Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Tänään 7.8 olin mustikassa, ja oli sateinen aamupäivä ja kastuin vähän, sain n. litran verran , täytyy vielä mennä isomman astian kanssa, kun löytäisi vielä kantarellejakin, olisin aikas tyytyväinen!

Oi, litrahan on hyvin jos on käsinpoimittua vaikka sateella ei kyllä hirmuisen puhdasta marjaa tunnu saavan niinkään tai ainakaan itse en saanut. Tuo olisi kyllä niin ihanaa kun olisi metsää ja luontoa helposti saavutettavissa, koska mustikassa olisin varmaan tällä hetkelläkin jos vaan se mahdollista olisi ja pohjoisessa olisi vielä ehkä lakka-aikaakin vähän riippuen keleistä ja paikasta. Suolla on niin kivaa!

Itse kävin sitten vaan pitkähkön "voimakävelyn" kun menin kauempana olevaan kauppaan ja ostin sieltä 12-packin kivennäisvettä, pari maitoa ja kolmatta kiloa juureksia ja muita rehuja reppu täyteen. Paluumatkalla on oikein kunnon pitkä ylämäki ja sellaista loivaakin nousua ihan kiitettävästi joten tuo vähän vajaa viisi kilsaa otti kivasti kinttuihin.

Minulla nuo marjastukset yms ovat myös sitä tekemisen keksimistä etten jäisi kämppääni istumaan. Näin kävelen paljon ja olen ulkona. Pahinta on jäädä itselleni sisälleni istumaan. Silloin alkaa kaikki ikävä pyöriä päässä enemmän. Liikaa tulee mietittyä kaikkea. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla nuo marjastukset yms ovat myös sitä tekemisen keksimistä etten jäisi kämppääni istumaan. Näin kävelen paljon ja olen ulkona. Pahinta on jäädä itselleni sisälleni istumaan. Silloin alkaa kaikki ikävä pyöriä päässä enemmän. Liikaa tulee mietittyä kaikkea. 

Mulla taas tuntuu, että täällä sisällä jumittaessani saan paremmin aivotkin narikkaan etten ajattele ihmeemmin mitään. Lenkillä / ulkoillessa sitten pyöriikin päässä vaikka ties mitkä ajatukset ja omituisten aasinsiltojen kautta yleensä aina pääsen siihen samaan eli kuinka vitunpaskaa koko elämäni on. Lisäksi lenkkeily / ulkoilu saa oikeastaan joka kerta kaipaamaan ihan erilaista ympäristöä ja toisenlaisia lenkki- ja ulkoilumaastoja eli sekin muistutus vaan laskee fiilistä ja tavallaan jopa nollaa sen lenkin / ulkoilun hyvät jutut. En ole enää koskaan hyvällä tuulella sen paremmin lenkillä kuin lenkin jälkeenkään ja oikeastaan aina olen pahemmalla päällä kotiin palatessani mitä olin lähtiessä. Ne kaikki hyvänolon endorfiinit puuttuu ja jää tulematta. Olen tullut siihen tulokseen, että on parempi kun jättää tekemättä kaiken sellaisen mikä voi etäisestikin muistuttaa minua siitä mistä tykkään ja mitä haluaisin tehdä, niin kaikki on paremmin. Ei tosiaan hyvin, mutta paremmin. Se on jotenkin vaan liikaa, että saa minkäänlaista muistutusta siitä millaista elämä voisi olla jos se olisi edes vähän omanäköistä tämän vitunpaskan sijaan joka on varmaan pahempi kuin elinkautinen. Tai ainakin aito sellainen, koska tässä ei ole mitään takeita että vapautuisi muuten kuin kuoleman kautta.

Kyllä taas yksinäisyys emotianalllinen lyö kovaa silmille, ei yhtään omaista joka oisi kiinnostunut olenko edes hengissä. Ei sitä poista vaikka missä  joukossa tuolla päivän pyörit ja juttelet ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä taas yksinäisyys emotianalllinen lyö kovaa silmille, ei yhtään omaista joka oisi kiinnostunut olenko edes hengissä. Ei sitä poista vaikka missä  joukossa tuolla päivän pyörit ja juttelet ihmisten kanssa.

