Vanhusten yksinäisyys tappaa. Miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Linkki

Miksei yksinäisille vanhuksille kelpaa toisen yksinäisen vanhuksen seura? Saisivat vertaistukea sairauksista, vaivoista, vanhemisesta ja muusta. Ongelma taitaa olla se, että he tarvitsevat vain kuuntelijan omille jutuilleen, eivätkä ole kiinnostuneita kenestäkään muusta. Joku tekoälyrobotti tulevaisuudessa jaksaa kuunnella mummojen päivästä toiseen toistuvat samat jorinat. Vahtinee samalla sitten lääkkeiden otot, syömiset ja muut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma rauha on oikeastaan hyvä juttu, miksi siitä väkisin väännetään negatiivisesti yksinäisyyttä?

On vanhuksia, jotka eivät enää pärjää kodeissaan, kunnat ovat sulkeneet vanhainkotejaan. Nykyisin hoitokoteihin pääsee lähinnä siinä kunnossa, että olet lähes liikuntakyvytön tai todella sekaisin.

Kun on liian terve sairaalaan, mutta liian sairas kotiin on ongelmissa.

Samaan aikaan "virallinentotuus" väittää, että kaikki vanhukset haluavat olla kotona.

 

V.tut halua loppuun asti yksin.

 

ÄIti eli yksin kotona 70-85-vuotiaana. Apuja pyydettiin, keskusteluja käytiin yhteiskunnan taholle, palveluja tai palvelutalopaikkaa. Ei Mitään. Voi niin erittäib hyvin. Puolisokea ja kuuro.

Kylmää ruokaa tuotiin ovenraost

Tämä ei lohduta, mutta meillä äiti "onnistui" saamaan aivoinfarktin ollessaan sairaalassa erään tähystystoimenpiteen jälkeen valvonnassa.

Kukaan ei ollut huomannut infarktia, niinpä tukoksen liuotustakaan ei oltu tehty. Tästä sitten tuli korvaukset hoitovirheestä, mutta ei se paljon lohduta, kun joutuu elämään vammojen kanssa.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Nykyään eletään niin he----tin vanhoiksi. Siinä sitten vanhuksen seitsemää kymppiä lähestyvät lapset yrittää hoitaa vanhustensa asioita samalla kun tuntevat syyllisyyttä siitä että pitäisi tukea omien lasten nuoria perheitä, ja kaiken kukkuraksi digiasiointi ja byrokratia on jo niin hankalaa itsellekin, että kaiken aikaa tuntee olevansa putoamassa kärryiltä kaiken suhteen.

Olen 62- vuotias, vielä työelämässä. Puolisoni on up, alkava Parkinson ja sepelvaltimotauti. Äitini on pirteähkö 93- vuotias, joka kuitenkin tarvitsee viikoittain apua juoksevissa asioissa. Kolmen lapseni elämä sujuu heidän yrittäessään hoitaa perheen ja työelämän yhdistelmää. Itse olen kaiken tämän vuoksi töissä vain kolmena päivänä viikossa.

Olen kertonut aikuisille lapsilleni, että lopetan päiväni 85-vuotiaana. En välttämättä depression takia, vaan koska kauemmin eläminen ei tuota enää mitään hyvää kenellekään.

 

 

Minä olen N45, mutta olen laittanut hoitotahtooni kaikki mahdolliset elvytyskiellot, että jos sattuu jotain käymään, se on lähtö laakista. 

Lisäksi olen huomannut, että ihmisistä usein tulee turvallisuushakuisempia vanhemmiten. Itse olen ollut nuorena vähänn arka, joten olen alkanut nyt tietoisesti elää vähän enemmän riskillä, tietysti muita vaarantamatta: avannossa olen ehkä pikkuisen liian pitkään, sukellan kylmemmässä vedessä kuin ehkä olisi täysin järkevää jne. Ihan tietoisesti kasvatan ihan pikkuisen onnettomuuden riskiä.  

Minulla on ollut hiton hyvä elämä tähän saakka, enkä todellakaan halua sellaista vuosikymmenten hiipumista mitä vanhoilla nykyään on. Joten ajattelin että kasvatan riskinottoa koko ajan. Harrastin joskus nuorena vähän aikaa vapaasukellusta, mutta totesin että olen liian holtiton siihen hommaan(yllättäen, kun muuten olen niin arka, mutta minulla tulee todella voimakas euforia hapenpuutteesta ja järki lähtee sen tien), mutta ehkä aloitan senkin uudestaan, niin hauskaa se on. 

