Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Joskus mietin, että olisinko saanut eri "korteilla" erilaisen elämän. Eli jos elämästäni olisi mennyt tietyt jutut paremmin aikoinaan niin olisinko niillä korteilla osannut sitten elää paremmin ja hyödyntää sitä kaikkea. Jos olisin esim viettänyt eri nuoruuden, jossa olisi jäänyt kiusaaminen ainakin siinä määrin pois ja olisi ollut ystäviä ja elämää mitä nuorilla on niin olisinko nyt sitten se ihminen, jolla olisi itsetuntoa ja jopa ystäviä jäänyt elämään. Tai olisiko se tavallaan luonut hyvän pohjan myöhempään elämään myös. 

Tai, että olisin nuorena ollut siinä kunnossa, 

että olisi ollut voimia elämään enemmän. Olisin voinut suunnitella tulevaa ja elää itseäni varten ilman mietitmättä kaikkea muuta. Välillä ajattelen, että tietyt jutut elämääni liittyen saneltiin jo silloin ja se, että minusta tuli lähes syrjäytynyt liittyy jo nuoruuteen, kun olin melkein aina yksin. Ajattelen kohdallani näin, että tietyt jutut ovat jatkumoa niistä vuosista ja se, että olet koko nuoruutesi yksin heijastuu sitten tähän elämään aikuisena myös. 

Hyvänä päivänä jaksan uskoa siihen, että moni asia minussa on menneisyyteni sanelemaa ja se on jättänyt jälkensä. Joskus se tuntuu surulliselta, että tiedostaa sen, että minusta olisi voinut olla johonkin parempaan ja olisi voinut olla potentiaalia edes johonkin. Nyt lähinnä hukkaan itseni tähän elämääni jos niin voi sanoa. 

Huonona päivänä mietin, että olisiko edes erilainen elämä nuoruudessa ja sen jälkeenkin auttanut minua vai olisinko kompastunut itseni kanssa siltikin. Voi olla. Silti elämäni on kokemusteni summa kuitenkin ja monet kerrat tiedän sen kuinka paljon joku asua on vaikuttanut siihen millainen olen nykyisin. 

Ainakin sen opin tänään, että minkäänlainen valvominen ei sovi mulle vaan nyt olen normaaliakin alakuloisempi ja kyllästyneempi aivan kaikkeen. Jotenkin taas niin harmittaa, että sen kerran kun ajatteli osallistua johonkin mihin niin monet muutkin (vaikkakin itse ypöyksin kotisohvalta) niin siitä ei seurannutkaan yhtään mitään kivaa eikä hyvää edes hetkellisesti. Ei tullut viisuissa voittoa ei menestystä ja nyt sitten on oma fiilis univelan takia sellainen, että miettii mitä järkeä missään tai elämässä ylipäätään on.

Ehkä sitä vaan ei tosiaan ole tarkoitettu että mulla olisi kivaa ikinä ja se pitäisi jo hyväksyä eikä yrittää tapella vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Joskus mietin, että olisinko saanut eri "korteilla" erilaisen elämän. Eli jos elämästäni olisi mennyt tietyt jutut paremmin aikoinaan niin olisinko niillä korteilla osannut sitten elää paremmin ja hyödyntää sitä kaikkea. Jos olisin esim viettänyt eri nuoruuden, jossa olisi jäänyt kiusaaminen ainakin siinä määrin pois ja olisi ollut ystäviä ja elämää mitä nuorilla on niin olisinko nyt sitten se ihminen, jolla olisi itsetuntoa ja jopa ystäviä jäänyt elämään. Tai olisiko se tavallaan luonut hyvän pohjan myöhempään elämään myös. 