Niinpä. Lisäksi se on aivan yksi lysti vaikka juttelisi kuinka aktiivisesti ihmisten kanssa edes ne muutamat sanat aina tilaisuuden tullen koska ei kenestäkään tietenkään tule minkäänlaista tuttavaa saati sitten enempää. Mä en ainakaan enää tiedä miten tämän yksinäisyyden voisi edes saada selätetyksi yksinään tai onko se edes mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla nuo marjastukset yms ovat myös sitä tekemisen keksimistä etten jäisi kämppääni istumaan. Näin kävelen paljon ja olen ulkona. Pahinta on jäädä itselleni sisälleni istumaan. Silloin alkaa kaikki ikävä pyöriä päässä enemmän. Liikaa tulee mietittyä kaikkea. 

Mulla taas tuntuu, että täällä sisällä jumittaessani saan paremmin aivotkin narikkaan etten ajattele ihmeemmin mitään. Lenkillä / ulkoillessa sitten pyöriikin päässä vaikka ties mitkä ajatukset ja omituisten aasinsiltojen kautta yleensä aina pääsen siihen samaan eli kuinka vitunpaskaa koko elämäni on. Lisäksi lenkkeily / ulkoilu saa oikeastaan joka kerta kaipaamaan ihan erilaista ympäristöä ja toisenlaisia lenkki- ja ulkoilumaastoja eli sekin muistutus vaan laskee fiilistä ja tavallaan jopa nollaa sen lenkin / ulkoilun hyvät jutut. En ole enää koskaan hyvällä tuulella sen paremmin lenkillä kuin lenkin jälkeenkään ja oikeastaan aina olen pahemmalla päällä kotiin palatessani mitä olin lähtiessä. Ne kaikki hyvänolon endorfiinit puuttuu ja jää tulematta. Olen tullut siihen tulokseen, että on parempi kun jättää tekemättä kaiken sellaisen mikä voi etäisestikin muistuttaa minua siitä mistä tykkään ja mitä haluaisin tehdä, niin kaikki on paremmin. Ei tosiaan hyvin, mutta paremmin. Se on jotenkin vaan liikaa, että saa minkäänlaista muistutusta siitä millaista elämä voisi olla jos se olisi edes vähän omanäköistä tämän vitunpaskan sijaan joka on varmaan pahempi kuin elinkautinen. Tai ainakin aito sellainen, koska tässä ei ole mitään takeita että vapautuisi muuten kuin kuoleman kautta.

Ymmärrän tuonkin. Itsellä on täällä senverran hyvät maastot ja maisemat, että se korvaa paljon. Toisaalta tuttua tuokin, että alan miettiä itsekin kaikkea. Kuitenkin enemmän tulee sisällä mietittyä ja näin ulkoilu auttaa itselläni. Kaupungissa asuessa ehkä ulkoilu olisi vaikeampaa. Täällä maalla ei näe paljon ketään ja voi tavallaan monesti sulkea ihmiset ja yksinäisyyden pois mielestä. Sitten kaupungissa se menisi itselläkin varmaan noiden miettimiseen enemmän. 

Myöhästyneet syntymäpäivä onnittelut eilen 30 vuotta täyttäneelle! En ehtinyt eilen illalla palstalle kertomaan tätä, oli jo kiinni kun luin viestisi. Sulla on kiva työkaveri. Olin juuri iltavuorossa ja voin sanoa että onneksi minullakin on tosi mukava työkaveri. Äitisi taas on väärässä, olet arvokas juuri sellaisena kuin olet ja juhlimisen arvoinen. 

Vierailija kirjoitti:

Myöhästyneet syntymäpäivä onnittelut eilen 30 vuotta täyttäneelle! En ehtinyt eilen illalla palstalle kertomaan tätä, oli jo kiinni kun luin viestisi. Sulla on kiva työkaveri. Olin juuri iltavuorossa ja voin sanoa että onneksi minullakin on tosi mukava työkaveri. Äitisi taas on väärässä, olet arvokas juuri sellaisena kuin olet ja juhlimisen arvoinen. 

Minäkin onnittelen häntä. Samoin kaikkia muita, joiden syntymäpäiväjuhlinnat on sivuutettu jopa lapsena.

