hyviä oivalluksia ja osaa hahmottaa traumamössöstä olennaiset osat, ja ymmärtämään trauman mekanismeja. Myös omat väärät uskomukset ovat murentuneet. Se, mitä väärintekijä nimittäisi ylireagoinniksi tai harhaisuudeksi, viisas ja minua auttava ammatti-ihminen nimitti turvasuunnitelmaksi. Terveisiä ja kiitos sinulle jos luet tätä. 

Suosittelen kokeilemaan myös AI:n kanssa puhumista, josko siitä olisi itselle apua. Minulle on paljonkin. Se pystyy hahmottamaan tapahtumat, nimeämään ne, antamaan harjoituksia. Mutta ei korvaa ihmisterapeuttia.

Hyvää jatkoa toipumiseen sinulle <3

Vierailija kirjoitti:

Työhaluttomuuden moni piilottaa mt-ongelmiin, helppo tapa päästä työelämästä eroon.

Ja säästöistä ja uudesta autosta ja työyhteisöstä ja ammatti - identiteetistä ja ammattitaidosta ja työpaikasta ja maksullisista harrastuksista (ellei terapiaa lueta sellaiseksi). Saa toki paljon uusia tuttavuuksia. Psykiatria, terapeutteja, kuntoutusohjaajaa, vertaispotilaita jne.

Oppii uusia taitoja, kun vaihtaa verkkokaupat tori.fi:hin ja opettelee woltin sijaan tekemään ruokaa. Oppii myös traumapsykiatriasta niin paljon, että voisi tehdä aiheesta tutkimuksen.

Mutta hei, olisihan se varmaan ollut ihan sairaan tylsää vetää sitä keskiluokkaista asiantuntijaelämää vanhuuseläkkeelle asti. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Nyt jää kokematta vain hotellit, lentokoneet ja kalliit illalliset. 

Kiitos isä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tykkäämisisten määrästä ja keskustelun sävystä (lukuunottamatta noita paria) huomaa, että täällä on monta trauman tai usean trauman kokenutta, joka kykenee erittelemään paranemisprosessia sanallisesti ja taitavasti. Sekin on osa paranemista. Minulle tämä kirjoittelu on ollut tärkeä osa paranemista. Olen oppinut lajittelemaan kokemani eri 'laatikoihin', nimeämään asioita, sanoittamaan tunteitani. Ammattilaisen kanssa saa usein hyviä oivalluksia ja osaa hahmottaa traumamössöstä olennaiset osat, ja ymmärtämään trauman mekanismeja. Myös omat väärät uskomukset ovat murentuneet. Se, mitä väärintekijä nimittäisi ylireagoinniksi tai harhaisuudeksi, viisas ja minua auttava ammatti-ihminen nimitti turvasuunnitelmaksi. Terveisiä ja kiitos sinulle jos luet tätä. 

Suosittelen kokeilemaan myös AI:n kanssa puhumista, josko siitä olisi itselle apua. Minulle on paljonkin. Se pystyy hahmottamaan tapahtumat, nimeämään ne, antamaan harjoituksia. Mutta ei korvaa ihmisterapeuttia.

Hyvää jatkoa toipumiseen sinulle <3

Kiitos sinulle. Mutta minä en missään tapauksessa kirjoita yksityisiä, traumaattisia asioitani nettiin. Tietoturvan takia.

AI on näennäisesti kiva ja hauska, lelu, mutta tietyt traumaattinen kokemukset kuuluvat sinne, mistä ne eivät voi vuotaa helposti muille tahoille. Terapiassa voi pyytää, että kirjaukset pysyvät lyhyinä. Tiedäthän myös, että AI ei ole lojaali, eli se kierrättää kirjoittamasi eteenpäin. Neuvoo jotakuta toista ihmistä kirjoittamasi perusteella.

Kaikkea hyvää sinullekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työhaluttomuuden moni piilottaa mt-ongelmiin, helppo tapa päästä työelämästä eroon.

Ja säästöistä ja uudesta autosta ja työyhteisöstä ja ammatti - identiteetistä ja ammattitaidosta ja työpaikasta ja maksullisista harrastuksista (ellei terapiaa lueta sellaiseksi). Saa toki paljon uusia tuttavuuksia. Psykiatria, terapeutteja, kuntoutusohjaajaa, vertaispotilaita jne.

