Kelan 3v psykoterapia huononsi vointiani?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin epäilen että osa julkisista palveluista voi olla huonoja. Ja puolivillaisia. Myös maksaja määrittelee mitä palvelu on.

Kyseessä yksityisellä vastaanottava terapeutti. En tiedä mitä ajatella. Olen koko ajan luottanut että hän on ammattilainen ja ohjaa oikeaan suuntaan mutta toiveikkuuteni tulevaisuutta kohtaan on heikko. 

Ap

Ja kuka edes saa mitään julkista terapiaa, aikuisista?

Vierailija kirjoitti:

Miehenä minun käskettiin kääntyä työterveyden puoleen, vaikka maksan julkisesta terveydenhuollosta. Otin sitten kaupungin parhaan psykiatrin. Kerroin tilanteestani, johon psykiatri totesi että mienenä ei ole muuta keinoa kuin kestää se ja mennä eteenpäin. Yksi käynti riitti varmistamaan sen minkä tiesinkin. Poikana ja miehenä kukaan ei ole välittänyt minusta, vaan itse on pitänyt kaikki tehdä. Tytöille ja naisille pedataan unelma-alku, ja sitten kun he pääsevät omilleen, niin ahdistuvat vastuuta ja makaavat kenen tahansa miehen kanssa, jotta ei tarvitsisi selviytyä yksin.

Mistä ihmeestä puhut? Mikä oli se  suuri murheesi joka sinun piti kestää koska olet mies ja johon naisen kohdalla olisi saatu apua? Sanoiko psykiatri todella niin, että et saa apua koska olet mies mutta jos olisit nainen niin saisit? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni on alkanut tuntua siltä, että melko usein terapiointi on pseudotiedettä. Jotakin auttaa, jotakin ei, yhdellä toimii yksi, toisella toinen, yksi voi paremmin, toinen huonommin ja tämä on tavallista.

Minusta tieteen harjoittamiseksi ei voi kutsua asiaa, jonka tulosta ei ole mahdollista ennakoida. On myös melkoisen karua laskuttaa siitä tuhansia ja tuhansia euroja ja viedä vuosia ihmisen elämästä prosessiin, jonka tuloksena on mahdollista voida huonommin. Tätä on normalisoitu liikaa. Oikeasti ei ole normaalia käyttää noin paljon aikaa, elämää ja rahaa asiaan, joka ei välttämättä edes toimi ja jolla ei ole toivottua tulosta. 

Psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu valtavasti, ja se ei todellakaan olisi yhteiskunnankin korvaamaa hoitoa, jos vaikuttavuudesta ei olisi vahvaa tutkimustietoa. On totta, ettei se ai

"Mutta niiden välinen aika iso ero on, että terapian onnistumista mitataan potilaan ja terapeutin yhdessä täyttämillä tai terapeutin täyttämällä hoitopalautelomakkeilla ja potilaan täyttämällä core om -mittauksella, joka perustuu _viimeisen viikon_ tunnetiloihin ja ajautuksiin."

No tämä. Ja nämähän menevät siis Kelaan arvioitaviksi ennen kuin Kelassa päätetään myönnetäänkö seuraava vuosi terapiaa. Toisena vuotena tuntui että psykoterapia on kohdallani ajanhukkaa koska ei sillä paranneta fyysisiä sairauksia jotka ovat suurin haitta omalle toimintakyvylleni. Sairauksia vaan oli ensin terveydenhuollossa jätetty huomiotta, siellä pompoteltiin ja ajateltiin kunnolla tutkimatta että kyllä ne kivut on varmasti psyykkisperäisiä -> terapiaan. Uskoin valitettavasti tuohon pitkään itsekin kunnes ensimmäinen oikea diagnoosi tuli (neurologilta.) No joka tapauksessa, jos asiakas haluaa ensimmäisen vuoden jälkeen jatkaa terapiassa käymistä, normaaliälyinen vastailee kysymyksiin niin että kunto ei ole Kelan näkökulmasta liian huono ja terapiasta on ollut hyötyä, silloinkin kun todellisuudessa näin ei olisi. Osalla asiaan vaikuttaa valitettavasti myös se että terapeutin tunteita halutaan kannatella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On terapeutteja jotka eivät osaa. Pahimmillaan kaivavat ihmisestä pahuuden esiin.

