Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

No jopas ei sormet pysyneet ajatuksen perässä ollenkaan. Lisään vielä senkin, että olisi oikeasti ollut aika tosi kiva "säpinöidä" jossain vaiheessa elämää sen 30-40-vuotiaankin kumppanin kanssa. Mieluiten tietysti ihan yhden ja saman kaikissa ikäkausissa ja elämänvaiheissa, mutta ainakin edes jonkun kanssa. Nyt jäi kokonaan kokematta tuo ehkä paras ikä ja elämänvaihe kun ei ole enää ihan kakara mutta ei vielä keski-ikäinenkään. Siis muullakin tapaa kuin vain tuollaisessa parisuhdemielessä. Nyt sitten tulikin jo uusi ajatus ihmeteltäväksi että voisiko ihminen olla vaikka 20 vuotta masentunut ilman että sitä kukaan huomaa (no yksinäisellä ei niitä moisten huomaajiakaan ole eli se mahdollinen selittäjä ilmaantuikin ihan heti) ja toisaalta kun kuitenkin on ihan asiansa hoitava ja töissäkin (pätkissä tosin) käyvä ihminen. Jotenkin tuli nyt tunne että saatan alkaa ymmärtää niitä kaikki villiintyjiä jotka hankkii tässä iässä sen prätkän. Se tästä vielä puuttuikin, viidenkympin villitys. Huoh.

Minusta yksinäisyys tarkoittaa just sitä, että ei ole sukulaisia,lähiomaisia, ei niin kun kuulu mihinkään porukkaan. Kukaan ei odota sinua mihinkään eikä kukaan ole sinusta huolissaan jos sinua ei näy viikko kausiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monenlaista on taas ollut mielen päällä ja ehkä ihan nyt uusimpana nämä nykyiset mielialanvaihtelut. En tiedä millaista se raskaana olevilla on enkä tosiaan raskaana ole, mutta miten voi vaihtua fiilis ihan silmänräpäyksessä ja ihan ilman mitään (näkyvää/huomattavaa) syytä. Aamulla olin ensin ihan normituulella ja lähdin lenkille jossa varmaan pääsin sitten johonkin flow-tilaan koska tuntui niin hyvältä liikkua ja oikein nautin kun otti kunnolla kinttuihin ja pakaroihin tuo normaalia paljon mäkisempi maasto. Oli miltei euforinen olo kun tulin kotiin, tai no, ainakin tosi kiva fiilis kuitenkin. Sitten kävin suihkussa ja laitoin lounasta ja söin jonka jälkeen olikin sitten oikein kunnon känkkäränkän vuoro eli taas tuli vittusaatananperkeleet ihan tuosta noin vaan ja vähän (okei paljon) ihmettelin itsekseni, että mikä se nyt riepoo. Ei ollut mitään syytä, mutta niin vaan kierrokset nousi sekunnissa ihan järkkyyn raivariin asti.

Sitten tyyntyi olo vaikka tuon jälkeen on kaikki ärsyttänytkin ihan kympillä. Seuraavaksi varmaan on vuorossa sitten itkut tai uusi raivari.

Tuossa on yksi mikä mietityttää ja toinen on sitten ikä tai siis muiden ikä ja miten oma ikä on yhdistettävissä jos nyt edes näin teorian tasolla ajattelisi, että olisi jossain vaiheessa vielä jotain säpinää jonkun miehen kanssa. Tuntuu niin kummalta, että ihan yhtäkkiä onkin tilanteessa ettei kaikki olekaan tavallaan oikean / sopivan ikäisiä. Ei nyt sillä, että nuorena olisi mitään pappoja ajatellutkaan mutta eipä nekään tykö tulleet, mutta siis silloin piti 35-40-vuotiaitakin tosi vanhana ja nyt sitten onkin tilanne että nuo tuon ikäiset onkin ihan kuin yhtäkkiä liian nuoria. Joo, ikä on vaan numero mutta kyllähän sitä on ihan ikäloppumummeli jonkun 30-vuotiaan silmissä eikä se tietenkään väärin tai epänormaalia olekaan. Sen sijaan se on väärin ja epänormaalia ettei missään vaiheessa ole elänyt sitä sellaista ikää/aikaa jolloin nuo 30-40-vuotiaat olisi ollut oikean / sopivan ikäisiä. Nyt sitten yhtäkkiä pitäisi katsella jotain +50-vuotiaita (eli omanikäisiä) mutta eihän sitä oikein edes ymmärrä miltä sen ikäinen mies näyttää. Helpommin hahmottaisi tämänkin asian jos olisi joko vanhentunut yhtä matkaa oman puolison (ja kummankin kaverien ) kanssa tai sitten olisi ollut sitä säpinää ensin nuorena omanikäisten kanssa, sitten noiden 30-40-vuotiaiden ja sitten +40-vuotiaiden ja nyt sitten olisi +50-vuotiaat omanikäisiä. Tässäkin suhteessa elämä on jäänyt ihan elämättä ja sitä on jäänyt jonnekin reilun parin vuosikymmenen taa eli elämästä on oikeasti hävinnyt pari vuosikymmentä ihan kokonaan johonkin. Eikä tällä menolla lie pelkoa siitä etteikö häviäisi seuraavakin ja sitten sitä alkaakin olla jo toinen jalka haudassa. Harmittaa hirveästi että elämästä on mennyt niin iso osa jo haaskuun ja elämä muutenkin on jo varmasti yli puolen välin. Sekin vielä, ettei se loppuosa ole missään tapauksessa yhtä hyvää mitä alkuosa tai vaikka ihan nykyhetkikin. Itseasiassa aika ahdistava ja masentava juttu vaikka joku masennus kai tässä on jo valmiiksi. Ainakin lamaannus.

Onko sulla vaihdevuodet alkaneet, noi mielialanvaihtelut sopisi siihen. Nukutko hyvin? Kolottaako?

No varmaan on nekin jo alkaneet vaikka ekana oli mielessä ajatus, että eihän ne nyt vielä tässä iässä ala oireilemaan.. Sitä ei tajua eikä sisäistä oikein mitenkään että on jo oikeasti viisikymppinen. Nyt kun kysyit niin onhan tässä tosiaan kaikenlaista kolotusta ollut jo parin (vai muutaman?) vuoden ajan mutta sitä on niin tottunut olemaan tekemättä mistään mitään numeroa koska eihän näistä(kään) voi kenenkään kanssa jutella. Sitä vaan sietää ja sopeutuu, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Jotenkin vaan taas alkaa riepomaan tämä ainainen sopeutuminen, sietäminen ja kelpuuttaminen eli tuntuu kuin ei koskaan olisi saanut valita mitään eikä varsinkaan ns parasta päältä tai sitä mitä miellyttää eniten. Jo lapsena oli aina odotettava että muut menee ensin ja oma vuoro on sitten vikana. Ja pitää olla tyytyväinen siihen mitä saa (eli muilta jää) eikä saa olla odottamassa ja vaatimassa enempää ja parempaa. Sitä on kuin olisi aina vaan katsonut sivusta muiden elämistä kunnes sitten ei enää ollut sitäkään. 

