Kelan 3v psykoterapia huononsi vointiani?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä terapia on sellaista, että koet terapiakäynneillä, että kykenet sen terapeutin avulla ja tuella työstämään jotain, mihin et yksin kykenisi. Hyvä terapia on myös sitä, että huomaat terapiakäynneillä toimivasi uudella tavalla vuorovaikutuksessa (kysyt, perustelet, pohdit, sanoitat havaintojasi ym.) tai huomaat ajatelleesi uudella jostakin asiasta, eli itsesi kannalta joustavammalla tai rakentavammalla tavalla.

Ehkä jotain tällaista on tapahtunut terapiassa mutta asiat ei siirry osaksi arkea. En vaan tajua miksi. Kuitenkin mietin asioita joita ollaan keskusteltu. Mieli on kuin saippua johon ei tartu mikään. 

Ap

Tässä se syy on. Ei ne asiat itsestään sinne arkeen siirry eikä terapeuttikaan sitä tee. Sinun pitää itse osata ottaa uudet terapiassa oppimasi toimintatavat käyttöön. Kukaan ei sitä tee puolestasi. Siitä se muutos lähtee, sinusta.

Työelämä on muuttunut yhä raaemaksi. Ja nyt taantuma pahentaa tilannetta.

Jospa uupumusoireet ja vaikeus löytää itselleen sopivaa paikkaa työelämässä eivät johdukaan sinusta vaan työelämästä?

Vierailija kirjoitti:

Terapiat  keskittyvät liikaa tunteisiin ja tuntemuksiin. Terapiapuheessa on sisäänrakennettuna ajatusvirhe, että tunteet dominoivat järkeä ja käyttäytymistä. Järki voi myös hallita tunteita - näin on luultavasti niillä ihmisillä, joiden pää  pysyy kasassa.

Tuota taitoa voi opetella.

Minusta tuntuu, että tämä toimii lähinnä tunnepuoleltaan melko tasapainoisilla ihmisillä. Mulla ainakin ennen terapiaa tunteet hyvin vahvasti hallitsivat järkeä, enkä voinut sille mitään. Koko minä ikään kuin muuttui, koko ajattelutapa muuttui, mitä halusin muuttui, sen mukaan miten tunnemaailma milloinkin oli. Pakko oli saada se tunnemaailma kunnolla tietoisuuteen ja jollain tasolla rauhoittumaan ennen kuin järkeenkään voi luottaa. 

On kyllä myös terapiasuuntauksia, jotka ei keskity niinkään paljon tunteisiin, vaan juurikin ajatusvirheiden korjaamiseen. Itsekin kävin alkuun sellaisessa, kognitiivisessa terapiassa. Mulla se ei vaan auttanut, koska mun ongelmat oli vahvasti tunneperäisiä, jopa traumaperäisiä. Mutta monelle tasapainoisemmalle ihmiselle varmasti toimii hyvin tuollainen kognitiivinen, jossa etsitään ajattelusta vääristymiä ja elämää haittaavia juttuja, korjataan ne, ja sitten elämä paranee. Tiedän ihmisiä, jotka on saaneet esim. toistuvasti "pään" takia epäonnistuneisiin laihdutuksiin avun kognitiivisesta terapiasta. Tai jonkun asian pelkoon.

Nro 99, kiitos kun jaoit tämän. Tällainen yksityiskohtainen asia kertominen on hyvää ja valaisevaa, ehkä jopa vertaistukea monille. Toivon sinulle tasapainoista tulevaisuutta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko varma, että ongelmasi on psyykkinen? Mistä asioista kuormitut? Voihan kyseessä olla vaikka neurologinen asia, kilpirauhasen vajaatoiminta tms. Tai sitten persoonallisuushäiriö, jota ei voi parantaa.

Aika moneen pershäröön terapia tepsii.

Mikään lääkitys tai sähköhoito ei auta joten jos terapiasta ei ole apua niin siinä sitten ollaan. Narsistista personaallisuushäiriötä sairastava lähiympäristö on kovilla näitten kanssa. Kannattaa välttää näitä henkilöitä jos se vain on mahdollista kun yleensä nämä minä keskeiset henkilöt ova saatanan kuormittavia.