 

Tai, että olisin nuorena ollut siinä kunnossa, 

että olisi ollut voimia elämään enemmän. Olisin voinut suunnitella tulevaa ja elää itseäni varten ilman mietitmättä kaikkea muuta. Välillä ajattelen, että tietyt jutut elämääni liittyen saneltiin jo silloin ja se, että minusta tuli lähes syrjäytynyt liittyy jo nuoruuteen, kun olin melkein aina yksin. Ajattelen kohdallani näin, että tietyt jutut ovat jatkumoa niistä vuosista ja se, että olet koko nuoruutesi yksin heijastuu sitten tähän elämään aikuisena myös. 

Hyvänä päivänä jaksan uskoa siihen, että moni asia minussa on menneisyyteni sanelemaa ja se on jättänyt jälkensä. Joskus se tuntuu surulliselta, että tiedostaa sen, että minusta olisi voinut olla johonkin parempaan ja olisi voinut olla potentiaalia edes johonkin. Nyt lähinnä hukkaan itseni tähän elämääni jos niin voi sanoa. 

Huonona päivänä mietin, että olisiko edes erilainen elämä nuoruudessa ja sen jälkeenkin auttanut minua vai olisinko kompastunut itseni kanssa siltikin. Voi olla. Silti elämäni on kokemusteni summa kuitenkin ja monet kerrat tiedän sen kuinka paljon joku asua on vaikuttanut siihen millainen olen nykyisin. 

Halaus. Kuulostaa kyllä rankalta. Tosi moni asia vaikuttaa elämään. Ja se ei ole sinun syy. Valoa sinulle sunnuntaihin ja muillekin 💜💜💜 sukututkimusta tehdessä on huomannut että geeneissä jo menee asioita eteenpäin ja se on aika mielenkiintoista.

Vierailija kirjoitti:

Joskus mietin, että olisinko saanut eri "korteilla" erilaisen elämän. Eli jos elämästäni olisi mennyt tietyt jutut paremmin aikoinaan niin olisinko niillä korteilla osannut sitten elää paremmin ja hyödyntää sitä kaikkea. Jos olisin esim viettänyt eri nuoruuden, jossa olisi jäänyt kiusaaminen ainakin siinä määrin pois ja olisi ollut ystäviä ja elämää mitä nuorilla on niin olisinko nyt sitten se ihminen, jolla olisi itsetuntoa ja jopa ystäviä jäänyt elämään. Tai olisiko se tavallaan luonut hyvän pohjan myöhempään elämään myös. 

 

Tai, että olisin nuorena ollut siinä kunnossa, 

että olisi ollut voimia elämään enemmän. Olisin voinut suunnitella tulevaa ja elää itseäni varten ilman mietitmättä kaikkea muuta. Välillä ajattelen, että tietyt jutut elämääni liittyen saneltiin jo silloin ja se, että minusta tuli lähes syrjäytynyt liittyy jo nuoruuteen, kun olin melkein aina yksin. Ajattelen kohdallani näin, että tietyt jutut ovat jatkumoa niistä vuosista ja se, että olet koko nuoruutesi yksin heijastuu sitten tähän elämään aikuisena myös. 

Hyvänä päivänä jaksan uskoa siihen, että moni asia minussa on menneisyyteni sanelemaa ja se on jättänyt jälkensä. Joskus se tuntuu surulliselta, että tiedostaa sen, että minusta olisi voinut olla johonkin parempaan ja olisi voinut olla potentiaalia edes johonkin. Nyt lähinnä hukkaan itseni tähän elämääni jos niin voi sanoa. 

Huonona päivänä mietin, että olisiko edes erilainen elämä nuoruudessa ja sen jälkeenkin auttanut minua vai olisinko kompastunut itseni kanssa siltikin. Voi olla. Silti elämäni on kokemusteni summa kuitenkin ja monet kerrat tiedän sen kuinka paljon joku asua on vaikuttanut siihen millainen olen nykyisin. 

Hyvin kirjoitit. Minäkin olin nuorena yksinäinen ja syrjäytynyt. Luonteeltani olen aina ollut ujo ja introvertti. Ehkä en kuitenkaan olisi aivan näin yksinäinen, jos nuoruus olisi ollut onnellisempi. 