Monesti mietin sitä, että onko elämässä tyypillisesti  vähän kuin oletus, että kaikki menee hyvin ja ihmisillä yleensäkin elämässään hyvä tilanne. Jos tuolla kadulla ihmisiltä kyselisi niin olisivatko tyytyväisiä elämäänsä ja kertoisivat olevansa onnellisia ja voivansa hyvin. Voisivat todeta niin. Toki siinäkin totuus voisi olla toinen ja ehkä joillekin voisi olla liian vaikeaa kertoa, ettei elämä olekaan onnellista. Kuitenkin ehkä perusajatus on se, että ihmiset ovat tyytyväisiä ja voivat melko hyvin ja elämänsä on sellaista kuin toivoisivat. 

Tätä mietin kuitenkin, kun ajattelen omaa elämääni ja vuosia taaksepäin kaikkea ja mietin mitä sinnittelyä se on ollut. Ehkä itsellä on mieluummin oletuksena se, että kun nyt eteenpäin jotenkin selviää ja kestää elämäänsä ja jaksaa kaikkea. Siinä ei ole useinkaan ajatuksena, että tämä on hyvää elämää ja pärjään hyvin sekä olen onnellinen. Niitä hetkiä on ja hyvä niin. Silti isommassa määrin elämä on ollut monesti vaikeuksia eri juttujen kanssa ja välillä olen voinut melko huonosti. En ole ollut onnellinen kunnolla pitkään aikaan.

Elämäni on kuin jokin peli, jossa pitäisi voittaa vaikeudet ja selvittää ongelmat toisensa perään ja itsellä ei ole oikein enää voimia ja kykyä pelata kovinkaan hyvin etenkään kun ei se alkutilannekaan ole ollut kovin hyvä. Näin tunnen joskus iloa ja näen hyviä asioita, mutta pidemmässä määrin totean, että tämä elämä on kamppailua ja kyllä sen tiedostaa ja ymmärtää, että moni pärjää paremmin. Silti, kun vuosia kuluu niin se suru siitä, ettei elämä näytä sellaiselta kuin toivoisi ja muutenkin elämän ohitse meneminen on mielessä. 

Samalla ymmärrän sen, että elämässäni on hyviä asioita, mutta isommassa määrin elämäni ei ole kunnossa jos niin voi sanoa. Näin samaistun niihin ihmisiin joilla on vaikeaa ja jotka voivat sanoa, että elämänsä on sinnittelyä ja en voisi sanoa, että elämäni on kunnossa niin kuin toivoisin. En vaadi kovin paljon silti. 

Samalla jokainenhan itse määrittelee onko elämänsä hyvää ja voiko olla onnellinen. Pystyykö siihen. Joku melko vaikeaa elämää elävä voi pystyä näkemään elämänsä myös hyvänä. Arvostan sitäkin. Silti minä kuuluun niihin joiden elämä on ollut liian iso sotku monesti ja sinnittelyä asioiden myötä. 

Ja vielä edelliseen lisäyksenä. Samalla oikeastaan hävettää jos ajattelee niin kuin minä tästä kaikesta. Tulee se olo, että elämää pitäisi arvostaa ja olla kiitollinen kuitenkin. Silti mietin miten joku voi tosi onnellinen ja pystyy siihen ja näkee elämänsä niin hyvänä ja pärjää vielä asioissa. Silloin tunnen olevani vääränlainen ja liian huono elämään täällä hyvin jos voi sanoa niin. En ehkä koskaan ole osannut elää onnellisena. Nuoruudesta asti toki kokemuksenikin vaikeuttavat ja ei ole ollut helppoa. Jos joskus osaisi elää niin, että voisi olla onnellisempi. Elämäni olisi sellaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä taas yksinäisyys emotianalllinen lyö kovaa silmille, ei yhtään omaista joka oisi kiinnostunut olenko edes hengissä. Ei sitä poista vaikka missä  joukossa tuolla päivän pyörit ja juttelet ihmisten kanssa.

Niinpä. Lisäksi se on aivan yksi lysti vaikka juttelisi kuinka aktiivisesti ihmisten kanssa edes ne muutamat sanat aina tilaisuuden tullen koska ei kenestäkään tietenkään tule minkäänlaista tuttavaa saati sitten enempää. Mä en ainakaan enää tiedä miten tämän yksinäisyyden voisi edes saada selätetyksi yksinään tai onko se edes mahdollista. 