Jos elämässäsi on ollut tosi hankalia kokemuksia niiden avaaminen voi huonontaa vointia, toivottavasti tietenkin vain väliaikaisesti. Voi olla, että elämä on tähän asti mennyt autopilotilla, jolloin pysähtyminen ja oman tilanteen oikea tarkasteleminen voi olla todella raskasta. Mielipidekysymys tietenkin sitten kannattaako tälläistä itsensä syynäämistä harrastaa, jos aiemmin on voinut omasta mielestä ihan hyvin.

Mulle tuli mieleen, että tässä menee ehkä pari asiaa hieman sekaisin.

Terapia ei lisää energiamäärää, vaan ne terapiassa tehdyt elämänmuutokset (elämä muuttuu itsen näköiseksi) antavat pitkällä tähtäimellä elämään paljon lisää energiaa, mutta siihen muutokseen tulee sitoutua.

Energiat ovat varmaan tällä hetkellä vähissä, koska muutokset ovat vieneet energiaa. Terapian päättyminen on myös omanlaisensa muutos, joka vie energiaa ja muuttuneessa elämässä yksin toimimaan opetteleminen vie myös energiaa.

Tässä kohtaa ehdottaisin myötätuntoista lähestymistä itseä kohtaan; olen tehnyt valtavan työn terapian avulla ja se vie nyt veronsa. Tämä väsymys ei kuitenkaan ole pysyvää. Ja jos huomaan, että tarvitsisin vielä apua siihen, että juurrun uudenlaiseen itseni näköiseen elämään syvemmin, niin voin itse maksaa pari terapiakäyntiä lisää.

T. Terapian käynyt, joka sai apua, mutta huomasin myös, ettei terapia ole ratkaisu kaikkeen

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli mieleen, että tässä menee ehkä pari asiaa hieman sekaisin.

Terapia ei lisää energiamäärää, vaan ne terapiassa tehdyt elämänmuutokset (elämä muuttuu itsen näköiseksi) antavat pitkällä tähtäimellä elämään paljon lisää energiaa, mutta siihen muutokseen tulee sitoutua.

Energiat ovat varmaan tällä hetkellä vähissä, koska muutokset ovat vieneet energiaa. Terapian päättyminen on myös omanlaisensa muutos, joka vie energiaa ja muuttuneessa elämässä yksin toimimaan opetteleminen vie myös energiaa.

Tässä kohtaa ehdottaisin myötätuntoista lähestymistä itseä kohtaan; olen tehnyt valtavan työn terapian avulla ja se vie nyt veronsa. Tämä väsymys ei kuitenkaan ole pysyvää. Ja jos huomaan, että tarvitsisin vielä apua siihen, että juurrun uudenlaiseen itseni näköiseen elämään syvemmin, niin voin itse maksaa pari terapiakäyntiä lisää.

T. Terapian käynyt, joka sai apua, mutta huomasin myö

Eikö ole vähän outoa antaa tällaisia neuvoja, kun et yhtään tiedä, mitä muutoksia ap on tehnyt, mitä diagnooseja hänellä on, minkälainen terapeuttinen suhde on ollut ja oletat, että hänen kokemansa olo on energianpuutetta ja väsymystä? Lisäksi oletat, että ap voi tuosta vain maksaa pari terapiakäyntiä lisää ja pidät jotain satunnaiskäyntejä "itsen näköiseen elämään juurruttavina" täsmäannoksina? Tuntuu että puhut tässä nyt itsestäsi itsellesi joka ei välttämättä auta ap:ta. 

Itsestäni on alkanut tuntua siltä, että melko usein terapiointi on pseudotiedettä. Jotakin auttaa, jotakin ei, yhdellä toimii yksi, toisella toinen, yksi voi paremmin, toinen huonommin ja tämä on tavallista.

Minusta tieteen harjoittamiseksi ei voi kutsua asiaa, jonka tulosta ei ole mahdollista ennakoida. On myös melkoisen karua laskuttaa siitä tuhansia ja tuhansia euroja ja viedä vuosia ihmisen elämästä prosessiin, jonka tuloksena on mahdollista voida huonommin. Tätä on normalisoitu liikaa. Oikeasti ei ole normaalia käyttää noin paljon aikaa, elämää ja rahaa asiaan, joka ei välttämättä edes toimi ja jolla ei ole toivottua tulosta. 

Kuinkahan moni terapia epäonnistuu, koska potilas valehtelee teraputille? Ensin terapia-avusteisesti löydetään läheiset, jotka ovat pahan olon syy (ei lainkaan potilaan omat ratkaisut). Sitten keskustellaan ja empatiaa saadaan, draamaan pitää saada hiukan kovempi vaihe: ratkaisu on valemuisto. Sitten keskustellaan tämän fiktion pohjalta muutama vuosi Kelan rahoilla.

