Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Minä en ole vuosiin tykännyt enää juhannuksesta. Toki päivä se on muiden joukossa, mutta jotenkin itselleni vaikea päivä ja korostaa sitä miten elämäni on mennyt. Olen elämäni aikana viettänyt juhannuksen aina vanhempieni kanssa. Joku ehkä käsittää siitä millaista elämäni on ollut sosiaalisessa mielessä. Aikoinaan, kun kotona asuin olin aina kotona tuolloin. Ei ollut paikkaa mihin mennä tai ketään ystävää. Kotona siis olin. 

Myöhemmin aikuisuudessa asiat ovat menneet siihen, että vanhempani oikeastaan olettavat, että kun tietävät ettei minulla ole mitään suunnitelmia juhannukseen tai ystäviä muutenkaan niin tulevat sitten luokseni. Se on toisaalta ok, mutta toisaalta taas korostaa sitä asiaa, että kaikki menee taas samoin ja meilläkään ei ole useinkaan mikään paras tunnelma yhdessä. On ollut riitojakin. Eräs juhannus tosi vaikeitakin juttuja ja moni olisi jo sanonut, että nyt riittää. Kyllä minäkin silti silloin kerroin, että nyt menee yli. Näin joku sanoisi tietenkin, että vietän juhannuksen yksin sitten. Minusta ei oikein ole siihen ja näin taas kerran juhannus menee samoin kuin ennenkin. 

Seura on ok ja ymmärrän sen, ettei joillakin ole ketään. Silti samalla tunnen surua elämästäni ja siitä ettei minulla ole edelleenkään paikkaa mihin juhannuksena mennä tai yhtään ystävää ja että tämä sama asia toistuu joka juhannus samanlaisena kuin, vaikka 10 vuotta sitten erotuksena se, että koirani oli vielä tuolloin kanssani. Nyt juhannus on minulle vähän kuin jokin näytelmä, että tässä tätä keskikesän juhlaa nyt sitten vietetään ja sekin päivä menee täysin samoin kuin jokainen muukin päivä. Huvittavaakin. 

Syödään ehkä yhdessä jotain ja muuten jokainen on vähän kuin omassa maailmassaan tehden omia juttujaan. Ei meistä oikein seuraa toisillemme ole. Ei ole hilpeä ja iloista juhannusta vaan hiljainen ja hieman surullinen juhannus. Valitan tästä ja ymmärrän sen, mutta joskus kaipaisin sitä, että juhannus olisi oikeasti päivä, kun tunnen olevani elossa enkä nukkuvani. Vanhempani ovat tietyssä mielessä "nukahtaneet" jo vuosia sitten ja minä olen menossa siihen samaan suuntaan vielä jotenkin huutaen, että herättäkää joku minut vielä. Tämä kuvainnollisesti. Meistä saisi jonkun elokuvan tyylillä "hilpeä" suomalainen juhannus. Olkoon ainoa viestini juhannuksesta. 

Kuvailet hyvin ja niin osuvasti omaakin suhdetta vanhempiini. Ei meilläkään ole koskaan viihdytty eikä oikeastaan edes osattu olla toistemme seurassa, ei siis edes lapsuudessa ja jokin esim yhteinen peli- tai leffa-ilta on aivan absurdi ajatuskin. Oli siis jo tuolloin ja loma-ajat sekä juhlapyhät oli aika kammottavia koska eihän kukaan osannut olla normaalisti vaan jokainen vierasti muita, mutta samaan aikaan olisi sitten pitänyt olla just kuin joku postikortin idylliperhe. Juhlapyhiä ja lomia siis suoritettiin yhdessä koska niin kuului tehdä ja siitähän sitten seurasi pelkkiä raivareita kun kukaan ei osannut olla mieliksi muille eikä sellainen kuin kuuluisi olla.

