Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ketään alle nelikymppistä? :/

Mä

Minäkin olen. Sivusta tähän. Ikääni en silti usein mieti, kun alkaa vaan miettiä kaikkea ja tuntuu, kuinka olisi 10 vuotta nuorempi, kun miettii mihin vuodet ovat menneet. En siis koe olevani nuori ja oloani sellaiseksi, mutta ihmettelen kulunutta aikaa ja tuntuu kuinka olisin jäänyt johonkin vuoteen 2020 tai jopa 2014 tms. Elämänä pysähtynyt sinne jos niin voi sanoa ja sivussa itse vaan vanhenen. 

Ja edelliseen tuntuu, että elämä menee ohi. Vuodet kuluu, mutta en tavallaan elä. 

Minä olen hieman yli 40 ja tuntuu ihan samalta että vuodet kuluu mutta mitään ei elämässä tapahdu ja tämä vuosi on ihan sama kuin vaikka vuosi 2024 tai 2018. 

Muut on tavannut puolison menee naimisiin saa lapsia eroaa vaihtaa työpaikkaa matkustelee löytää uuden puolison, itse jumittaa samassa kuin aina ennenkin.

Eipä tässä muuta elämää ole kun kerran viikossa 4 h kuntouttavan työtoiminnan käynti.Huomenna juon kunnon kännit ja  syön kaikki lääkkeeni, niin loppuu tämäkin elämä.

Voihan sitä hankkia vaikka mitä menoja viikolle, tulee jo ruuhkaa jos pari kertaa viikossa käy harrastuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen hieman yli 40 ja tuntuu ihan samalta että vuodet kuluu mutta mitään ei elämässä tapahdu ja tämä vuosi on ihan sama kuin vaikka vuosi 2024 tai 2018. 

Muut on tavannut puolison menee naimisiin saa lapsia eroaa vaihtaa työpaikkaa matkustelee löytää uuden puolison, itse jumittaa samassa kuin aina ennenkin.

Iästä. Itse olen vasta kolmenkympin alkupuolella ja toisaalta kirjoitin jo tuossa aiemmin, etten koe itseäni nuoreksi. Ehkä en aina osaa kirjoittaa oikein. Tarkoitin, että sillä tavalla en mieti enää, että olen tosi nuori, vaikka joku tietysti ajattelee, että näillä luvuilla ihminen on vielä melko nuori kuitenkin. 

No, kuitenkin omissa ajatuksissani tuntuu usein juuri siltä, että olen esim vasta 20 jotain ja elämäni ehkä samalla pysähtynyt sinne. Johonkin yli 10 vuoden takaiseen elämään. Sitten kuitenkin on oikeasti jo yli 30 ja vuodet ovat kuluneet. Silti eipä se elämäni 20 v:nä ollut sen parempaa. Toivoa oli enemmän ja aikaa ehkä ajatella niin, että kyllä tästä elämäni muuttuu ja tapahtuu kaikkea hyvää. Sellainen ajatus oli enemmän esillä vielä tuolloin, vaikka jo silloin kannoin mukanani kokemuksiani ja ei ollut kovin helppoa elämää ollut kuitenkaan. 

Itse aina välillä vaivun suruun sen myötä, että totta kai ihminen ymmärtää sen, että kaikki on omissa käsissä (teoriassa) ja sinun itse pitäisi jollain ihmeellä saada elämäsi toisenlaiseksi. Silti se, kun ei vaan mene useinkaan niin sitten käytännössä. Tällöin itsekin suren sitä, että minä hukkaan elämäni ja en välttämättä ole onnellinen tai edes kovin hyvällä mielellä asioiden kanssa. Kyllä sen ymmärtää ja sitten harmittelee sitä, että mihin ne vuodet meni ja samalla katuu jotain juttuja tai jossittelee mikä ei auta mitään. 