Carl Jung, itsekin psykologi, psykiatri ja psykoterapeutti, sanoi että mieleltään terveet kuuluu parantaa eikä toisinpäin. Ts. jonkinlainen "neuroottisuus" on ihmisen normaali tila.

Vierailija kirjoitti:

Carl Jung, itsekin psykologi, psykiatri ja psykoterapeutti, sanoi että mieleltään terveet kuuluu parantaa eikä toisinpäin. Ts. jonkinlainen "neuroottisuus" on ihmisen normaali tila.

Hirveän sivistynyttä, mutta mitä tuo kongreettisesti tarkoittas? Aivan niin: ei mitään.

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni on alkanut tuntua siltä, että melko usein terapiointi on pseudotiedettä. Jotakin auttaa, jotakin ei, yhdellä toimii yksi, toisella toinen, yksi voi paremmin, toinen huonommin ja tämä on tavallista.

Minusta tieteen harjoittamiseksi ei voi kutsua asiaa, jonka tulosta ei ole mahdollista ennakoida. On myös melkoisen karua laskuttaa siitä tuhansia ja tuhansia euroja ja viedä vuosia ihmisen elämästä prosessiin, jonka tuloksena on mahdollista voida huonommin. Tätä on normalisoitu liikaa. Oikeasti ei ole normaalia käyttää noin paljon aikaa, elämää ja rahaa asiaan, joka ei välttämättä edes toimi ja jolla ei ole toivottua tulosta. 

Psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu valtavasti, ja se ei todellakaan olisi yhteiskunnankin korvaamaa hoitoa, jos vaikuttavuudesta ei olisi vahvaa tutkimustietoa. On totta, ettei se aina auta jokaista, ja jollekin sopii yksi terapeutti tai terapiasuuntaus paremmin kuin toinen. Mutta niinhän on vaikka esim. masennuksen lääkehoidonkin kanssa, kaikki ei saa lääkkeistä apua ollenkaan, ja osalle täytyy kokeilla monia lääkkeitä, että löytyy jotain mistä on apua ilman liian häiritseviä sivuvaikutuksia. Ei silti sanota, että masennuslääkkeet on pseudotiedettä, vaikka ne ei auta kaikkia, ja ei ole mitään yhtä lääkettä joka toimisi kaikille. Ihan sama asia terapian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni on alkanut tuntua siltä, että melko usein terapiointi on pseudotiedettä. Jotakin auttaa, jotakin ei, yhdellä toimii yksi, toisella toinen, yksi voi paremmin, toinen huonommin ja tämä on tavallista.

Minusta tieteen harjoittamiseksi ei voi kutsua asiaa, jonka tulosta ei ole mahdollista ennakoida. On myös melkoisen karua laskuttaa siitä tuhansia ja tuhansia euroja ja viedä vuosia ihmisen elämästä prosessiin, jonka tuloksena on mahdollista voida huonommin. Tätä on normalisoitu liikaa. Oikeasti ei ole normaalia käyttää noin paljon aikaa, elämää ja rahaa asiaan, joka ei välttämättä edes toimi ja jolla ei ole toivottua tulosta. 

Psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu valtavasti, ja se ei todellakaan olisi yhteiskunnankin korvaamaa hoitoa, jos vaikuttavuudesta ei olisi vahvaa tutkimustietoa. On totta, ettei se aina auta jokaista, ja jollekin sopii yksi terapeutti

Ihmisillä menee yleensä sekaisin vaikuttavuus ja vaste. Vaikuttavuus tarkoittaa sitä, että hoito pitkällä aikavälillä esimerkiksi vähentää työkyvyttömyyseläkkeitä, laskee kuolleisuutta jne. todellisissa olosuhteissa.

Vaikuttavuudesta on hyvin vähän näyttöä, etenkään korkealaatuista. Psykoterapiaa on tutkittu erilaisissa koeasetelmissa valikoiduilla potilailla, yleensä verrokkina jonoon laitetut potilaat, mikä yleensä johtaa hoidollisen vasteen yliarviointiin. Näiden tulokset eivät ole pitkän aikavälin vaikuttavuutta, vaan lyhyen aikavälin vasteita. Sama ongelma on lääkekokeissa.