Noista mielialanvaihteluista. Eilen tuli päivällä joku vanha mirja pyykön ohjelma enkä sitä niinkään katsonut, mutta telkkari oli päällä joten kuuntelin sivukorvalla sitä kun olin keittiössä. Siinä sitten kerrottiin kuinka haastateltavan isällä oli ekan vaimon kanssa oliko 9 lasta ja sitten tuli vielä 8 lisää toisen vaimon kanssa (saattoi olla toisinkin päin) ja sitten isä teki jotain.. Se siis meni ohi mitä oikeasti tapahtui, koska sain aivan hervottoman hepulin siitä ajatuksesta, että sitten isä meni ja lasautti aivonsa navetan seinälle. Joo, melkoisen musta huumorintajuni on tummunut vaan entisestään. Mutta tätä tämä siis on. Sitä alkaa hihittämään omille huonoille jutuilleen ja saattaa jopa tuolla ihmisten ilmoillakin hymyillä kuin mielipuoli tai sitten pillahtaa itkuun tai ainakin liikuttuu kyyneliin asti jostain mitä näkee. Yhdessä vaiheessa aiemmin oli sen jatkuvan raivon aika ja välillä jo mietin että noinko sitä käyn vielä jonkun kimppuun.  Silloin ei pahemmin tehnyt mieli mennä mihinkään vaan oli parempi pysyä visusti neljän seinän sisällä.

Kesämekoista. Vuosien varrella on kertynyt melkoinen määrä ja hävettää myöntää edes näin sitä, että suurin osa ei ole ollut kertaakaan päällä ja osassa saattaa olla jopa kaikki laputkin vielä kiinni. Osa on tullut ostettua jopa sovittamatta, koska niin nätti malli tai kangas tai jotain. Syy löytyi aina. Ihan arkisia noista suurin osa on eikä nyt yksikään mikään juhla- tai bilemekko mutta ehkä kuitenkin sitä ns parempaa seppälää eikä ihan korjasto- tai kauppareissuvaate. Tai miksei, saisi varmaan ainakin katseita kun paikallisessa lähikoossa pistelisi menemään oikein räväkän värisessä hieman ehkä eläinhenkisen kuosin omaavassa liehuhelmassa. Missä ihmeessä mä tuotakin kuvittelin käyttäväni?!

Nyt sitten vähän alkaa arveluttamaan monen muunkin mekon kohdalla, että noinkohan ne jää ikuisesti kaappiin ja käyttämättä. Arkisuuden lisäksi nuo melko ajattomia monella tapaa eikä mitään nuorisomuotia mutta silti sitä miettii että onko ne sitten kuitenkin väreiltään ja kuoseiltaan vähän turhan nuorekkaita tällaiselle täti-ikäiselle. Varmasti sitä näyttää aivan tantalta mutta vielä pahempaa on jos näyttää tantalta joka kuvittelee olevansa jotenkin ikinuori ja hemaiseva joka on pukeutunut oman nuoruutensa vaatteisiin. Toisekseen sekin on ihan mahdollista ettei noista yhdessäkään tunne oloaan hyväksi saati edes normaalilla tavalla itsevarmaksi eli vaikka unohtaisi kaikki moiset edellä mainitsemani jutut niin silti tuollaisessa koltussa se jo muutenkin maata laahaava itsevarmuus kaivautuisi hiekkaan. Eikä enää voisi olla normaalin huomaamaton vaan todennäköisesti saisi ainakin jonkun katseen. Ei välttämättä tosiaan hyvän, mutta katseen kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kipeänä, taas. Muuten aivan sama eikä tässä sairastaessa mitään menetä tai missaa mutta kipeänä on tavallistakin kurjempi olla yksin ja yksinäinen. Tulee aina jossain vaiheessa kauhea itsesääli ja siinä rypeminen, kun kaipaa niin kauheasti sitä että olisi elämässä joku joka edes vähän huolehtisi ja hoivaisi.

Terveenä sitä jaksaa vielä jotenkin olla vahva ja pärjäävä mutta kipeänä se on liikaa. Tämä on varmasti tosi tyhmää ja lapsellista mutta jostain syystä aloin hyräilemään itselleni sitä karhunpoika sairastaa -laulua ja sitten tuli hirmuinen itku ja ikävä lapsuutta ja sitä että joku vähän edes silittäisi päätä ja sanoisi, että pian on parempi olla. Ihan kun ei jo muutenkin olisi tarpeeksi räkäinen ja limainen olo.

Tuttu juttu - olin varmaan 30v ja keskikesällä sain kuumeen. Itsesäälissä piehtaroin surkeana kotona. Yks kaks isosisko tuli jäätelöpaketin kanssa kylään, oli työreissulla meillä päin ja oli käynyt mun työpaikalla. Taudin kärsimys puolittui oitis.

Asiaa ei varmaan kannattaisi eikä oikeastaan ehkä olisi tarpeenkaan vertailla mutta jäin miettimään, että kumpi mahtaisi olla kurjempaa. Se, että elämässä näennäisesti ja teoriassa on ihmisiä mutta kenenkään kanssa ei pidetä mitään yhteyttä eikä minkäänlaista apua tai muutakaan olisi odotettavissa keneltäkään missään tilanteessa vaiko se, ettei elämässä ole kerrassaan ketään sen paremmin teoriassa kuin käytännössäkään.

Lopputuloshan on molemmissa tilanteissa tasan sama. Toisaalta se täysin yksinäinen ei voi edes elätellä sitä toivoa, että joku olisi huolissaan ja vaikka kauheaa sekin on, niin aika hirveää on varmasti sekin että jossain takaraivossa elättelee turhaa toivoa ja pettyy toistuvasti.