Mitä hyvänsä muuta kuin hiipumista, yksinäisyyttä ja kitinää. 

Todettakoon että lapsia ei ole, joten en tee tässä kenellekään väärin jos riskit joskus realisoituu. Mieheni on suunnitelman hyväksynyt. Kutakuinkin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi toimintakykyiset yksinäiset vanhukset eivät aktiivisesti hanki seuraa toisista toimintakykyisistä vanhuksista jotka kaipaavat seuraa? 

Luulisi että helpoiten löytyisi seuraa samassa tilanteessa olevista ihmisistä 

Tämä. Fiksut ihmiset panostavat sosiaalisiin taitoihinsa ja luovat ystävyyssuhteita omalla aktiivisuudellaan koko elämänkaaren ajan. Varmasti on vähemmän yksinäinen elämä heillä vanhanakin.

No elämä on valintoja täynnä 

Nro 772: "Vai voisiko olla, että nämä vanhukset voisivat hieman kultivoida sitä irtipäästämisen kykyä ja sydämen sivistystä mitä menneillä sukupolvilla oli, ymmärtää, että hei, minä en ole enää se päähenkilö, panna kädet ristiin ja alkaa luottavaisin mielin odottaa kuolemaa? Antaa muille se lahja, että nämä saisivat elää omaa elämäänsä? "

Minusta tämä oli hyvin ja myös kauniisti sanottu. Ei kuolemassa ole mitään pelättävää. Toki siinä, jos ennen kuolemaa on kovia kipuja, niin niitä kipuja voi pelätä. Ja silloin olisi tietenkin hyvä, jos saisi tarvitsemansa kivunlievityksen. Mutta harvemmin niitä omaiset antavat vaan terveydenhuollon henkilöstö. Mä siirryn ihan mielelläni takavasemmalle. Jo pelkästään työelämästä. Päätän itse, miten oloneuvosaikani käytän. Ei ole omaisteni tehtävä viihdyttää mua eikä keksiä mulle tekemistä. Sitten, kun en enää itse keksi tai pysty mitään tekemään, alkaakin olla jo aika lähteä tästä elämästä. Enkä nyt tarkoita, että päättäisin itse päiväni, vaan sitten vaan jään rauhassa odottelemaan viikatemiestä. Mieluiten omassa kodissani. 

"Mun äidin perhe otti äitini mummon vuodeksi vuorollaan 1940-luvulla. Lakihan määräsi huolehtimaan. 

Heillä oli käytössä vain huone ja keittiö. Mummo asui sen vuoden keittiössä joka toki oli samalla myös keittiökäytössä."

Paitsi että nykyvanhukset ei tuollaisessa suostu asumaan. Jos minun äidin pitäisi muuttaa meidän keittiöön, hän määräisi, että keittiötä ei saa käyttää hänen nukkuma-aikaan eli iltaseitsemästä aamuviiteen. Käytännössä tuo ei onnistu, kun tiskikone hurisee ja joku käy keittiössä vielä iltamyöhälläkin, mies keskellä yötäkin. Äiti ei antaisi periksi, mutta en minäkään. Minun keittiö, minun säännöt. Vanhempieni lempisananlaskua lainaten "sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto".

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa parissa sanassa "välttelin anopin seuraa"  välittyy monen vanhuksen yksinäisyys, kaipuu nähdä lastensa perhettä.  Kun miniä välttelee ei poikakaan voi pitää normaalia välitöntä yhteyttä äitiinsä.

Ja syyttely puolin tai toisin on aika turhaa.  "Maailman sivu"  perheet hajaantuneet eri puolille Suomea tai kauemmaskin.  Se yksinäisyys kaukana asuvalle voi olla enemmän sitä ettei pidetä puhelinyhteyttäkään, ei kerrota kuulumisia (vaikka pintapuolisia) ei vuosiin "ehditä" pistäytyä.  Silloin tuntee itsensä hyljätyksi.

Äitinä, mummona, anoppina en halua olla riippuvainen lapsistani, toivottavasti lähden saappaat jalassa.  Mutta itsetuhoinen en ole, enhän nyt vauvapalstaa vapaaehtoisesti jätä.

Mä mietin, missä vaiheessa vanhuksen yksinäisyys alkaa?

 

Niin. Vanhalla ihmisellä luulisi olevan vuosikymmenien aikana kerättyä viisautta, jonka avulla tähän sopeudutaan. 