Silti mulla, kuten sullakin on edelleen se ainoa seura omat vanhemmat. Yhdessä ei ole hyvä olla mutta ei ole yksinkään. Usein mietin kyllä sitä, ettei aikuisen ihmisen vaan ole normaaliakaan viettää aikaa tällä tavoin omien vanhempien kanssa vaan se olisi epänormaalimpaa jos niitä ristiriitoja ja muita näkemyseroja ei olisi aina ja kaikesta mikä ylipäätään tulee puheeksi. Pahemmin ei meillä mitään puhuta vaan jokainen tuusaa omiaan hiljaisuudessa kuka missäkin nurkassa kaukana toisista. Sellaisesta pitkän kaavan mukaan ruokapöydässä viihtymisestä, rupattelusta ja naurunremakoista saa vaan haaveilla eikä sellaista osaa edes kuvitella todeksi, niin absurdi ajatus sekin tällä kokoonpanolla olisi. Hilpeä juhannus (tai mikä vaan juhla) totta tosiaan.

Tuokin on niin omaa todellisuutta, että vanhemmat on (olleet aina?) kuin pystyyn kuolleita ja pian sitä on itsekin.

Tuntuu kummalta, että kesä on jo taas niin pitkällä että on juhannus. Aika menee kauhean nopeasti vaikka mitään ei tapahdu vaan elämä on kuin pysähtynyt. Ei se taida edes olla kuin olisi pysähtynyt vaan se on pysähtynyt. Jossain vaiheessa nuorempana sitä hassusti kuvittelikin, että elämä on pausella sen aikaa kun se on vääränlaista ja sitten kun se muuttuu oikeanlaiseksi ja omanlaiseksi niin elämä alkaa vasta siinä vaiheessa kulua. Aika outoakin kuinka sitä noin pystyi ajattelemaan, että aikaa on jotenkin tapetttavaksi asti ihan väärissä porukoissa ja väärien sekä joutavien asioiden parissa vietettäväksi eikä se ole mistään pois tai ettei sitä lasketa. Mihinkään ei pitänyt olla kiire vaan elämähän on edessä vielä! Ja sitten se ei ollutkaan vaan kaikki olisi pitänyt olla yhtäkkiä valmiina että loppuelämästä saisi sellaisen mitä aina ajatteli sen itsellä olevan.

Sitten tietenkin yritti hirmukiireellä saada asioita mieluisaan malliin, mutta vaikka minkä draivin vielä itsestään saikin revittyä irti (okei, saattoi olla paniikkikin) niin eihän se mihinkään toivottuun enää johtanut vaan sitä sai huomata monen oven olevan jo kiinni ja usean vain hieman enää raollaan. Sitten ne meni nenän edestä kiinni kun just alkoi vasta saada esimakua siitä millaista elämä voisi olla ja millaista sen haluaisi jatkossa olevan. Se on julmaa kuinka yhdeksi luopumiseksi elämä menee keski-ikään tullessa ja jo sitä lähestyessä. Moni asia olisi pitänytkin aloittaa ja tehdäkin jo pari vuosikymmentä aiemmin jotta niistä olisi ehtinyt nauttia pidempään kuin pienen hetken ennen kuin niistä joutuu jo luopumaan. Juoksu nyt vaikka yhtenä esimerkkinä. Sitten pitää keksiä jotain muuta/korvaavaa vaikka mikään ei ole niin mieluisaa kuin se mistä ei saanut nauttia kuin hetken vain. Siihen päälle sitten vielä se, ettei mistään enää tulekaan elämään uusia ihmisiä eikä sukulaisia vaan päinvastoin ne entisetkin lähtee pois. Osa katosi kolmekymppisenä sinne perhe-elämäänsä joka sekin jäi itseltä kokematta, osa vaan muuttui (tai sitten minä muutuin) eikä yhteistä enää ollutkaan. Osa on jo kuollut kavereistakin ja suurin osa sukulaisista. Jossain voi olla serkkuja mutta en tiedä varmaksi enkä edes heidän nimiään eikä toisaalta kiinnosta alkaa asiaa selvittämäkään. Kun ei koskaan olla tekemisissä oltu niin ei liene syytä aloittaa nytkään.

Minäkin kaipaisin niin yhteistä naurua ja sellaista ilonpitoa jollaista monilla näyttää yhdessäolo olevan. Semmoista rentoa ja hyväntuulista olemista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Join pari iltaa, niin ei tarvinnut miettiä elämäänsä thjyyttä, äsken tuli idea, että ois kiva köydä Korkeasaaressa pitkästä aikaa, mutta ei ole ketään kenen kanssa menisin,voi kun oiskin lapsenlapsia joita vois käyttää jossain, jotenkin olen alkanut kaivata isovanhemmuutta, muttä voihan sitä toinia varamummonakin, vaikka ei se ole sama asia.