Silloin vaan iskee se olo, että kauheaa hukata elämäänsä jos ei vaan osaa elää niin kuin "pitäisi" (elääkseen itseensä edes jonkin verran tyytyväisenä) tai ei osaa elää niin kuin täällä pitäisi elää kestääkseen kaikkea paremmin ja silti on kestänyt paljon. Kuitenkin ehkä jonkinlainen vaikea asia iästäni on itselleni tullut. Ei ehkä ei eniten sen takia kuinka vanha olen vaan sen takia, että se korostaa niitä hukattuja vuosia ja kulutettua aikaa. Sitä ajanhukkaa mitä elämäni usein on ja sitä ns puolittain elämistä mistä ei jää kovin muistoja.

Yhdistettynä siihen, että itsekin välillä toivon enemmän elämääni liittyen edelleen. Yritän elää toivossa, että joskus kaikki on paremmin ja sitten mietin, että miten ja koska. Jos voisin ajatella kaikkea niin, että mikä on itselleni parasta niin ehkä voisi keksiä jotain muutoksia esim elämänsä merkityksellisyyteen liittyen. Edes yrittäisi keksiä jotain enemmän. Nyt talousjutut rajoittavat ja tähänkään muutosta tuskin on odotettavissa kovinkaan helposti. 

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä hankkia vaikka mitä menoja viikolle, tulee jo ruuhkaa jos pari kertaa viikossa käy harrastuksessa.

Itse elän jo nyt niin, että keksin tekemistä usein vaan senkin vuoksi etten voi jäädä kämppääni aikaa kuluttamaan. Näin lähden esim marjastamaan ja tulen välillä paremmalla mielellä pois. Tämä toimii välillä ja edes jotain tulee tehtyä. Silti ei tämä kaikki korvaa jotain toisenlaisia kokemuksia. Mielelläni viettäisin aikaa esim ystävien kanssa jos niitä olisi tai kokisin jotain muita asioita. Tekemiseni on usein sitä ajankuluttelua. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikka parisuhdekokemukseni on melkoisen olematonta ja jo parin vuosikymmenen takaa niin silti se vääränlaisenkin kumppanin kanssa yhdessäolo antoi jotenkin oudosti voimaa. Tai en tiedä onko voima oikea sana, mutta yksinään eläessä kuitenkin koen näivettyneeni ja tavallaan jo kuin kuolleenikin pystyyn. Sitä en uskalla oikein ajatellakaan millainen elämä olisi voinut olla sen oikeanlaisen elämänkumppanin kanssa.

En väitä että huono suhde olisi yksinoloa parempi, mutta silti olen huomannut itsessäni tosi ison eron. Olen tullut siihen lopputulokseen että olen persoonaltani parisuhdeihminen vaikka ikisinkuksi taidankin jäädä tai varmaan sellainen jo olenkin. Se on kyllä vähän outoa, että perhekeskeisyyttä ja parisuhdehalukkuutta sekä sitä, että kokee itsensä parisuhdeihmiseksi pitää nykyisin jotenkin häpeillä eikä sellainen saisi etenkään nainen olla, vaikka samaan aikaan julistetaan kuinka vihdoinkin ihan jokainen saa olla justiinsa sellainen kuin on.

Minä en ole ollut parisuhteessa, mutta jotenkin sanat ajatukset johonkin kavereihin tai "kavereihin" liittyen. Silloin, kun oli edes joku jonka kanssa koulussa ollut oli sinne kuitenkin parempi mennä kuin että tiesi ettei kukaan edes puhu sinulle mitään. Näin yksikin ystävä esim lukiossa joka lähinnä käytti sinua varakamuna oli parempi kuin se ettei ollut ketään ja tuo piristi jo minua paljon. Sellainen vähäpätöinen asia, että saako jutella yhden ruokatunnin toisen kanssa vai ei. Hänelle varmaan melko väväpätöistä ja itselleni parasta tuollainen jo. Nämä ajatukset tulivat mieleeni. 

Vierailija kirjoitti:

Voihan sitä hankkia vaikka mitä menoja viikolle, tulee jo ruuhkaa jos pari kertaa viikossa käy harrastuksessa.

