Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vaikka parisuhdekokemukseni on melkoisen olematonta ja jo parin vuosikymmenen takaa niin silti se vääränlaisenkin kumppanin kanssa yhdessäolo antoi jotenkin oudosti voimaa. Tai en tiedä onko voima oikea sana, mutta yksinään eläessä kuitenkin koen näivettyneeni ja tavallaan jo kuin kuolleenikin pystyyn. Sitä en uskalla oikein ajatellakaan millainen elämä olisi voinut olla sen oikeanlaisen elämänkumppanin kanssa.

En väitä että huono suhde olisi yksinoloa parempi, mutta silti olen huomannut itsessäni tosi ison eron. Olen tullut siihen lopputulokseen että olen persoonaltani parisuhdeihminen vaikka ikisinkuksi taidankin jäädä tai varmaan sellainen jo olenkin. Se on kyllä vähän outoa, että perhekeskeisyyttä ja parisuhdehalukkuutta sekä sitä, että kokee itsensä parisuhdeihmiseksi pitää nykyisin jotenkin häpeillä eikä sellainen saisi etenkään nainen olla, vaikka samaan aikaan julistetaan kuinka vihdoinkin ihan jokainen saa olla justiinsa sellainen kuin on.

Vierailija kirjoitti:

Aloitin lääkityksen joka väsyyyyttttäää. En ole saanut vklp aikana aikaiseksi mitäääään. No, lähikaupassa kävin eilen suihkun kautta muuten nukkunut lähes koko ajan. Eilen oli hieno ilma. Aamulla ajattelin meneväni salille ja muutamia tunteja myöhemmin huomaan herääväni uudestaan tähän päivään ettei jaksa lähteä. Tympeää.

Mulla ei ole mitään lääkitystäkään mutta just tuollaisia nämä lomapäivät on olleet. Kovasti sitä illalla päättää, että aamulla lähtee ja tekee mutta sitten aamulla ei kiinnosta enää yhtään mikään ja kaikki vaan tympii. Sitten sitä meneekin pitkälle iltapäivään niin että suunnilleen vaan tuijottaa ruutua (tai seinää) kunnes sitten ärsyyntyy siitä että mitään ei saanut aikaiseksi ja päivä meni haaskuun. Sitten alkaakin uudestaan tuo seuraavan päivän suunnittelu ja nukkumaan mennessä on ihan varma kuinka aamulla tekee ja menee mutta sitten tulee taas aamu eikä kiinnosta enää mikään. Voi olla että joku lääkitys pitäisi ehkä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka parisuhdekokemukseni on melkoisen olematonta ja jo parin vuosikymmenen takaa niin silti se vääränlaisenkin kumppanin kanssa yhdessäolo antoi jotenkin oudosti voimaa. Tai en tiedä onko voima oikea sana, mutta yksinään eläessä kuitenkin koen näivettyneeni ja tavallaan jo kuin kuolleenikin pystyyn. Sitä en uskalla oikein ajatellakaan millainen elämä olisi voinut olla sen oikeanlaisen elämänkumppanin kanssa.

En väitä että huono suhde olisi yksinoloa parempi, mutta silti olen huomannut itsessäni tosi ison eron. Olen tullut siihen lopputulokseen että olen persoonaltani parisuhdeihminen vaikka ikisinkuksi taidankin jäädä tai varmaan sellainen jo olenkin. Se on kyllä vähän outoa, että perhekeskeisyyttä ja parisuhdehalukkuutta sekä sitä, että kokee itsensä parisuhdeihmiseksi pitää nykyisin jotenkin häpeillä eikä sellainen saisi etenkään nainen olla, vaikka samaan aikaan julistetaan kuinka vihdoinkin ihan jokainen saa olla justiinsa sellainen kuin on.

