Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Oli muuten tosi lähellä tänään, ettei kaupasta tarttunut matkaan *rummunpärinää* kaalikeittoainekset. Melkein hymyilytti kun muistin sen viimesyksyisen keskustelun ketjussa ja toisaalta sitten meni mieli matalaksikin kun tajusi, että siitä tosiaan alkaa olla jo se vuosi eikä ainakaan omassa elämässä ole mikään paremmaksi tai muuksi muuttunut.

Alan tässä vaiheessa päivää aina ahdistumaan ja väsymään jotenkin. Aamut menee ihan hyvin, jaksan touhuta jotain, käydä lenkillä ja tehdä kotitöitä, mutta iltapäivisin tulee tunne että oispa päivä ohi eikä kiinnosta mikään ja alkaa miettiä liikaa.  En toisaalta kaipaa parisuhdettakaan kun ainut kokemus siitä on mies joka oli aina töissä tai omien kavereidensa kanssa eikä se koskaan halunnut tehdä mitään julkisesti kanssani kai koska häpesi minua tai pelkäsi että törmättäisiin sen sivuhoitoihin. Tajusin vasta myöhään että olin sille vain asumiskulujen jakaja ja siivooja.

Join taas eilen yksinäisyyteen, yöllä heräsin jo pahaan oloon ja nukkumisesta ei tullut mitään. Nyt tänään välipäivä ainakin juomisesta, huomisesta ei tiedä. Muut minun ikäiset mummoilevat ja hoitavat lspsenlapsiaan tai ovat miehiensä kanssa. Mun ystävä on alkoholi, saa ajatukset keveimmiksi.

Jep. Muut ikäiseni hoitaa lapsenlapsiaan, mökkeilee miehensä kanssa tai ovat vaikka eppujen keikalla. Minä olen menossa nukkumaan vaikka on la-ilta eikä kello vielä kahdeksaakaan. Enää ei naurata eikä jostain syystä itketäkään. Aivan sama kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Jep. Muut ikäiseni hoitaa lapsenlapsiaan, mökkeilee miehensä kanssa tai ovat vaikka eppujen keikalla. Minä olen menossa nukkumaan vaikka on la-ilta eikä kello vielä kahdeksaakaan. Enää ei naurata eikä jostain syystä itketäkään. Aivan sama kaikki.

Onpas muuten kivannäköinen sää ulkona. Huomasin kun avasin vähän noita sivuverhoja vetäessäni rullaverhoa ikkunan eteen. Jotenkin oletin pilviseksi.

Huomenta. Selasin nettilehtiä aamukahvin kaverina ja siellä oli juttua kävelyvauhdista ja kuinka se voi vaikuttaa aivoterveyteen ja heti ajattelin, että no tässä asiassa on sitten itsellä pullat ns hyvin uunissa kun viuhdon tuolla menemään kammovauhtia oikeastaan joka päivä. No, juttu sitten paljastikin että vasta päälle 80-vuotiaiden superliikkujien kävelyvauhti on se mikä ehkäisee aivosairauksia tai pikemminkin varmaan niin päin, että aivoterveet liikkuu ketterämmin ja kävelee nopeammin ja sekin mainittiin kuinka jo nuorena on hyvä totuttaa itsensä nopeaan kävelyvauhtiin.

Sitten oli sitä perusjuttua kuinka ikääntyneet superliikkujat todennäköisesti syökin terveellisemmin kuin sohvapottu-ikätoverinsa ja sitten tulikin se jääpalasatsi niskaan eli yleisestikin he elää aktiivisemmin ja on myös sosiaalisesti aktiivisia jolla on merkittävä vaikutus kognitiivisiin kykyihin.