Oppii uusia taitoja, kun vaihtaa verkkokaupat tori.fi:hin ja opettelee woltin sijaan tekemään ruokaa. Oppii myös traumapsykiatriasta niin paljon, että voisi tehdä aiheesta tutkimuksen.

Mutta hei, olisihan se varmaan ollut ihan sairaan tylsää vetää sitä keskiluokkaista asiantuntijaelämää vanhuuseläkkeelle asti. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Nyt jää kokematta vain hotellit, lentokoneet ja kalliit illalliset. 

Kiitos isä. 

Isäsi syy ettet jaksanut työelämää?   Voi hyvät hyssykät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää tosiaan, miksi joitain kiihdyttää niin paljon se että jollain toisella ihmisellä on traumaattinen kokemus, mitä käyvät tai haluaisivat käydä läpi.

Tullaan kirjoittamaan, että vanha juttu, pääse yli, ei ennen traumatisoiduttu, en minäkään traumatisoitunut jne.

Ei kai kenelläkään kenellä on asiat ok ole mitään tarvetta kirjoitella tuollaista?

Me muut on hoidettu itsemme. On kuollut lapsi, vanhempi, sisarus, palanut koti, jouduttu pahaan kolariin. Siitä ollaan järkyttyneitä aikansa ja siitä toivutaan. Kipu haalistuu, elämä jatkuu ja  keskitytään elämään eikä muistelemaan. Mennyttä ei enää ole.

Mikä harhaluulo sulla

Voisin myös lisätä sen, että voin vain kuvitella mitä olisi tapahtunut jos en olisi saanut puhua tai että olisin jäänyt yksin.

Se asiasta puhuminen auttoi läpikäymään sitä mikä oli tapahtunut, purkamaan niitä omia ajatuksia ja tunteita ulospäin. Enkä nyt tarkoita puhumisella mitään sellaista varsinaista sessiota että nyt istumme alas ja puhutaan tästä, vaan se puhuminen oli ihan spontaaneja tilanteita tavallisessa arjessa. Läheiset ympärillä toi turvaa, tiesi ettei ollut yksin ja tavallisen arjen jatkuminen, koulun alkaminen loman jälkeen, kaverien näkeminen, harrastukset, toi myös turvallisuudentunnetta.

No, minulla meni niin. Ei saanut surra, kysellä, puhua, ihmetellä, ei mitään. Piti olla kuin kadonnutta ihmistä ei olisi koskaan ollutkaan. Myös sukulaiset olivat kuin häntä ei olisi koskaan ollut. Jouduin sopeutumaan rinnakkaistodellisuuteen, mikä ei vastannut oikeaa todellisuutta eikä sisältänyt ihmisyyden kaikkia tunteita. Se meni mielen rakenteisiin asti. Rakenteellinen dissosiaatio ei ole mitenkään harvinaista, mutta täysin alidiagnosoitu.

Elän siinä rinnakkaismaailmassa edelleen. Osa minusta on jossain, en tiedä itsekään mitä ja missä, enkä pääse siihen käsiksi. Mitä vaan kamalaa voi sattua ja katson vain tyynesti, aha. Uhataan puukolla. Aha. No nyt tilanne laukesi, ei sitä koskaan ollutkaan. Kumppani osoittautuu psykopaatiksi. Aha. Joku yrittää kiusata. Ei mene maaliin, kun maali on jossain avaruudessa. Vahhempi kuolee. Aha. Työkyky lähtee. Aha. Menetän satatuhatta. Aha. Olen ihan yksin mahdottomassa paikassa. Aha. Pitää olla fiksusti eikä häiritä muita. Onnistuu. Ai itkeminen, mitä se on. Puolensapitäminen, eihän minulla ole puolta mitä pitää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja niin saatiin taas palstalle yksi hoitajien, tällä kertaa psyk.sh, haukkumisketju, onneksi olkoon ap. Mitä nillität täällä, tee kohtelustasi kantelu, muistutus, valitus. Luulenpa tosin, ettei johda toimenpiteisiin. Enkä ole sairaanhoitaja, mutta ärsyttää nämä jatkuvat hoitajien dissausketjut. Itse olen aina saanut valtavan hyvää hoitoa hoitajilta joka paikassa, en kylläkään ole psykiatrian hoitopaikoissa ollut. 