Ihmiset pystyvät lokeroimaan ja hautaamaan traumansa syvälle. Aina niitä ei kannata lähteä kaivelemaan. On totta että kannattaa tuntea itsensä, mutta ei siinä mikään terapia auta.

 

Näin sanoi myös oma terapeuttini, että terapian tarkoitus ei ole repiä ihmistä rikki, kaikkea ei väkisin tarvitse sieltä sisuksista kaivaa ulos.

 

Sitten on ne ihmiset, jotka ovat tyystin rikki ja poikki aloittaessaan terapian. Kuulun itse tähän ryhmään. 

Kolmas vuosi ylipäätään terapiaa menossa ja ensimmäinen KELA-terapiaa. Ihan hirveän paljon olen saanut aikaan näiden muutaman eri terapeutin kanssa, mutta missään ei ole takeita siitä, että. KELA:n kolme vuotta riittää. Moni vertaisystävä on sanonut sen jääneen kesken.

Ainakin itselläni terapia on niin rankkaa, etten pystyisi käymään töissä samalla. Aiheet ovat niin vaikeita ja traumat syvällä. On vaatinut itseltäni hirveän määrän perhetymistä ja harjoitteita myös terapian ulkopuolella. 

Trauma on kehossa ja jos vain keskustellaan, se ei pääse poistumaan. Joka kerta, kun saan traumaa kehosta ulos edes pienen määrän, olen sen jälkeen muutaman tunnin täysin veltto ja nukun. 

Tekoälyn kanssa voi peilata sitä, onko oma terapia yhtään sitä mitä pitäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin epäilen että osa julkisista palveluista voi olla huonoja. Ja puolivillaisia. Myös maksaja määrittelee mitä palvelu on.

Kyseessä yksityisellä vastaanottava terapeutti. En tiedä mitä ajatella. Olen koko ajan luottanut että hän on ammattilainen ja ohjaa oikeaan suuntaan mutta toiveikkuuteni tulevaisuutta kohtaan on heikko. 

Ap

Ja kuka edes saa mitään julkista terapiaa, aikuisista?

Osa saa. Kuntouttavaa lääkinnällistä terapiaa, jonka maksaa hyvinvointialue. Lähete sinne voi olla kiven alla ja kriteerit mahdollisesti tiukat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehenä minun käskettiin kääntyä työterveyden puoleen, vaikka maksan julkisesta terveydenhuollosta. Otin sitten kaupungin parhaan psykiatrin. Kerroin tilanteestani, johon psykiatri totesi että mienenä ei ole muuta keinoa kuin kestää se ja mennä eteenpäin. Yksi käynti riitti varmistamaan sen minkä tiesinkin. Poikana ja miehenä kukaan ei ole välittänyt minusta, vaan itse on pitänyt kaikki tehdä. Tytöille ja naisille pedataan unelma-alku, ja sitten kun he pääsevät omilleen, niin ahdistuvat vastuuta ja makaavat kenen tahansa miehen kanssa, jotta ei tarvitsisi selviytyä yksin.

Mistä ihmeestä puhut? Mikä oli se  suuri murheesi joka sinun piti kestää koska olet mies ja johon naisen kohdalla olisi saatu apua? Sanoiko psykiatri todella niin, että et saa apua koska olet mies mutta jos olisit nainen niin saisit? 

Ei sanonut, mutta hänen sairas mielensä koki sen niin. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan moni terapia epäonnistuu, koska potilas valehtelee teraputille? Ensin terapia-avusteisesti löydetään läheiset, jotka ovat pahan olon syy (ei lainkaan potilaan omat ratkaisut). Sitten keskustellaan ja empatiaa saadaan, draamaan pitää saada hiukan kovempi vaihe: ratkaisu on valemuisto. Sitten keskustellaan tämän fiktion pohjalta muutama vuosi Kelan rahoilla.