Ei näitä vaan pitäisi miettiä yhtään. Tuntuu taas niin pahalta, että osa meistä saa tällaisen kohtalon että ketään ei ole eikä keneenkään voi missään tilanteessa turvautua millään tavalla. Tämä on niin musertavaa, raskasta ja ahdistavaa sekä aika pelottavaakin. Olla ihan yksin tässä maailmassa. Onneksi on edes tämä palsta tai oikeastaan tämä ketju että on edes jotain "tuttuja" joiden kommentteja saa lukea ja kenelle saa omia mietteitäänkin jakaa. Näin pieni asia on lopulta aika tosi iso juttu jos yhtään alkaa asiaa miettimään. Surullista sekin mutta nyt tuntuu olevan aivan kaikki eli on taas joku alakulon aktiivivaihe päällä ja sitä vaan itkeä tihrustaa jatkuvasti ellei sitten raivoa yksinään.

Mulla on juuri sellainen tilanne, että elämässä kyllä periaatteessa on ihmisiä, eli en ole totaalisen yksinäinen, mutta ei kyllä ole ketään, joka tulisi avuksi tiukassa tilanteessa. En myöskään ole kenellekään se, jolle kerrottaisiin omista vaikeuksista. Mielelläni olisin avuksi muille myös. Olen semmoinen "joskus ja jouluna" -ihminen, johon voi pitää kevyesti yhteyttä silloin, jos ei ole mitään tähdellisempää. Monet entiset läheiset ystävät löytävät aikaa kerran pari vuodessa muutaman viestin lähettämiseen. Tämä ei ole samanlaista yksinäisyyttä kuin se, ettei olisi yhtään ihmiskontaktia ei tietenkään. On tämä parempi, kuin ettei olisi ketään. Mutta se on kyllä totta, että tulee siedettyä aika huonoa kohtelua muilta juuri siksi, että edes joku kontakti säilyisi.

Vierailija kirjoitti:

Kesämekoista. Vuosien varrella on kertynyt melkoinen määrä ja hävettää myöntää edes näin sitä, että suurin osa ei ole ollut kertaakaan päällä ja osassa saattaa olla jopa kaikki laputkin vielä kiinni. Osa on tullut ostettua jopa sovittamatta, koska niin nätti malli tai kangas tai jotain. Syy löytyi aina. Ihan arkisia noista suurin osa on eikä nyt yksikään mikään juhla- tai bilemekko mutta ehkä kuitenkin sitä ns parempaa seppälää eikä ihan korjasto- tai kauppareissuvaate. Tai miksei, saisi varmaan ainakin katseita kun paikallisessa lähikoossa pistelisi menemään oikein räväkän värisessä hieman ehkä eläinhenkisen kuosin omaavassa liehuhelmassa. Missä ihmeessä mä tuotakin kuvittelin käyttäväni?!

Nyt sitten vähän alkaa arveluttamaan monen muunkin mekon kohdalla, että noinkohan ne jää ikuisesti kaappiin ja käyttämättä. Arkisuuden lisäksi nuo melko ajattomia monella tapaa eikä mitään nuorisomuotia mutta silti sitä miettii että onko ne sitten kuitenkin väreiltään ja kuoseiltaan vähän turhan nuorekkaita tällaiselle täti-ikäiselle. Varmasti sitä näyttää aivan tantalta mutta vielä pahempaa on jos näyttää tantalta joka kuvittelee olevansa jotenkin ikinuori ja hemaiseva joka on pukeutunut oman nuoruutensa vaatteisiin. Toisekseen sekin on ihan mahdollista ettei noista yhdessäkään tunne oloaan hyväksi saati edes normaalilla tavalla itsevarmaksi eli vaikka unohtaisi kaikki moiset edellä mainitsemani jutut niin silti tuollaisessa koltussa se jo muutenkin maata laahaava itsevarmuus kaivautuisi hiekkaan. Eikä enää voisi olla normaalin huomaamaton vaan todennäköisesti saisi ainakin jonkun katseen. Ei välttämättä tosiaan hyvän, mutta katseen kuitenkin.

Olen oppinut sen, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Laita päälle ne mekot! Sä pidät niistä, ja olet varmasti niissä upea. Saat pukeutua kauniisti, ei siihen tarvitse halea lupaa miltään komitealta.

Vierailija kirjoitti:

Innostuin keväällä ostamaan kivan kesämekon, ajatuksena uskaltautua kesällä lavatansseihin maaseudulle.  En ole kyllä aikoihin käynyt sellaisissa, eikä ole aavistustakaan, minkälaista siellä nykyään olisi. Hallitsen kyllä tyydyttävästi perinteiset tanssit. 

Nyt alkoi arveluttamaan, kehtaako keski-ikäinen ja tavallisen näköinen nainen mennä yksinään lavatansseihin. Siellähän on tietysti enimmäkseen pariskuntia tai omia porukoita. Voisihan sivummalla kait seurata muiden menoa ja poistua sitten huomaamatta.  Jos uskallusta puuttuu, jätän mekon keräykseen. Onneksi ei ollut kallis.

Viime kesänä uskaltauduin lavatansseihin. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan. En siis edes missään perinteisessä seuranhakumielessä. Enemmän ja eniten siksi, että seinät olivat tulossa päälle. Välillä ne vain tulevat. On puhelin, mutta kenelle sillä soittaisi. Enkä minä edes osaa tanssia. Tavallaan onneksi tuolla lähimmällä lavalla oli esiintyjänä yksi näistä vielä kiertävistä "vanhan kaartin" tähdistä. Ajattelin, että aina voi vedota siihen että tuli lähinnä katsomaan artistia. 

Tavallaan siitä tuli ihan hyvä ilta. Väkihän siellä on näemmä aikalailla vakiporukkaa tai eri lavoilla kiertäviä, keskenään olevia vakiporukoita ja sitten niitä, jotka tanssivat ihan harrastuksena ja ovat paikalla lähinnä tanssiakseen eri ihmisten kanssa ja oikeassa ympäristössä. Pari oikeasti jo vanhempaa miestiä kävi minuakin hakemassa, eivät säikähtäneet kun sanoin etten yhtään osaa, valitsivat sitten vain sellaisen kappalevälin, että amatöörikin sai mentyä mukana kun toinen, se osaava, vei ja vähän neuvoi. Tuli sellainen lämmin olo, kun siinä jutteli ja minulle juteltiin, kuin ihmiselle. Kolmen kappaleen jälkeen palauttivat minut nätisti takaisin seinän viereen ja jatkoivat seuraavien pariin. Hyvä niin, on aina kiva jos ihmisellä on tuollaisia itselleen mukavia asioita elämässään.

Ne on niin harvassa sellaiset tilanteet ja tilaisuudet, joihin voi mennä luontevasti olemaan yksin. Elokuvissa tykkään käydä. Yleensä kyllä niissäkin koetan välttää sellaisia viikonloppuiltojen näytöksiä tai muita sellaisia ajankohtia, joista tietää että ne ovat sellaisia aikoja joina siellä on juuri niitä söpösteleviä pariskuntia tai iloisia ystäväporukoita. 