 

Tässä ketjussa on kyllä haukuttu (yllättävän) vähän hoitajia. Sen sanominen, että hoitajalla tai hoitajilla harvemmin ei edes ole psykiatrista osaamista ei ole haukkumista vaan fakta. Ja se näkyy myös opinnoissa. "Ei-traumatisoituneet" täällä sen sijaan mollaa aapeeta. 

No siis, pitäisi olla selvää, että muutama purkaa raivoa hoitajiin myös täällä niinkuin elävässäkin elämässä. Kuuluu asiaan, aapee esimerkiksi painii luultavasti vielä muutaman vuoden tämän ajatuksen kanssa, että hoitaja olisi pystynyt auttamaan jos vain olisi halunnut. Se on hätääntyneen lapsen näkökulma, aikuiset ovat kaikki jumalia. Pitää olla jo oma trauma aika pitkälle käsitelty, ennen kuin alkaa ymmärtää, että hoitajalla voi olla ihan omia ongelmia traumat mukaanlukien paineisen työn lisäksi jne, jolloin vastareaktio voi olla täysin hallitsematonkin. Ei ole hoitajien vika, että heitä käytetään tehtäviin, jotka ovat yli- ja väärin mitoitettuja. Meiltähän yhä edelleen puuttuvat kaikki ne ennakoivat keinot, joilla ihmisiä voisi auttaa kasvamaan suorempaan pitkin matkaa. Aletaan innokkaasti auttaa vasta sitten ja ihan väärin menetelmin, kun ihminen on jo maassa. Tämä ongelma tulee näkymään nykyistäkin julmemmin, kun ihmisten suvut pienenevät ja ystäväverkot ohenevat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työhaluttomuuden moni piilottaa mt-ongelmiin, helppo tapa päästä työelämästä eroon.

Ja säästöistä ja uudesta autosta ja työyhteisöstä ja ammatti - identiteetistä ja ammattitaidosta ja työpaikasta ja maksullisista harrastuksista (ellei terapiaa lueta sellaiseksi). Saa toki paljon uusia tuttavuuksia. Psykiatria, terapeutteja, kuntoutusohjaajaa, vertaispotilaita jne.

Oppii uusia taitoja, kun vaihtaa verkkokaupat tori.fi:hin ja opettelee woltin sijaan tekemään ruokaa. Oppii myös traumapsykiatriasta niin paljon, että voisi tehdä aiheesta tutkimuksen.

Mutta hei, olisihan se varmaan ollut ihan sairaan tylsää vetää sitä keskiluokkaista asiantuntijaelämää vanhuuseläkkeelle asti. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta. Nyt jää kokematta vain hotellit, lentokoneet ja kalliit illalliset. 

Kii

 

Isäsi syy ettet jaksanut työelämää?   Voi hyvät hyssykät.

Sinun mielikuvitus ei riitä lukuisiin eri tapoihin, millä se on mahdollista tehdä? Sairaan ja sadistisen ihmisen kyllä riittää aiheuttamaan sen.

Kuulostaako siltä, että en ole jaksanut työelämää? Olen tehnyt paljon enemmän töitä kuin moni koko elämänsä aikana. 

Anneli Auerinkaan lapsien ei pitäisi olla traumatisoituneita? 

Tee parannus! Kuollut sisaresi on joko päässyt taivaaseen tai joutunut helvettiin! Joka tapauksessa hän on tuolla puolella ja sinä olet tällä puolella rajaa! 

