Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Tänään kävin pidemmällä taas kirppiksillä. Kivasti löytyi taas elokuvia:

The Triangle (2005) - 5 €

Paholaisen palkkalaiset (director's cut) (1972) - 9 €

Passion Play (2011) - 3 €

Henrik Navarralainen (2010) - 3 €

Ajojahti (2012) - 3 €

Tiedän kuka tappoi minut (2007) - 1 €

Rise of the Zombies (2012) - 2 €

Northmen: A Viking Saga (2014) - 3 €

Kättä on tänään kivasti särkenyt, mutta en ole antanut kivulle valtaa. Illalla vielä Obsession katsomaan elokuvateatteriin.

Eilen viisutietäjässä mulla meni kaikki oikein. Sijoitukseni siellä on hiukan alle 2000.

Melkein sain tänään juttuseuraakin, mutta kiirettä piteli hänellä. Harmittaa kun koko päivä ollut itsekseen oloa. Ei ainakaan ollut tylsää, kun olin liikkeellä koko päivän tähän hetkeen asti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomenna pitäisi käydä veritesteissä, tuntuu kamalalta. Käyn niin vähän kodin ulkopuolella,  että maailma oven toisella puolella pelottaa. Olen alkanut käydä kaupassakin kolmen viikon välein. Joku aika sitten mietin, että voisin alkaa tilata ruoat kotiin. 

Vielä en tiedä miten huomisesta selviän.

Miten verikokeet meni? Toivottavasti hyvin.

Minullakin ollut piikkikammo koko elämäni ajan. Nyt 60v selviän jo itkemättä ja en oikeastaan edes paljon  jännitä. Mutta jotain luettavaa pitää käsissä olla jotta saa huomion pois neulasta. Kerran otettiin reilut 20 putkea verta ja silloin meinasin pyörtyä. Yleensä sanon laborantille suoraan että olen piikkikammoinen, niin ei tule yllätyksenä kesken kaiken jos lähtee taju. Sekin helpottaa kun saa sanottua. En ole koskaan ymmärtänyt mistä tuo pelko tulee kun sillä ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa ja pystyn ymmärtämään mitä tehdään ja miksi. Fobia on fobia. 

Mullakin on tuo samanlainen kammo mutta onneksi se on ainakin tähän asti riittänyt etten katso sinne päinkään. Kammoan piikkejä mutta myös verta eli mieluummin yritän pitää katseeni niin, etten näe edes sitä veriputkiloa vaikka käsivarressa olisi jo tuppo ja teippiä päällä. Luulisi että vanhemmiten pääsisi eroon mutta ei.

On se tämäkin, että taas ihan tuosta noin vaan yllärinä hoksaa jotain, josta sitten on samantien seurauksena paha mieli. Asiakin siis sellainen, että ei nyt mikään ylläri pitäisi olla mutta just se iski palstan etusivulta että mullakin olisi 50-vuotispäivät joita en voi juhlistaa kenenkään kanssa enkä mitenkään. Ainakin äsken oli siis ketju pienimuotoisten 50-v päivien järkkäämisistä tarjoiluineen.

Joskus nuorena nauratti ne sanomalehdissä olleet "en juhli"-ilmoitukset, mutta nyt sitä on itse tilanteessa ettei ole tarvetta edes ilmoittaa ettei juhli. Kukaan ei ole tunkemassa juhlimaan eikä muistamassa mitenkään. Vaikka en koskaan olekaan ollut mikään juhlien keskipiste tai tyyppi jonka läsnäolo valaisee koko huoneen niin en silti olisi ikinä uskonut että minulle käy näin :( Jotenkin sitä piti aina niin päivänselvänä ja varmana asiana, että tässä iässä on ainakin oma perhe jos ei muuta sukua olisikaan. Ja tietenkin jonkinlainen kaveripiirikin. Nyt ei ole mitään eikä ketään.

Tänään kävi sellainen ihme, että puhelin piippasi tekstaria ja ekaksi mietin, että no nyt puoliltapäivinkö joku droonivaroitus tulee mutta ei, se olikin oma operaattori joka kertoi, että liittymässäni on ollut kokeiltavana 3kk:n ajan "kuka soittaa"-palvelu ja sen voisi nyt ottaa maksulliseksi lisäpalveluksi. Toivottavasti palvelu tuntui hyödylliseltä!

