Lue keskustelun säännöt.
Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.
Mitä teille kuuluu tänään? Mitä ootte puuhailleet?
Kommentit (4724)
Vaatteistakin voivat ihmiset olla kateellisia, huomasin kun sain perinnön äitini kuoltua ja ostin sellaisia sieviä vaatteita mistä pidän enkä enää kulkenut kulhtaneissa verkkareissa.
Sen näkee naamasta kun ihmisiä ketuttaa, senkin takia olen vielä enemmän yksinäinen, eikä jotkut entiset ystävätkään halua enää tavata koska en olekkaan enää huonoiten pukeutunut, ja sehän toisia naisia ottaa päähän.
Minutkin huomataan nykyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä voi nyt kuulostaa aika dramaattiselta kysymykseltä, mutta.. mietittekö te koskaan kuolemaa? Siis ikääntymistä, elämää yhä iäkkäämpänä ja sitä väistämättä aikanaan tulevaa? En tarkoita siis nyt mitään "dramaattista teini-itsesääliä", vaan sitä miten muut yksinäiset ehkä ajattelevat tai hahmottavat elämänsä ehtoopuolta?
Sairastelin alkuvuodesta vakavasti. Olin sairaalassa yli kuukauden. (Tuli kalliiksi, mutta minkäs teet.) Ensin teho-, sitten vuodeosastolla. Vuodeosastolla väkisinkin kuuli ja näki, miten osalla huoneessa olevilla kanssapotilailla kävi vieraita, osalla ei, mutta puhelin kyllä soi. Minä olin sielläkin, tietenkin, yksin. Kysyttiin edunvalvojasta, kysyttiin että haluaisinko jollekulle ilmoitettavan minun joutuneen sairaalaan. Satutti, satutti ihan kamalasti tajuta, ettei ole ketään. Ei ketään kelle ilmoittaa, eikä ketään jota kysyä esimerkiksi siihen edunvalvojan rooliin. (Olisipa siinä yllätys jollekin 20 vuotta sitten samassa duunipaikassa olleelle; "hei muistatko minut? Ai et. No ei se mitään, haluaisitko silti olla edunvalvojani?")
Kokemus kieltämättä herätti ajattelemaan sitä omaa kuolevaisuutta taas vähän uudesta vinkkelistä. Onhan sitä tiennyt, että todennäköisesti vanhenen kuten olen elänyt tähänkin asti. Eli yksin. Mutta mitä siinä vaiheessa, kun vaikka toimintakyky alkaa heiketä? Tai jos tulee jokin rajoittava sairaus?
Asun pienessä omakotitalossa. Olen nähnyt mitä liian monen (varsinkin yksinäisen) vanhuksen arki eri laitoksissa on. Enkä halua sitä. En halua viimeisiä vuosia, joina ainoa kontakti on kiireinen ja välinpitämätön keikkatuurari. Olen ajatellut, että kun se aika alkaa lähestyä; no, mitä jos en katsokaan sitä matkaa ihan loppuun asti?
tse_urh_ olisi kohdallani ainakin siitä helppo vaihtoehto, ettei se koskettaisi muita ihmisiä. Tavallaan lohdullistakin ajatella, että jos ei muuta, voin tilanteen sitä vaatiessa tai siltä tuntuessa sitten aikanaan ehkä tehdä itselleni sen viimeisen rakkaudenteon, että suljen illasta puuhellan pellin hieman liian aikaisin enkä sitten vain enää herää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Innostuin keväällä ostamaan kivan kesämekon, ajatuksena uskaltautua kesällä lavatansseihin maaseudulle. En ole kyllä aikoihin käynyt sellaisissa, eikä ole aavistustakaan, minkälaista siellä nykyään olisi. Hallitsen kyllä tyydyttävästi perinteiset tanssit.
Nyt alkoi arveluttamaan, kehtaako keski-ikäinen ja tavallisen näköinen nainen mennä yksinään lavatansseihin. Siellähän on tietysti enimmäkseen pariskuntia tai omia porukoita. Voisihan sivummalla kait seurata muiden menoa ja poistua sitten huomaamatta. Jos uskallusta puuttuu, jätän mekon keräykseen. Onneksi ei ollut kallis.