Ihmeellisiä kommentteja. Yrittäkää nyt ymmärtää, mitä se traumaattinen kokemus tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä minulla oli tarkoitus ilmaista aloituksellani sitä miten väärin on että psykiatriset hoitajat sanovat potilailleen mitä sattuu. Olen aiemminkin kuullut vaikka minkälaisia kommentteja. Kyseessä on tavallaan suojatyöpaikka kun mitään tulosvastuuta ei ole ja potilaiden valitukset eivät johda mihinkään toimenpiteisiin. Ja hoitajat ovat hyvin tietoisia tästä varmastikin. Joillakin hoitajilla on ollut sisäistä moraalista selkärankaa jota vaaditaan tässä ammatissa, siitä olen kiitollinen kyllä enkä halua koko ammattikuntaa tuomita.

Ap

Sinä puhut ideaalimaailmasta, oikeasti joka alalla on enemmän keskinkertaisia ja heikkoja kuin taitavia ja henkisesti moitteettomia. Se on ihan vain matematiikkaa. Ymmärrätkö itse, että käytät tuossa hoitajaa kohteena alkuperäisille tunteillesi, joita lapsena koit? Saat kokea ne, mutta pystytkö hyväksymään tämän, että vihan kohde on hiukan väärä? Ei siinä mitään, jos et pysty, tämä ei ole moraalinen moite tai kehotus. Anna itsellesi aikaa ja tutki noita tuntemuksia, joita koit hoitajaan pettyessäsi. Ne ovat niin isoja asioita, että ei ole ihme, että ne vähän rampauttavat. En ole itse traumaterapiassa ollut, mutta siis opiskellaanko siellä siirtymistä lapsen maailmasta aikuisen maailmaan ja takaisin, niin että siirtymät muuttuvat helpommiksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää tosiaan, miksi joitain kiihdyttää niin paljon se että jollain toisella ihmisellä on traumaattinen kokemus, mitä käyvät tai haluaisivat käydä läpi.

Tullaan kirjoittamaan, että vanha juttu, pääse yli, ei ennen traumatisoiduttu, en minäkään traumatisoitunut jne.

Ei kai kenelläkään kenellä on asiat ok ole mitään tarvetta kirjoitella tuollaista?

Me muut on hoidettu itsemme. On kuollut lapsi, vanhempi, sisarus, palanut koti, jouduttu pahaan kolariin. Siitä ollaan järkyttyneitä aikansa ja siitä toivutaan. Kipu haalistuu, elämä jatkuu ja  keskitytään elämään eikä muistelemaan. Mennyttä ei

No, minulla meni niin. Ei saanut surra, kysellä, puhua, ihmetellä, ei mitään. Piti olla kuin kadonnutta ihmistä ei olisi koskaan ollutkaan. Myös sukulaiset olivat kuin häntä ei olisi koskaan ollut. Jouduin sopeutumaan rinnakkaistodellisuuteen, mikä ei vastannut oikeaa todellisuutta eikä sisältänyt ihmisyyden kaikkia tunteita. Se meni mielen rakenteisiin asti. Rakenteellinen dissosiaatio ei ole mitenkään harvinaista, mutta täysin alidiagnosoitu.

Elän siinä rinnakkaismaailmassa edelleen. Osa minusta on jossain, en tiedä itsekään mitä ja missä, enkä pääse siihen käsiksi. Mitä vaan kamalaa voi sattua ja katson vain tyynesti, aha. Uhataan puukolla. Aha. No nyt tilanne laukesi, ei sitä koskaan ollutkaan. Kumppani osoittautuu psykopaatiksi. Aha. Joku yrittää kiusata. Ei mene maaliin, kun maali on jossain avaruudessa. Vahhempi kuolee. Aha. Työkyky lähtee. Aha. Menetän satatuhatta. Aha. Olen ihan yksin mahdottomassa paikassa. Aha. Pitää olla fiksusti eikä häiritä muita. Onnistuu. Ai itkeminen, mitä se on. Puolensapitäminen, eihän minulla ole puolta mitä pitää. 

Kuvaat tosi hyvin kokemaasi, tunnistan tuon rinnakkaistodellisuusolon ja sain taas yhden palikan kohti omaa paranemistani. Kiitos sinulle, näiden oivallusten takia luen näitä keskusteluja. Hiljattain otin itselleni lähtökohdaksi yhden valokuvan itsestäni ennen pahinta traumaa. Katson sitä ihmistä ja yritän löytää tieni takaisin sen ihmisen luo. Muistella mitä ajattelin, mitä tunsin, millainen olin. Jatkaa siitä eteenpäin sitä polkua, jonka olisin elänyt ilman traumakokemusta. Oliko Ben Furman, joka kirjoitti kirjan, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Minä yritän saada itselleni vielä onnellisen aikuisuuden ennen kuin aikani jättää.