Väsymyksen lisäksi olen niin tympääntynyt aivan kaikkeen mitä elämässä on. Ei tässä ole mitään muuta kuin jatkuvaa velvollisuuksien suorittamista ja pakollisia arkiaskareita eli aivan kaikki muu puuttuu. Siis kaikki se mikä elämästä tekisi elämisen arvoista. Arkea se elämä kaikilla suurimmaksi osaksi on, mutta yleensä se arkikin on sellaista suht sujuvaa, mukavaa ja kivaa sekä sen lisäksi on sitten vastapainona mukavia juttuja ja jopa juhlaakin joiden avulla sitä arkeakin jaksaa ihan eri tavalla. Mä kaipaan kauheasti jotain kivoja ja spesiaaleja kohokohtia tähän ankeaan elämään tai sitten ainakin huomattavasti mukavampaa perusarkea. Silti ei ole enää voimia muuttaa yhtään mitään eikä oikeastaan edes halua, koska ihan aina siinä käy vain niin, että se toivottu muutos jää saavuttamatta mutta jotain ihan ylimääräistä riesaa tai ongelmaa tulee entistenkin päälle. Se kaikki muutokseen ollut energia on mennyt aivan toisarvoisiin asioihin ja jonkun joutavan ongelman hoitamiseen eli parempi kun ei enää edes yritä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tänään kävi sellainen ihme, että puhelin piippasi tekstaria ja ekaksi mietin, että no nyt puoliltapäivinkö joku droonivaroitus tulee mutta ei, se olikin oma operaattori joka kertoi, että liittymässäni on ollut kokeiltavana 3kk:n ajan "kuka soittaa"-palvelu ja sen voisi nyt ottaa maksulliseksi lisäpalveluksi. Toivottavasti palvelu tuntui hyödylliseltä!

Mä luin tuota, tipahdin takapuolelleni ja aloin itkeä. Mulle ei ole soittanut kukaan tämän vuoden puolella joten enhän mä edes tiennyt että on tuollainen kokeiltavana saati että sellaisesta olisi ollut mitään iloa tai hyötyä. Muistutus omasta yksinäisyydestä tuli nyt niin erikoisella ja yllättävällä tavalla, että tuntui kuin joku olisi iskenyt jollain tikarilla jos nyt ei sydämestä niin ainakin sielusta läpi.

Tää someaika on muuttanut tosi paljon maailmaa ja yksinäisiä on enemmän kuin koskaan. Moni sit vielä luulee että kaikilla muilla tapahtuu jotain eikä enää ystävystytä niinkuin ennen. Voi hitsi kun olisi joku yksinäisten kerho josta tarvitsevat voisi käydä tms. Muistaakseni Facebookissa on joku sellainen, kannattaisko sinne laitella viestiä?  Halaus sulle💫

Minäkin mietin monesti, että ne omanlaiset ihmiset olisi ollut niin tärkeä löytää elämäänsä nuorena tai ei ainakaan missään tapauksessa olisi pitänyt kelpuuttaa/tyytyä ihan mihin seuraan vaan jotta ei olisi yksinäinen. Todellisuudessahan sitä oli yksinäinen silti vaikka oli sitä porukkaa ympärillä kun ei sitä ollut oikein samanlainen missään asiassa eikä samalla aaltopituudella. Kovasti kyllä yritti sellaiseksi muovautua ja hetkeksi se taisi jotenkuten jopa onnistuakin. Oma itseni en silloin kuitenkaan ollut eikä noista ajoista jäänyt minkäänlaista kaverisuhdetta keneenkään eikä se sinällään edes harmita, koska ihan liian erilaisia me ihmisinä vaan oltiin.