Ei kiinnosta harrastukset, niihinkin yksin lähteä, eipä tässä enää kiinnosta mikään, pakkopullaa koko elämä, ei voi mitään mielenkiintoista enää tullakkaan elömään, se juna on mennyt ohi jo vuosikymmenet sitten.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on todellakin totta että elämässä kaikki asiat ei tapahdu kaikille eikä edes tasapuolisesti että hyvän vastapainona olisi pahaa ja pahan hyvää. Jos jättää laskuista ne ikävät asiat jotka vääjäämättä osuu jokaisen kohdalle niin aika paljon on heitä joiden elämä menee melkoisen smoothisti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jolloin kaikki _ainakin tärkeät_ tavoitteet ja unelmat toteutuu yksi kerrallaan ja ajallaan. Elämä on hyvää, vakaata ja turvallista eikä edes vaadi mitään älytöntä ponnistelua edes niiden suurimpien tavoitteiden ja unelmien suhteen. Ei ne tietenkään ilmaiseksi kenellekään tule, mutta melko vähällä vaivalla monet ne kuitenkin saavuttaa askel kerrallaan.

Sitten on meitä joiden elämä ei ole koskaan lähtenyt rakentumaan oikealla tavalla kun siinä vastoinkäymiset ja pettymykset vain on seuranneet toisiaan eikä mikään unelma tai tavoite toteudu vaikka tekee mitä sen eteen. Elämä on yhtä tahkoamista eikä mikään etene vaikka kuinka jaksaa, tekee ja yrittää toisella, kolmennella ja kymmenennelläkin tavalla.

Kunnes sitten lopulta ei vaan enää jaksaa. Tyhjän olisi saanut pyytämättäkin.

Olen ihminen joka arvostaa sellaista seesteistä elämää ja rauhallisuutta. Silti elämäni ei varmaan ole lapsuuden jälleen ollut enää sellaista. Aina joku isompi asia huolena mihin ei ole voinut edes paljon vaikuttaa. Tämä asia on sitten kuormittanut ja tehnyt elämässä raskaampaa. Joku toinen vielä osaa sitten paremmin elää sellaisten kanssa ja minä taas lopulta kulutan voimani jo sellaisiin. 

Nuoruudessa kiusaaminen, joka jatkui loputtomiin. Paikkakunnalta muutto vaan olisi auttanut jo silloin. Tuolloin piti vaan lukioon asti kestää ja mielini hajosi jo silloin jollakin tapaa. Selvisin eteenpäin, mutta en helpolla. Vanhemmat eivät osanneet auttaa tai edes kuunnelleet. Jäin omilleni ja yksin muutenkin. Nuoruus meni kuin ohi. Sen jälkeen ison koirani kanssa kiertolaiseksi. Asumaan sinne minne se sopi asumaan eli maaseudulle. Tänne sitten tyhjän päälle vuosiksi ja talous joten kuten pinnalla pysyen. Stressit kämppien löytämisestä ja siinä sivussa suru siitä, ettei elämäni etene. Mitä tulevaisuutta täällä oli. Ei mitään. Työpaikat muille ja opintoihin liittyen täällä ei ole mitään. Näin tilanne kuormitti ja kuormittaa edelleen. 

Siinä sivussa jotain sitten yrittää opiskella ja jotain parannusta tulevaisuuteen. Ihmisiin liittyen olen kirjoittanut tännekin pahoista puheista ja niiden jatkumisesta täällä. Ne ikävät puheet sitten vielä lisänä ja ikinä en täällä tutustu kehenkään. Kaikki eivät ole samanlaisia, mutta silti riskiä en täällä ota. Näin yksinäisiä vuosia ollut täällä. Tässä kaiken myötä totean, että joskus mietin koska tulee seuraava ongelma eteen. Kyllähän tätä jotenkin kestää ja en minäkään mieti, että aina kaikki on huonosti. En mieti niin. Monesti näen hyvää elämässäni ja olen sellainen ihminen. Silti joskus ajattelen, että toivon parempaa moniin juttuihin liittyen. Ja tiedän monella olevan vaikeampaa 