Mä luin tuota, tipahdin takapuolelleni ja aloin itkeä. Mulle ei ole soittanut kukaan tämän vuoden puolella joten enhän mä edes tiennyt että on tuollainen kokeiltavana saati että sellaisesta olisi ollut mitään iloa tai hyötyä. Muistutus omasta yksinäisyydestä tuli nyt niin erikoisella ja yllättävällä tavalla, että tuntui kuin joku olisi iskenyt jollain tikarilla jos nyt ei sydämestä niin ainakin sielusta läpi.

Otin selvää paljonko työkaverin kaatama kone painaa ja noin 160kg sellainen painaa. Kuvitelkaapa kun teillä jäisi jokin ruumiinosa tuommoisen painon väliin. Koneen koko paino ei onneksi varannut painoa sormeni päälle, mutta sain hyvin tuntea, kun rutistuu.

Se olisi nyt matka Obsessionia katsomaan. Katsoin juuri Nightmare - Pahin painajaisesi elokuvan kotona.

Bussilla kaupungille ja kirjastoon. Aurinko paistoi ja puistoissa tulppaanit kukkii. Kiva nähdä ihmisiä. Sain jopa ystävällisiä hymyjä vastaantulijoilta. Kannattaa katsoa silmiin, moni hakee kontaktia ja tunnet olevasi osa ihmiskuntaa. ( Näin vanhana naisena kukaan ei luule että yritän iskeä.) 

Jos vaan käpertyy kotiin se masentaa. 

Minulle käy usein niin, että jos lähden ostoksille ja kierrän monia paikkoja niin se voi hetkeksi piristää. Sitten takaisin tullessa iskee jo monesti ajatus, että tässä tämä taas oli ja seuraavaan vastaavaan reissuun on viikkoja aikaa, eikä tekisi mieli mennä kotiin lainkaan. 

Kodista voisin kirjoittaa sen, etten ole oikeastaan lapsuuden jälkeen tuntenut mitään paikkaa kodiksi. Jokainen asunto ja talo on vaan sellainen paikka missä asun. Ehkä joku joskus vähän enemmän, mutta en sillä tavalla niitä kodikseni miellä mitä joku muu. 

Vierailija kirjoitti:

Bussilla kaupungille ja kirjastoon. Aurinko paistoi ja puistoissa tulppaanit kukkii. Kiva nähdä ihmisiä. Sain jopa ystävällisiä hymyjä vastaantulijoilta. Kannattaa katsoa silmiin, moni hakee kontaktia ja tunnet olevasi osa ihmiskuntaa. ( Näin vanhana naisena kukaan ei luule että yritän iskeä.) 

Jos vaan käpertyy kotiin se masentaa. 

Ei mulle vaan ole väliä olenko kotona vaiko jossain kylillä pyörähtämässä koska tämä ainainen yksinäisyys masentaa ja vetää alavireiseksi liki aina ja kaikkialla. Usein se jopa korostuu kun käy jossain ja siellä sitten tietenkin näkee iloisia ihmisiä jonkun kaverin tai perheenjäsenensä seurassa ja itse on vaan yksin vailla juttuseuraa. Kotona on tietyllä tapaa turvassa kaikelta tuollaiselta vaikka usein sitä kotonakin kaipaa seuraa. Etenkin silloin kun tekee ruokaa niin olisi kiva kattaa toisellekin tai kun tulee inspis leipoa niin olisi kiva herkutella yhdessä jonkun kanssa. Tai sitten irvistellä yhdessä kun leipomukset ei ihan onnistunutkaan. Ihan tavalliseen arkeen sitä seuraa kaipaisi ja tietenkin samassa seurassa olisi mukavaa juhliakin kun juhlan aika on. Sitä jää sivustaseuraajaksi monella tapaa vaikka kuinka tekisi asioita yksin. Ainakin minulla elämästä puuttuu niin paljon kun en voi enkä saa jakaa mitään kenenkään kanssa.