Olen miettinyt seinän maalaamista iloisen väriseksi. Jotenkin muka kauhean iso päätös. Sitten mietin, että mitä väliä sillä on, jos tulee ruma seinä. Laitetaanko sitten aikanaan hautakiveen, että tässä lepää X.Y. Hän maalasi kerran seinän ruman väriseksi?

Minulle ei tapahdu juuri mitään, mutta edellispäivänä tapahtui, tai oikeastaan sattui. Jouduin tieliikenneonnettomuuteen. Väistämisvelvollinen ajoi päisin minua suojatiellä. Lensin asfalttiin, mutta kuin ihmeen kaupalla sain vain naarmun ja mustelmia. Autoilija alkoi heti syyttämään minua. Sanoin että, poliisi kyllä sanoo sinulle ansiosi. Sivullinen soitti poliisit ja piti huolta seuraamalla vointiani, itse olin liian järkyttynyt toimimaan. Päälleajajalle oli tärkeämpää vain se että kumpi törppöili. Ei edes kysynyt loukkasinko. Poliisi tuli ja näytti hänelle kärkikolmion ja sanoi että katso hyvä ihminen; sinä olit väistämisvelvollinen. Sakot sai ja todennäköisesti ajo-oikeus häneltä lähti. Kiitos sivullisille, kun soititte apua ja kun tarjouduitte auttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kipeänä, taas. Muuten aivan sama eikä tässä sairastaessa mitään menetä tai missaa mutta kipeänä on tavallistakin kurjempi olla yksin ja yksinäinen. Tulee aina jossain vaiheessa kauhea itsesääli ja siinä rypeminen, kun kaipaa niin kauheasti sitä että olisi elämässä joku joka edes vähän huolehtisi ja hoivaisi.

Terveenä sitä jaksaa vielä jotenkin olla vahva ja pärjäävä mutta kipeänä se on liikaa. Tämä on varmasti tosi tyhmää ja lapsellista mutta jostain syystä aloin hyräilemään itselleni sitä karhunpoika sairastaa -laulua ja sitten tuli hirmuinen itku ja ikävä lapsuutta ja sitä että joku vähän edes silittäisi päätä ja sanoisi, että pian on parempi olla. Ihan kun ei jo muutenkin olisi tarpeeksi räkäinen ja limainen olo.

Tuttu juttu - olin varmaan 30v ja keskikesällä sain kuumeen. Itsesäälissä piehtaroin surkeana kotona. Yks kaks isosisko tuli jäätelöpaketin kanssa kylään, oli työreissulla meillä päin ja oli käynyt mun työpaikalla. Taudin kärsimys puolittui oitis.

Asiaa ei varmaan kannattaisi eikä oikeastaan ehkä olisi tarpeenkaan vertailla mutta jäin miettimään, että kumpi mahtaisi olla kurjempaa. Se, että elämässä näennäisesti ja teoriassa on ihmisiä mutta kenenkään kanssa ei pidetä mitään yhteyttä eikä minkäänlaista apua tai muutakaan olisi odotettavissa keneltäkään missään tilanteessa vaiko se, ettei elämässä ole kerrassaan ketään sen paremmin teoriassa kuin käytännössäkään.

Lopputuloshan on molemmissa tilanteissa tasan sama. Toisaalta se täysin yksinäinen ei voi edes elätellä sitä toivoa, että joku olisi huolissaan ja vaikka kauheaa sekin on, niin aika hirveää on varmasti sekin että jossain takaraivossa elättelee turhaa toivoa ja pettyy toistuvasti.

Ei näitä vaan pitäisi miettiä yhtään. Tuntuu taas niin pahalta, että osa meistä saa tällaisen kohtalon että ketään ei ole eikä keneenkään voi missään tilanteessa turvautua millään tavalla. Tämä on niin musertavaa, raskasta ja ahdistavaa sekä aika pelottavaakin. Olla ihan yksin tässä maailmassa. Onneksi on edes tämä palsta tai oikeastaan tämä ketju että on edes jotain "tuttuja" joiden kommentteja saa lukea ja kenelle saa omia mietteitäänkin jakaa. Näin pieni asia on lopulta aika tosi iso juttu jos yhtään alkaa asiaa miettimään. Surullista sekin mutta nyt tuntuu olevan aivan kaikki eli on taas joku alakulon aktiivivaihe päällä ja sitä vaan itkeä tihrustaa jatkuvasti ellei sitten raivoa yksinään.

Mulla on juuri sellainen tilanne, että elämässä kyllä periaatteessa on ihmisiä, eli en ole totaalisen yksinäinen, mutta ei kyllä ole ketään, joka tulisi avuksi tiukassa tilanteessa. En myöskään ole kenellekään se, jolle kerrottaisiin omista vaikeuksista. Mielelläni olisin avuksi muille myös. Olen semmoinen "joskus ja jouluna" -ihminen, johon voi pitää kevyesti yhteyttä silloin, jos ei ole mitään tähdellisempää. Monet entiset läheiset ystävät löytävät aikaa kerran pari vuodessa muutaman viestin lähettämiseen. Tämä ei ole samanlaista yksinäisyyttä kuin se, ettei olisi yhtään ihmiskontaktia ei tietenkään. On tämä parempi, kuin ettei olisi ketään. Mutta se on kyllä totta, että tulee siedettyä aika huonoa kohtelua muilta juuri siksi, että edes joku kontakti säilyisi.