Vähän samoja ajatuksia on pyörinyt mielessä.  Tuskin saan edes koskaan lapsenlapsia. Olen tietysti vähän kateellinenkin niille, joille on kertynyt paljon jälkipolvea ja sitten vielä kehuvat niillä.  Aikamoinen tehtävä päästä tästä yli, ja keskittyä muihin asioihin ja hankkia sisältöä elämään.  Ehkä hankkia joku lemmikkieläin sitten. 

Itse tiedän jääväni lapsenlapsettomaksikin koska jäin myös lapsettomaksi enkä osannut varautua yhtään tähän kuinka iso suru tämä voikaan olla. Se iski ihan kuin joku leka kun kaupan hevi-osastolla kuuntelin tomaatteja kerätessäni kahden ikäiseni (oli ylläri, luulin heitä vanhemmiksi) jälleennäkemistä jossa toinen heti kertoi tulleensa just tuplamummoksi ja saaneensa ihanan synttärilahjan jo näin vähän etuajassa vaikka 50-vuotispäivät on vasta syksyllä.

Karmaiseva reality-check koska noinhan se hyvinkin olisi itsellänikin jos elämä olisi mennyt yhtään omien tavoitteiden, suunnitelmien ja haaveiden mukaan. Aikuisia omat lapsetkin jo tässä vaiheessa olisi ja hyvin voisi olla lapsenlapsi(a)kin. Surullista ajatella kuinka mukava tämä(kin) elämänvaihe voisi olla jos elämä olisi omannäköistä. Olisi rinnalla se sama vanha tuttu puoliso jonka kanssa elettäisiin taas kaksin ja kummallakin olisi vapaa-aikaa harrastaa omiaan sekä tietenkin yhteisiä harrastuksia. Ei tuosta elämästä paljon etäämmälle tässä todellisuudessa enää pääse kun miettii että nytkin notkun jossain vauvapalstalla enkä ole käynyt koko päivänä edes ulkona.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kaipaisin niin yhteistä naurua ja sellaista ilonpitoa jollaista monilla näyttää yhdessäolo olevan. Semmoista rentoa ja hyväntuulista olemista.

Minä en enää muista koska viimeksi olisin nauranut oikein kunnolla tai olisin tuntenut oloni toiveikkaaksi. Tällaisena se elämä tulee aina jatkumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kaipaisin niin yhteistä naurua ja sellaista ilonpitoa jollaista monilla näyttää yhdessäolo olevan. Semmoista rentoa ja hyväntuulista olemista.

Joskus olen tuollaisesta päässyt osalliseksi ja se fiilis on aivan huikea joka tuntuu hyvänä olona vielä seuraavina päivinäkin. Se on jotenkin niin rentouttavaa kun saa nauraa kunnolla toisten kanssa vaikka ihan vaan tosi hölmöille jutuille ja viettää yhteistä aikaa hyvässä seurassa hyvällä fiiliksellä. Tuo vaan on ollut aina melko harvinaista herkkua joka on vielä siitä ollut kurjaa, että se on voitu viedä *naps vaan* elämästä eli vaikka olisi ollut kuinka mukavaa ja kivaa niin seuraavaa kertaa ei tule. Tai tulee toki, mutta siitä ei enää mulle kerrota vaan kuulen vasta jälkeenpäin kuinka on oltu siellä tai täällä ja taas on ollut niin kivaa.

Juhannuksesta en ota stressiä, katon suoratoistopalvelusta sarjoja yksin omaan tahtiin.

 Muuten olen yksinäinen ja odotin itselleni kanssa perhekeskeistä vanhuutta, mutta yksin nyt kumminkin olen, minun elämäni meni näin.