Siinä kohdassa se varmaan itsellä meni lopullisen pieleen. Jotenkin sitä yksinäisen lapsuuden eläneenä kuvitteli, että mikä vaan seura on parempi vaihtoehto kuin ei seuraa ollenkaan. En tietysti tiedä olisiko mikään sen paremmin vaikka olisin ollut yksinäni tuonkin ajanjakson mutta ei mikään ainakaan pahemmin voisi olla. Ehkä sitä yksinään olevana yksinäisenä olisi saattanut helpommin kohdata jonkun enemmän omanlaisen ihmisen, mutta voi olla toiveajattelua tuollainenkin. Missä sitä yksinään olisi liikkunut? Nyt noiden vääränlaisten kanssa tuli sentään kuljettua kylillä ja yöelämässäkin vaikka eihän siitä näin jälkeenpäin ajateltuna oikein hyötyä ollut kun itsestään antoi niin vääränlaisen kuvan kaikille. Eihän silloin kukaan omanlainen ihminen lähesty vaan ainoastaan ne vääränlaiset joiden seuralla ei etenkään pidemmän päälle mitään tee. Oma mokahan se tietenkin oli, mutta olisi ollut kiva että tämän olisi tiennyt etukäteen. Sitten kun sen alkoi tajuta ja jättäytyi aiempaakin enemmän porukassa ulkokehälle niin hetkessä olikin kokonaan ulkona ja samalla oli jo mennyt maku kaikesta ulkona/yöelämässä luuhaamisesta. Ketäpä sitä sitten enää tapasikaan ja ne ns kasvotututkin joita oli tullut oli sellaisia joilla oli aivan vääränlainen käsitys ja kuva minusta.

Eilen oli joku juttu menneiden vuosien ylioppilasmuodista ja sitä lukiessa tuli hirmuinen suru kun luin kuinka jonkun valmisvaatetta oli äidin kanssa fiksailtu joillakin kuminauhavirityksillä sopivammaksi. Tuosta tuli hirveä ikävä omaa äitiä ja kuinka minäkin aina hänen kanssa värkkäsin kaikenlaisia vaatejuttuja ja kuinka aina pystyin luottamaan siihen, että äiti osaa asiassa auttaa ja keksiä ratkaisun. Tuntuu taas niin musertavalta että enää ikinä en voi tehdä mitään hänen kanssaan enkä enää edes puhua. Pian en enää voine käydä edes häntä katsomassa hoivakodissa, koska loppu lienee jo lähellä eikä hän enää tässä maailmassa olekaan läsnä kuin hyvin harvoin pienen hetken. Toisaalta siis on ollut ns pehmeä lasku ja aikaa totutella luopumiseen, mutta toisaalta tämä on aivan hirvittävää aikaa eikä edes tietenkään eniten mulle. Muistisairaus on kaikkea muuta kuin armollinen.

Nämä muistutukset menneestä ja muutenkin muistot iskee kyllä niin kummallisissa paikoissa ja hetkissä, ettei niihin osaa edes ennalta varautua tai että niitä voisi jotenkin vältellä. Ei käynyt mielessäkään että tuon ylppärimuotijutun avaaminen johtaisi siihen että hetken pääsyä itken sikiöasennossa olohuoneen lattialla silmiä päästäni. 

Tulevan viikon sääennustekin vaan ärsyttää vaikka lämmöstä ja auringosta tykkäänkin. Jotenkin ei vain jaksaisi yhtään vaan paremmin sopisi viileä, sateinen ja harmaa viikko. Tuntuu niin kummalta että kevät on jo näin pitkällä ja kohta on taas kesä vaikka justhan se edellinenkin vasta oli. Aika kuluu niin nopeasti eikä mitään oikeastaan tapahdu ja sekin mikä tapahtuu on jotain ikävää tai huonoa entiseen verrattuna. Elämänilo on jotenkin ihan poissa vaikka en nyt ikinä mikään kupliva persoona ole ollutkaan. Taitaa olla elämänhalukin jo pian mennyttä mutta josko vielä tämän kesän katselisi.

Olen tämänkin päivän huokaillut täällä yksinäni ja kysellyt mikä tarkoitus tällä elämälläni on kun minulla ei ole enää ketään kuka välittää minusta. Sitten minua hävettääkin tämä, vaikka ei tämä minun syytäni ole,että ei ole sukua.