Viime kesänä uskaltauduin lavatansseihin. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan. En siis edes missään perinteisessä seuranhakumielessä. Enemmän ja eniten siksi, että seinät olivat tulossa päälle. Välillä ne vain tulevat. On puhelin, mutta kenelle sillä soittaisi. Enkä minä edes osaa tanssia. Tavallaan onneksi tuolla lähimmällä lavalla oli esiintyjänä yksi näistä vielä kiertävistä "vanhan kaartin" tähdistä. Ajattelin, että aina voi vedota siihen että tuli lähinnä katsomaan artistia.
Tavallaan siitä tuli ihan hyvä ilta. Väkihän siellä on näemmä aikalailla vakiporukkaa tai eri lavoilla kiertäviä, keskenään olevia vakiporukoita ja sitten niitä, jotka tanssivat ihan harrastuksena ja ovat paikalla lähinnä tanssiakseen eri ihmisten kanssa ja oikeassa ympäristössä. Pari oikeasti jo vanhempaa miestiä kävi minuakin hakemassa, eivät säikähtäneet kun sanoin etten yhtään osaa, valitsivat sitten vain sellaisen kappalevälin, että amatöörikin sai mentyä mukana kun toinen, se osaava, vei ja vähän neuvoi. Tuli sellainen lämmin olo, kun siinä jutteli ja minulle juteltiin, kuin ihmiselle. Kolmen kappaleen jälkeen palauttivat minut nätisti takaisin seinän viereen ja jatkoivat seuraavien pariin. Hyvä niin, on aina kiva jos ihmisellä on tuollaisia itselleen mukavia asioita elämässään.
Ne on niin harvassa sellaiset tilanteet ja tilaisuudet, joihin voi mennä luontevasti olemaan yksin. Elokuvissa tykkään käydä. Yleensä kyllä niissäkin koetan välttää sellaisia viikonloppuiltojen näytöksiä tai muita sellaisia ajankohtia, joista tietää että ne ovat sellaisia aikoja joina siellä on juuri niitä söpösteleviä pariskuntia tai iloisia ystäväporukoita.
Siinäpä hyvä idea mennä lavatansseihin, vaikka vain kuuntelemaan ja katsomaan jotain artistia. Voisi mennä rohkeasti yksinkin muiden joukkoon, eikä sitä kukaan kummastelisi.
ap
Hei, älä esiinny ap:na, kiitos. Ap tarkoittaa tämän ketjun aloittajaa.
Pukeutumisesta. Minusta tuntuu oudolta sanoa (lohduttaa/vakuuttaa) ettei kukaan kiinnitä huomiota eikä kukaan välitä mitä muilla on päällä tai sitten se olen vain minä, joka kiinnittää aika useinkin huomiota kun näen jonkun kivan vaate- tai väriyhdistelmän jonkun päällä. Viimeksi näin kävi tänään ja olen melko varma, etten olisi kiinnittänyt kyseiseen ihmiseen mitään huomiota ja ehken edes noteerannut hänenkin olevan odottamassa junaa jos hänellä ei olisi ollut niin nättiä kukkakuvioista hametta/mekkoa ja siihen kivasti mätsäävää villatakkia ja huivia. Nyt katsoin kateellisena kuinka kivalta tuo asu näytti ja hänkin siis oli pluskokoa. Itse kuljen enemmänkin reisitaskucapreissa ja t-paidassa tai näillä säillä on sitten vielä fleecetakkikin ja taatusti saa olla rauhassa eli kukaan ei huomaa eikä ainakaan katso hyväksyvästi. Kauhea asu tuo kyllä onkin jos vaikka vertaa tuollaiseen nättiin hameeseen ja neuleeseen tai no, miltei mihin vaan asuun. Jotenkin sitä vaan on jämähtänyt eikä lihoneena koe olevansa nätimpien vaatteiden arvoinen vaikka niitä kaapissa olisikin. Jopa siis sellaisiakin joihin varmaan mahtuisi ainakin muutaman kilon painonpudotuksen jälkeen vaikka isompikin määrä olisi syytä urakoida veks.