Aivan sama kokemus. Terapian alkamisen jälkeen ilmestyi ihmeellisiä syytöksiä asioista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Ja niistä olisi pitänyt keskustella.

Minä olin sitten ongelma, kun en myöntänyt tekojani, joita en ollut tehnyt, en ollut paikalla, joita ei ollet tapahtunut, joita kukaan ei ollut tehnyt ja joista ei minulle kerrottu tarkemmin, kun sanoin, etten tiedä mitä hän tarkoittaa. Vaan alkoi pauhaaminen miten paha minä olen ja miten olen vahingoittanut häntä.

Aivan selvä terapiassa syntynyt valemuisto. Mutta sitähän ei valemuistoksi tiedä kukaan muu kuin minä. Asiakas ja terapeutti uskovat noiden asioiden olevan totta.

Siellä nyt sitten jauhavat miten selvitä näiden keksittyjen tarinoiden kanssa. Hyvin vaikea minun on uskoa, että asiakkaan olo tuolla paranee. Eiköhän samat ongelmat tule vastaan seuraavissakin ihmissuhteissa, sillä tuskin se seuraavakaan hyvällä katsoo syytöksiä asioista, joihin ei ole syyllinen.

En ole tuon asiakkaan vanhempi. Eikä minun tarvitse enää olla hänen kanssaan tekemisissä.

Sinun laillasi tiedän, että asiakas voi valehdella terapiassa, ja se vie terapian ja terapeutin vikaan. Tällaiseen ei pitäisi kelan rahoja tuhlata.

Ap, "mieli on saippua" kuulostaa dissosiaatiolta, jota ei ole hoidettu, edes diagnosoitu. Moni hoitoresistentti masennus on dissosiaatiohäiriö ja yleisyyteensä nähden täysin alidiagnosoitu. Menee keskimäärin seitsemän vuotta, että dissosiaatio hoksataan (lähde Duodecim). Osalla ei hoksata koskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan moni terapia epäonnistuu, koska potilas valehtelee teraputille? Ensin terapia-avusteisesti löydetään läheiset, jotka ovat pahan olon syy (ei lainkaan potilaan omat ratkaisut). Sitten keskustellaan ja empatiaa saadaan, draamaan pitää saada hiukan kovempi vaihe: ratkaisu on valemuisto. Sitten keskustellaan tämän fiktion pohjalta muutama vuosi Kelan rahoilla.

Aivan sama kokemus. Terapian alkamisen jälkeen ilmestyi ihmeellisiä syytöksiä asioista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Ja niistä olisi pitänyt keskustella.

Minä olin sitten ongelma, kun en myöntänyt tekojani, joita en ollut tehnyt, en ollut paikalla, joita ei ollet tapahtunut, joita kukaan ei ollut tehnyt ja joista ei minulle kerrottu tarkemmin, kun sanoin, etten tiedä mitä hän tarkoittaa. Vaan alkoi pauhaaminen miten paha minä olen ja miten olen vahingoittanut häntä.

Aivan selvä terapiassa syntynyt

Peter A Levine lähestyy asiaa toisin. Hänen mielestään "valemuisto" on sinänsä arvokas ja tulee käsitellä, koska trauma tulee purettavaksi sen "muiston" kautta. Esim. Potilas "alkaa muistaa" tulleensa hylätyksi tai seks hyväjsikäytetyksi, eikä ole. Hänelle on tapahtunut jotain, mikä on saanut aikaan samat tunteet ja nyt ne tunteet haluavat purkautua. Siksi sitä "tapahtumaa", joka on kyseenalainen, ei tulisi käsitellä sinänsä, mutta purkaa mielestä ja kehosta ne tunteet, mitkä nousevat pintaan sen "muiston" kanssa. 

Itselläni on olo, että reisilläni on kulkenut ällöttävällä tavalla sormia. Niin on tapahtunut tai ei ole. Oleellista on se, että tuo "kokemus" purkaa pinnalle alas painetun iljetyksen ja kauhun, joita en ole tuntenut silloin, kun piti. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, "mieli on saippua" kuulostaa dissosiaatiolta, jota ei ole hoidettu, edes diagnosoitu. Moni hoitoresistentti masennus on dissosiaatiohäiriö ja yleisyyteensä nähden täysin alidiagnosoitu. Menee keskimäärin seitsemän vuotta, että dissosiaatio hoksataan (lähde Duodecim). Osalla ei hoksata koskaan. 