Vierailija kirjoitti:

Olen tämänkin päivän huokaillut täällä yksinäni ja kysellyt mikä tarkoitus tällä elämälläni on kun minulla ei ole enää ketään kuka välittää minusta. Sitten minua hävettääkin tämä, vaikka ei tämä minun syytäni ole,että ei ole sukua.

Minustakin on tullut huokailija ja sen lisäksi ääneen noituja. Aivan vierasta itselleni kiroilu jo ylipäätään, mutta tätä nykyä se spontaani v***u irtoaa kyllä säpäkästi reaktiona oikeastaan ihan kaikkeen. Kaikki kun menee jollain tavalla v*tuiksi tai ainakin kolahtaa se kahvikuppi tiskipöydän reunaan, voileipä tipahtaa lattialle tai potkaisee varpaansa sohvanjalkaan tai lyö kyynärvartensa ovenkarmiin. Aina se on jotain ikävää ja usein jopa sellaista mikä tekee fyysisestikin kipeää. Muutenkin on sellainen 24/7 ärsyyntyminen ihan kaikkeen päällä eli ei tosiaan kaipaisi yhtään minkäänlaista vastoinkäymistä tai kämmäämistä. Sietokyky on aika tasan nolla.

Sitten on sellainenkin uutuus itsessä, että aivan yhtäkkiä totean ääneen "kukaan ei halua olla mun kanssa". En todellakaan tiedä mistä tuo ilmaantui eikä se ole mikään sellainen hokemakaan mitä tourettea sairastavilla vaan joskus on päiviä, että sen toteaa ääneen kerran, joskus useammankin kerran ja välillä sitten ei ollenkaan. Tuntuu aivan käsittämättömältä koska ei sitä itselleen tarvitsisi enää erikseen muistutella. Onneksi sentään tuota tapahtuu vain kotona ja ulkona kävellessä, mutta eiköhän sen kohta kerro kaupassa jollekin juustohyllylle. Tuo ei siis ole millään tavalla tahdonalaista eikä mun tarvitse millään tavalla olla edes just ajatellut elämääni/yksinäisyyttäni vaan nuo sanat vaan tulee jostain. Tosin nyt just tajusin, että entäs jos mä en vaan rekisteröi kuin osan niistä kerroista ja oikeasti tuota hokeekin paljon useammin ja enemmän. Kai tässä alkaa olla sekoamassa.

Vierailija kirjoitti:

Väsymyksen lisäksi olen niin tympääntynyt aivan kaikkeen mitä elämässä on. Ei tässä ole mitään muuta kuin jatkuvaa velvollisuuksien suorittamista ja pakollisia arkiaskareita eli aivan kaikki muu puuttuu. Siis kaikki se mikä elämästä tekisi elämisen arvoista. Arkea se elämä kaikilla suurimmaksi osaksi on, mutta yleensä se arkikin on sellaista suht sujuvaa, mukavaa ja kivaa sekä sen lisäksi on sitten vastapainona mukavia juttuja ja jopa juhlaakin joiden avulla sitä arkeakin jaksaa ihan eri tavalla. Mä kaipaan kauheasti jotain kivoja ja spesiaaleja kohokohtia tähän ankeaan elämään tai sitten ainakin huomattavasti mukavampaa perusarkea. Silti ei ole enää voimia muuttaa yhtään mitään eikä oikeastaan edes halua, koska ihan aina siinä käy vain niin, että se toivottu muutos jää saavuttamatta mutta jotain ihan ylimääräistä riesaa tai ongelmaa tulee entistenkin päälle. Se kaikki muutokseen ollut energia on mennyt aivan toisarvoisiin asioihin ja jonkun joutavan ongelman hoitamiseen eli parempi kun ei enää edes yritä mitään.