Osa meistä on joutunut tekemään tuon luopumisen sairauksien takia 30-vuotiaana, siinä iässä kun kaverit luo uraa ja tekee lapsia. Minulla on aivan harvinaisen vähän empatiaa vanhuksia kohtaan, joilla on ollut hyvä turvallinen työelämä, lapset ja lapsenlapset ja sitten vielä eläkkeellä aikaa varautua, suunnitella, miettiä miten asiat hoidetaan kun alkaa hiipuminen. 

Mutta ei, ei mitään viisautta, pelkkää kitinää ja valitusta. 

On tosi raskasta olla vanhempien kanssa ja katsella niiden hiipumista, kun itse on tehnyt sen saman luopumisen 15 vuotta sitten, mutta täysin yllättäen. Noilla on ollut koko elämä aikaa asennoitua, koska vanhana hiipuu kaikki, ja ne saivat kaiken sen mitä vaille minä jäin. Ja silti minä olen se, joka saa tukea niitä.  

Tietenkään ne eivät myöskään voi ottaa vastaan mitään siitä, mitä minä olen oppinut kun jouduin sopeutumaan rajoittuneeseen toimintakykyyn. Koska enhän minä mitään tiedä ja ymmärrä, kun olen ollut pois työelämästä, en ole ihminenkään kun en ole töitä tehnyt vuosiin. Ravitsemuksestakaan en mitään ymmärrä, vaikka olenkin saanut omin opein kuntoutettua itseäni niin että lääkärit on ihmeissään, mutta mitään en tiedä enkä ymmärrä. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi toimintakykyiset yksinäiset vanhukset eivät aktiivisesti hanki seuraa toisista toimintakykyisistä vanhuksista jotka kaipaavat seuraa? 

Luulisi että helpoiten löytyisi seuraa samassa tilanteessa olevista ihmisistä 

Osa hankkiikin. Osa on taas on hyvin kriittisiä seurastaan. Eivät kuulemma halua viettää aikaa vanhusten kanssa. Yksinäisyys on osalla oma valinta, jonka tekemistä eivät edes tunnista.

En kovin hevillä luottaisi kotiavaintani

mihinkään yleiseen avainkaappiin,

jos olisin ikäihminen kotihoivan piirissä.

En usko, että suostuisin. Heissäkin on

varkaita ja epämoraalista joukossa.

Tämä tietysti jokaisen mietittävä..

Hoitajan kimpusta voi tämän puoliso, teini,

kuka tahansa viedä avaimen.. [jos nippu

hoitajan köökin kotona pöydällä. Näin on

käynytkin, en linkkejä tähän ala].

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi toimintakykyiset yksinäiset vanhukset eivät aktiivisesti hanki seuraa toisista toimintakykyisistä vanhuksista jotka kaipaavat seuraa? 

Luulisi että helpoiten löytyisi seuraa samassa tilanteessa olevista ihmisistä 

Tämä. Fiksut ihmiset panostavat sosiaalisiin taitoihinsa ja luovat ystävyyssuhteita omalla aktiivisuudellaan koko elämänkaaren ajan. Varmasti on vähemmän yksinäinen elämä heillä vanhanakin.

No elämä on valintoja täynnä 

Varmasti on myös vähemmän fiksuja ihmisiä. Ja niitä, joiden sosiaaliset taidot eivät ole ihan niin hyvät. Kyllä hekin osaavat tuntea yksinäisyyttä,

Omalla äidillä on elossa vielä sisko ja veli. Koska kaikki asuvat eri paikkakunnilla, yhteydenpito pitää hoitaa puhelimitse. Olen sanonut äidille, että soita heille vaikka joka päivä pariin kertaan. Ei kuulemma voi, he valittavat vaivojaan ja kertovat omia asioitaan. Siis ihan sitä samaa mistä äiti puhuu.

Vierailija kirjoitti:

 

En kovin hevillä luottaisi kotiavaintani

mihinkään yleiseen avainkaappiin,

jos olisin ikäihminen kotihoivan piirissä.

En usko, että suostuisin. Heissäkin on

varkaita ja epämoraalista joukossa.

Tämä tietysti jokaisen mietittävä..

Hoitajan kimpusta voi tämän puoliso, teini,

kuka tahansa viedä avaimen.. [jos nippu

hoitajan köökin kotona pöydällä. Näin on

käynytkin, en linkkejä tähän ala].