Ei tätä yksinäisyyttä lievitä mikään, jos ehkäpä olisi joku tukihenkilö, aina sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla nuo marjastukset yms ovat myös sitä tekemisen keksimistä etten jäisi kämppääni istumaan. Näin kävelen paljon ja olen ulkona. Pahinta on jäädä itselleni sisälleni istumaan. Silloin alkaa kaikki ikävä pyöriä päässä enemmän. Liikaa tulee mietittyä kaikkea. 

Mulla taas tuntuu, että täällä sisällä jumittaessani saan paremmin aivotkin narikkaan etten ajattele ihmeemmin mitään. Lenkillä / ulkoillessa sitten pyöriikin päässä vaikka ties mitkä ajatukset ja omituisten aasinsiltojen kautta yleensä aina pääsen siihen samaan eli kuinka vitunpaskaa koko elämäni on. Lisäksi lenkkeily / ulkoilu saa oikeastaan joka kerta kaipaamaan ihan erilaista ympäristöä ja toisenlaisia lenkki- ja ulkoilumaastoja eli sekin muistutus vaan laskee fiilistä ja tavallaan jopa nollaa sen lenkin / ulkoilun hyvät jutut. En ole enää koskaan hyvällä tuulella sen paremmin lenkillä kuin lenkin jälkeenkään ja oikeastaan aina olen pahemmalla päällä kotiin palatessani mitä olin lähtiessä. Ne kaikki hyvänolon endorfiinit puuttuu ja jää tulematta. Olen tullut siihen tulokseen, että on parempi kun jättää tekemättä kaiken sellaisen mikä voi etäisestikin muistuttaa minua siitä mistä tykkään ja mitä haluaisin tehdä, niin kaikki on paremmin. Ei tosiaan hyvin, mutta paremmin. Se on jotenkin vaan liikaa, että saa minkäänlaista muistutusta siitä millaista elämä voisi olla jos se olisi edes vähän omanäköistä tämän vitunpaskan sijaan joka on varmaan pahempi kuin elinkautinen. Tai ainakin aito sellainen, koska tässä ei ole mitään takeita että vapautuisi muuten kuin kuoleman kautta.

Jännää, kun mulla on toisinpäin. Jos saan välähdyksenomaisesti kiinni siitä, mitä elämä voisi terveenä ja hyvissä voimissa olla, se elähdyttää mua pitkään.

Ajattelen etten oikeastaan ansaitse kenenkään seuraa, kun olen sellainen ihminen kuin olen. En ilkeä muille, mutta muuten tuskin toisin mitään iloa kenellekään. En osaisi olla rento ja luonteva tai kovinkaan iloista seuraa. En valittaisi toiselle, mutta muuten en ole mikään sellainen ihminen, josta joku voisi pitää. Kaikkea muuta ja en pystyisi varmaan edes tutustumaan enää kunnolla. Näin täytyy ehkä hyväksyä tämä asia ja oikeastaan ymmärtää, että se on liikaa vaadittu, että joku pitäisi minusta. Itsekästä tavallaan olettaa sellaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä taas yksinäisyys emotianalllinen lyö kovaa silmille, ei yhtään omaista joka oisi kiinnostunut olenko edes hengissä. Ei sitä poista vaikka missä  joukossa tuolla päivän pyörit ja juttelet ihmisten kanssa.

Niinpä. Lisäksi se on aivan yksi lysti vaikka juttelisi kuinka aktiivisesti ihmisten kanssa edes ne muutamat sanat aina tilaisuuden tullen koska ei kenestäkään tietenkään tule minkäänlaista tuttavaa saati sitten enempää. Mä en ainakaan enää tiedä miten tämän yksinäisyyden voisi edes saada selätetyksi yksinään tai onko se edes mahdollista. 