En varmaan ole ainoa yksinäinen jolla on kokemusta sekä tuosta "yksipuolisesta ystävyydestä" ja "varakaveruudesta", että lopulta sitten tästä totaaliyksinäisyydestä ettei ole enää ketään eikä yhtään mitään. Enkä oikeastaan osaa sanoa kumpi on kamalampaa koska kumpikin on kamalaa! Tosin se ero näissä on kaiken jo aiemmin mainitun lisäksi, että tämä totaaliyksinäisyys vei ainakin itseltä kaiken toiveikkuuden ja uskon tulevaan eli enää en uskottele itselleni tilanteen voivan olla vaikka jo huomenna parempi. Eikä enää ole haaveita eikä unelmiakaan paitsi kaksi eli terveyden säilyminen ja lähtö saappaat jalassa. Todellisuus kun on se, että vaikka tämä totaaliyksinäisyys kamalaa onkin niin aivan mahdottomaksi ja hirveäksihän se elämä menee siinä vaiheessa jos (kun) alkaa ikääntyminen vaivata eikä enää ole omatoiminen ja toimintakykyinen kuten nyt. Toisaalta voi olla, että tämä ero näiden yksinäisyyksien välillä selittyy osin iälläkin eli nuorempana sitä jotain uskoa tulevaan oli ihan luonnostaan eri tavalla kuin keski-iässä koska ei sitä nuorena miettinyt muutenkaan tällaisia. Tosin eipä sitä pitänyt mahdollisenakaan että sosiaalinen elämä voisi tuosta "varakaveruus"-tasosta huonommaksi mennä, mutta niin vain kuitenkin kävi. Sinällään siis näiden vertaileminen on vähän vaikeaa eikä varmaan tarpeellistakaan koska tässä jos missä ei kannata kilpailla. Tässä ei itseasiassa edes pitäisi olla osallistujia vaan jokaisella pitäisi olla oma sosiaalinen piiri jossa on yhtälailla tarpeellinen ja haluttu ihminen mitä kaikki muutkin. Se on asia erikseen jos itse valitsee erakkoluonteisen elämän, koska sellainen ihminen varmasti kärsii sosiaalisista suhteista ja muiden ihmisten seurasta ihan siinä missä esim itse kärsin kun sellaista ei ole. Jokaisen pitäisi saada elää tämä ainutkertainen elämä itselleen sopivalla tavalla koska ei tätä raaskisi näin haaskuun heittää mitä se esim itselläni on mennyt. Paljon sitä on yksinäänkin tehnyt, mutta paljon on jäänyt tekemättäkin koska yksin on niin raskasta olla. Toisaalta siihen tottuu ja turtuu mutta samalla sitten menee kyllä fiilis kaikesta muustakin. Sitä vaan lopulta alistuu kohtaloonsa eikä jaksa tapella vastaan.

Minä ihmettelen miten voi olla jo keskiviikko kun justhan oli viikonloppu. Ylihuomenna on mukamas taas perjantai ja minusta tuntuu vasta tiistailta. Näinkin se aika vaan menee ja katoaa johonkin päivä kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kesämekoista. Vuosien varrella on kertynyt melkoinen määrä ja hävettää myöntää edes näin sitä, että suurin osa ei ole ollut kertaakaan päällä ja osassa saattaa olla jopa kaikki laputkin vielä kiinni. Osa on tullut ostettua jopa sovittamatta, koska niin nätti malli tai kangas tai jotain. Syy löytyi aina. Ihan arkisia noista suurin osa on eikä nyt yksikään mikään juhla- tai bilemekko mutta ehkä kuitenkin sitä ns parempaa seppälää eikä ihan korjasto- tai kauppareissuvaate. Tai miksei, saisi varmaan ainakin katseita kun paikallisessa lähikoossa pistelisi menemään oikein räväkän värisessä hieman ehkä eläinhenkisen kuosin omaavassa liehuhelmassa. Missä ihmeessä mä tuotakin kuvittelin käyttäväni?!

Nyt sitten vähän alkaa arveluttamaan monen muunkin mekon kohdalla, että noinkohan ne jää ikuisesti kaappiin ja käyttämättä. Arkisuuden lisäksi nuo melko ajattomia monella tapaa eikä mitään nuorisomuotia mutta silti sitä miettii että onko ne sitten kuitenkin väreiltään ja kuoseiltaan vähän turhan nuorekkaita tällaiselle täti-ikäiselle. Varmasti sitä näyttää aivan tantalta mutta vielä pahempaa on jos näyttää tantalta joka kuvittelee olevansa jotenkin ikinuori ja hemaiseva joka on pukeutunut oman nuoruutensa vaatteisiin. Toisekseen sekin on ihan mahdollista ettei noista yhdessäkään tunne oloaan hyväksi saati edes normaalilla tavalla itsevarmaksi eli vaikka unohtaisi kaikki moiset edellä mainitsemani jutut niin silti tuollaisessa koltussa se jo muutenkin maata laahaava itsevarmuus kaivautuisi hiekkaan. Eikä enää voisi olla normaalin huomaamaton vaan todennäköisesti saisi ainakin jonkun katseen. Ei välttämättä tosiaan hyvän, mutta katseen kuitenkin.

Olen oppinut sen, ettei ketään oikeasti kiinnosta. Laita päälle ne mekot! Sä pidät niistä, ja olet varmasti niissä upea. Saat pukeutua kauniisti, ei siihen tarvitse halea lupaa miltään komitealta.

Tuntuu että pitää. Niin monta kertaa olen saanut kuulla (en toki enää vuosiin kun ei elämässä ihmisiä olekaan) kuinka typerältä/pelleltä/hassulta/oudolta näytän jossain vaatteessa tai sitten on esitetty viaton kysymys, että aiotko sä vaihtaa vielä vaatteet ennen kun lähdetään/mennään. Tai sitten on vaan katsottu kieroon, pyöritelty silmiä ja se ilmapiiri ja asenne on ollut kuinka aina sua saa hävetä.

Ihan normaaleita vaatteita nuo päälläni olleet on minusta olleet, osa varsin eleettömiä ja "huomaamattomiakin" eli sellaisia mitä näkee muillakin ihmisillä varmaan sen 13 tusinassa. Ei mitään vesirajaminihameita tai muutenkaan liian pieniä kittanoita vaan ihan oikeankokoisia vaikka ei mullekaan tosiaan kaikki päälle käy enkä ole sellainen kurvikas tiimalasi enkä muutenkaan överinaisellinen olemukseltani vaikka sisäisesti olenkin. Ulkoisessa ja sisäisessä minussa on iso kontrasti ja tuntuu että iän myötä se vaan kasvaa. Hieman siis epäilen sitä upeutta.

Tänään kävin kaupassa ja vein roskat. Odotin. Odotin lisää. Mitään ei tapahtunut, ei mitään.

Välillä pohdin, että pystyisikö nainen edes kestämään Miehen Yksinäisyyttä, totaalista vastentahtoista isolationismia? Internetissä jotkut olivat väärässä erään videopelin yksityiskohdista, kirjoitin kiukunpuuskassa julistuksen jossa todistin heidän väitteensä vääräksi. Taitaa olla yksinäinen joulu, juhannus ja uusivuosi tulossa.

Ulostanko pakastealtaaseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kipeänä, taas. Muuten aivan sama eikä tässä sairastaessa mitään menetä tai missaa mutta kipeänä on tavallistakin kurjempi olla yksin ja yksinäinen. Tulee aina jossain vaiheessa kauhea itsesääli ja siinä rypeminen, kun kaipaa niin kauheasti sitä että olisi elämässä joku joka edes vähän huolehtisi ja hoivaisi.