Kiva. Taas yksi sellainen asia joka on yksinäisen ulottumattomilla ja jolle ei yksinään ja itse voi oikein mitään edes tehdä. Lähden silti kävelylenkille ja samalla toivon, että omanpään jukeboxi lakkaisi soittamasta mitälie kappaletta jossa lauletaan jotenkin että olet viimeinen mahdollisuus joka voisi auttaa, mutta mistään en löydä sinun lauttaa.. Vielä kun tietäisi mistä tuollainen on päähän soimaan tarttunut ja mitä se meinaa vai meinaako mitään. Kävi jo mielessä, että tuonelan lauttaako tässä alitajunta jo hakee. Joo, on taas tosi kiva aamu vaikka aika neutraalilla fiiliksellä sitä sängystä nousikin.

Onneks ei oo krapulaa tänä aamuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen etten oikeastaan ansaitse kenenkään seuraa, kun olen sellainen ihminen kuin olen. En ilkeä muille, mutta muuten tuskin toisin mitään iloa kenellekään. En osaisi olla rento ja luonteva tai kovinkaan iloista seuraa. En valittaisi toiselle, mutta muuten en ole mikään sellainen ihminen, josta joku voisi pitää. Kaikkea muuta ja en pystyisi varmaan edes tutustumaan enää kunnolla. Näin täytyy ehkä hyväksyä tämä asia ja oikeastaan ymmärtää, että se on liikaa vaadittu, että joku pitäisi minusta. Itsekästä tavallaan olettaa sellaista. 

Ymmärrän, koska ajattelen itsestäni nykyisin pitkälti samoin. Joskus välillä sitä silti miltei janoaa tois(t)en seuraa ja suree yksinäisyyttään normaaliakin enemmän, vaikka samaan aikaan ymmärtää sen, että yksinäisyys on jo tehnyt tehtävänsä ja aikaansaanut sellaista muutosta ja vahinkoa, että ei minusta enää olisi kenellekään kaveriksi. Tietenkin se muutos olisi varmasti mahdollista myös takaisinpäin omaksi itsekseen taas, mutta tuskin se tapahtuisi yhtään sen nopeammin mitä tähänkään suuntaan ja ymmärrän hyvin, ettei kenelläkään olisi sellaiseen aikaa eikä mielenkiintoakaan.

Minulla taas ajatuksena, että olenko ikinä ollutkaan ihminen johon joku tahtoisi tutustua sen enempää. En tiedä olenko koskaan edes sellainen ollut. Minussa on jotain hyvää, mutta kuitenkaan en ole mikään sellainen ihminen, joka olisi kenenkään "ykkösvalinta" jos niin voi sanoa. En itseäni sääli vaan realistinen olen. Sitten jos elämä vielä tuo mukanaan kaikkea mikä vie loputkin niin ei paljon jäljelle enää jää. 

En ole minäkään ollut koskaan "suosittu" enkä kenenkään bestis, mutta olin minä ennen tätä pitkittynyttä (totaali)yksinäisyyttäni kuitenkin aika paljon eri ihminen ja normaalimpi mitä nykyisin. Itse sitä on tietenkin väärä henkilö arvioimaan itseään, mutta vahvalla mutulla väitän ettei yksinäisyys ole minua ainakaan hyvään suuntaan jalostanut. Joskus nuorena sitä kuitenkin ihan tykkäsi itsestään tai en nyt sinällään tiedä kun ei sitä sillä tavalla edes osannut ajatella vaikka ainahan sitä kummasteli miksi ei koskaan kelpaa kenellekään kuin joksikin hätävaraksi koska ihan perusmukava sitä oli. Ja olen sitä varmaan edelleenkin tai en nyt ainakaan ilkeä tai häijy, mutta jotenkin sitä ei vaan osaa olla ihmisten parissa kun on ollut niin liikaa yksinään. Se kuormittaa hirveästi ja saa kiusaantumaan kun tuntuu kuin olisi jotenkin toistaitoinen ja hidasälyinen kun ei vaan osaa olla normaali enää. Usein ei osaa edes puhua vaan sanat menee ihan puuroksi tai sitten niitä saa hakea eikä kielikään tunnu kääntyvän suussa normaalisti. Sitä kömpelöityy kömpelöitymistään ja yleensä aina jos jotain "smalltalkia" onnistuu vielä tuottamaan niin sekin on aina jotain typerää ja väärää jota saa sitten hävetä. Ei vaan osaa enää olla ja se hirvittää kuinka iso tämä muutos on ja kuinka nopeasti se lopulta tapahtui. Vielä ennen koronapandemiaa oli kuitenkin jotain hyvänpäiväntuttuja sekä töissäkin tuli juteltua vaikka vapaalla olinkin aivan yksin. Sitten ei vaan ollutkaan enää mitään kun työpaikka meni alta. Ehkä tässä kävi vähän sama kuin mitä eläköityessä voi käydä. No samapa tuo, koska meni jo eikä aikaa takaisin saa.