Lisään etten enää ymmärrä yhtään mikä järki elämässä edes on. Mikä idea tässä on, että tekee kaiken oikein ja on kunnollinen kansalainen joka hoitaa kaikki velvollisuutensa kunnes sitten koittaa se päivä että kuolee. Mitään täältä ei mukaansa saa ja omalla kohdalla mitään mukaan otettavaa ei varsinaisesti olisikaan, mutta siis mikä järki tässä elämisessä ja elämässä ylipäätään on? Miksi nähdä hirveästi vaivaa ihan turhan takia se muutama vuosikymmen? Sitten jos jotain ehkä vihdoin saa niin se voidaan ottaa pois ihan milloin tahansa eikä siitä ehdi iloita terveenä ja reippaana kuin pienen hetken, koska elämä on niin lyhyt ainakin hyvien vuosien osalta. Tässä konseptissa on jotain isosti vialla.

Minä lähinnä pyöritän tätä elämää nyt eteenpäin niin kuin vaan voin. Keskityn selviämään aina yhdestä päivästä ja viikosta eteenpäin. Paljon yritän tehdä kaikkea unohtaakseni sen millaista elämäni on. Joku teema ja projekti pitää aina yrittää löytää ja sen loppuessa iskee taas tyhjä olo. Tietynlaista huijaamista mikä toisaalta toimii vielä. Paitsi niinä iltoina ja öinä, kun mietin että mitä tästä oikein tulee ja miten pärjään eteenpäin.Elämä tuntuu siltä, että melkein kaikki asiat ovat menneet väärin jossai kohtaa. Niin itsestä johtuvista syistä tai esim olosuhteisiin liittyen. 

Kirjoitin tuosta nuoruudestani ja ehkä itselleni yksin jääminen oli silti lopulta pahinta. Huono seura ei korvaa "hyvää" seuraa ja tietysti niiden ympärillä olevien ihmisten pitäisi kohdella sinua hyvin jne. Silti jos elät nuoruuden olematta osa mitään ja olet aina yksin sekä kiusattu muuten niin sitten voi tahallaan sanoa tuon vaiheen jääneen kuin välistä. En käynyt missään, osallistunut oikeastaan mihinkään tai kokenut mitään. Pakolliset koulujutut ja joku harrastus kerran pari viikossa. Siinä se. 

Joku voisi sanoa, että itselläni on huonot sosiaaliset taidot, mutta en oikein siihen usko. En, vaikka olenkin jäänyt sosiaalisen elämän kohdalla ulkopuolelle. Ehkä olen vaan ollut liian ujo ja sitten nuo kokemukseni siihen lisättynä sekä tosi huono itsetunto ja epävarmuus. Se saa paljon haittaa aikaan. En oikeastaan uskalla tutustua vieläkään muihin, koska pelkään sitä ettei kukaan pidä minusta ja samalla, että olen vääränlainen ihminen jotenkin ja joku pettyy minuun tms. Silloin ajattelen, ettei minulle ole edes "oikeutta" tutustua muihin jos olen jotenkin "huono" ihminen eri jutuissa. Se asia mielessä ja saa toisaalta ajautumaan yksinäisyyteen. Sai aikoinaan ja saa entistä enemmän nyt. Toki tiedostan sen, että myös sellainen seura joka häpeää sinua on todella inhottava tilanne. 

Lopulta, kun itsekin olen kokenut sitä, että seuraani on hävetty (jos joku välillä ns kaverina mukamas oli) niin yksinäisyys on siinä mielessä ehkä ihmiselle ihmisarvoisempi kokemus kuitenkin. On parempi olla vuosia yksin esim koulussa kuin tietää ja tajuta se, kuinka paljon jotain hävettää seurasi, kun yrität esim jotain jutella tai kelpaat seuraksi vaan silloin kuin toinen on poissa tms. Sen tiedän, ettei omilla kokemuksella enää välttämättä ikinä kuljeta sitä tietä mitä joku muu. Se pitää hyväksyä,, ettei tietynlaiseen elämään ole juurikaan mahdollisuuksia enää. 