Terveenä sitä jaksaa vielä jotenkin olla vahva ja pärjäävä mutta kipeänä se on liikaa. Tämä on varmasti tosi tyhmää ja lapsellista mutta jostain syystä aloin hyräilemään itselleni sitä karhunpoika sairastaa -laulua ja sitten tuli hirmuinen itku ja ikävä lapsuutta ja sitä että joku vähän edes silittäisi päätä ja sanoisi, että pian on parempi olla. Ihan kun ei jo muutenkin olisi tarpeeksi räkäinen ja limainen olo.

Tuttu juttu - olin varmaan 30v ja keskikesällä sain kuumeen. Itsesäälissä piehtaroin surkeana kotona. Yks kaks isosisko tuli jäätelöpaketin kanssa kylään, oli työreissulla meillä päin ja oli käynyt mun työpaikalla. Taudin kärsimys puolittui oitis.

Asiaa ei varmaan kannattaisi eikä oikeastaan ehkä olisi tarpeenkaan vertailla mutta jäin miettimään, että kumpi mahtaisi olla kurjempaa. Se, että elämässä näennäisesti ja teoriassa on ihmisiä mutta kenenkään kanssa ei pidetä mitään yhteyttä eikä minkäänlaista apua tai muutakaan olisi odotettavissa keneltäkään missään tilanteessa vaiko se, ettei elämässä ole kerrassaan ketään sen paremmin teoriassa kuin käytännössäkään.

Lopputuloshan on molemmissa tilanteissa tasan sama. Toisaalta se täysin yksinäinen ei voi edes elätellä sitä toivoa, että joku olisi huolissaan ja vaikka kauheaa sekin on, niin aika hirveää on varmasti sekin että jossain takaraivossa elättelee turhaa toivoa ja pettyy toistuvasti.

Ei näitä vaan pitäisi miettiä yhtään. Tuntuu taas niin pahalta, että osa meistä saa tällaisen kohtalon että ketään ei ole eikä keneenkään voi missään tilanteessa turvautua millään tavalla. Tämä on niin musertavaa, raskasta ja ahdistavaa sekä aika pelottavaakin. Olla ihan yksin tässä maailmassa. Onneksi on edes tämä palsta tai oikeastaan tämä ketju että on edes jotain "tuttuja" joiden kommentteja saa lukea ja kenelle saa omia mietteitäänkin jakaa. Näin pieni asia on lopulta aika tosi iso juttu jos yhtään alkaa asiaa miettimään. Surullista sekin mutta nyt tuntuu olevan aivan kaikki eli on taas joku alakulon aktiivivaihe päällä ja sitä vaan itkeä tihrustaa jatkuvasti ellei sitten raivoa yksinään.

Mulla on juuri sellainen tilanne, että elämässä kyllä periaatteessa on ihmisiä, eli en ole totaalisen yksinäinen, mutta ei kyllä ole ketään, joka tulisi avuksi tiukassa tilanteessa. En myöskään ole kenellekään se, jolle kerrottaisiin omista vaikeuksista. Mielelläni olisin avuksi muille myös. Olen semmoinen "joskus ja jouluna" -ihminen, johon voi pitää kevyesti yhteyttä silloin, jos ei ole mitään tähdellisempää. Monet entiset läheiset ystävät löytävät aikaa kerran pari vuodessa muutaman viestin lähettämiseen. Tämä ei ole samanlaista yksinäisyyttä kuin se, ettei olisi yhtään ihmiskontaktia ei tietenkään. On tämä parempi, kuin ettei olisi ketään. Mutta se on kyllä totta, että tulee siedettyä aika huonoa kohtelua muilta juuri siksi, että edes joku kontakti säilyisi.

En varmaan ole ainoa yksinäinen jolla on kokemusta sekä tuosta "yksipuolisesta ystävyydestä" ja "varakaveruudesta", että lopulta sitten tästä totaaliyksinäisyydestä ettei ole enää ketään eikä yhtään mitään. Enkä oikeastaan osaa sanoa kumpi on kamalampaa koska kumpikin on kamalaa! Tosin se ero näissä on kaiken jo aiemmin mainitun lisäksi, että tämä totaaliyksinäisyys vei ainakin itseltä kaiken toiveikkuuden ja uskon tulevaan eli enää en uskottele itselleni tilanteen voivan olla vaikka jo huomenna parempi. Eikä enää ole haaveita eikä unelmiakaan paitsi kaksi eli terveyden säilyminen ja lähtö saappaat jalassa. Todellisuus kun on se, että vaikka tämä totaaliyksinäisyys kamalaa onkin niin aivan mahdottomaksi ja hirveäksihän se elämä menee siinä vaiheessa jos (kun) alkaa ikääntyminen vaivata eikä enää ole omatoiminen ja toimintakykyinen kuten nyt. Toisaalta voi olla, että tämä ero näiden yksinäisyyksien välillä selittyy osin iälläkin eli nuorempana sitä jotain uskoa tulevaan oli ihan luonnostaan eri tavalla kuin keski-iässä koska ei sitä nuorena miettinyt muutenkaan tällaisia. Tosin eipä sitä pitänyt mahdollisenakaan että sosiaalinen elämä voisi tuosta "varakaveruus"-tasosta huonommaksi mennä, mutta niin vain kuitenkin kävi. Sinällään siis näiden vertaileminen on vähän vaikeaa eikä varmaan tarpeellistakaan koska tässä jos missä ei kannata kilpailla. Tässä ei itseasiassa edes pitäisi olla osallistujia vaan jokaisella pitäisi olla oma sosiaalinen piiri jossa on yhtälailla tarpeellinen ja haluttu ihminen mitä kaikki muutkin. Se on asia erikseen jos itse valitsee erakkoluonteisen elämän, koska sellainen ihminen varmasti kärsii sosiaalisista suhteista ja muiden ihmisten seurasta ihan siinä missä esim itse kärsin kun sellaista ei ole. Jokaisen pitäisi saada elää tämä ainutkertainen elämä itselleen sopivalla tavalla koska ei tätä raaskisi näin haaskuun heittää mitä se esim itselläni on mennyt. Paljon sitä on yksinäänkin tehnyt, mutta paljon on jäänyt tekemättäkin koska yksin on niin raskasta olla. Toisaalta siihen tottuu ja turtuu mutta samalla sitten menee kyllä fiilis kaikesta muustakin. Sitä vaan lopulta alistuu kohtaloonsa eikä jaksa tapella vastaan.