Älkää välittäkö: meitä juhannusta yksin tai vanhojen vanhempien kanssa viettäviä on paljon. Aion lukea kyllä salaa, kun saan oman hetken. Ostin pakastimeen myös jäätelöä. Kun lähtevät, lämmitän saunan - ja kun aamulla herään eivätkä vielä ole täällä, käyn uimassa. Varastan sikamaisen itsekkäästi noita omia hetkiä. Kaipaisin minäkin ystäväpiiriä ja rentoutta, naurua, ajatusten vaihtoa, mutta kun sitä ei ole, olen alkanut facebookissa seuraamaan sellaisia sivuja, jotka saavat minut nauramaan. Huomaan, että piristyn jo siitä, kun saan itsekseni nauraa räkänä ääneen jotakin videota. Hyvää jussia kaikille! Tästäkin selvitään taas

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kaipaisin niin yhteistä naurua ja sellaista ilonpitoa jollaista monilla näyttää yhdessäolo olevan. Semmoista rentoa ja hyväntuulista olemista.

Voisinpa kuulua johonkin mukavaan ja rentoon seurueeseen, jossa en tuntisi olevani se ulkopuolinen.  Niin on käynyt usein, ja sitten jättäydyin pois.  Sukulaisetkaan eivät oikein kiinnosta enää, kun he vain kehuvat itseään ja samalla mitätöivät aikaansaannoksiani.  Viimeinen pisara oli, kun yksi alkoi röyhkeästi kuulustella yksityisasioitani. Järkytyin, ja yritin vain jotain selitellä.  Nyt on tavallaan vapauttavaakin, kun ei tarvitse kenellekään selitellä mitään.

Nauran kyllä ääneen hassuille sattumille vaikka netissä tai jollekin elokuvakohtaukselle.  Tai joskus hymyilen itsekseni, kun joku huvittava juttu muistuu mieleen, enkä tietenkään voi siitä kenellekään kertoa. Joku voi tietysti tulkita nämäkin reagoinnit väärin ja luulla vaikka mitä. 

Ei ole mitään varsinaisia suunnitelmia juhannukseksi tai kesälomalle. Tai jos saunaa, uimista ja mitä sitä söisi ei lasketa. Ehkä joku kesäteatteri ja yhden yön yli jossain Suomessa yksinään katsomassa kaupunkia ja jotain mitä siellä nyt olisi nähtävää. Koti pitäisi siivota, kun sitä ei ole oikein jaksanut pitkään aikaan tehdä. Aika yhdentekeviä suunnitelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Join pari iltaa, niin ei tarvinnut miettiä elämäänsä thjyyttä, äsken tuli idea, että ois kiva köydä Korkeasaaressa pitkästä aikaa, mutta ei ole ketään kenen kanssa menisin,voi kun oiskin lapsenlapsia joita vois käyttää jossain, jotenkin olen alkanut kaivata isovanhemmuutta, muttä voihan sitä toinia varamummonakin, vaikka ei se ole sama asia.

Vähän samoja ajatuksia on pyörinyt mielessä.  Tuskin saan edes koskaan lapsenlapsia. Olen tietysti vähän kateellinenkin niille, joille on kertynyt paljon jälkipolvea ja sitten vielä kehuvat niillä.  Aikamoinen tehtävä päästä tästä yli, ja keskittyä muihin asioihin ja hankkia sisältöä elämään.  Ehkä hankkia joku lemmikkieläin sitten. 

Itse tiedän jääväni lapsenlapsettomaksikin koska jäin myös lapsettomaksi enkä osannut varautua yhtään tähän kuinka iso suru tämä voikaan olla. Se iski ihan kuin joku leka kun kaupan hevi-osastolla kuuntelin tomaatteja kerätessäni kahden ikäiseni (oli ylläri, luulin heitä vanhemmiksi) jälleennäkemistä jossa toinen heti kertoi tulleensa just tuplamummoksi ja saaneensa ihanan synttärilahjan jo näin vähän etuajassa vaikka 50-vuotispäivät on vasta syksyllä.

Karmaiseva reality-check koska noinhan se hyvinkin olisi itsellänikin jos elämä olisi mennyt yhtään omien tavoitteiden, suunnitelmien ja haaveiden mukaan. Aikuisia omat lapsetkin jo tässä vaiheessa olisi ja hyvin voisi olla lapsenlapsi(a)kin. Surullista ajatella kuinka mukava tämä(kin) elämänvaihe voisi olla jos elämä olisi omannäköistä. Olisi rinnalla se sama vanha tuttu puoliso jonka kanssa elettäisiin taas kaksin ja kummallakin olisi vapaa-aikaa harrastaa omiaan sekä tietenkin yhteisiä harrastuksia. Ei tuosta elämästä paljon etäämmälle tässä todellisuudessa enää pääse kun miettii että nytkin notkun jossain vauvapalstalla enkä ole käynyt koko päivänä edes ulkona.