Minun läheiselläni ei ole dissosiaatiota, koska he juttelivat asiasta terapeutin kanssa heti terapian alussa, ja sitä ei ole.

Ei mitään väliä sillä, että minä olen kirjannut ylös tilanteita, joissa läheiseni dissosioi, eli ei tiedä juuri tehneensä jotain tai sanoneensa jotain. Näillä ei ole merkitystä, koska minulta ei kysytä, koska terapia ei ole minun terapiani.

Vain läheiseltäni kysytään, ja hän ei halua dissosiaatiota olevan, joten hän ei myönnä mitään ihmeellisiä tilanteita olevan eikä halua muistaa niitä. Joten dissosiaatiota ei sitten ole. Piste.

Tämän kokemukseni pohjalta sanoisin, että aivan varmasti on alidiagnosoitu vaiva.

  Niin on, miltä näyttää. Ei siinä terapioita tarvita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, "mieli on saippua" kuulostaa dissosiaatiolta, jota ei ole hoidettu, edes diagnosoitu. Moni hoitoresistentti masennus on dissosiaatiohäiriö ja yleisyyteensä nähden täysin alidiagnosoitu. Menee keskimäärin seitsemän vuotta, että dissosiaatio hoksataan (lähde Duodecim). Osalla ei hoksata koskaan. 

Minun läheiselläni ei ole dissosiaatiota, koska he juttelivat asiasta terapeutin kanssa heti terapian alussa, ja sitä ei ole.

Ei mitään väliä sillä, että minä olen kirjannut ylös tilanteita, joissa läheiseni dissosioi, eli ei tiedä juuri tehneensä jotain tai sanoneensa jotain. Näillä ei ole merkitystä, koska minulta ei kysytä, koska terapia ei ole minun terapiani.

Vain läheiseltäni kysytään, ja hän ei halua dissosiaatiota olevan, joten hän ei myönnä mitään ihmeellisiä tilanteita olevan eikä halua muistaa niitä. Joten dissosiaatiota ei sitten ole. P

Läheisesi kuulostaa narsistilta tms, jollain defenssit korkealla ja koko lähtöasetelma terapialle on vinossa. 

Motivoituneistakaan potilaista ei kartoiteta dissosiaatiota järjestelmällisesti. Myöskään sukupuolenvaihdon kelvollisuustesteissä ei dissosiaatiota ole kartoitettu, vaikka todella moni kärsii siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että vointisi etenee tuohon tyyliin vaikka kuka tekisi mitä, koska et ymmärrä, että sun elämä, sun pitää tehdä se muutos. Ei sitä voi kukaan valmiina pöytääsi kantaa.

Höpö höpö. Tuo on juuri sitä mitä jo useampi kymmenen vuotta sitten kriittisissä tutkimuksissa pidettiin psykodynaamisen eräinä ongelmina, determinismi ja liika keskittyminen potilaan omaan psyyken rakenteeseen tilanteissa, joissa kyse on ulkoisista olosuhteista.

Mitä ovat "kriittiset tutkimukset"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että vointisi etenee tuohon tyyliin vaikka kuka tekisi mitä, koska et ymmärrä, että sun elämä, sun pitää tehdä se muutos. Ei sitä voi kukaan valmiina pöytääsi kantaa.

Höpö höpö. Tuo on juuri sitä mitä jo useampi kymmenen vuotta sitten kriittisissä tutkimuksissa pidettiin psykodynaamisen eräinä ongelmina, determinismi ja liika keskittyminen potilaan omaan psyyken rakenteeseen tilanteissa, joissa kyse on ulkoisista olosuhteista.

 

Mitä ovat "kriittiset tutkimukset"?

Vertaisarvioituja tutkimuksia, joissa tutkittiin eri terapiamuotojen haittavaikutuksia asiakkaisiin ja huonoja tuloksia tuottavia, vahingossa tai tahallaan käytetyjä tekniikoita terapeuttisessa työskentelyssä.