En tiedä onko tämä nyt kovin arkista, ei oikeestaan. Mut näin hiljattain nuoruudenaikaista exääni, josta silloin jo yhdessä asuessamme jouduin hyvin kipeissä merkeissä eroon ja sydänhän siinä meni silloin sirpaleeksi. Huh, kylläpä tuli kaikki muistot mieleen, myös se miten olenkaan ikävöinyt häntä ja nyt en taaskaan saa häntä mielestäni. Ihan käsittämätöntä miten hän saikaan TAAS tämän aikaan ihan vaan sillä tietynlaisella katseella ja leveällä hymyllä. 

Täytyy kyllä sanoa että on erikoista että keski-iän ylittänyt ihminen katkaisee välit aina vuoron perään tyyliin kaikkiin ympärillään olleisiin ystäviinsä ja tuttuihinsa. Ei ole normaalin tervejärkisen ihmisen touhua. Nyt ko henkilöllä on jäljellä vain höppänä kumppaninsa ja pari sukulaista. No, niin makaa kuin petaa.

Tuntuu ihmeelliseltä tänään. Tänään on syntymäpäiväni ja täytän 30. Olen vihdoin terapiassa alkanut ymmärtämään, että en ihmisille koskaan kerro syntymäpäivääni, koska koen itseni niin arvottomaksi. En lapsuudessa koskaan viettänyt syntymäpäiviä, koska niihin ei kukaan kuulemma tulisi ja kesällä on muutakin tekemistä kuin juhlia synttäreitäni (terveisin äitini). En ole koskaan En siis suoraan sanoen edes tiedä miltä tuntuu olla juhlittu tai huomion keskipisteenä. Rohkaistuin pari viikkoa sitten ja kerroin työkaverille syntymäpäiväni kun hän sitä kysyi ja hän laittoi jo eilen viestin toivottaen hyvää syntymäpäivää, koska hän jäi tänään lomalle. Luojan kiitos teen töitä kotona, koska aloin itkemään kun tuntui niin kivalta kun joku vilpittömästi laittoi viestiä ja onnen toivotuksen. Mietin tätä toivotusta hymyssä suin ja vähän häpeissäni vielä tänäänkin. Hävettää kun joku käytti aikaa muistamiseeni, mutta tekee myös iloiseksi kun se tuli niin vilpittömästi. Jatkossa ajattelin kertoa kysyttäessä syntymäpäiväni, jos tästä muistamisesta saisi vaikka lisää kokemuksia. Itse kyllä muistan muiden kissanristiäiset ja usein laittelen toivotuksia, mutta en tiennyt, että vastaanottaminen voi tuntua näin kivalta. 

Hyvää syntymäpäivää täältäkin🌹

Minä lapsuudessa joskus juhlin syntymäpäivääni. Kävi muutamia kavereita. Tämä ehkä joskus 5-8 vuotiaana. Sitten vähitellen kaikki jäi. Eräs kaveri sentään kävi vielä myöhemminkin. Muuten en itsekään oikein  tottunut siihen, että sitäkään päivää kuuluisi viettää sen enempää. Ehkä joskus mietin, että monilla on sekin päivä toisenlainen. 

Samoin olinhan minäkin joskus toisten syntymäpäivillä. Silloin alakoulun alussa, kun vielä kelpasin sellaisiin osallistumaan. Myöhemmin ei tullut edes kutsua tuollaisiin. Ei lapsuudessa tai aikuisenakaan. Viimeksi olen ollut vanhan sukulaisen syntymäpäivillä 2013.