Ymmärrän surusi. Tiesitkö, että lapsettomien yhdistys Simpukalla on tietoa, toimintaa ja vertaistukea myös lapsenlapsettomille, ja muutenkin lopullisesti lapsettomille (sydänsimpukat). Lapsettomuuden syy voi olla myös elämäntilanne, ei tarvitse olla lääketieteellinen syy. Sieltä saattaa löytyä myös uusia tuttavuuksia tai jopa ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kaipaisin niin yhteistä naurua ja sellaista ilonpitoa jollaista monilla näyttää yhdessäolo olevan. Semmoista rentoa ja hyväntuulista olemista.

Voisinpa kuulua johonkin mukavaan ja rentoon seurueeseen, jossa en tuntisi olevani se ulkopuolinen.  Niin on käynyt usein, ja sitten jättäydyin pois.  Sukulaisetkaan eivät oikein kiinnosta enää, kun he vain kehuvat itseään ja samalla mitätöivät aikaansaannoksiani.  Viimeinen pisara oli, kun yksi alkoi röyhkeästi kuulustella yksityisasioitani. Järkytyin, ja yritin vain jotain selitellä.  Nyt on tavallaan vapauttavaakin, kun ei tarvitse kenellekään selitellä mitään.

Nauran kyllä ääneen hassuille sattumille vaikka netissä tai jollekin elokuvakohtaukselle.  Tai joskus hymyilen itsekseni, kun joku huvittava juttu muistuu mieleen, enkä tietenkään voi siitä kenellekään kertoa. Joku voi tietysti tulkita nämäkin reagoinnit väärin ja luulla vaikka mitä. 

Omia ajatuksia tähän. Minäkin olen etäinen suvustani. Monet sukulaiset niitä jotka kehuvat itseään tai lapsiaan. Heillä menee yli jo se kaikki. Isovanhempani hautajaisissa lähes tuntemattomat sukulaiset joita olin nähnyt kerran tai kaikkia en koskaan alkoivat tenttaamaan opinnoistani ja elämästäni. Kaikki kyseltiin ja minä en voinut edes paljastaa olevani työtön ja sillä hetkellä en opiskellutkaan mitään. Näin piti kaunistella jo elämääni. Huipennus oli, kun eräs ihmetteli miksi äitini muutti lähemmäs minua ja sanoi, että etkö siellä yksin pärjää. En osannut sanoa mitään ns syynä äitini muuttoon olivat työjutut. Tuo hetki jäi mieleeni ja en oikeastaan halua enää nähdä tuota ihmistä. On julmaa hautajaisissa tuollaista sanoa ja toisten elämää arvostella. 

Nyt sitten pari sukulaista kuoli tässä vähän aikaa sitten ja minulle tai vanhemmilleni eivät viitsineet edes asiasta ilmoittaa, vaikka varsinkin yhden sukulaisen kanssa ollaan oltu yhteyksissä. Silti ns nuorempi polvi unohti meidät. Sitten vasta, kun eräs mummuni sukulainen kysyi heiltä, että tiedetäänkö me asiasta niin paljastui ettei he ole ilmoittaneet ja tämä vanhempi sukulainen otti puhelin käteen ja soitti. Selvitti vielä numeronkin ja kiitollinen olen. 

Silti hautajaiset jo parin kohdalla pidetty ja vain yhden adressin ehdittiin lähettää. Ei hautajaisiin enää näin nopeasti, vaikka yksikin oli edesmenneen mummuni ystävä ja tärkeä ihminen. Olisi voinut ajatella hautajaisiin menoa. Tuntui vähän pahalta kyllä, kun tuokin porukka isovanhempieni hautajaisissa ja meillä eivät edes ilmoita omista läheisistään. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kaipaisin niin yhteistä naurua ja sellaista ilonpitoa jollaista monilla näyttää yhdessäolo olevan. Semmoista rentoa ja hyväntuulista olemista.