 

Kun vanhus ei itse pääse avaamaan ovea, niin mitä vaihtoehtoja on. Suomessa on kotihoidossa lähes liikuntakyvyttömiä vanhuksia.

Vierailija kirjoitti:

 

En kovin hevillä luottaisi kotiavaintani

mihinkään yleiseen avainkaappiin,

jos olisin ikäihminen kotihoivan piirissä.

En usko, että suostuisin. Heissäkin on

varkaita ja epämoraalista joukossa.

Tämä tietysti jokaisen mietittävä..

Hoitajan kimpusta voi tämän puoliso, teini,

kuka tahansa viedä avaimen.. [jos nippu

hoitajan köökin kotona pöydällä. Näin on

käynytkin, en linkkejä tähän ala].

 

Miten kuvittelet saavasi apua, jos kotihoito ei pääse rappukäytävään tai teille sisään?

Niitä avaimia ei säilytetä kenenkään hoitajan keittiössä.

Vierailija kirjoitti:

"Tuo pitää varmasti paikkansa ja on jossain määrin ymmärrettävääkin. Tosiasia kuitenkin on, että vanhukselle voi sattua mitä tahansa 5 minuuttia sen jälkeen, kun siellä käyneet ovat lähteneet kotiinsa. Mä käyn isän luona joka tiistai pari tuntia, mutta jos sille sattuu jonain muuna aikana jotain eikä itse kykene hälyttämään apua, niin mikäli sille ei satu just sen viikon perjantaina tulemaan siivouspalvelu, mä löydän isän sitten taas seuraavana tiistaina. On vähän epärealististakin ajatella, että hänelle voisi sattua jotain vain ja ainoastaan tiistaisin klo 14-16. Onneksi isä sentään pitkän väännön jälkeen hyväksyi turvarannekkeen, joka kolahtaessaan johonkin hälyttää automaattisesti, mutta jos hän saa vaikka sohvalla maatessaan jonkun sairaskohtauksen eikä itse kykene sitä rannekkeen nappia painamaan, niin..."

Puhtaasti järjellä ajatelle tekniset turvalaitteet varmasti auttaakin enemmän kuin se yksi tai kaksi käyntiä, mu

Vanhuksilla on ollut koko pitkä elämä aikaa rakentaa henkinen turvallisuudentunteensa jonkun muun kuin muiden ihmisten varaan. Ja muutenkin, kuolema on lähellä joka tapauksessa, mitä pelättävää niillä enää on? Ei mitään, koska väistämättömässä ei ole pelättävää. 

Itsekyyttä nuo niiden turvattomuuden tunteet vain ovat. Kyvyttömyyttä hyväksyä väistämätön, vaikka niidenhän vanhimpina pitäisi olla viisaampia ja auttaa ja lohduttaa lapsiaan, että minä tästä kohta lähden. 

Ja niitäkin vanhuksia on edelleen, jotka siihen kykenevät. Minulla on niin suuri onni ja kunnia, että sellainen on meidän sukuun naitu. Mies on yli 80 ja sairastaa syöpää, sen olisi pitänyt kuolla jo yli puoli vuotta sitten mutta pärjäilee ihmeellisesti. Kulkee vaimonsa kanssa edelleen kaikessa missä jaksaa ja puhuu täysin luontevasti lähenevästä lopusta. Kun se puoli vuotta, mitä oli luvattu elinaikaa, oli täynnä, kutsui kaikki ravintolaan. 

Kun lapsenlapsi kyseli että mennäänkö kesällä kalaan, mies sanoi, että "voi olla että en ole enää silloin täällä, mutta koitan sitten sulle ohjata kalaparvia." No, mies pääsi sitten kumminkin kalaan. Eikä ole mikään järin uskonnollinen, mutta halusi kuitenkin tarjota tuon lohdun teinille. 

Hiljainen, vaatimaton mies ollut koko ikänsä. Ihailen häntä suunnattomasti ja toivon että itsellänikin on aikanaan samanlainen kuolemisen taito. 

Niin, ja kun "tuomio" tuli lääkärissä, hän oli lääkäriltä kysynyt vakavalla naamalla, että millaista se kuolema sitten on? Lääkäri oli hetken empinyt ja tajusi sitten miehen laskevan leikkiä ja vastasi, että ei hän tiedä kun ei ole koskaan kuollut, että millaista se varsinaisesti on, mutta sen hän pystyy takaamaan että kipuja ei tarvitse kärsiä. 