Olen miettinyt kertomastasi näkökulmasta asiaa paljon. Kyllä ainakin minulla ne parisuhdevuodet olivat ehdottomasti parasta aikaa. Siinäkin vaiheessa, kun oli vaikeuksia. Kaihertavaa kaipausta ei ainakaan ollut. Sitä mikä vie kaikki voimat ja ilon. Parisuhdeaikoina oli niin paljon kivaa yhdessä tekemistä. Kaikki oli myös helpompaa ja kevyempää. Konkreettista apua ja tukea sai moniin asioihin, eikä ihan kaikesta tarvinnut selvitä täysin YKSIN:

Minä tapasin kerran ihan aidon Auervaaran. Tai sellaisen halpaversion: menestyksekkään huijaamisen sijasta hän paljastui aika nopeasti sellaiseksi kädestä suuhun -tyylillä eläväksi pikkurikolliseksi, jolle tämä nättien puhuminen oli vain yksi tapa rahoittaa elämäntapaansa. Minulta hän ei rahaa saanut kuin muutaman puheaikalatauksen verran, ja hyvä niin. Kun sitten bongasin iltapäivälehdestä hänen oikeudenkäyntiään koskevan jutun niin kävin kyllä tapaamassa häntä vankilassakin. Totesin että tiedän nyt, mikä hän on miehiään. Ja niin yksin minä olin, että ehdotin suoraan jonkinlaista "hyötysuhdetta". Ajattelin, silloin ihan aidosti, että kaikki he kuitenkin valehtelevat, huijaavat ja varastavat.. joten olisiko lopulta ihan hyvä juttu, että tietäisin sen ennalta? Että rehellinen epärehellisyys on eräänlaista rehellisyyttä sekin?

Eihän se järjestely tietenkään pitkään kestänyt. Mutta sen pienen hetken hän oli sellainen ihminen, joka ei paikalla ollessaan satuttanut minua fyysisesti ja puhui niin, että sen saattoi uskoa vaikkei uskonutkaan. 

Tuli sitten vuosia ja vuosia myöhemmin sattumalta vastaan jonkun isomman marketin viereisessä jonossa. Huonoon kuntoon oli mennyt, seurassaan ollut toinen venkula yritti ottaa kassalta juoksukaljat ja epäonnistui. Tunnustan, että tunsin pientä vahingoniloa, kun ennen paljon urheillut ja ulkonäöstään tarkkaa huolta pitänyt mies oli kovin kulahtanut ja kutistunut, tullut se päihteitä väärinkäyttävän look.

En minä enää sellaiseen ryhtyisi. Mutta en soimaa silloista itseänikään. En ole ollut onnekas näissä rakkausasioissa. Silloin sitä vielä oli valmis tyytymään tuollaisiinkin leivänmuruihin. Iän myötä aiheen ylle on laskeutunut sellainen haikea rauha. Koen, että rakkauden löytäminen on kiinni ennen kaikkea sattumasta ja onnesta. Moni minua filmaattisempikin on jäänyt sillä sarkaa yksin tai kokenut vaikeuksia löytää kumppania. Minä nyt sitten jäin yksin muutenkin, ja varmaan sekin jostain kertoo. En kuitenkaan ole antanut tämän katkeroittaa. Se vain on niin, ettei elämä ole sellainen juttu jossa kaikki asiat tapahtuvat kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Minä tapasin kerran ihan aidon Auervaaran. Tai sellaisen halpaversion: menestyksekkään huijaamisen sijasta hän paljastui aika nopeasti sellaiseksi kädestä suuhun -tyylillä eläväksi pikkurikolliseksi, jolle tämä nättien puhuminen oli vain yksi tapa rahoittaa elämäntapaansa. Minulta hän ei rahaa saanut kuin muutaman puheaikalatauksen verran, ja hyvä niin. Kun sitten bongasin iltapäivälehdestä hänen oikeudenkäyntiään koskevan jutun niin kävin kyllä tapaamassa häntä vankilassakin. Totesin että tiedän nyt, mikä hän on miehiään. Ja niin yksin minä olin, että ehdotin suoraan jonkinlaista "hyötysuhdetta". Ajattelin, silloin ihan aidosti, että kaikki he kuitenkin valehtelevat, huijaavat ja varastavat.. joten olisiko lopulta ihan hyvä juttu, että tietäisin sen ennalta? Että rehellinen epärehellisyys on eräänlaista rehellisyyttä sekin?

Eihän se järjestely tietenkään pitkään kestänyt. Mutta sen pienen hetken hän oli sellainen ihminen, joka ei paikalla ollessaan satuttanut minua fyysisesti ja puhui niin, että sen saattoi uskoa vaikkei uskonutkaan. 