Viime aikoina on tullut mietittyä tai ehkä enemmänkin vaan itsekseen ihmeteltyä, että olisi tosi kiva tietää miten yksinäisen ihmisen oikein kuvitellaan pystyvän pärjäämään yksinään aina ja ihan missä tahansa tilanteessa. Ilmeisesti pitäisi kuitenkin pystyä tasan siihen samaan mitä sellainen jolla on niitä läheisiä, ystäviä sekä tuttavia koska eihän yksinäisille ole mitään helpotuksia missään eikä mitään oikopolkuja vaan ennemminkin päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen etten oikeastaan ansaitse kenenkään seuraa, kun olen sellainen ihminen kuin olen. En ilkeä muille, mutta muuten tuskin toisin mitään iloa kenellekään. En osaisi olla rento ja luonteva tai kovinkaan iloista seuraa. En valittaisi toiselle, mutta muuten en ole mikään sellainen ihminen, josta joku voisi pitää. Kaikkea muuta ja en pystyisi varmaan edes tutustumaan enää kunnolla. Näin täytyy ehkä hyväksyä tämä asia ja oikeastaan ymmärtää, että se on liikaa vaadittu, että joku pitäisi minusta. Itsekästä tavallaan olettaa sellaista. 

Ymmärrän, koska ajattelen itsestäni nykyisin pitkälti samoin. Joskus välillä sitä silti miltei janoaa tois(t)en seuraa ja suree yksinäisyyttään normaaliakin enemmän, vaikka samaan aikaan ymmärtää sen, että yksinäisyys on jo tehnyt tehtävänsä ja aikaansaanut sellaista muutosta ja vahinkoa, että ei minusta enää olisi kenellekään kaveriksi. Tietenkin se muutos olisi varmasti mahdollista myös takaisinpäin omaksi itsekseen taas, mutta tuskin se tapahtuisi yhtään sen nopeammin mitä tähänkään suuntaan ja ymmärrän hyvin, ettei kenelläkään olisi sellaiseen aikaa eikä mielenkiintoakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen etten oikeastaan ansaitse kenenkään seuraa, kun olen sellainen ihminen kuin olen. En ilkeä muille, mutta muuten tuskin toisin mitään iloa kenellekään. En osaisi olla rento ja luonteva tai kovinkaan iloista seuraa. En valittaisi toiselle, mutta muuten en ole mikään sellainen ihminen, josta joku voisi pitää. Kaikkea muuta ja en pystyisi varmaan edes tutustumaan enää kunnolla. Näin täytyy ehkä hyväksyä tämä asia ja oikeastaan ymmärtää, että se on liikaa vaadittu, että joku pitäisi minusta. Itsekästä tavallaan olettaa sellaista. 

Ymmärrän, koska ajattelen itsestäni nykyisin pitkälti samoin. Joskus välillä sitä silti miltei janoaa tois(t)en seuraa ja suree yksinäisyyttään normaaliakin enemmän, vaikka samaan aikaan ymmärtää sen, että yksinäisyys on jo tehnyt tehtävänsä ja aikaansaanut sellaista muutosta ja vahinkoa, että ei minusta enää olisi kenellekään kaveriksi. Tietenkin se muutos olisi varmasti mahdollista myös takaisinpäin omaksi itsekseen taas, mutta tuskin se tapahtuisi yhtään sen nopeammin mitä tähänkään suuntaan ja ymmärrän hyvin, ettei kenelläkään olisi sellaiseen aikaa eikä mielenkiintoakaan.

Minulla taas ajatuksena, että olenko ikinä ollutkaan ihminen johon joku tahtoisi tutustua sen enempää. En tiedä olenko koskaan edes sellainen ollut. Minussa on jotain hyvää, mutta kuitenkaan en ole mikään sellainen ihminen, joka olisi kenenkään "ykkösvalinta" jos niin voi sanoa. En itseäni sääli vaan realistinen olen. Sitten jos elämä vielä tuo mukanaan kaikkea mikä vie loputkin niin ei paljon jäljelle enää jää. 

Ja edelliseen vielä ajatus, että tulee mietittyä kuka edes olen. Kun olen ollut yksinäinen pitkään ja muutenkin ulkona sosiaalisesta elämästä. Kiusaamista nuoruudessa jne. Näin en oikeastaan edes kovinkaan tunne itseäni. En osaa kertoa itsestäni oikein mitään ja olen tietyllä tapaa kuin jokin tyhjä kuori. Ehkä olisin tarvinnut muita tavallaan tunteakseni itseni paremmin. Jotain toisten seuraa ja sellaista elämää. Se itsetuntemus on jotenkin kadoksissa. Itsetunnosta nyt puhumattakaan. 