Lisäksi on ikävä kokemus ja vielä ns sellainen lapsen suusta totuus kuuluu- kokemus kun olin muutama vuosi sitten laittanut mekon päälle. Siitä tuli vähän kammokin kaikkiin nätteihin vaatteisiin, koska oli suht samansuuntaisia ajatuksia herännyt kun peilistä itseäni mallailin, mutta pidin itseäni vaan liian kriittisenä ja vähän just uskottelin itselleni tuota ettei kukaan katso eikä välitä tai huomaa. Lähdin siis siinä mekossa enkä eka niin hirveästi kiinnittänyt siihen edes huomiota, että takaani kuului kävelytiellä parin pikkunassikan väittelyä ja eipäs-juupas-kinaamista. Sitten nämä meni minusta ohi fillareillaan oikein hitaasti ja kumpikin tuijotti minua niin, että lopulta ne fillarit osui toisiinsa. Siihen sitten tietenkin huikkasin jotain että menkäähän varovasti ettei tule vahinkoa ja että kannattaa katselle enemmän kulkusuuntaansa kun toinen näistä oikein huudahti, että eihän se ole mies! Siinä oli muuten hetkessä kolme tosi nolostunutta ihmistä ja pojille tuli kauhea kiire polkea pyörillään pois.
No kyllä varmaan jokaista joku katsoo ja tuijottaa joskus, mutta se on heidän asiansa. Ehkä jossain pikkukylillä ihmiset jaksaa välittää toisten ulkonäöstä, Helsingissä on kyllä vähissä tuijottelijat. Kaikkea näkee, ketään ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mäkään ihan mitä tahansa hurjaa varmaan kehtaisi laittaa päälleni, mutta jos ei voi jotain ihan tavallista mekkoa laittaa, niin sit ehkä vaan pitää laittaa, vaikka kuinka tuntuisi, että joku tuijottaa. Mikä se lopulta on se asu, jossa voi olla varma, ettei kukaan katso tai kommentoi? Pitääkö epäviehättäviksi itsensä kokevien pukeutua jollain tietyllä tavalla, ettei kukaan suutu vai?
Aamupäivä kului ihan rattoisasti Duolingossa kieliä harjoitellessa, mutta sen jälkeen olen lähinnä zombin lailla selattua nettiä. Sain sentään kuin ihmeen kaupalla raahattua itseni kauppaan ja kuljin kylmän viileästi oluthyllyjen ohi, vaikka kiusaus oli melkoinen. Tuli tiistaina jo kiskottua kalsarikännit, joten lienee parasta nyt elää kurissa ja nuhteessa, kun juhannuskin on kohta ovella.
Kaupungilla liikkuessa olikin sitten täysi työ pidätellä itkua. Jotenkin kiusallista, kun nykyään saattaa julkisella paikalla ihan yllättäen joutua jonkun voimakkaan, hallitsemattoman tunnepuuskan valtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en jaksa! On vaikeaa, kun kukaan ja mikään ei määrittele päivääni. Ei myöskään sitä mitä pitäisi tehdä tänään. Olisi kodintöitä paljon rästissä ja uloskin voisi olla virkistävää mennä kävelemään, mielellään kuntoilemaan ja ehkä kuppilaan. Miten päätän, mitä teen? Istun tässä vain kuin halvattu. Tarvitsisin ns. työnjohtajan!
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksa! On vaikeaa, kun kukaan ja mikään ei määrittele päivääni. Ei myöskään sitä mitä pitäisi tehdä tänään. Olisi kodintöitä paljon rästissä ja uloskin voisi olla virkistävää mennä kävelemään, mielellään kuntoilemaan ja ehkä kuppilaan. Miten päätän, mitä teen? Istun tässä vain kuin halvattu. Tarvitsisin ns. työnjohtajan!