Minä en varmaan lapsuuden jälleen ole oikein ikinä tuntenut olevani osa mitään tai ikinä ollut porukassa missä olisin saanut olla oma itseni ja rennosti nauraa ja olisi ollut hyvä tunnelma. Ihan vieras ajatus itselleni tuo. Toisaalta mistä sitä porukkaa olisi voinut edes olla, kun ei ollut ketään. Lähes yksin olin. Joku jutteli koulussa välillä. 

Sanoin kaipaan silti itsekin sitä, että saisin kokea jotain tuollaista. Hymyilen joskus itsekseni  katsoessani jotain elokuvaa tai jotain muuta mistä tulee hetkeksi hyvä fiilis. Tai muistaessani jonkin hyvän asian vuosien takaa. Nauran todella harvoin. En oikein enää edes osaa nauraa. Joskus vuosia sitten eräässä koulutuksessa oli kiva porukka ja he mukavia ihmisiä Varsinkin eräs heistä tosi iloinen ihminen ja nauroi paljon. Minäkin yritin sitten "opetella" taas nauramaan uudestaan. Tuntui oudolta nauraa niin paljon. Vieläkään en osaa nauraa ehkä niin kuin joku muu ja en muista nauruani, kun nauran niin harvoin. 

Itkuinen ja surullinen olo jo aamusta, onn niin orpo olo, se riittää jo itkuun.

Ettekö te naura edes kun katsotte jotain hauskaa sarjaa tai luette koomista kuvausta jossain kirjassa? Itse räkätin oikein makeasti viimeksi eilen Arrested development-sarjaa katsoessani.

Oli osuvia kirjoituksia, missä sukulaiset utelevat asioita vailla hienotunteisuutta.  Varsinkin, jos itsellä on ollut vastoinkäymisiä ja tieto jotenkin kantautunut jonkun korviin.  Joskus joku sukulainen saattaa jopa oikein nauttia, kun ajaa toisen melkein seinää vasten ja alkaa kuulustelemaan.  Eihän sukulaisilta saisi edes tukea, vaikka sitä tarvitsisi. Minulla ovat juuri sellaisia, että vain syyttelevät: mitäs teit niin, m i n ä en ainakaan sillä tavoin toimi.   Siksi pidän etäisyyttä niin paljon kuin mahdollista. 

Yksinäinen ihminen on tavallaan suojaton, jos hänelle sattuu ikäviä naapureita.  Pidetään outona, vaikka olisi kunnollinen ja eläisi hiljaa ja vaatimattomasti.  Ei tarvitse olla kuin yksi ilkimys, joka aloittaa mustamaalauksen. Tietää, että yksinäisen kimppuun on helppo hyökätä.  Kummallista, että nämä pahikset saavat usein tukijoukkoja tähän.  Kokemusta on. 

Vierailija kirjoitti:

Ettekö te naura edes kun katsotte jotain hauskaa sarjaa tai luette koomista kuvausta jossain kirjassa? Itse räkätin oikein makeasti viimeksi eilen Arrested development-sarjaa katsoessani.

Minä harvoin edes hymyilen millekään. Olen ollut vuosikausia kokonaan yksinäni, joten tällaiset alkujaan muille ihmisille osoitettavat ilmeet ovat jääneet käytöstäni. En kyllä ennenkään ollut mikään ilmehtijä, ja sain siitä joskus moitteitakin. Huumorintajun yms. puutteesta ei ole kyse, mutta naama vain ei liiku.

Muutama viikko sitten otin katsellakseni tuon sarjan, kun olin nähnyt sen saamia, erinomaisia arvosteluja. Ihan viihdyttävää katseltavaahan tuo oli, mutta mikä ihme siinä on hauskaa? Mille sinä nauroit? 

Lopetin muuten katselemisen neljännen kauden alkuun. Kaikki hahmot olivat muuttuneet tylsiksi ja ilkeiksi, eikä meno muutenkaan ollut enää kiinnostavaa.

Vierailija kirjoitti:

Itkuinen ja surullinen olo jo aamusta, onn niin orpo olo, se riittää jo itkuun.

Yritin aloittaa siivoamista, mutta ei siitäkään tullut mitään kun mietin miksi siivoaisin, eihän kukaan koskaan näe onko minulla siistiä vai ei, ei yhtään sukulaista ole joka kävisi minun luonani, tänään on ihmeen vaikea olo taas kerran, ryven itsesäälissä