Aikuisen maailman ja lapsen maailman välillä liikkuminen? 

Juha Klaavun kirja kehityksellisestä traumasta on hyvä. Se siis koskee perhehelvettilapsia. Kun eletään traumassa jatkuvasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä minulla oli tarkoitus ilmaista aloituksellani sitä miten väärin on että psykiatriset hoitajat sanovat potilailleen mitä sattuu. Olen aiemminkin kuullut vaikka minkälaisia kommentteja. Kyseessä on tavallaan suojatyöpaikka kun mitään tulosvastuuta ei ole ja potilaiden valitukset eivät johda mihinkään toimenpiteisiin. Ja hoitajat ovat hyvin tietoisia tästä varmastikin. Joillakin hoitajilla on ollut sisäistä moraalista selkärankaa jota vaaditaan tässä ammatissa, siitä olen kiitollinen kyllä enkä halua koko ammattikuntaa tuomita.

Ap

Sinä puhut ideaalimaailmasta, oikeasti joka alalla on enemmän keskinkertaisia ja heikkoja kuin taitavia ja henkisesti moitteettomia. Se on ihan vain matematiikkaa. Ymmärrätkö itse, että käytät tuossa hoitajaa kohteena alkuperäisille tunteillesi, joita lapsena koit? Saat kokea ne, mutta pystytkö hyväksymään tämän, että vihan k

Minua alkaa vähän jopa huvittaa (vaikka vakava aihe onkin) tämä besserwisseröinti. Ja jos puhuttaisiin kliinisestä hoidosta, voitaisiin puhua hoitovirheestä. Mutta kun kyseessä onkin psyykkeen puolen ongelma, asetutaan sinne potilaan tai asiakkaan yläpuolelle lukemaan rivien välistä. Vaikka et hoitaja olekaan, tämä on yleinen ongelma. Kun pitäisi kohdata ihminen ihmisenä, kohdataan auktoriteetti ongelmana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä minulla oli tarkoitus ilmaista aloituksellani sitä miten väärin on että psykiatriset hoitajat sanovat potilailleen mitä sattuu. Olen aiemminkin kuullut vaikka minkälaisia kommentteja. Kyseessä on tavallaan suojatyöpaikka kun mitään tulosvastuuta ei ole ja potilaiden valitukset eivät johda mihinkään toimenpiteisiin. Ja hoitajat ovat hyvin tietoisia tästä varmastikin. Joillakin hoitajilla on ollut sisäistä moraalista selkärankaa jota vaaditaan tässä ammatissa, siitä olen kiitollinen kyllä enkä halua koko ammattikuntaa tuomita.

Ap

Sinä puhut ideaalimaailmasta, oikeasti joka alalla on enemmän keskinkertaisia ja heikkoja kuin taitavia ja henkisesti moitteettomia. Se on ihan vain matematiikkaa. Ymmärrätkö itse, että käytät tuossa hoitajaa kohteena alkuperäisille tunteillesi, joita lapsena koit? Saat kokea ne, m

Ja lisään vielä, että kyllä. Traumaterapiassa opetellaan tunnistamaan sisäinen lapsi ja opetellaan "maadoittumaan" nykyhetkeen. Mutta se ei ole terapian ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan vaihe. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä minulla oli tarkoitus ilmaista aloituksellani sitä miten väärin on että psykiatriset hoitajat sanovat potilailleen mitä sattuu. Olen aiemminkin kuullut vaikka minkälaisia kommentteja. Kyseessä on tavallaan suojatyöpaikka kun mitään tulosvastuuta ei ole ja potilaiden valitukset eivät johda mihinkään toimenpiteisiin. Ja hoitajat ovat hyvin tietoisia tästä varmastikin. Joillakin hoitajilla on ollut sisäistä moraalista selkärankaa jota vaaditaan tässä ammatissa, siitä olen kiitollinen kyllä enkä halua koko ammattikuntaa tuomita.