Olen mielelläni työnjohtajasi ;)
1. Teet niistä rästitöistä pitkäkestoisimman NYT
2. Puolen tunnin kävelylenkki
3. Lenkin lomassa käyt yhdellä, sitten kotiin suihkuun
4. Loppuillasta suihkunraikkaana takaisin kuppilaan, mutta muista palata ajoissa tämän päivän puolella kotiin nukkumaan.
Jaksaisinpa itse omia neuvojani noudattaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos sinun vastauksesta & tsempistä edellä klo 15.40. Kyllä auttoi. Mutta, ihan noin nopea liikkeissäni ja tekemisissäni mä en ole. Sain kuitenkin sovellettua sinun neljän kohdan ohjelmasta jotakin. Lähdin ulos, vaikka se oli vaikeaa. Jonkinmoisen kävelyn päässä oli kahvila, ostin erikoiskahvin leivoksella siellä sekä sit kävin ruokakaupassa. Sitten takaisin kävely ja kylläpä tuli hiki sekä kastuin. Mutta, nyt on parempi olla, kun olen tehnyt jotakin, saanut herkuista iloa sekä endorfiineja aivoihin. Saatanpa vielä lajitella pyykitkin koneeseen. :)
Minä taas teen eri asioita, mutta olen silti kuin lamaantunut. Kuin pää kulkisi jossain muualla koko ajan. Tuntuu, että elämäni on tietyllä tapaa pysähtynyt jo vuosia sitten. Tosi hiljaista ja yksinäistä elämää. Joskus ärsyynnyn itseenikin tosi paljon. Hukkaan elämäni vähitellen. Sitä ennen tämän kesän. Yleensä, kun yrittää vaan etsiä niitä asioita mitkä tuovat iloa. Nyt nuo eivät vaan enää meinaa riittää. Niin paljon toistettu niitäkin jo. Paras fiilis ehkä myöhään illalla, kun katson ehkä jotain elokuvaa jos kiinnostavan löydän ja on olo, että olen selvinnyt taas päivästä ja saanut sen kulutettua jotenkin.
Täällä syrjässä asuessa välillä mietin, että ehkä ihmistä ei ole sittenkään luotu elämään ihan tällä tavoin kuitenkaan. Niin kuin joku totesi niin maalla asuessa kyllä törmää välillä siihen (tietysti ihmisestä riippuen), että on tosi hiljaista ja et näe ketään missään. Saattaa päiviä mennä näin. Jopa viikko, että joku ohiajava auto kuskeineen on ainoa "merkki" ihmisistä tai kauempana asuvan naapurin työkoneen yms ääni. Kyllä itsekin monesti mietin, että kauanko tätä jaksaa enää. Samalla, kun lähiseudut noin 100 km säteellä on jo kierretty. Sen mitä täällä nyt kiertämistä on.
Silti viihdyn maalla ja tämä elämä sopii minulle rauhallisuuden takia. Silti en ehkä kuvitellut eläväni ihan näin sentään jos hieman nuorempana oltaisiin sanottu, että näin elämäni tulee menemään. Kesällä ehkä eniten se olo, että tahtoisi välillä pois täältä. Näkemään jotain ja kokemaan edes jotain. Niin sanotusti elämään elämäänsä ja olemaan enemmän elossa, että jäisi jotain muistoja ja kokemuksia. Itsellä esim taloudellinen tilanne vaikuttaa tosi paljon. Nytkin reissut oikeastaan mahdottomia. Niin se yleensä on ja jokin lähiseudun päiväreissu ei oikein korvaa sitä, että olisi pidempään poissa. Nytkin jopa viikko olisi kiva tai kaksikin. Talvella ehkä hiljaisuutta sietää paremmin ja sitä, että vaan elelee täällä. Sitten kesään tulee niitä odotuksia vieläkin, että toivoisin jotain erilaista ja jotain mikä toisi voimaa sitten talveen.