Tuli sitten vuosia ja vuosia myöhemmin sattumalta vastaan jonkun isomman marketin viereisessä jonossa. Huonoon kuntoon oli mennyt, seurassaan ollut toinen venkula yritti ottaa kassalta juoksukaljat ja epäonnistui. Tunnustan, että tunsin pientä vahingoniloa, kun ennen paljon urheillut ja ulkonäöstään tarkkaa huolta pitänyt mies oli kovin kulahtanut ja kutistunut, tullut se päihteitä väärinkäyttävän look.

En minä enää sellaiseen ryhtyisi. Mutta en soimaa silloista itseänikään. En ole ollut onnekas näissä rakkausasioissa. Silloin sitä vielä oli valmis tyytymään tuollaisiinkin leivänmuruihin. Iän myötä aiheen ylle on laskeutunut sellainen haikea rauha. Koen, että rakkauden löytäminen on kiinni ennen kaikkea sattumasta ja onnesta. Moni minua filmaattisempikin on jäänyt sillä sarkaa yksin tai kokenut vaikeuksia löytää kumppania. Minä nyt sitten jäin yksin muutenkin, ja varmaan sekin jostain kertoo. En kuitenkaan ole antanut tämän katkeroittaa. Se vain on niin, ettei elämä ole sellainen juttu jossa kaikki asiat tapahtuvat kaikille.

Mahtava kirjoitus! Mustaa huumoria ja kirjan ainekset. Olen itsekin ollut niin rakkautta kaipaava, että olen ollut taitava rationalisoimaan noita kuvioita: miksi jokin ehdottomasti kannattaa, vaikka ei todellakaan kannata.

Lisäksi tuo viimeinen lause sisältää hienon ajatuksen. "Se vain on niin, että elämä ei ole sellainen juttu, jossa kaikki asiat tapahtuvat kaikille."

Ärtynyt olo, tullut varmaan liikaa otettua kaljaa, melkein joka toinen ilta, muka lievittämään yksinäisyyttä.

No yhtä yksin olen kumminkin join tai en.

Tuo on todellakin totta että elämässä kaikki asiat ei tapahdu kaikille eikä edes tasapuolisesti että hyvän vastapainona olisi pahaa ja pahan hyvää. Jos jättää laskuista ne ikävät asiat jotka vääjäämättä osuu jokaisen kohdalle niin aika paljon on heitä joiden elämä menee melkoisen smoothisti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jolloin kaikki _ainakin tärkeät_ tavoitteet ja unelmat toteutuu yksi kerrallaan ja ajallaan. Elämä on hyvää, vakaata ja turvallista eikä edes vaadi mitään älytöntä ponnistelua edes niiden suurimpien tavoitteiden ja unelmien suhteen. Ei ne tietenkään ilmaiseksi kenellekään tule, mutta melko vähällä vaivalla monet ne kuitenkin saavuttaa askel kerrallaan.

Sitten on meitä joiden elämä ei ole koskaan lähtenyt rakentumaan oikealla tavalla kun siinä vastoinkäymiset ja pettymykset vain on seuranneet toisiaan eikä mikään unelma tai tavoite toteudu vaikka tekee mitä sen eteen. Elämä on yhtä tahkoamista eikä mikään etene vaikka kuinka jaksaa, tekee ja yrittää toisella, kolmennella ja kymmenennelläkin tavalla.

Kunnes sitten lopulta ei vaan enää jaksaa. Tyhjän olisi saanut pyytämättäkin.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on todellakin totta että elämässä kaikki asiat ei tapahdu kaikille eikä edes tasapuolisesti että hyvän vastapainona olisi pahaa ja pahan hyvää. Jos jättää laskuista ne ikävät asiat jotka vääjäämättä osuu jokaisen kohdalle niin aika paljon on heitä joiden elämä menee melkoisen smoothisti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen jolloin kaikki _ainakin tärkeät_ tavoitteet ja unelmat toteutuu yksi kerrallaan ja ajallaan. Elämä on hyvää, vakaata ja turvallista eikä edes vaadi mitään älytöntä ponnistelua edes niiden suurimpien tavoitteiden ja unelmien suhteen. Ei ne tietenkään ilmaiseksi kenellekään tule, mutta melko vähällä vaivalla monet ne kuitenkin saavuttaa askel kerrallaan.