Toisaalta se ei tietysti estä yrittämästä tämän elämän kanssa kuitenkin. Niiden juttujen kanssa joiden eteen voi asioita tehdä. On toivoa vielä kuitenkin, vaikka elämäni kanssa voisin sanoa, ettei siitä välttämättä tule sellaista kuin toivoisin. Ehkä silti se voi olla hyvää. Edes välillä

Kävin kävelemässä ja paristakin pihasta tuli niiiiin hyvä grillatun ruuan tuoksu, että hyvä ettei kuola valunut leukaa pitkin rinnuksille sitä tuoksutellessa. Siinä sitten jäi häiritsemään, että mikähän se niin hyvä tuoksu on? Ei ollut ihan sellainen normigrillauksen tuoksu vaan vähän ehkä makea, mutta ei varmastikaan mikään makea jälkkäri vaan lihaksi väittäisin. Ei makea myöskään bbq-kastikkeen tavalla. Hankala selittää kun ei itsekään tiedä mitä yrittää kuvailla, mutta ilmeisesti jotenkin trendikäs (sama kyllä tuoksui jo ainakin viime ja varmaan toissakesänäkin) ja vähän samankaltainen tuoksu on joskus ollut etelässä jonkun ravintolankin lähellä. Vai tuleekohan se tuoksu grillaustavasta tai jostain tietyista savustuslastuista? Itsellä ei grilleistä(kään) ole minkäänlaista kokemusta niin ihan menee arvailuksi ja varmaankaan yhtä hyvää ei saisi mitenkään ilman grilliä, mutta silti olisi kiva kokeilla tuota marinadia/maustetta(?) mitä ikinä onkaan joka tuoksuu noin hyvältä. 

Vierailija kirjoitti:

Tulevan viikon sääennustekin vaan ärsyttää vaikka lämmöstä ja auringosta tykkäänkin. Jotenkin ei vain jaksaisi yhtään vaan paremmin sopisi viileä, sateinen ja harmaa viikko. Tuntuu niin kummalta että kevät on jo näin pitkällä ja kohta on taas kesä vaikka justhan se edellinenkin vasta oli. Aika kuluu niin nopeasti eikä mitään oikeastaan tapahdu ja sekin mikä tapahtuu on jotain ikävää tai huonoa entiseen verrattuna. Elämänilo on jotenkin ihan poissa vaikka en nyt ikinä mikään kupliva persoona ole ollutkaan. Taitaa olla elämänhalukin jo pian mennyttä mutta josko vielä tämän kesän katselisi.

Tuntuisi aika hyvältä ajatukselta käydä kesäunille ja herätä vasta joskus syyskuussa kun pahin valoisuus ja lämpö alkaa olla mennyttä. Inhottaa ja valmiiksi se koko kesän taas jatkuva huono omatunto, kun ei mene eikä tee sitä tai tätä. Samaten itsensä syyllistäminen ja katuminen kun sitten tekee sitä koska ihan varmasti olisi ollut parempi tehdä tätä. Ja kun tekee tätä niin kaduttaa ettei tehnyt sitä..

Ja sitten kun ei mene eikä tee mitään niin harmittelee sitä että menee hyvät säät ihan haaskuun.

Israel kun on ollut taas tapetilla jopa Euroviisuja myöten niin kirppikseltä tarttui  Beaufort (2007) matkaani. En ole ikinä ennen katsonut israelilaista elokuvaa.

Euroviisut katsoin loppuun ja aamulla piti kaverin kanssa olla frisbeetä heittelemässä. Tänään ollut krapulainen olo huonojen yöunien ja viinipullon ansiosta. Kaunispäivä osittain mennyt ihan hukkaan, kun oon loppupäivän vain torkkunut. Ei tälleinkään tunnu yksinäiseltä, kun koittaa selvittää oloaan. Subia, pizzaa ja virvoitusjuomia vetänyt tässä poskeen. Ei ole aikoihin maittanut mässyt näin hyvin. Tämmöiseen oloon fribailut meni yllättävän hyvin (+3). En kovinkaan mielissäni ollut Euroviisuista. Aika sillilalaattia noi viisut.