Olen silti vuosia jo tottunut keksimään tekemistä, vaikka mistä. Viime kesänä poimin esim marjoja tosi paljon. Ihan hirveitä määriä lähinnä aikana kuluksi. Toinen pakastin vieläkin täynnä marjaa, mutta käytän ne kyllä vähitellen. Jos olisi tietysti "parempaa" tekemistä niin ehkä tekisin jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan ihanasti, koskettavasti, kuvaavasti, liikuttavastikin kirjoitat edellä sinä 18.24.
Kylläpä tosiaan hiljaisesti sinulla siellä elämä kulkee, kun ei muiden ihmisolentojen tuomaa ääntä missään. Hm, ei täällä kaupungissakaan aina kaikkialla ääniä ja meteliä ole, saatika mitään häiritsevää. Se tietysti riippuu, millaisella paikalla kaupunkia kotitalo on. Minä olen tuo, joka tänään kävin kahvilassa, kirjoitin 17.54. Sillä reissulla havaitsin muitakin ihmisiä, nuorempiakin, jotka selvästikin olivat yksinäisiä ja vain kuluttamassa aikaa. Istuskelivat ja katselivat puhelintaan. Kun näin niitä muita, se etäisesti kuin lohdutti ja antoi samaistumista, kunhan vain näin ihmisiä, saman oloisia. Tosin, liikkui kaupungilla perheitä ja pariskuntiakin, mutta yksinäiset mä helposti hoksasin. Minkähän takia ei uskalla mennä juttelemaan?
Vierailija kirjoitti:
Aivan ihanasti, koskettavasti, kuvaavasti, liikuttavastikin kirjoitat edellä sinä 18.24.
Kylläpä tosiaan hiljaisesti sinulla siellä elämä kulkee, kun ei muiden ihmisolentojen tuomaa ääntä missään. Hm, ei täällä kaupungissakaan aina kaikkialla ääniä ja meteliä ole, saatika mitään häiritsevää. Se tietysti riippuu, millaisella paikalla kaupunkia kotitalo on. Minä olen tuo, joka tänään kävin kahvilassa, kirjoitin 17.54. Sillä reissulla havaitsin muitakin ihmisiä, nuorempiakin, jotka selvästikin olivat yksinäisiä ja vain kuluttamassa aikaa. Istuskelivat ja katselivat puhelintaan. Kun näin niitä muita, se etäisesti kuin lohdutti ja antoi samaistumista, kunhan vain näin ihmisiä, saman oloisia. Tosin, liikkui kaupungilla perheitä ja pariskuntiakin, mutta yksinäiset mä helposti hoksasin. Minkähän takia ei uskalla mennä juttelemaan?
Kiitos viestistäsi. Kaupungissa näkee tietysti enemmän ihmistä. Silti ymmärrän yksinäisyyden kokemukset myös siellä. Eihän se auta, vaikka näkisi paljon ihmisiä jos yksikään ei mitenkään liity sinun elämääsi tai et puhu kenenkään kanssa tms. Itsekin joskus olin kaupungissa käymässä ja istuin penkillä miettien, että yksinäinen olen täälläkin.
Otan hieman takaisin tuossa viestissä kirjoittamaani, kun minulla on yksi läheinen ihminen joka asuu tällä seudulla. Näin näemme kuitenkin ainakin kerran tai pari viikossa. Sen unohdin mainita ja oikeastaan tuo asia on minulle tärkeä, koska jos olisin täällä ihan omillani niin en tiedä miten kestäisin enää. Saa jutella kuitenkin ja joku ihminen on elämässä. En sitä vähäksy, vaikka muuten välillä ahdistaa jopa tämä elämäni täällä.