Minä olin vain lapsuudessa sellainen, että oli jotain kavereita. Tällöinkin vain muutamia. Nuoruudessa jäin yksin. Ei ollut yhtään ystävää ja kiusattiin. Monet päivät istuin yksin koulussa. Se oli se "normaali"  

tilanne minulle. Joskus harvoin oli joku jonka kanssa jutella vähän. 

Silloin ollessani yläkoulussa unohdin tavallaan jo sen ajatuksen, että minä olen sellainen josta joku pitää tai sillä tavalla sellainen ihminen, että moni pitäisi minusta. Lukiossa tämä ajatus vielä vahvistui, kun sama tilanne jatkui ja se alkoi käydä jo terveyden päälle enemmän. Ei meinannut mieli kestää enää sitä kiusaamista tuolloin. Näin niinä vuosina sitä ymmärsi sen mitä on olla ihminen, josta ei pidetä. Jotenkin se ajatus kuvastui niistä ja itse en edes miettinyt mitä on olla suosittu tai pitänyt itsestäni itsekään. Lähinnä toivoin vaan sitä etten olisi ihan yksin. 

Samalla sitä jotenkin kadotti itsensä ja minäkään en jotenkin oppinut tuntemaan itseäni kunnolla. Tästä jo kirjoitin oli jotenkin, kun olin niin yksin ja ilman ihmisiä niin samalla oli sellainen näkymätön olo ja ei koskaan oikein itseään ole oppinut tuntemaan senkään jälleen. Toki tiedän jotain itsestäni kertoa, mutta muuten olen ollut liikaa jo yksin. 

Näin mietin joskus kuka minä olen ja kuka minä olin esim ennen kiusaamista ja miten yksinäisyys on muuttanut minua. En oikein ole ollut ikinä siis sellainen kuin toivoisin ja en ole ollut tyytyväinen itseeni. Ei se jos lapsuudessa on vielä ihan sellainen "normaali" ihminen, joka pystyy vielä esim jotenkin tutustumaan muihin tai jos nuoruudessa vielä pystyi esim harrastuksissa juttelemaan muiden kanssa jo esiintymään niin kuitenkaan sekään ei enää niitä vuosia pelastanut, kun jäin täysin omilleni. Kirjoittikin yksinäisyyden vaikutuksista ihmiseen ja minulla se kiusaaminen ja yksinäisyys on kyllä vaikuttanut paljon. 

Kuitenkaan en voi enää vuosiin tai vuosikymmeniin miettiä, että olen elänyt normaalia elämää mitä esim ystävien suhteen tulee. Olen pudonnut kyydistä jo hyvin nuorena. Joku sanoisi, että olen syrjäytynyt. Sitä joku sanoisi. Itse en viitsi sanaa käyttää. Huonona päivänä mietin olisiko itselläni ollut mahdollisuuksia muutenkaan. Silti ajattelen niin, että kokemukseni vaikuttivat kuitenkin ja minulla oli edellelytyksiä parempaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja edelliseen vielä ajatus, että tulee mietittyä kuka edes olen. Kun olen ollut yksinäinen pitkään ja muutenkin ulkona sosiaalisesta elämästä. Kiusaamista nuoruudessa jne. Näin en oikeastaan edes kovinkaan tunne itseäni. En osaa kertoa itsestäni oikein mitään ja olen tietyllä tapaa kuin jokin tyhjä kuori. Ehkä olisin tarvinnut muita tavallaan tunteakseni itseni paremmin. Jotain toisten seuraa ja sellaista elämää. Se itsetuntemus on jotenkin kadoksissa. Itsetunnosta nyt puhumattakaan. 