Puhut asiaa. Alan olla itse nyt aika lähellä sitä pistettä, että viilennän välit loppuihinkin ihmisiin kokonaan. Ei ystävyys ole sellaista, että ei esimerkiksi muisteta tai ehditä vastata puhelimeen, vaikka tiedetään toisella olevan iso suru. Oikeassa ystävyydessä toisen kuulumiset kiinnostavat oikeasti, ei vain silloin, kun itsellä on oikein tylsää.

Mutta sitten taas mietin, että katuisinko kovasti, jos ei olisi edes sitten sitä pientä kevyttä yhteydenpitoa satunnaisesti kenenkään kanssa. Kuitenkin tuntuu, ettei tämäkään ihan oikein ole, että alistuu toisille varanumeroksi ilman omaa arvoa. Tiedän, etteivät nämä nykyiset ihmiset kuitenkaan minua auttaisi, jos olisin sairaana tai joku muu paha tilanne. Tiedän sen kokemuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Minusta yksinäisyys tarkoittaa just sitä, että ei ole sukulaisia,lähiomaisia, ei niin kun kuulu mihinkään porukkaan. Kukaan ei odota sinua mihinkään eikä kukaan ole sinusta huolissaan jos sinua ei näy viikko kausiin.

Samaa mieltä. Sitä voi yksinäisenä olla ns hangaround-jäsen jossain porukassa, ehkä useammassakin mutta kukaan ei huomaa eikä ainakaan välitä tai huolestu vaikka yhtäkkiä vaan katoaisit. Nämä siis tietenkin (ja toivottavasti!) jotain harrastus- tai työporukoita eikä esim omia sukulaisia.

Sitä työssäkäyvänä, mutta yksintyöskentelevänä 90% työajasta monesti on miettinyt että tuskinpa työnantaja pahemmin perään huutelisi saati että tulisi katsomaan onko kaikki hyvin. Näistähän välillä lukee henkirikosuutisoinneissa kuinka pomo/työkaverit on huolestuneet kun ihminen ei ilmaantunutkaan töihin eikä vastannut puhelimeen joten meni(vät) paikan päälle katsomaan onko jotain tapahtunut. Tai ainakin hälyttäneen poliisit tsekkaamaan tilanteen. Omalla kohdalla tuollaista ei taatusti tarvitse odottaa (toivottavasti ei sitä henkirikostakaan) vaan ehkä pomo soittaisi pari kertaa ja sitten toteaisi, että työsuhde on päättynyt kun en mitään syytä poissaololleni ilmoita ja postissa tulisi työtodistus. Vai tuleeko sitäkään enää automaattisesti vaan pitääkö se erikseen sopia ja pyytää. No, samapa se jos on jo vaihtanut hiippakuntaa.

Mä kun en ole enää edes töissä niin ei sieltäkään kukaan kaipaisi. Tänään on kumminki ollut hyvä päivä, en ole miettinyt yksinäisyyttäni.

Yksinäinen päiväni, josta selviydyin. Montakohan näitä vielä mahtaa olla? Siis että kauankohan elän. Olen tänään saanut kaksi whatsappiviestiä, joista toiseen vastasinkin, toiseen en vielä. Nämä kiva ja itsekin kyllä usein lähetän viestejä. Iltapuolella lähdin kävellen merenrantaan, mikä oli kuntoiluni. Siellä tuli kahvilatarjoilijan kanssa jokin mukava pikku kontakti. Sitten tulin kotiin ja avasin telkkarin, jotta on jotakin ylimääräistä liikettä kodissani. Myös ajattelin lueskella sekä suunnittelen huomisen päivän tekemisiäni. Ruokakauppa tärkein. Tällaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Innostuin keväällä ostamaan kivan kesämekon, ajatuksena uskaltautua kesällä lavatansseihin maaseudulle.  En ole kyllä aikoihin käynyt sellaisissa, eikä ole aavistustakaan, minkälaista siellä nykyään olisi. Hallitsen kyllä tyydyttävästi perinteiset tanssit. 

Nyt alkoi arveluttamaan, kehtaako keski-ikäinen ja tavallisen näköinen nainen mennä yksinään lavatansseihin. Siellähän on tietysti enimmäkseen pariskuntia tai omia porukoita. Voisihan sivummalla kait seurata muiden menoa ja poistua sitten huomaamatta.  Jos uskallusta puuttuu, jätän mekon keräykseen. Onneksi ei ollut kallis.

Viime kesänä uskaltauduin lavatansseihin. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan. En siis edes missään perinteisessä seuranhakumielessä. Enemmän ja eniten siksi, että seinät olivat tulossa päälle. Välillä ne vain tulevat. On puhelin, mutta kenelle sillä soittaisi. Enkä minä edes osaa tanssia. Tavallaan onneksi tuolla lähimmällä lavalla oli esiintyjänä yksi näistä vielä kiertävistä "vanhan kaartin" tähdistä. Ajattelin, että aina voi vedota siihen että tuli lähinnä katsomaan artistia. 

Tavallaan siitä tuli ihan hyvä ilta. Väkihän siellä on näemmä aikalailla vakiporukkaa tai eri lavoilla kiertäviä, keskenään olevia vakiporukoita ja sitten niitä, jotka tanssivat ihan harrastuksena ja ovat paikalla lähinnä tanssiakseen eri ihmisten kanssa ja oikeassa ympäristössä. Pari oikeasti jo vanhempaa miestiä kävi minuakin hakemassa, eivät säikähtäneet kun sanoin etten yhtään osaa, valitsivat sitten vain sellaisen kappalevälin, että amatöörikin sai mentyä mukana kun toinen, se osaava, vei ja vähän neuvoi. Tuli sellainen lämmin olo, kun siinä jutteli ja minulle juteltiin, kuin ihmiselle. Kolmen kappaleen jälkeen palauttivat minut nätisti takaisin seinän viereen ja jatkoivat seuraavien pariin. Hyvä niin, on aina kiva jos ihmisellä on tuollaisia itselleen mukavia asioita elämässään.

Ne on niin harvassa sellaiset tilanteet ja tilaisuudet, joihin voi mennä luontevasti olemaan yksin. Elokuvissa tykkään käydä. Yleensä kyllä niissäkin koetan välttää sellaisia viikonloppuiltojen näytöksiä tai muita sellaisia ajankohtia, joista tietää että ne ovat sellaisia aikoja joina siellä on juuri niitä söpösteleviä pariskuntia tai iloisia ystäväporukoita. 