Sitten on meitä joiden elämä ei ole koskaan lähtenyt rakentumaan oikealla tavalla kun siinä vastoinkäymiset ja pettymykset vain on seuranneet toisiaan eikä mikään unelma tai tavoite toteudu vaikka tekee mitä sen eteen. Elämä on yhtä tahkoamista eikä mikään etene vaikka kuinka jaksaa, tekee ja yrittää toisella, kolmennella ja kymmenennelläkin tavalla.

Kunnes sitten lopulta ei vaan enää jaksaa. Tyhjän olisi saanut pyytämättäkin.

Hyvin kirjoitettu. Olet täysin oikeassa. Suurin osa ainakin minun ympärilläni olevista ihmisistä kuuluu juuri tuohon kuvailemaasi kategoriaan, että hyvä vain kasautuu heille ilman, että erityisesti olisi tarvinnut kamppailla ja vielä YKSIN asioiden eteen. Mehän emme tietenkään tiedä kenenkään sisäisestä elämästä ja perheen sisäisestä dynamiikasta mutta päällisin puolin näyttää hyvinvointia kasautuneen.

Tulin maininneeksi nyttemmin ex-ystävälleni, että kärsin suuresti yksinäisyydestä, joka kohhdallani tarkoittaa lähimmän kehän ihmisten puuttumista. Hän itse on ollut naimisissa 40 vuotta saman ihmisen kanssa. Hän laukoi mielestäni hyvin typeriä, loukkaavia ja vähättelevi'ä kommentteja. Hän ei ITSE kuulemma koskaan edes AJATELLUT parisuhteeseen hakeutumista eikä avioliittoa - kaikki vain tapahtui. Mielestäni aika hyvä esimerkki ihmisestä, jolla asiat vain smoothisti etenevät. Ja olihan hänkin lähtenyt YKSIN ulkomaille ylioppilaskirjoitusten jälkeen. No, niin minäkin muuten lähdin , siis 19-vuotiaana, mikä oli melko luonnollista, mutta yksin tehdyt matkat lopulta väsyttivät enemmän kuin olivat kivaa lomaa. (Paradoksaalisesti viihdyn kyllä yksin silloin, kun VALITSEN sen jollakin hetkellä mutta VASTENTAHTOINEN ja KOKOAIKAINEN YKSINÄISYYS ON ONGELMA.)     

Mitään nollasummapeliä elämä ei todellakaan ole. Siis niin, että kun tapahtuu jotain oikein pahaa, tapahtuisi jotain hyvää tai edes jäisi tapahtumatta taas jotain pahaa samaan aikaan. Samalla viikolla voi saada syöpädiagnoosin ja työelämässä menee niin, että puolet tuloista häviää - siis ei mitenkään sairauden takia, vaan kuinkas nyt sattuikaan. Näitä moninkertaisia kohtalonisukuja voi toki tulla jossain vaiheessa niillekin, joilla on ihmisiä ympärillään. Mutta heillä on ne ihmiset, jotka saattavat jopa pysyä. Tai muuten turvaa elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa kun elämä ei ole sellainen kuin nuorena ajattelin sen tässä iässä olevan. Yksin ja yksinäisenä jo vuosikymmeniä, kotikin on nolo ja köyhän näköinen kaikki repsottaa ja kulunutta, eikä sillä lailla boheemilla tai sisustuslehtityylillä, missä ruskeassa lasipullossa joku risu kulunut puinen ovi taustalla, vaan vinoja halpoja lastulevyhuonekaluja, liikaa muovitavaraa, halpaa roinaa Tokmannilta ja Normalista ja polyesteriverhoja joilla itse olen nurkat täyttänyt. En tiedä miten minusta tuli tällainen luuseri. 

Pidän kirjoitustyylistäsi. Just ton tyyppistä tekstiä oikein ahmin. Kirja?  Mietipä asiaa! 