Läheiseni kanssa jutellaan paljolti hänen jutuistaan. Minun asiani ovat oikeastaan vain minun omiani. En niistä puhu ja ne jäävät vain itselleni. Tämä joskus surullista, kun en voi niistä oikein puhua ja ei ketään kiinnosta ne jutut. Itse olen huono menemään juttelemaan muille. Puhun jos joku minulle puhuu tai ainakin yritän jotain keksiä. Liikaa se ajatus mielessä, etten halua "häiritä" ketään tai oikein uskalla lähestyä muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoittelen sitäkin, että kirjoitan miten sattuu. Ensin, että en näe ihmisiä ja sitten toisessa viestissä totean ja "muistan", että viikottain ainakin näen läheiseni. Anteeksi tämäkin. Ehkä aivoni ovat jumissa jo tosiaan, kun tätä kaikkea miettii. Silti jonkinlainen yksinäisyys ja sellainen hiljaisuus ja elämän samankaltaisuus määrittää kaikkea. Nytkin lähinnä olo, että haluaisi kuulla jotain ja olla osa jotain. Ei hukkua tähän hiljaisuuteen ja johonkin elämän pysähtyneisyyteen mikä korostuu nyt.
Ymmärrän hyvin sinua edellä 19:31, sitäkin että "sekoilit" sanomalla täydellisen yksinäinen... ei ku tapaan kerran kaks viikossa jonkun. O.k. Sekin totta, että etäältä muiden ihmisten näkeminen ei vastaa sitä, että oikeasti puhelemalla kohtaa ihmisen!
Minun mielestäni jo se, että tapaa kerran viikossa jonkun, auttaisi minua erittäin hyvin tässä yksinäisyyden kaaoksessa! Olen vaikkapa verrannut elämääni erääseen tietämääni myös hyvin yksinäiseen ihmiseen, joka kuitenkin tapaa lapsensa kerran viikossa, kun saa tältä tiettyä tarvitsemaansa apua. Elämäni jatkoa ajatellen itse olen kehitellyt ajatusta tilata jollakin lailla itselleni ihminen, jota voisin kerran viikossa livenä jutellen tavata. Se voisi olla vapaaehtoinen jostakin järjestöstä tai ihan maksettu kotipalvelu otsakkeella kahviseuraa kerran viikossa.
Edelliseen. Minäkin arvostan tämän läheiseni seuraa, vaikka toisaalta mennään hänen juttujensa mukaan ja raskasta aikaa nyt tähän liittyen. Siitä en kirjoita enempää. Samoin koen silti paljon todella raskastakin yksinäisyyden tunnetta, kun täällä "mökissäni" asun. Sen vuoksi usein juuri tuo tunne, että ei näe ketään ja katselen elämääni kuin sivusta. Sellaista pysähtynyttä elokuvaahan tämä välillä on.
Silti monesti ajattelen, vaikka läheiseni tapaan, ettei kukaan kuitenkaan tunne minua kunnolla ja tiedä esim asioita mistä pidän ja mitkä minulle tärkeitä. Sen vuoksi joskus ajattelen, että haluaisin jutella jonkun kanssa näistä jutuista. En silti ole kiittämätön. Seura auttaa, mutta silti se ei välttämättä ratkaise kaikkea jos kokee, ettei tule "nähdyksi" kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen sitäkin, että kirjoitan miten sattuu. Ensin, että en näe ihmisiä ja sitten toisessa viestissä totean ja "muistan", että viikottain ainakin näen läheiseni. Anteeksi tämäkin. Ehkä aivoni ovat jumissa jo tosiaan, kun tätä kaikkea miettii. Silti jonkinlainen yksinäisyys ja sellainen hiljaisuus ja elämän samankaltaisuus määrittää kaikkea. Nytkin lähinnä olo, että haluaisi kuulla jotain ja olla osa jotain. Ei hukkua tähän hiljaisuuteen ja johonkin elämän pysähtyneisyyteen mikä korostuu nyt.
"-- haluaisi olla osa jotain." Kauniisti sanottu. Kun luen näitä tekstejä, mulle tulee olo, että olen osa jotain, ja me jaetaan jotain yhdessä. Kiitos, kun kirjoitatte.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahoittelen sitäkin, että kirjoitan miten sattuu. Ensin, että en näe ihmisiä ja sitten toisessa viestissä totean ja "muistan", että viikottain ainakin näen läheiseni. Anteeksi tämäkin. Ehkä aivoni ovat jumissa jo tosiaan, kun tätä kaikkea miettii. Silti jonkinlainen yksinäisyys ja sellainen hiljaisuus ja elämän samankaltaisuus määrittää kaikkea. Nytkin lähinnä olo, että haluaisi kuulla jotain ja olla osa jotain. Ei hukkua tähän hiljaisuuteen ja johonkin elämän pysähtyneisyyteen mikä korostuu nyt.