Tuttua ja voin allekirjoittaa jokaisen sanan. Nuorena oli aivan hukassa ja ihan liian vietävissä, koska mulla oli kyllä jotain sellaistakin jonka tunsin omaksi mutta se sitten oli kaikista muista vääränlaista ja/tai noloa/tyhmää (kaikki muut on siis omat vanhemmat ja ne pari koulukaveria joiden kanssa oli jossain tekemisissä) joten sitten sitä alkoi hävetä omia kiinnostuksenkohteitaan ja yritti mukautua toisenlaiseksi jotta olisi ollut oikeanlainen. Siltikään ei kelvannut kenellekään eikä mihinkään ja nyt viimeistään näin keski-iässä ei kelpaa enää itselleenkään koska haluaisi olla sellainen "vääränlainen" ja elää sitä sellaista "vääränlaisen" elämää eikä olla vankina tässä mukamas oikeanlaisessa elämässä jonka muut päätti. Joo, oma moka ja itsetunnonpuutteestahan tämä johtuu mutta ei sen tiedostaminen tee tätä yhtään helpommaksi sietää eikä varsinkaan itselle oikeanlaiseksi. Enää ei vaan ole voimavaroja minkään muuttamiseen eikä siihen sinällään ole aikaakaan koska vaikka kuinka hoetaan, että ikinä ei ole liian myöhäistä ja aikaa on ja elämänsä voi muuttaa ja blaablaablaa niin ei sitä enää voi muuttaa, kun tarvittava muutos vaatisi parin-kolmenkymmenen vuoden takaiseen aikaan pääsyä jotta voisi tehdä ne muutokset. Samalla sitten pääsisi eroon siitä kaikesta mitä tämä vääränlainen elämä on eteen tuonut, koska vähemmän yllättäen nekään ei ole mitään omannäköisiä saati positiivisia kokemuksia.

Se on jotenkin aika uskomatontakin kuinka paljon pahaa se voikaan saada aikaan, ettei ole normaalilla ja terveellä tavalla itsevarma joka luottaa itseensä ja tuntee itsensä. Ja se varsinkin, ettei sen terveen itsevarmuuden kasvattamiseen panosteta enempää lapsena/nuorena eli silloin kun se alkaa kehittyä tai omassa tapauksessa -jää kehittymättä.

Minulla taas on ollut huono itsetunto jo hyvin pitkään. Samalla vaikeaa tietää mistä itse pitää jo tuntea itseään sen enempää. Jotain tiedostaa, mutta muuten olisin ehkä tarvinnut muiden seuraa ja kokemuksia eri jutuista, että tavallaan tietäisin itseni paremmin. Tuntisin itseäni enemmän. 

Samalla, kun olin jo nuorena aina yksin niin jotkut omat kiinnostuksen kohteet olivat vähän kuin se ja sama. Ei koskaan saanut tavallaan olla osa mitään ja näin joku asia mistä olin kiinnostunut jäi tavallaan vaan omaksi ajatukseksi. Ei mitään mahdollisuutta ikinä jakaa niitä kokemuksia ja sitä kiinnostusta eri juttuihin. Ei mitään sellaisia kokemuksia. Ehkä tuokin vaikeutti sitä oman persoonan rakentamista, etten minä tavallaan löytänyt niitä omia juttuja, kun mitään seuraa ei ollut. 