Ap

Sinä puhut ideaalimaailmasta, oikeasti joka alalla on enemmän keskinkertaisia ja heikkoja kuin taitavia ja henkisesti moitteettomia. Se on ihan vain matematiikkaa. Ymmärrätkö itse, että käytät tuossa hoitajaa kohteena alkuperäisil

Ja lisään vielä, että kyllä. Traumaterapiassa opetellaan tunnistamaan sisäinen lapsi ja opetellaan "maadoittumaan" nykyhetkeen. Mutta se ei ole terapian ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan vaihe. 

Joo, tuo vain ei ole kaikkien ongelma. Jos on vahva rakenteellinen dissosiaatio, on liian vahva "normaalilta vaikuttava osa" ja ne muut osat irti ja tuntemattomia. Ne pitäisi saada integroitua osaksi sitä toiminnallista "kulissiminää". Tai siis kaikki osat yhteen ja kulissit ja robottiminä pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.

 

Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?

 

No sen elämän saa kuntoon just sillä, että saa keskustella ja käsitellä mieltä painavia asioita, just tasan niin kauan, ettei ne enää paina mieltä, idiootti! Jos ap kokee, että keskustelu ko. asiasta auttaa häntä, niin se on hoitajan tehtävä keskustella siitä, asiallisesti!     

 

Olisi kiva, jos pystyttäisiin puolin ja toisin hiukan miettimään sitä omaa käytöstä, turhautti miten hyvänsä. Ja tavoittelemaan sitä toivottua asiallisuutta. Jankuttaminen on rumaa, ja idiootiksi nimittäminenkään ei ole kivasti tehty silloinkaan kun se on tosi kuvaus. Tässä on kyllä nyt hiukan erikoinen oletus, että hoitajan aika olisi rajatonta tuohon keskustelemiseen ja käsittelemiseen. Vaikka olet oikeassa, että pitäisi olla ihmisiä, joille voi puhua, niin yhden ihmisen kuuntelumahdollisuudet ovat rajalliset, vaikka hän olisi lähisukua tai puoliso. Saati sitten, jos hän kuuntelee tuntipalkalla, jonka maksaa joku muu kuin puhehaluinen itse.

Hoitajan kanssa ap olisi varmaan tuolloin voinut jutella hetken siitä, että tällainen vanha trauma on taustalla ja nyt se tuntuu aktivoituvan tilanteessa x. Että pitäisikö ja voisiko tässä asiassa saada jotain apuja. Olisi voitu keskustella siitä, minkälaisia vaikutuksia asialla on pärjäämiselle ja miten erilaisten asiasta nousevien vaikeuksien kanssa ehkä olisi syytä toimia, ja mitkä ovat mahdollisuudet saada lisäapua asiaan. Tuskin tuo on ollut oikea hetki lähteä purkamaan traumaa ja pakottamaan hoitaja esittämään vanhemman roolia tilanteessa. Mutta jos ihminen ei itse vielä ymmärrä yhtään, mikä hänen on, niin silloinhan metatasolle kiipeäminen on mahdotonta. Ja silloin kylläkin hoitajan olisi ideaalimaailmassa pitänyt todeta, että vaikuttaa nyt tosiaan siltä, että sulla on trauma räjähtänyt silmille tässä, ja toivotella jaksamisia ja kertoa vievänsä asiaa eteenpäin ja ohjeistaa olemaan nopeammin yhteydessä, jos tuntuu että tilanne kriisiytyy täysin. Mutta emme elä ideaalimaailmassa. Valitettavan kaukana siitä. Voimme kaikki kuitenkin päästä lähemmäs ideaalia yrittämällä olla edes pikkuisen kiltimpiä toisillemme. Yritettäisiinkös? 

Nykyhetkeen maadoittuminen voi kannattaa opetella myös jo vakautusvaiheessa. Näin meille opetettiin. On varman näkemyseroja. Mutta jos on turvallisessa hetkessä, voi maadoittua siihen, mutta vaaralliseen paikkaan ei tietty kannata.