Ärsyttää, kun puhelin halusi päivittää mm. nettiselaimen ja hyväksyin päivitykset ja tietysti taas tuli ihan turhia ja ärsyttäviä ulkoasumuutoksia ynnä muuta tyhjänpäiväistä. Selaimen välilehtitoiminnot, "nappulat" ja fontti pientä piperrystä jne. Argh!

Mä jaksan tosi huonosti sitä että kaikki aina muuttuu, vaikka kyse olisi tällaisista pikkuasioistakin. En vaan jaksa. Haluan että tietyt asiat pysyvät totutulla tavalla. Joissakin asioissa sitten taas saatan muutosta kaivatakin - ja nyt puhun jo koko elämästä enkä vain puhelimista. 

on se aika karseeta,että oma olo ei vastaa yhtään, mitä haluaisi tai kuvitteli vielä 5v sitten.

55v oli vielä ajatuksia, jotenkin energiaa.

Hain vanhemmalleni Alzheimer litkupaketin postista. Painoi paljon.

Vien siitä osan hänelle ja samalla autan pakkaamaan kuukauden vaatteet putkiremontin evakkoajalle.

Jatkamme muuta pakkaamista, tavaroiden peittämistä...

Sieltä päästyä haen kotonaan asuvalta  pyörätuolissa istuvalta rahaa, jotka joku muu oli hakenut hänelle seinästä.

Haen hänen  puhelimella kaupasta tilaamansa tietokoneen ja ihmettelen miten hän, yli 80-vuotias,  osaa sen saattaa käyttökuntoon.

Itse en osaa.

Sitten onkin jo tämä ilta ja kaadun sänkyyn miettimään milloin ehtisin auttaa itseäni.

Normaalisti ei tällaiset väsyttäisi, mutta toipuminen kahden viikon rankasta taudista on vielä kesken.

Toisaalta, kokemuksesta tiedän kuinka hyvä mieli tulee, kun voi olla avuksi. Vaikka onkin lopulta kovin väsynyt itsekin.

Että sellainen päivä täällä.

Vierailija kirjoitti:

Tänään kävi sellainen ihme, että puhelin piippasi tekstaria ja ekaksi mietin, että no nyt puoliltapäivinkö joku droonivaroitus tulee mutta ei, se olikin oma operaattori joka kertoi, että liittymässäni on ollut kokeiltavana 3kk:n ajan "kuka soittaa"-palvelu ja sen voisi nyt ottaa maksulliseksi lisäpalveluksi. Toivottavasti palvelu tuntui hyödylliseltä!

Mä luin tuota, tipahdin takapuolelleni ja aloin itkeä. Mulle ei ole soittanut kukaan tämän vuoden puolella joten enhän mä edes tiennyt että on tuollainen kokeiltavana saati että sellaisesta olisi ollut mitään iloa tai hyötyä. Muistutus omasta yksinäisyydestä tuli nyt niin erikoisella ja yllättävällä tavalla, että tuntui kuin joku olisi iskenyt jollain tikarilla jos nyt ei sydämestä niin ainakin sielusta läpi.

Voi, surullistahan toki, jos kukaan ei pidä yhteyttä. Saman koin, mutta sitten aloin itse olla aktiivinen ja soittaa ja kysyä kuulumisia. Kukaan ei ainakaan vielä ole lyönyt luuria korvaan ja voihan jättää vastaamatta, jollei kiinnosta tai just ehdi.

Mutta tuo sun lause "tipahdin takapuolelleni ja aloin itkeä". Luulen, että itse olisin tipahtanut ja alkanut nauraa, hysteerisesti. 

Kun hieman tragikoomistahan tuo on. 

Ehkäpä, toivottavasti, itsekin jälkeenpäin voit vähän hymähtää asialle?