Samoin itsellä oikeastaan vaan vanhemmat ovat asettaneet niitä vaatimuksia, että pitäisi olla tälläinen ja tuollainen sekä rohkeampi ihminen jne. Lapsuudesta asti tavallaan jotenkin odotettiin sellaista. Se vaikuttaa kyllä edelleen, kun en ikinä pystynyt olemaan toivotunlainen monessakaan jutussa. Itsetuntoon se vaikutti sitten niin, että olin helppo jo kiltti kohde kiusaamiselle ja koin olevani vääränlainen ihminen muutenkin. Tämä vieläkin. Joskus itselläkin on se ajatus, että minun pitäisi olla ihan toisenlainen, jotta joku voisi pitää minusta. Näin itsetuntoni rakentuminen on ollut tosi huonoa jo hyvin aikaisin. 

Minäkin mietin eläväni vääränlaista elämää. En tunne itseäni kovin hyvin ja se tavallaan häilyy, että mistä pidän ja mikä minua kiinnostaa. Sitten pitäisi joissakin tärkeissä asioissa vielä saada itsestäni irti, että mitä kannattaa tehdä ja mikä on järkevää jne ja minä en osaa tehdä niitä päätöksiä ja ne ovat vaikeita. Joku tavallaan tietää itsensä ja tuntee myös ja minä en niin hyvin. Ehkä pitäisi jo nuorena kehittyä ne jutut paremmin. Joillakin varmaan näin. 

Ihme että tää ketju saanut olla täällä lun yleensä kaikki järkevät kekustelut poistetaan. 

Kirjoitin aikaisemmin täällä että olen ollut sosiaalinen mutta mitä enemmän aikaa kulunut ilman sosiaalisia kontakteja sitä enemmän jännitän eri tilanteissa ja vaikea olla työpaikallakaan ihmisten kanssa tekemisissä. Olen asunut täällä paikkakunnalla 3 vuotta ja täällä ollut vaikea tutustua kehenkään, tosin ei mulla kavereita ennenkään ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Oli muuten tosi lähellä tänään, ettei kaupasta tarttunut matkaan *rummunpärinää* kaalikeittoainekset. Melkein hymyilytti kun muistin sen viimesyksyisen keskustelun ketjussa ja toisaalta sitten meni mieli matalaksikin kun tajusi, että siitä tosiaan alkaa olla jo se vuosi eikä ainakaan omassa elämässä ole mikään paremmaksi tai muuksi muuttunut.

Mulla ei ole muuttunut vuosikausiin vaikka olen yrittänyt monta kertaa muuttaa elämäni suuntaan, asiat junnaa paikoillaan enkä tiedä pitäiskö olla kiitollinen vai surullinen että tylsä merkityksetön elämä on parempi kuin joutua jatkuvasti vaaratilnteisiin ja ihmisten kanssa Konflikteihin, aika näkymätön olen muille ihmisille aina ollut. Luonne mitäänsanomaton tylsä persoona jonka kanssa ei löydä mitääm mielenkiintoista tai yhteistä, aina oletetaan että pitäis olla täydellinen/riittävästi puheenaiheita ettei se orastava kaveruus heti kuole, sellaista kulissien ylläpitämistä en vaan jaksa että pitää pitää toisen mielenkiinto yllä jatkuvilla eri aihe alueilla. 

Kävin perinteiselle sunnuntai kävelyllä. Huomenna taas alkaa työrumba

Vierailija kirjoitti:

Huomenta. Selasin nettilehtiä aamukahvin kaverina ja siellä oli juttua kävelyvauhdista ja kuinka se voi vaikuttaa aivoterveyteen ja heti ajattelin, että no tässä asiassa on sitten itsellä pullat ns hyvin uunissa kun viuhdon tuolla menemään kammovauhtia oikeastaan joka päivä. No, juttu sitten paljastikin että vasta päälle 80-vuotiaiden superliikkujien kävelyvauhti on se mikä ehkäisee aivosairauksia tai pikemminkin varmaan niin päin, että aivoterveet liikkuu ketterämmin ja kävelee nopeammin ja sekin mainittiin kuinka jo nuorena on hyvä totuttaa itsensä nopeaan kävelyvauhtiin.