Myöhemmin muuton jälkeen lapsuudessa loppui kaikki sen päivän viettäminen. Olin alakoulun lopussa, kun tavallaan tuo päivä jotenkin unohtui. Ei ollut ketään ystäviä, eikä kotonakaan oikeastaan sitä päivää sen enempää vietetty. Ei koskaan mitään kakkua ollut tai en saanut mitään lahjaa edes vanhemmilta tai isovanhemmilta. Äitini sanoi onnittelut js sanoo vieläkin. Ainoastaan hän. Muuten tuo päivä on tavallaan ihan unohduksissa ja sellainen päivä, ettei eroa muista. 

En minä itsekään enää tavallaan edes odota mitään ja olen tottunut siihen, ettei tuo päivä oikeastaan merkitse mitään. Silti aina, kun se päivä on niin tulee sellainen olo, että olen taas yhden vuoden ollut olemassa ja joskus mietin, että olisi kuitenkin jotenkin mukava erottaa se päivä muista. Ehkä mietin joskus, että joku ihminen tavallaan arvostaa itseään jos viettää ja saa viettää sitä päivää ja on vaikka läheisiä sitä juhlistamaan. Ehkä kokee olevansa sen arvoinen, että saa viettää sitä päivää ja se ei tavallaan ole liiallista. 

Minä usein ajattelen, ettei minun tilanteessani, kun ei ole ystäviä ja vanhemmat eivät ikinä ole oikein sitä päivää halunneet mitenkään erottaa muista enää joskus alakoulunkaan aikaan (ei käyty missään, ei ollut kakkua, en saanut lahjaa jne) niin sitä päivän suhteen kannata edes toivoa mitään. 

Samalla yhdistän tuon saman ajatuksen, että mietin sen olevan jopa liiallista tai liikaa toivottu toivoa jotain muuta. En osaa edes vaatia ketään huomioimaan tuollaista päivää. Se tuntuu liikaa vaaditulta ja en itsekään halua oikeastaan kertoa, koska tuo päivä on. Se on tavallaan ollut toisilta piilotettu jo koko nuoruuteni. En ole sanonut mitään, koska tuo päivä on. Tosin ei ole edes ollut sellaisia ihmisiä, että joka olisi kysynyt. Yksin olen ollut. 

Ehkä minunkin silti pitäisi joskus opetella siihen, että tuonkin päivän voi sanoa toisille ja kertoa, koska se on. Samalla mietin sitä ettei kukaan vaan kysyisi mitä aion tehdä tai kuka tulee käymään tms, kun ketään ei ole. No, ei tarvitse tätä vielä miettiä. Ehkä päivään silti sekoittuu jotain häpeää vieläkin, ettei ole ihmisiä edes tuollaista päivää viettämään. Edes se vertaa. En minäkään odota mitään erikoista. Lähinnä vaan se lause mielessä juuri, että toivon olevani jollekin olemassa. Että joku muistaisi tuon päivän ja sen, että olen taas yhden vuoden ollut olemassa. Tämä ajatus tärkein itselleni. Ei juhliminen vaan muistaminen. Jokin näkyvissä olo sen hetken ajan edes. 

Taas on niin tuttuja juttuja moni kirjoittanut ketjuun. Siis sekä asioita että kuvailua miltä ne tuntuu tai on tuntumatta ja en voi välttyä ajatukselta, että meitä (totaali)yksinäisiä yhdistää jokin muukin kuin (totaali)yksinäisyys ja se jokin on iso syy sitten sillekin että me ollaan (totaali)yksinäisiä. Tämä tietenkin on pelkkää arvailua ja mutuilua, mutta se tuntuu olevan jotenkin "ennaltamäärättyä" ja "kohtalonomaista" jolle itse ei olisi juurikaan mitään voinut tehdä eikä tältä olisi välttynyt vaikka kuinka olisi jaksanut vielä enemmän taistella vastaan.