Kyllä köyhäkin saa kodistaan arvokkaan näköisen kun karsii sen jonninjoutavan Tokmannin roinan seiniltä, tasoilta js pöydiltä. 

Yksi ns, ystäväni jaksaa aina muistuttaa minua, että kun minulla ei ole sisaruksia, se tuntuu pahalta koska eihän se minun vikani ole.  Hänen lapsensa on otettu pienenä huostaan, eikä hän edes ole nähnyt omia lapsenlapsiaan. tekis mieli joskus sanoa siitä, mutta en halua loukata.

Olen elämässäni kolme kertaa rakastunut, voi sitä tuskan määrää mitä olen kokenut duhteiden päättyessä. Onhan niitä muitakin suhteita ollut, mutta ei se ole rakkaussuhteita koska niiden loppuminrn ei ole satuttanut minua yhtään. No, en varmaan enää tule elämässäni rakastumaan koskaan.

Kodin ei tarvi olla kuin sisustuslehdestä. Ei se ole näyttelytila muita varten. Pääasia, että se on oman näköinen ja itse tykkää. Se riittää.

Vierailija kirjoitti:

Kodin ei tarvi olla kuin sisustuslehdestä. Ei se ole näyttelytila muita varten. Pääasia, että se on oman näköinen ja itse tykkää. Se riittää.

Siinäpä se kun ei itse tykkää. Sitä vaan on täyttänyt jotain tyhjiötä ja yksinäisyyttä ostamalla nurkat pyöreiksi kaikenlaista tavaraa joita on kuvitellut tarvitsevansa sitten kun se omannäköinen elämänvaihe alkaa. Siksi on julmetusti vaatteita ja sisustusjuttuja jotka sopii kyllä täydellisesti siihen omannäköiseen elämään, mutta ei tähän jossa on jumissa. Nyt tässä elämässä niillä vaatteilla ja tavaroilla ei tee mitään ja pahoin alan ainakin omalla kohdalla pelätä sitä ettei sitä omannäköistä elämää pääse koskaan elämäänkään. Se sitten ei oikein nosta tämän nykymallisen elämän elämänlaatua että koti on kuin kierrätyskeskuksen varasto ja etenkin kun itse olen enemmänkin sellaisen askeettisemman tyylin ystävä. Kaikki on mennyt jotenkin ihan pieleen ja solmuun jo ihan liian pitkään.

Missä nää kaikki edellä kirjoittaneet fiksun oloiset yksinäiset ovat tavattavissa??

Eihän tää toimi ollenkaan, jos asia jää tähän vauvan seinälle ja 100-prosenttinen yksinäisyys vaan jatkuu.
Sama kun työkkärit, jotka ei siis osaa yhdistää työttömiä yksinäisiä mutta yrittäjähenkisiä! ihmisiä yhteen, niin vois syntyä jotain.

Terveisin,
Sataprossanen yksinäinen yrittäjähenkinen artsu

Mä ajattelin alkaa käymään AA kokouksissa, koska minulla on tapana juoda yksinäisen elämän tylsyyteen ja sitten on vaan yhtä yksin pahan olonsa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Makaan sohvan pohjalla karseassa flunssassa. Olo on kuin raadolla. Tällaisina hetkinä, kun täytyy saada levätä rauhassa, yksineläminen on siunaus. Ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin oman olotilan kestämiseen.

Jos olisin nyt terve, niin siltikin olisin kotona yksin, koska kavereita ei juurikaan ole. Tietyllä tavalla elämä valuu hukkaan. Mutta olen yrittänyt hyväksyä tilanteen. Minun ei ole helppoa tutustua uusiin ihmisiin, sillä minut koetaan tylsänä seurana. Olen introvertti ja asiakeskustelija.

Kuulostaa siltä, että sopisit meidän porukkaan kuin nenä päähän.

Itkua jo tuli aamusta, en oikein edes tiedä miksi? Tämä yksinäisyyskö noin kovasti alkanut ottaa voimille.

Minulla on viime aikoina joidenkin ihmisten elämä pyörinyt mielessä paljon. Ehkä tämä liittyy siihen, että kun ei ole muuten ohnofjö ympärillä niin joidenkin elämä ja tarina jää mieleen ja mietin kaikkea. Eräskin musiikkialan ihminen on ollut mielessä. Hän päätti elämänsä, mutta sitä ennen kärsi paljon kaikenlaisista vaikeudesta. Ei omien sanojensa mukaan pärjännyt tunteidensa kanssa kovinkaan hyvin. 