Taatusti vika on minussa eli todettakoon se heti alkuun, mutta olin tuolla ulkona istumassa yhdellä penkillä ja täytin siinä ristikkoa. Siitä kulki porukkaa aina välillä oli ja yksi nainen meinasi tulla istumaankin tai ainakin siihen malliin se katsoi (pahasti) ja hidasti, mutta jatkoi matkaansa vaikka tilaa olisi ollut koko se toinen penkin pää. Ja toinen tyhjä penkki noin 20 metrin päässä. Meni hetki ja sama nainen tuli takaisin päin ja sitten se istui siihen mun viereen ja hyvä ettei syliin änkenyt. Ei siis istunut sinne reunaan vaan keskelle. Itse yritin ottaa vähän etäisyyttä mutta ei siinä penkillä ollut kuin 5cm tilaa väistää.

Sitten alkoi se ähinä ja tuhina. Oikein äänekäs ja sellainen mielenosoituksellinen huokailu. Just samanlainen mitä oma vanhempani piti kun joku asia (minussa) ärsytti ja siinä siis piti olla ajatustenlukija eli ymmärtää ärtymyksen syy ja tehdä toisin (tai olla poissa silmistä) ilman että sitä ääneen sanotaan. Esim siis omalla pihalla ei saanut kesällä istua jos vanhempani siihen tuli vaan hänen piti antaa olla yksin ja rauhassa.

Tuo naisen huokailu sai aikaan sen saman syyllisyyden tunteen ja oli vaan pakko päästä siitä pois vaikka mieluusti olisin istunut vielä jonkin aikaa. Nyt taas harmittaa oma lapatossumaisuus ja se, etten sanonut kuinka siinä penkillä varmasti mahdutaan kumpikin istumaan tai ettei se ole hänen omaisuuttaan. Muuten olisin varmaan mennyt vaan siihen toiselle penkille, mutta siihen tuli justiinsa kaksi miestä kaljalaatikoiden kanssa. Nyt toivon että ne pitää sellaista mekkalaa ja ketjupolttavat röökiä, että tuon tuhisijaämmän rauha on mennyttä.

Onneks on tämä keskustelu mitä voi lukea ja todeta, että ei ole ainoa yksinäinen. Yritetään jaksaa, vaikka tämä kyllä masentaa ja tekee ihmisen vetämättömäksi, mikään ei kiinnosta, tuntuu niin turhalta kaikki.

Löytyi tänäänkin läjä elokuvia:

Muukalaisia junassa (1951) 2,50 €

Piukat paikat Special Edition (1959)  6,00 €

Petos mielessä / Malice (1993) 2,00 €

The Hunt for the Unicorn Killer (1999) 2,00 €

Zero Day – Nuoret tappajat (2002) 2,50 €

North Face – Pohjoisrinne (2008) 1,80 €

The Thing (2011) 1,80 €

Frisbeetä meen heittelee ihan just. Tuli tällä kertaa valittua sellainen paikka, jossa pääsee kuulemaan hyvin raskasta festarimusaa siinä lähettyvillä. Mielitekoja nämä tekemiseni. Viime päivien löydöissäni on kuulemma harvinaisempiakin elokuvia keräilijöiden näkökulmasta. Ei ole tänäänkään kunnolla kommunikaatiota, mutta mieleni on sentään pysynyt hyvänä. Myöhemmin varmaan saan tietää mitä bändejä kuulen. Eikös se ole niin, että aggerssiivinen musiikki pitää mielen virkeänä?

Vierailija kirjoitti:

Onneks on tämä keskustelu mitä voi lukea ja todeta, että ei ole ainoa yksinäinen. Yritetään jaksaa, vaikka tämä kyllä masentaa ja tekee ihmisen vetämättömäksi, mikään ei kiinnosta, tuntuu niin turhalta kaikki.

Pakkohan se on jaksaa kunnes sitten varmaan joku päivä ei enää vaan jaksa. Kaikesta tulee aina lopulta vaan paha mieli vaikka kuinka aluksi jopa ihan kehuu itseään, että tämähän oli hyvä idea ja vakuuttelee, että varmasti on kivaa tai ainakin kivan erilaista kuin se normi kotona möllöttäminen mutta niin vaan se hyvä fiilis häviää johonkin ja kotiin palaa naama nurinpäin. Nykyisin jopa lenkiltä.