Sitten oli sitä perusjuttua kuinka ikääntyneet superliikkujat todennäköisesti syökin terveellisemmin kuin sohvapottu-ikätoverinsa ja sitten tulikin se jääpalasatsi niskaan eli yleisestikin he elää aktiivisemmin ja on myös sosiaalisesti aktiivisia jolla on merkittävä vaikutus kognitiivisiin kykyihin.

Kiva. Taas yksi sellainen asia joka on yksinäisen ulottumattomilla ja jolle ei yksinään ja itse voi oikein mitään edes tehdä. Lähden silti kävelylenkille ja samalla toivon, että omanpään jukeboxi lakkaisi soittamasta mitälie kappaletta jossa lauletaan jotenkin että olet viimeinen mahdollisuus joka voisi auttaa, mutta mistään en löydä sinun lauttaa.. Vielä kun tietäisi mistä tuollainen on päähän soimaan tarttunut ja mitä se meinaa vai meinaako mitään. Kävi jo mielessä, että tuonelan lauttaako tässä alitajunta jo hakee. Joo, on taas tosi kiva aamu vaikka aika neutraalilla fiiliksellä sitä sängystä nousikin.

Jukeboxi soi täälläkin välillä päässä. Eilenkin alkoi biisi soida kertosäkeen sanoin It's not short time fighting for. Jotenkin elämääni kuvaten, että vaikka olen ollut täällä vielä melko vähän aikaa niin taistelu ei ole ollut lyhyt jos elämääni miettii. Tähän liittyen sen yhdistin ja sitten tuo lause vaan soi päässä jatkuvasti kuin jokin rock biisi miehen laulamana. 

Ahdistaa. Yritin keskittyä ruuanlaittoon ja tulikin monenlaista: nyhtökanaa ja uunijuureksia, basmatiriisiä, fetasalaattia tsatsikilla,vesimelonia ja itsetehtyä mustaherukkahilloa. Hyvää oli ja jäi huomisellekin. Mutta nyt taas loppupäivä ilman tekemistä. Huomenna pääsee sentään kirjastoon hakemaan varauksia.

Ei mitään, ei ketään kenen luokse voisi mennä käymään, en oikeestaan edes tunne aikuista poikaani, ei sinnekkään voi/halua mennä, tulisin vaan surulliseksi siitä siivottomuudesta mitä kuvittelen siellä olevan. Muita omaisia ei mulla olekkaan.

Ei elämän lopettaminen ole ratkaisu. Toivutaan toivottomuuden tunteesta. Matkaa minuuteen tehdään jokainen päivä. Katso rohkeasti eteenpäin. Pyydän voimia ja johdatusta elämääsi! Olet arvokas ja ainutlaatuinen. 

Musiikista kirjoitan vielä, että en tiedä kehtaako joku tavallaan tunnustaa toiselle (jos siis joku ihminen olisi) kuuntelevansa hyvin synkkääkin musiikkia ja sellaisia biisejä missä korostuu se, ettei ihminen voi hyvin. Toki joku pitää muutenkin tälläisestä, mutta ehkä joku biisi tavallaan on niin epätoivoinen tai sellainen omaa ikävää oloa kuvaava, että paljastumalla sen kuuntelijaksi tavallaan samalla paljastaa niitä omia ajatuksia myös. Ei sellainen itseensä ja elämäänsä tyytyväinen ihminen sellaista kuuntelisi. Samalla minä en oikeastaan häpeä sitä mitä kuuntelen ja mieluummin arvostan niitä, jotka jotain biisejä kuuntelevat mitkä itsellekin tärkeitä ja arvostan bändejä, jotka tavallaan antavat ihmisille ajatuksia ja keinoja purkaa omia tunteitaan eri biiseissään. 