Vaikka lenkkeilykin saa (nykyisin) pahalle päälle niin silti sitä edelleen tekee vähän kuin robottimaisestikin koska ei muutakaan tekemistä ole ja se on jo niin rutiini ja tapa. Kävin siis tänä aamunakin ja oli oikeasti niin ihanan hiljaista ja rauhallista normiaamuun verrattuna kun on lauantai ja vähän sain jopa kiinni siitä ulkona liikkumisen ihanuudesta kun missään ei oikeastaan ollut ketään ja ilmakin ehkä vähän tuntui raikkaammalta ja puhtaammalta vaikka kaukana olikin siitä millaista ihanuutta saa vetää keuhkonsa täyteen vaikkapa pohjois-karjalassa. Samalla jotenkin valkeni taas niin selvästi se, että mulle ei sovi tämä pk-seutu enää ollenkaan. Varmaan tuosta kaikesta johtuen aloin kesken lenkin haaveilla siitä kuinka ihanaa olisi mennä uimaan lenkin päälle ja miksei vaikka aamusaunaankin ja sitten juoda aamukahvia täydellisessä hiljaisuudessa ja vaan katsella kauas. Tuota tunnun myös kaipaavan hirveästi että näen ihan silmänkantamattomiin ja se mitä näkyy on vain luontoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen etten oikeastaan ansaitse kenenkään seuraa, kun olen sellainen ihminen kuin olen. En ilkeä muille, mutta muuten tuskin toisin mitään iloa kenellekään. En osaisi olla rento ja luonteva tai kovinkaan iloista seuraa. En valittaisi toiselle, mutta muuten en ole mikään sellainen ihminen, josta joku voisi pitää. Kaikkea muuta ja en pystyisi varmaan edes tutustumaan enää kunnolla. Näin täytyy ehkä hyväksyä tämä asia ja oikeastaan ymmärtää, että se on liikaa vaadittu, että joku pitäisi minusta. Itsekästä tavallaan olettaa sellaista. 

Ymmärrän, koska ajattelen itsestäni nykyisin pitkälti samoin. Joskus välillä sitä silti miltei janoaa tois(t)en seuraa ja suree yksinäisyyttään normaaliakin enemmän, vaikka samaan aikaan ymmärtää sen, että yksinäisyys on jo tehnyt tehtävänsä ja aikaansaanut sellaista muutosta ja vahinkoa, että ei minusta enää olisi kenellekään kaveriksi. Tietenkin se muutos olisi varmasti mahdollista myös takaisinpäin omaksi itsekseen taas, mutta tuskin se tapahtuisi yhtään sen nopeammin mitä tähänkään suuntaan ja ymmärrän hyvin, ettei kenelläkään olisi sellaiseen aikaa eikä mielenkiintoakaan.

Minulla taas ajatuksena, että olenko ikinä ollutkaan ihminen johon joku tahtoisi tutustua sen enempää. En tiedä olenko koskaan edes sellainen ollut. Minussa on jotain hyvää, mutta kuitenkaan en ole mikään sellainen ihminen, joka olisi kenenkään "ykkösvalinta" jos niin voi sanoa. En itseäni sääli vaan realistinen olen. Sitten jos elämä vielä tuo mukanaan kaikkea mikä vie loputkin niin ei paljon jäljelle enää jää. 