Tuntuu todellakin niin turhalta kaikki. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Olen päättänyt lähteä kaupungille katsomaan viisufinaalin, yksin tietysti. Tein siitä ketjun, kun en tiedä minne mennä. Käykää kommentoimassa: https://www.vauva.fi/keskustelu/6512350/mihin-menette-helsingissa-katso…

Vierailija kirjoitti:

Olen päättänyt lähteä kaupungille katsomaan viisufinaalin, yksin tietysti. Tein siitä ketjun, kun en tiedä minne mennä. Käykää kommentoimassa: https://www.vauva.fi/keskustelu/6512350/mihin-menette-helsingissa-katso…

Nostin sun ketjua. Oon flunssassa ja en varmaan jaksa lähteä. Tosi huono olen muutenkin yksin lähtemään.

Join minttuteetä kauramaidolla, ja ajattelin katsoa indie leffan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomenna pitäisi käydä veritesteissä, tuntuu kamalalta. Käyn niin vähän kodin ulkopuolella,  että maailma oven toisella puolella pelottaa. Olen alkanut käydä kaupassakin kolmen viikon välein. Joku aika sitten mietin, että voisin alkaa tilata ruoat kotiin. 

Vielä en tiedä miten huomisesta selviän.

Miten verikokeet meni? Toivottavasti hyvin.

Minullakin ollut piikkikammo koko elämäni ajan. Nyt 60v selviän jo itkemättä ja en oikeastaan edes paljon  jännitä. Mutta jotain luettavaa pitää käsissä olla jotta saa huomion pois neulasta. Kerran otettiin reilut 20 putkea verta ja silloin meinasin pyörtyä. Yleensä sanon laborantille suoraan että olen piikkikammoinen, niin ei tule yllätyksenä kesken kaiken jos lähtee taju. Sekin helpottaa kun saa sanottua. En ole koskaan ymmärtänyt mistä tuo pelko tulee kun sillä ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa ja pystyn ymmärtämään mitä tehdään ja miksi. Fobia on fobia. 

Mullakin on tuo samanlainen kammo mutta onneksi se on ainakin tähän asti riittänyt etten katso sinne päinkään. Kammoan piikkejä mutta myös verta eli mieluummin yritän pitää katseeni niin, etten näe edes sitä veriputkiloa vaikka käsivarressa olisi jo tuppo ja teippiä päällä. Luulisi että vanhemmiten pääsisi eroon mutta ei.

Kannattaa ostaa apteekista puudutusvoidetta ja laittaa sitä ohjeen mukaan ennen verikoetta.Joskus on auttanut niin,ettei piikkiä tunne ollenkaan .

Mä oon vaan nukkunut ja kohtapuolin käyn jo varmaan yöunillekkin. Todella masennus, mietin jatkuvasti menneitä ja elämässäni tekemiä.virhritä.jonka vuoksi olen nyt yksin, tämä on osittain omaa syytänikin ja sekin masentaa.

Olipa todella vaikea frisbeegolf rata tänään kyseessä. +11 tulos ja tänään lensi todella pitkälle heittoni, kun oli mahdollisimman rennot otteet. 

Sitten menin festareiden ohi ja kuuntelin hetken aikaa Cirith Gorgor bändiä. Sitten vähän myöhemmin asetuin mukavasti penkille ja kuuntelin Torture Killerin koko keikan. Paikalle tuli lintuja laulamaan kilpaa musiikkia vastaan, sillä linnuilla oli todella kova "Tiu! Tiu! Tiu!" -soundi. Lintujen musiikki kuulosti paremmalta. Niitten musiikissa oli niin paljon enemmän eloa. No, festareilla noi oli black metallia ja death metallia. Linnuilla life metallia.

Tämä päivä tuntuu todella kovalta. Vielä Euroviisut iltamyöhäsellä. Tuntuu todella tapahtumarikkaalta päivältä, vaikka ihan yksin viettänyt sitä oon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomenna pitäisi käydä veritesteissä, tuntuu kamalalta. Käyn niin vähän kodin ulkopuolella,  että maailma oven toisella puolella pelottaa. Olen alkanut käydä kaupassakin kolmen viikon välein. Joku aika sitten mietin, että voisin alkaa tilata ruoat kotiin. 

Vielä en tiedä miten huomisesta selviän.