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni on alkanut tuntua siltä, että melko usein terapiointi on pseudotiedettä. Jotakin auttaa, jotakin ei, yhdellä toimii yksi, toisella toinen, yksi voi paremmin, toinen huonommin ja tämä on tavallista.

Minusta tieteen harjoittamiseksi ei voi kutsua asiaa, jonka tulosta ei ole mahdollista ennakoida. On myös melkoisen karua laskuttaa siitä tuhansia ja tuhansia euroja ja viedä vuosia ihmisen elämästä prosessiin, jonka tuloksena on mahdollista voida huonommin. Tätä on normalisoitu liikaa. Oikeasti ei ole normaalia käyttää noin paljon aikaa, elämää ja rahaa asiaan, joka ei välttämättä edes toimi ja jolla ei ole toivottua tulosta. 

Tämä tässä näin. Hakuammuntaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni on alkanut tuntua siltä, että melko usein terapiointi on pseudotiedettä. Jotakin auttaa, jotakin ei, yhdellä toimii yksi, toisella toinen, yksi voi paremmin, toinen huonommin ja tämä on tavallista.

Minusta tieteen harjoittamiseksi ei voi kutsua asiaa, jonka tulosta ei ole mahdollista ennakoida. On myös melkoisen karua laskuttaa siitä tuhansia ja tuhansia euroja ja viedä vuosia ihmisen elämästä prosessiin, jonka tuloksena on mahdollista voida huonommin. Tätä on normalisoitu liikaa. Oikeasti ei ole normaalia käyttää noin paljon aikaa, elämää ja rahaa asiaan, joka ei välttämättä edes toimi ja jolla ei ole toivottua tulosta. 

Psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu valtavasti, ja se ei todellakaan olisi yhteiskunnankin korvaamaa hoitoa, jos vaikuttavuudesta ei olisi vahvaa tutkimustietoa. On totta, ettei se aina auta jokaista, ja jollekin sopii yksi terapeutti

Itse asiassa nykyisin mielialalääkkeistä sanotaan usein, että ovat pseudotiedettä tai ainakin että niiden teho on naurettavaa luokkaa ja sivuvaikutukset usein vakavia ja pysyviä. Onhan niitä toki tutkittu vimmaisesti ja isolla rahalla vuosikymmeniä, että siinä mielessä tutkittuja ovat. 

Kela-terapia on vapaaehtoista eikä pakkohoitoa. Kaikilla ei ole siihen edes varaa, vaikka olisi halua ja tarvetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko tuosta pitänyt puhua kolmen vuoden aikana ja tarkistaa tavoitteet? Eli tavoite on aina lisätä pärjäämistä, ei huonontaa tilannetta. Kai te arvioitte terapian kulkua yhdessä?

On sitä arvioitu ja tavoitteet tehty yhdessä. Lähtötilanne oli parempi kuin nykyinen vointini. Jossain kohtaa näytti että voisin paremmin mutta viime kuukaudet on osoittaneet että voin edelleen huonosti. 

Ap

Olisiko vointisi voinut huonontaa, koska tiesit terapian päättyvän ja vointisi ei ollut sellainen kuin toivoit sen olevan?

Vointi huononee myös sinä jaksona, kun jotain aidosti käsitellään. 

Onko terapiassa käsitelty sitä, että jos kyseessä on kehitysvaiheessa syntyneet traumat, muutokset aivoissasi ovat pysyvät ja tulet loppuelämäsi reagoimaan kuormittaviin asioihin. Terapiassa on tarkoitus purkaa niitä jumiin jääneitä tunteita, opetella havaitsemaan elämässä paikkoja, joissa voi toimia itselleen terveellisemmin ja keinoja siihen, kun tulee taas se kuormittavampi aika. Terapeutin myös kuuluisi olla ehkä ensimmäinen elämäsi aidosti turvallinen ihminen, johon ensin kiinnyt ja sitten "kasvat isoksi" ja lähdet maailmalle.

Osalla noin ei tapahdu. Joillain tapahtuu, mutta 3 v ei riitä.