Siinäpä hyvä idea mennä lavatansseihin, vaikka vain kuuntelemaan ja katsomaan jotain artistia.  Voisi mennä rohkeasti yksinkin muiden joukkoon, eikä sitä kukaan kummastelisi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kipeänä, taas. Muuten aivan sama eikä tässä sairastaessa mitään menetä tai missaa mutta kipeänä on tavallistakin kurjempi olla yksin ja yksinäinen. Tulee aina jossain vaiheessa kauhea itsesääli ja siinä rypeminen, kun kaipaa niin kauheasti sitä että olisi elämässä joku joka edes vähän huolehtisi ja hoivaisi.

Terveenä sitä jaksaa vielä jotenkin olla vahva ja pärjäävä mutta kipeänä se on liikaa. Tämä on varmasti tosi tyhmää ja lapsellista mutta jostain syystä aloin hyräilemään itselleni sitä karhunpoika sairastaa -laulua ja sitten tuli hirmuinen itku ja ikävä lapsuutta ja sitä että joku vähän edes silittäisi päätä ja sanoisi, että pian on parempi olla. Ihan kun ei jo muutenkin olisi tarpeeksi räkäinen ja limainen olo.

Tuttu juttu - olin varmaan 30v ja keskikesällä sain kuumeen. Itsesäälissä piehtaroin surkeana kotona. Yks kaks isosisko tuli jäätelöpaketin kanssa kylään, oli työreissulla meillä päin ja oli käynyt mun työpaikalla. Taudin kärsimys puolittui oitis.

Asiaa ei varmaan kannattaisi eikä oikeastaan ehkä olisi tarpeenkaan vertailla mutta jäin miettimään, että kumpi mahtaisi olla kurjempaa. Se, että elämässä näennäisesti ja teoriassa on ihmisiä mutta kenenkään kanssa ei pidetä mitään yhteyttä eikä minkäänlaista apua tai muutakaan olisi odotettavissa keneltäkään missään tilanteessa vaiko se, ettei elämässä ole kerrassaan ketään sen paremmin teoriassa kuin käytännössäkään.

Lopputuloshan on molemmissa tilanteissa tasan sama. Toisaalta se täysin yksinäinen ei voi edes elätellä sitä toivoa, että joku olisi huolissaan ja vaikka kauheaa sekin on, niin aika hirveää on varmasti sekin että jossain takaraivossa elättelee turhaa toivoa ja pettyy toistuvasti.

Ei näitä vaan pitäisi miettiä yhtään. Tuntuu taas niin pahalta, että osa meistä saa tällaisen kohtalon että ketään ei ole eikä keneenkään voi missään tilanteessa turvautua millään tavalla. Tämä on niin musertavaa, raskasta ja ahdistavaa sekä aika pelottavaakin. Olla ihan yksin tässä maailmassa. Onneksi on edes tämä palsta tai oikeastaan tämä ketju että on edes jotain "tuttuja" joiden kommentteja saa lukea ja kenelle saa omia mietteitäänkin jakaa. Näin pieni asia on lopulta aika tosi iso juttu jos yhtään alkaa asiaa miettimään. Surullista sekin mutta nyt tuntuu olevan aivan kaikki eli on taas joku alakulon aktiivivaihe päällä ja sitä vaan itkeä tihrustaa jatkuvasti ellei sitten raivoa yksinään.

Mulla on juuri sellainen tilanne, että elämässä kyllä periaatteessa on ihmisiä, eli en ole totaalisen yksinäinen, mutta ei kyllä ole ketään, joka tulisi avuksi tiukassa tilanteessa. En myöskään ole kenellekään se, jolle kerrottaisiin omista vaikeuksista. Mielelläni olisin avuksi muille myös. Olen semmoinen "joskus ja jouluna" -ihminen, johon voi pitää kevyesti yhteyttä silloin, jos ei ole mitään tähdellisempää. Monet entiset läheiset ystävät löytävät aikaa kerran pari vuodessa muutaman viestin lähettämiseen. Tämä ei ole samanlaista yksinäisyyttä kuin se, ettei olisi yhtään ihmiskontaktia ei tietenkään. On tämä parempi, kuin ettei olisi ketään. Mutta se on kyllä totta, että tulee siedettyä aika huonoa kohtelua muilta juuri siksi, että edes joku kontakti säilyisi.

Olen ollut samassa tilanteessa ja lopulta kyllästyin olemaan se ainoa joka pistää viestiä, soittaa ja lähettää sen joulukortin. En uskonut saati odottanut, että tuo muuttaisi mitään muiden toiminnassa eikä sitä tehnytkään, mutta itselle tuli jotenkin yllättävänkin hyvä olla. Se oli iso ylläri enkä ollut osannut ollenkaan tuollaiseen varautua että oikein tosissaan tulisi niin helpottunut ja vapautunutkin olo. Toisaalta jonkinlainen velvollisuus kai se itselle oli ollutkin yrittää pitää edes jonkinlaista yhteyttä yllä ja jossain takaraivossa varmaan toivoi, että se muuttuisi molemminpuoliseksi jos vaan jaksaisin odottaa.

Lisään vielä, että en mitenkään pommittanut ketään viesteillä enkä roikkunut kenessäkään tai odottanut kotona sohvalla että puhelin pirahtaisi tai joku tulisi hakemaan tai kyläilemään. Kyllä mä satunnaisesti aluksi pyysin käymään kahvilla, mutta nopeasti sen huomasi ettei kukaan halua tulla. Eikä lähteä kahville kahvilaankaan tai kutsunut kyläilemään. Sitä oli vaan se hätävara jolle soitettiin kun menojalkaa vipatti eikä ketään muuta saanut seuraksi (saatettiin tosiaan soittaa lähempänä puoltayötä, että lähde tai tuu nyt edes sä seuraksi kun kukaan muu ei lähde tai se alkuperäinen menokaveri löysikin jotain muuta seuraa) tai tarvittiin kuskia. Tai muuttoapua tai jeesiä verhojen ja muun sisustamisen kanssa (tämä siis 25-30 vuotta sitten kun sisustaminen ei ollut näin muodikasta mitä nykyään ja mulla kuulemma oli niin hyvä maku, hyviä ideoita ja silmää kokonaisuuksille). Ja siis olihan tuollainen kivaa yhdessäoloa, mutta olisi ollut kiva tulla kutsutuksi tupareihinkin. Tai saada itse jeesiä kun muuttaa / vaihtaa huonekalujen järjestystä / tapetoi makkarin seinän.

En osaa sanoa suosittelenko totaaliyksinäisyyttä tai onko tämä parempi vaiko pahempi kuin tuollainen varakaveruus, mutta on tässä hyvääkin. Ainakin alkuvaiheessa.