Silti oli todella ystävällinen ihminen ja auttoi aina muita. Oli valmis aina tukemaan ja tekemään toisten eteen paljon. Somessa kiitti aina ihmisiä, jotka heidän musiikkiaan kuuntelivat ja kiitti kaikesta kommentista mitä sai. Sanoi, että se merkitsee hänelle todella paljon ja että ne ihmiset "muuttivat" hänen elämänsä paremmaksi. Nämä oikeastaan olivat ne viimeiset sanansa siellä, että kiitos kaikille. 

Ja se ajatus, että heidän bändinsä jäi tauolle, koska he halusivat keskittyä terveyteensä ja silti lopputulos oli se, että hän päätti vuoden päästä elämänsä. Sitä ennen julkaisi ihan iloisia juttujakin. Jopa päivää ennen. Silti se kai oli vaan toinen puoli hänestä ja se toinen puoli oli sitten se vaikeampi. Kuitenkin tämä kaikki on usein mielessäni. Hänen tarinansa ja se miten tärkeä ihminen monille oli. 

Itsestäni on voi miettiä samaa. Minulla on ne pari tärkeää ihmistä (vanhempani) ja hyvä niin. Silti laajemmin en ole osa mitään ja kukaan ei sillä tavalla edes ajattele olenko olemassa vai en. Ei ole ystäviä tai muutakaan. Tällä tyypille josta kirjoitin en silti ole "kateellinen" todellakaan vaan tiedän sen, että hän ei halunnut satuttaa ketään teollaan vaan olisi halunnut, ettei loukkaa ketään. Hänellä ei vaan voimat riittäneet. Ymmärrän sen. 

Se kaikki saa itselläkin vaan ajatukset pyörimään ja mietin millainen paikka tämä maailma on ja kuka täällä jaksaa hyvin ja pärjää. Kuka on voittaja ja kuka ei jos niin voi sanoa. Sellainen olo tulee, että moni ei jaksa kovinkaan hyvin. Se on toisaalta surullista jos sellainen ihminen lähtee jonka pitäisi jäädä tänne ja jollaisia tarvittaisiin. Ja joka ansaitsisi kaikkea hyvää elämäänsä. 

Minä en voi päätyä samaan, koska vaikka elämäni toisi mitä vaan eteeni niin pelkään kuolemaa. Hyvä niin. Jos siis sen verran järjissäni olisin. Muuten se ei silti estä miettimästä toisten tarinoita ja elämää. Siinä sivussa omaani. Vuosia olen tavallaan kulkenut sellaisia teitä, että olen nähnyt sen elämän huononkin puolen. 

Mietin usein mitä pitäisi olla toisin, että voisin sanoa olevani onnellinen. Nyt monet pienet asiat auttavat, mutta silti elämäni ei ole sellaista kuin toivoisin. Ei ole ollut hyvin pitkään aikaan. Sillä tavalla jotenkin eteenpäin menen, mutta samalla toivoisin joskus olevani onnellinen isommassa määrin. Enkä miettiväni mitä järkeä kaikessa on. Tässä kulkemisessa täällä ja tässä sinnittelyssä. 

Ehkä olosuhteet vaikuttavat myös. Jos olisi mahdollisuuksia enemmän ja parempi tilanne niin voisin elää itselleni enemmän. Tehdä päätöksiä millä jaksaa täällä paremmin. Nyt lähinnä menen sillä mitä on ja sen täytyy riittää, vaikka se ei riitä kovinkaan hyvin. Sitten katson jotain ihmistä ja mietin miettiikö hän, että mitä järkeä kaikessa on ja miettiikö hän elämäänsä, että ei meinaa aina selviytyä niin hyvin eteenpäin. 

Cathedral Hills - Reclamation Ft JT Tollas 

(Rip Cole Mckenzie bändin kitaristi, josta kirjoitin) 

Vierailija kirjoitti:

Onko täällä ketään alle nelikymppistä? :/

Mä