Miten verikokeet meni? Toivottavasti hyvin.

Minullakin ollut piikkikammo koko elämäni ajan. Nyt 60v selviän jo itkemättä ja en oikeastaan edes paljon  jännitä. Mutta jotain luettavaa pitää käsissä olla jotta saa huomion pois neulasta. Kerran otettiin reilut 20 putkea verta ja silloin meinasin pyörtyä. Yleensä sanon laborantille suoraan että olen piikkikammoinen, niin ei tule yllätyksenä kesken kaiken jos lähtee taju. Sekin helpottaa kun saa sanottua. En ole koskaan ymmärtänyt mistä tuo pelko tulee kun sillä ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa ja pystyn ymmärtämään mitä tehdään ja miksi. Fobia on fobia. 

Mullakin on tuo samanlainen kammo mutta onneksi se on ainakin tähän asti riittänyt etten katso sinne päinkään. Kammoan piikkejä mutta myös verta eli mieluummin yritän pitää katseeni niin, etten näe edes sitä veriputkiloa vaikka käsivarressa olisi jo tuppo ja teippiä päällä. Luulisi että vanhemmiten pääsisi eroon mutta ei.

Kannattaa ostaa apteekista puudutusvoidetta ja laittaa sitä ohjeen mukaan ennen verikoetta.Joskus on auttanut niin,ettei piikkiä tunne ollenkaan .

Kerran mulle piti laittaa tippa kämmenselkään ja vitsit kun hävetti kun sen hoitajan piti laittaa siihen ensin puudutusvoidetta joka kuulemma on lapsia varten. Tuokin oli sellainen sairaalakeikka että yksin piti mennä, yksin olla ja yksin lähteä kotiin eli ei ollut saattajaa ei hakijaa eikä kukaan käynyt vierailulla. Tuostakin sitten toinen hoitaja tokaisi, että kyllä jokaisella pitää olla yksi lähiomainen ja ilman saattajaa ei kotiuteta. No, kotiuttivat kuitenkin ja hyvä niin koska muutenkin oli kurja ja surkea olo ja sitten oli noin ilkeitä hoitajia ettei olo ainakaan paremmaksi muuttunut. Oli siellä onneksi kivojakin ja lääkäri oli mukava.

Vierailija kirjoitti:

Onneks on tämä keskustelu mitä voi lukea ja todeta, että ei ole ainoa yksinäinen. Yritetään jaksaa, vaikka tämä kyllä masentaa ja tekee ihmisen vetämättömäksi, mikään ei kiinnosta, tuntuu niin turhalta kaikki.

Itseäni harmittaa eniten se, ettei tämä taidakaan olla enää vaan väliaikaista vaan lopullista. Aina ennen sitä jaksoi luottaa, että tämä yksinäisyys on vain vaihe joka menee ohi ja sellainen toivonkipinä tietenkin myös pilkotti näkyvillä, mutta enää en oikein osaa uskoa siihen. Samalla sitten menee jotenkin maku aivan kaikesta eikä enää huvita yhtään mikään. Muutenkin usko tulevaan on ollut jo pidemmän aikaa melko heikoissa kantimissa (tämä 2020-luku on aivan kammottava) ja sekin varmaan osansa vaikuttaa, mutta nykyisin on itselläni sellainen tunne etten mä pysty muuttamaan elämässäni mitään vaikka seisoisin päälläni ja ähräisin itseni solmuun.

Sekin on kurjaa, että just näin kammottavana aikana kun kaipaisi eniten omaa perhettä ja muutenkin läheisiä ihmisiä niin sitä on ihan yksin. Ei ole ketään kenen kanssa taivastella maailmanmenoa saati jutella jostain aivan muusta, että saisi jotain ihan muuta ajateltavaa. Kaikki pitää pystyä yksinään käsittelemään ja pitämään sisällään koska ei voi jakaa ajatuksiaan kenenkään kanssa. Eikä tietenkään saa toisenlaista näkökulmaakaan mihinkään eikä edes vertaistukea että samanlaisia juttuja muutkin pyörittelee. Tämä ketju on melkeinpä sellainen henkireikä jota ilman olisi varmasti paljon kurjempaa olla yksinään.

Kiitos siis teille kaikille!