Silti joku biisi joka on kovin synkkä tavallaan paljastaa sinut, että hei onko tuon elämä noin ikävää ja tunteeko tuo noin vaikeaksi kaiken jos samaistuu tuollaiseen musiikkiin ja biisiin. Ehkä se ajatus tulee. Tämä nyt vaan yleistä pohdintaa ja minulla ei ole edes ketään edes musiikin suhteen jonka kanssa miettiä näitä juttuja. Silti musiikkikin jakaa ihmisiä. Itse arvostan rehellistä musiikkia ja sellaista, jossa oikeaa kuvausta elämästä. Sitten joku biisi soi kaupassa, jossa hoetaan, että you shine like diamond tms saa vaan ärsyyntymään, kun miettii miten kaukana tuo on omasta elämästä. Alkaa ihan jo huvittaa se kaikki. 

Vierailija kirjoitti:

Ei elämän lopettaminen ole ratkaisu. Toivutaan toivottomuuden tunteesta. Matkaa minuuteen tehdään jokainen päivä. Katso rohkeasti eteenpäin. Pyydän voimia ja johdatusta elämääsi! Olet arvokas ja ainutlaatuinen. 

Itse mietin, että minulla ei oikeastaan ole oikeutta arvostella ihmisiä jotka päätyvät tähän tekoon, koska se tuska mitä moni kokee on liikaa ja silloin se ajatus sen loppumisesta  on ainoa vaihtoehto. Tämä itselläni mielessä, kun ajattelen sitä miksi joku jolla on läheisiäkin päätyy tuollaiseen tekoon. Tämä yleisesti. En viittaa viestiin. 

Kovin on jo syksyä ilmassa ja tuntui ihan syysmyrskyisältä vaikka ei mitään satanutkaan ja oli oikein aurinkoista kun olin aamupäivästä (ja vielä iltapäivästäkin) ulkoilemassa. Niin oli jotenkin kiva sää, että lenkistä tulikin oikein extrapitkä vaikka pitkiä ne lenkit tuppaa olemaan aina vapaapäivinä muutenkin. Nyt on jalat oikeasti kipeät ja tuntee kävelleensä vaikka harvemmin kävely enää missään tuntuu. Oikeastaan ihan kiva fiilis tai sanoisinko yllättävänkin kiva. Harvoin vaan jaksaa tuollaista lenkkiä tehdä ihan vaan huvikseen koska jotenkin kaikki nämä tienoot tympii niin pahasti. Jossain marjametsässä tai vaikka vaellusreitillä sitä kävelisi mielikseen tuntikausia eikä mikään rasituskaan tuntuisi missään koska se vaan olisi niin siistiä.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa. Yritin keskittyä ruuanlaittoon ja tulikin monenlaista: nyhtökanaa ja uunijuureksia, basmatiriisiä, fetasalaattia tsatsikilla,vesimelonia ja itsetehtyä mustaherukkahilloa. Hyvää oli ja jäi huomisellekin. Mutta nyt taas loppupäivä ilman tekemistä. Huomenna pääsee sentään kirjastoon hakemaan varauksia.

Mulla on taas ihan maaninen neulomis- ja uusien ihanuuksien ideoimisvaihemenossa vaikka mitään entisiäkään en ehdi käyttää. Tai varmaan ihan hyvin ehtisin jos olisi jotain menoja ja tekemisiä missä tarvitsisi tuollaisia mutta ei noissa lämpöisissä neuleissa oikein voi kotoillakaan kun täällä on aina niin lämmin. Eikä tietenkään raaski poiskaan heittää koska itsetehty on itsetehty ja ainahan se ihme voi tapahtua, että elämässä alkaakin tarvita kaikkea sitä mitä on valmiiksi ja varuiksi hankkinut. Eihän tässä tosiaan enää muuta puutukaan kuin sellainen pikkujuttu eli se omannäköinen elämä. Kaikki muu ja vähän päällekin on jo sitä varten hommattuna. Ei jessus, ei ole oikeasti terveen hommaa tämä eikä ole ollutkaan enää aikoihin.

Toisaalta kai pitäisi vaan olla hyvillään että edes jostain vielä innostuu, mutta silti.