Tarkoitan siis että monelta osin "yksinäisyyden siemenet" on kylvetty jo lapsuudessa ja kenties jo ennen syntymääkin, koska ainakin omalla kohdalla tässä on jonkinlaista perinnöllisyyttä vaikka vanhemmista kumpikaan ei mitään (totaali)yksinäinen ollut vaikka ei se yhteydenpito heillä omiin sisaruksiin ja vanhempiin mitenkään erityisen ahkeraa ollut. Heillä oli kuitenkin tuttavia ja kavereitakin esim töistä ja entisistä naapureista jne vaikka aika omikseen kaikki meidän perheessä oli ja eli. Yhteisintä ja yhdistävintä oli varmaan se sama katto ja kotiovi eikä sitä osannut lapsena oikein edes ihmetellä vaikka kyllähän sen eron aina näki kun lomilla pääsi tekemisiin serkkujen perheiden kanssa. Se henki oli niin erilainen heillä mitä meillä koska meistä ei kukaan osannut olla toistensa kanssa eikä se yhdessäolo ollut mitenkään luontevaa vaan kaikkihan me oltiin enemmän tai vähemmän seiväs prseessä, kun lomilla oli pakko olla yhdessä. Ei ole noista ajoista mitään ihania lapsuusmuistoja ja pikkuveli pistikin jos nyt ei välejä poikki niin ainakin etääntyi meistä kaikista muista heti täysi-ikäistyttyään eikä välttämättä nähty edes kerran vuoteen. Nyt sitten olenkin enää minä jäljellä.

Tuo ajankuluminen on hurjaa ja itsekin mietin ihan liikaa vielä lapsuus- ja nuoruusaikoja koska ne on viimeiset ajat kun elämä edes jotenkin oli normaalilla tavalla etenevää vaikka ei sieltä tosiaan mitään ihania muistoja olekaan. Nyt tuntuu että kaikki jymähti lopullisesti aika tasan kaksi vuosikymmentä sitten eikä sen jälkeen ole enää tullut mistään mitään. Ihan tosiaan kun ei olisi elänytkään ja vaikka tietenkin moni kokematta jäänyt asia olisi pitänyt kokea jo ennen 30-vuotissynttäreitä niin jotenkin sen jälkeen jäi kokematta kaikki muukin. Moni asia tietenkin muodostaa kokonaisuuden eikä siitä voi saada niitä muitakaan kun sieltä ns perustasta puuttuu tärkeitä palasia joille ne loputkin rakentuu. Tuntuu että tuohon kolmikymppiseksi asti oli oikeasti vahva usko tulevaan ja luotto siihen kuinka asiat järjestyy vaikka koko ajanhan se hiipui kun aikaa kului. Ei se käynyt mielessäkään, ettei niin kävisi ennen kuin tuo vähän kuin joku "vedenjakaja-ikä" tuli täyteen. Sen jälkeen on ollut kuin ei olisi elänytkään ja tuntuu aika kammottavalta ajatukselta olla viisikymppinen. Mihin ne kaksi vuosikymmentä meni?!

Sitähän ne kaikki tekemiset itselläkin on, pelkkää ajankuluttelua. Sitä tekee pitkän lenkin jotta olisi edes jotain tekemistä ihan samoin kuin idättää sitruunan tai avokadon siementä jotta on jotain seurattavaa siinä josko se vaikka tekee juuret ja alkaa kasvamaan. Tai sitten neuloo jotain kaunista ja ihanaa vain siksi, että on jotain tekemistä. Mitään käyttöä noille ihanuuksille ei ole. Tai kun lukee kirjan, ratkoo ristikoita, pelaa pasianssia.

Samaan aikaan sitä miettii kuinka mikään näistä omista tekemisistä ei ole sellaista minkä toisen ihmisen seura poissulkisi. Ihan samantekevää olisiko sitten kavereita, ystäviä, elämänkumppani tai omia lapsia.

En tiedä, ehkä en vaan osaa nauttia ja ottaa iloa irti ainaisesta yksinäisyydestä.

Tänään 7.8 olin mustikassa, ja oli sateinen aamupäivä ja kastuin vähän, sain n. litran verran , täytyy vielä mennä isomman astian kanssa, kun löytäisi vielä kantarellejakin, olisin aikas tyytyväinen!