Taasko vakiokiusaaja tulee

kostokiusaamaan juuri minun

viestini perään, kun en ole se hlö,

joka kahvittelee vieraiden kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Omalla äidillä on elossa vielä sisko ja veli. Koska kaikki asuvat eri paikkakunnilla, yhteydenpito pitää hoitaa puhelimitse. Olen sanonut äidille, että soita heille vaikka joka päivä pariin kertaan. Ei kuulemma voi, he valittavat vaivojaan ja kertovat omia asioitaan. Siis ihan sitä samaa mistä äiti puhuu.

Äitini taas on riidoissa ainoan elossa olevan siskonsa kanssa, ollut jo vuosikymmeniä. 

-ohis

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Oman vanhuuteni osalta toivon, että teknologia kehittyy siten, että kun sydämenlyönnit lakkaa, siitä lähtisi välittömästi hälytys jonnekin. Vaikka sitten turvapalveluun. Voisivat lähettää Monosen pojat noutamaan eikä tulisi ainakaan asuntoon mitään isoja vaurioita sen takia, että mun ruumiini mätänisi täällä. Vielä hienompaa olisi, jos se laite pystyisi mittaamaan myös kipua. 

Kipu näkyy sydämen sykevälivaihtelussa, joten kyllä sitä pystyy jo nykyään mittaamaan. Kaikenlaista näkyi FirstBeat-mittauksissa jo 15 vuotta sitten, siinä pantiin sellaiset lätkät rintaan ja pidettiin viikko. Sydänkäyrä kertoo paljon, ja mittauslätkät on nykyään tosi pieniä, kuten myös lähettimet ja akut. 

Nykyään olisi jo mahdollista että on AI-seuralaisrobotti, joka potilaan ollessa reagoimaton ensin yrittää herättää vaikka kovalla äänellä, sitten tarkistaa ne sydänaallot (lätkät pitää tietysti olla koko ajan) ja sitten hälyttää apua. 

Kaikenlainen on mahdollista jo nykytekniikalla, jos vaan on halua ja hintaa. 

Hirmuinen taakka on vanhuksensa keski-ikäisille.  Nämä omaan käteen päätyvät tekevät suuren palveluksen heille, olipa syynä yksinäisyys, kovat kivut tai taloudelliset seikat.

Ymmärrän kyllä, että asiakkaan ollessa

tuolikunnossa, avain luovutettu hoitajalle.

(Mutta vain siinä tapauksessa).

Toivottavasti saan mummoiässäkin vielä 

pitää vikkelät juoksijan kintut.. 

//

Lammas - olet palstalla kirjoittavista

yksi suosikkihlöitäni. Olet aina tyyni,

rationaalinen, perustelet laajasti, et nimittele,

omaat maanläheisen viisauden. Ole hyvä,

Viisas Nainen, kukka päivääsi. 🌸🏵🌼

Aika tyhmää tekstiä monelta. Mikä ihmisiä vaivaa nykyään kun on näin kovat arvot monella? Sen vanhuksen pitäisi olla kiva ja herttainen, suorittaa elämäänsä loppuun saakka, että lapset voivat hänet hyväksyä. Vanha ei saa olla sellainen kuin hän lopulta on.

 

Ajatelkaa vaikka muutamia entisiä presidenttejämme, vähänkö se aikanaan matkustivat, kirjoittivat kirjoja, pitivät puheita ja elivät hyvin sosiaalista elämää. Harrastuksia oli. Silti heille tuli muistisairaus. 

 

Eivät vanhat ihmiset valitse itse osaansa, eivät he valitse muistisairautta tai muitakaan sairauksia tai sitä miten pitkään ovat hoivilla. Vanhuus, aika, sairaudet kenties onnettomuudet vaan tekevät heistä sellaisia kuin he ovat. Siinä kun tulee sairauksia ja liikuntakyky heikkenee ihmisen elinpiiri kapenee ja reviiri pienenee. Tulee väsymystä ja huonoa oloa niin, ettei jaksa enää kulkea Martoissa ym vaikka haluaisikin. 

 

Miten se voi olla niin vaikeaa ja raskasta käydä sen vanhan vanhemman luona siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole niin kiinnostunut teidän asioistanne? Tai kun muistisairaus on vienyt lähimuistin ja osan sanoistakin? Kuitenkin hänelle lapset perheineen ovat edelleen ne tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset ja heitä hän haluaa tavata ja ikävöi. Katselkaa vaikka valokuvia ja puhukaan vanhuksen lapsuudesta ja menneistä ajoista. Unohtakaa silloin itsenne.