En ole minäkään ollut koskaan "suosittu" enkä kenenkään bestis, mutta olin minä ennen tätä pitkittynyttä (totaali)yksinäisyyttäni kuitenkin aika paljon eri ihminen ja normaalimpi mitä nykyisin. Itse sitä on tietenkin väärä henkilö arvioimaan itseään, mutta vahvalla mutulla väitän ettei yksinäisyys ole minua ainakaan hyvään suuntaan jalostanut. Joskus nuorena sitä kuitenkin ihan tykkäsi itsestään tai en nyt sinällään tiedä kun ei sitä sillä tavalla edes osannut ajatella vaikka ainahan sitä kummasteli miksi ei koskaan kelpaa kenellekään kuin joksikin hätävaraksi koska ihan perusmukava sitä oli. Ja olen sitä varmaan edelleenkin tai en nyt ainakaan ilkeä tai häijy, mutta jotenkin sitä ei vaan osaa olla ihmisten parissa kun on ollut niin liikaa yksinään. Se kuormittaa hirveästi ja saa kiusaantumaan kun tuntuu kuin olisi jotenkin toistaitoinen ja hidasälyinen kun ei vaan osaa olla normaali enää. Usein ei osaa edes puhua vaan sanat menee ihan puuroksi tai sitten niitä saa hakea eikä kielikään tunnu kääntyvän suussa normaalisti. Sitä kömpelöityy kömpelöitymistään ja yleensä aina jos jotain "smalltalkia" onnistuu vielä tuottamaan niin sekin on aina jotain typerää ja väärää jota saa sitten hävetä. Ei vaan osaa enää olla ja se hirvittää kuinka iso tämä muutos on ja kuinka nopeasti se lopulta tapahtui. Vielä ennen koronapandemiaa oli kuitenkin jotain hyvänpäiväntuttuja sekä töissäkin tuli juteltua vaikka vapaalla olinkin aivan yksin. Sitten ei vaan ollutkaan enää mitään kun työpaikka meni alta. Ehkä tässä kävi vähän sama kuin mitä eläköityessä voi käydä. No samapa tuo, koska meni jo eikä aikaa takaisin saa.

Vierailija kirjoitti:

Ja edelliseen vielä ajatus, että tulee mietittyä kuka edes olen. Kun olen ollut yksinäinen pitkään ja muutenkin ulkona sosiaalisesta elämästä. Kiusaamista nuoruudessa jne. Näin en oikeastaan edes kovinkaan tunne itseäni. En osaa kertoa itsestäni oikein mitään ja olen tietyllä tapaa kuin jokin tyhjä kuori. Ehkä olisin tarvinnut muita tavallaan tunteakseni itseni paremmin. Jotain toisten seuraa ja sellaista elämää. Se itsetuntemus on jotenkin kadoksissa. Itsetunnosta nyt puhumattakaan. 

Tuttua ja voin allekirjoittaa jokaisen sanan. Nuorena oli aivan hukassa ja ihan liian vietävissä, koska mulla oli kyllä jotain sellaistakin jonka tunsin omaksi mutta se sitten oli kaikista muista vääränlaista ja/tai noloa/tyhmää (kaikki muut on siis omat vanhemmat ja ne pari koulukaveria joiden kanssa oli jossain tekemisissä) joten sitten sitä alkoi hävetä omia kiinnostuksenkohteitaan ja yritti mukautua toisenlaiseksi jotta olisi ollut oikeanlainen. Siltikään ei kelvannut kenellekään eikä mihinkään ja nyt viimeistään näin keski-iässä ei kelpaa enää itselleenkään koska haluaisi olla sellainen "vääränlainen" ja elää sitä sellaista "vääränlaisen" elämää eikä olla vankina tässä mukamas oikeanlaisessa elämässä jonka muut päätti. Joo, oma moka ja itsetunnonpuutteestahan tämä johtuu mutta ei sen tiedostaminen tee tätä yhtään helpommaksi sietää eikä varsinkaan itselle oikeanlaiseksi. Enää ei vaan ole voimavaroja minkään muuttamiseen eikä siihen sinällään ole aikaakaan koska vaikka kuinka hoetaan, että ikinä ei ole liian myöhäistä ja aikaa on ja elämänsä voi muuttaa ja blaablaablaa niin ei sitä enää voi muuttaa, kun tarvittava muutos vaatisi parin-kolmenkymmenen vuoden takaiseen aikaan pääsyä jotta voisi tehdä ne muutokset. Samalla sitten pääsisi eroon siitä kaikesta mitä tämä vääränlainen elämä on eteen tuonut, koska vähemmän yllättäen nekään ei ole mitään omannäköisiä saati positiivisia kokemuksia.

Se on jotenkin aika uskomatontakin kuinka paljon pahaa se voikaan saada aikaan, ettei ole normaalilla ja terveellä tavalla itsevarma joka luottaa itseensä ja tuntee itsensä. Ja se varsinkin, ettei sen terveen itsevarmuuden kasvattamiseen panosteta enempää lapsena/nuorena eli silloin kun se alkaa kehittyä tai omassa tapauksessa -jää kehittymättä.