Voi kuinka tuttua tuo miten sitä ilahtuu ja liikuttuu kyyneliin asti kun joku muistaa. Tai siis muisti koska enää ei ole ketään joka edes teoriassa voisi jotenkin minua muistaa, mutta itse muistin nyt kuinka hymyilin varmaan viikon kun sain sen ainoan kerran nimipäiväonnittelun. Se oli tekstari ja tuli miltei puolilta öin jonka myös sen lähettäjä huomioi, koska se alkoi sanoilla kerkesinpäs kuitenkin.. Sitten oli vaan hyvää nimipäivää.

Jälkeenpäin sitten tietenkin sen tajusi, että eihän tuossa niinkään nimipäivääni haluttu muistaa vaan se oli yhden eipäs-juupas-katoilijamiehen testiviesti, että vieläkö olisi mahkuja jatkaa siitä mihin kaikki jäi.

Minullakin nyt, kun olen jo yli 30 on alkanut jokin yritys pelastaa elämäni kuin jokin viime hetken paniikki siitä, että hetkinen muut ovat jo opiskelleet ja toisilla hyväkin ammatti. Minä taas ihan jäänyt jälkeen kaikessa. Tuskin kunnolla tällä taustalla edes töihin pääsee. Olisi pitänyt jo joskus 20 v:nä olla elämä sellaisessa mallissa, että olisi voinut miettiä asuinpaikkansa itseään varten oikein ja pystyä keskittymään elämäänsä. Koiran kanssa maalla asuessa (kirjoitin tästä tuohon aiemmin) ei oikein ollut lähellekään niitä kaupunkeja missä olisi ehkä pitänyt asua ja edistää elämäänsä näin ainakin teoriassa. Nyt yritän sitten opiskella ja silti mietin, että juna meni jo aikoja sitten. Se välillä ärsyttää, että tajuan niitä juttuja mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta silti ei ole ollutshdollisuuksia. 

Tuohon viestiin, jossa aiemmin kuvailtiin vanhempia tms niin minäkin voin kirjoittaa samoin. Omilla vanhemmilla ei ollut ystäviä enää aikuisuudessa. Nuoruudessa joitakin. Näin heillekään ei tullut tavallaan tutuksi se elämä, että heitä olisi käynyt joku katsomassa tai kylässä meillä. Ei ollut ketään. Jotain tuttuja oli esim minun kauttani, kun lapsuudessa oli vielä itselläni pari kaveria, mutta muuten vanhemmillani ei ollut siis itselläänkään elämää, jossa ystäviä. Näin tuo oli silti heille melko ok asia. Näin tulkitsen. Äitini aina sanoo kuinka ei ole kaivannut tai kaipaa nytkään mitään ystäviä. Suku taas on etäinen. Lapsuudessani vielä jotain tapaamisia, mutta sen jälkeen hiljaisempaa. Tässä vanhempani kyllä yrittivät lähinnä minunkin vuokseni pitää yhteyttä (että minullakin jokin side sukuuni), mutta ei oikein toiminut. Nyt ihan hiljaista siltä osin. 

Kuitenkin ehkä vanhempani kasvoivat siihen, että omillaan pitää olla ja eivät paljonkaan kaivanneet enää ystäviä aikuisena. Nuoruudessa heillä jotain sentään. Näin jotenkin unohtivat minutkin siinä samassa ja se ajatus korostui, etteivät ymmärtäneet tai ymmärrä vieläkään sitä, että itse koin nuoruudessa ja vieläkin aikuisuudessa vaikeaksi välillä tämän yksinäisyyden. Heille se on ok, ettei ole ketään ja tavallaan odottivat ja odottavat samaa minulta. Eivät käsitä niitä ajatuksia, että voisin kaivata seuraa. Tämä tavallaan vaikeutti ja vaikeuttaa edelleen jopa keskustelua aiheesta. Näin en puhu asiasta mitään. Parempi niin.