"-- haluaisi olla osa jotain." Kauniisti sanottu. Kun luen näitä tekstejä, mulle tulee olo, että olen osa jotain, ja me jaetaan jotain yhdessä. Kiitos, kun kirjoitatte.
Minäkin kiitän mielessäni, kun luen muiden viestejä. Kirjoitan itsekin vaan paljon tänne, kun oikeasti nytkin on surullinen olo elämääni liittyen. Joku tunne tulee sitten, että haluaa edes kirjoittaa tänne. Kesä ei ole nyt lähtenyt hyvin käyntiin. Yleensä yritän taistella sitä tunnetta vastaan, että elämä tuntuu tosi tyhjältä, mutta nyt olen häviöllä tässä asiassa. Kesä on aina ollut itselleni arvokasta aikaa ja olen yrittänyt sen viettää mahdollisimman hyvin mitä omalla mittapuulla olen siihen pystynyt.
Laitan vielä yhden biisin. Niiden avulla elämääni paljon "järjestelen" ja kuvaan. Tämän päiväinen ehkä ajatuksella kuka minä olen ja millainen minä olen, kun välillä olen itselleni kuin joku vieras sekä kokemuksiini liittyen, kun osa minusta on kuin "kuollut" niidenkin myötä. Näitä vastaavia biisejä on tosi paljon mistä jotain aihetta elämääni otan. Typerä minä ehkä.
Chaoseum - Into my split
Jep. Seuralaisen, jos sitä esim kerran viikossakin saisi, pitäisi olla semmoinen, että kanssakäyminen ja keskustelu olisi tasapuolista, rakentavaa vuorovaikutusta. Semmoinen ei välttämättä toteudu, vaikka lähimmäinen läsnä olisikin.
Se että yksinäinen joutuu päivät pääksytysten seurustelemaan oman päänsä kanssa, on tosi kenkkua, raskasta. Heti kun ja jos siihen saa hetkeksikin muutosta, että saa livenä keskustella hyvin jonkun kanssa, huomaa miten ihan eri tavoin ajatukset omassa päässä alkavat elää ja oivaltaa aina uusia asioita. Vuorovaikutus olisi hirveän tärkeää elämässä, mutta minkäs teet, jos on aina itsekseen.
Minä en myöskään pukeudu näyttävästi. Vuosien aikana huomaan ostavani vaatteita vain sen mukaan, että ovat mukavia päällä sekä huomaamattomia. En halua erottua porukasta siinä mielessä tai mitään huomiota itseeni. Ehkä kuvittelen tällä välttyväni joiltain ikävältä kommentista esim ulkonäkööni liittyen. Ei tämä silti toimi ja saan arvostelua monesti miltä näytän. Tosi ikävääkin juttua, mutta olen melko ruma ihminen jos totuuden sanoo. Tietysti ei tarvisi sanoa jos eläisimme eri maailmassa.
Samalla minäkin tykkäisin toisaalta pukeutua erikoisesti. Nuoresta asti olen arvostanut niitä, joilla on oma tyyli. Silti minä en enää tahtoisi kulkea erikoisissa vaatteissa tai violeteissa hiuksissa, koska miettisin, että herätän liikaa huomiota. Silti joku tuollainen voisi olla se minun oikea tyylini jos pukeutuisin niin kuin tahtoisin. Nykyään olen tietysti jo tippunut lopullisesti pois muodin kärryiltäkin. En ikinä ole muotia tosin seurannut kovin paljon, mutta vaikka melko nuori olenkin niin tietyt jutut, kuten kapeat farkut yms paljastavat minut jo vähän vanhemmaksi tyypiksi. En ole ikinä leveisiin lahkeisiin tottunut. Tämä esimerkkinä.