Molemmat hoitomuodot ovat lyhyellä aikavälillä melko heikkotehoisia useimpien häiriöiden hoidossa esimerkiksi laajan lukuisia meta-analyyseja sisältävän sateenvarjokatsauksen The efficacy of psychotherapies and pharmacotherapies for mental disorders in adults: an umbrella review and meta-analytic evaluation of recent meta-analyses (2022) mukaan. 

Terapia on alkanut prosessin ja se jäänyt puolitiehen. KELA:n osittain korvaamissa terapioissa tämä mahdollista.

Aikaraja, ja terapia lopetetaan kesken.

Itsemaksavana tätä ongelmaa ja vaaraa ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Carl Jung, itsekin psykologi, psykiatri ja psykoterapeutti, sanoi että mieleltään terveet kuuluu parantaa eikä toisinpäin. Ts. jonkinlainen "neuroottisuus" on ihmisen normaali tila.

Hirveän sivistynyttä, mutta mitä tuo kongreettisesti tarkoittas? Aivan niin: ei mitään.

Pingviini 

Itse olen käynyt muutaman ns valmennuskurssin terapian lisäksi. Ja epäilen että ilman näitä kursseja terapia pelkästään ei olisi hirveästi tehonnut. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan moni terapia epäonnistuu, koska potilas valehtelee teraputille? Ensin terapia-avusteisesti löydetään läheiset, jotka ovat pahan olon syy (ei lainkaan potilaan omat ratkaisut). Sitten keskustellaan ja empatiaa saadaan, draamaan pitää saada hiukan kovempi vaihe: ratkaisu on valemuisto. Sitten keskustellaan tämän fiktion pohjalta muutama vuosi Kelan rahoilla.

Onko tämä näitä "lapseni aloitti terapian ja katkaisi välit minuun vaikka en koskaan tehnyt mitään väärin"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestäni on alkanut tuntua siltä, että melko usein terapiointi on pseudotiedettä. Jotakin auttaa, jotakin ei, yhdellä toimii yksi, toisella toinen, yksi voi paremmin, toinen huonommin ja tämä on tavallista.

Minusta tieteen harjoittamiseksi ei voi kutsua asiaa, jonka tulosta ei ole mahdollista ennakoida. On myös melkoisen karua laskuttaa siitä tuhansia ja tuhansia euroja ja viedä vuosia ihmisen elämästä prosessiin, jonka tuloksena on mahdollista voida huonommin. Tätä on normalisoitu liikaa. Oikeasti ei ole normaalia käyttää noin paljon aikaa, elämää ja rahaa asiaan, joka ei välttämättä edes toimi ja jolla ei ole toivottua tulosta. 

Psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu valtavasti, ja se ei todellakaan olisi yhteiskunnankin korvaamaa hoitoa, jos vaikuttavuudesta ei olisi vahvaa tutkimustietoa. On totta, ettei se aina auta jokaista, ja jollekin sopii yksi terapeutti

Mutta niiden välinen aika iso ero on, että terapian onnistumista mitataan potilaan ja terapeutin yhdessä täyttämillä tai terapeutin täyttämällä hoitopalautelomakkeilla ja potilaan täyttämällä core om -mittauksella, joka perustuu _viimeisen viikon_ tunnetiloihin ja ajautuksiin. Psykiatristen sairauksien lääkehoitoa, kuten somaattistenkin sairauksien lääkehoitoa mitataan vasten sivuvaikutuksia ja haluttua tulosta, kuten kykyä selviytyä arjesta. Lääkkeden markkinoille laittaminen on tarkoin säädeltyä, näitä ei mitenkään voi verrata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan moni terapia epäonnistuu, koska potilas valehtelee teraputille? Ensin terapia-avusteisesti löydetään läheiset, jotka ovat pahan olon syy (ei lainkaan potilaan omat ratkaisut). Sitten keskustellaan ja empatiaa saadaan, draamaan pitää saada hiukan kovempi vaihe: ratkaisu on valemuisto. Sitten keskustellaan tämän fiktion pohjalta muutama vuosi Kelan rahoilla.

Onko tämä näitä "lapseni aloitti terapian ja katkaisi välit minuun vaikka en koskaan tehnyt mitään väärin"?

Näinhän terapeutit tietenkin aina väittävät. Että terapian ongelmat johtuvat aina asiakkaasta tai kyse on vanhempien ongelmasta. Koskaan vika ei ole terapiassa. Ei koskaan.