Lue keskustelun säännöt.
Äiti ja aikuinen tytär aina yhdessä, onko mielestänne outoa?
12.06.2025 |
Mulla on lähipiirissä äiti ja hänen 26 v tyttärensä, jotka ovat aina yhdessä. Kummallakaan ei ole muita läheisiä ystäviä, siis tuttavia ja sukulaisia kyllä, mutta ei sellaisia hyviä ystäviä, joiden kanssa varsinaisesti viettäisivät vapaa-aikaa.
Olipa kyseessä sitten vapaapäivä, lomamatka, juhlat, mikä tahansa meno... Äiti ja tytär kulkevat yhdessä. Joskus mukana on muitakin perheenjäseniä, esim. perheen isä, mutta harvoin.
Tytär asuu kyllä omillaan, mutta on aina asunut lähellä lapsuuskotiaan, samalla kylällä, ja viettää yhä esim. viikonloput yleensä aina vanhempiensa luona.
Toisaalta on ihanaa, että on noin läheinen suhde. Toisaalta minusta tuossa on jotakin omituista. Jos ajattelen itseäni reilu parikymppisenä opiskelijana, niin en kyllä äidin kanssa kaksistaan kulkenut sukuloimassa, lenkkeilemässä ja ostoksilla... oli hiukan muut asiat mielessä.
Kommentit (152)
Mitä haet tällä aloituksella? Sitäkö, että me alkaisimme yhdessä sinun kanssa arvostelemaan kuvailemiasi ihmisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo sori, ihan unohdin että tämä oli vauvapalsta. Eihän täällä tiedetä mitään siitä, millaista on kun on oikea perhe, jonka kanssa halutaan viettää aikaa ihan vapaaehtoisesti.
Suvustahan tässä keskustellaan. Ei perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei olisi minulta onnistunut noin läheinen suhde äidin kanssa. Hän aina arvosteli valintojani, tekemisiäni ja elämistäni. Juu, ei kiitos. Hän keksi mitä milloinkin valittamista, myös ulkonäöstäni.
Kun rupesin seurustelemaan mieheni kanssa (50 v sitten) hänestäkin löytyi vaikka mitä vikoja. Silloin ensimmäisen kerran nousin äitiäni vastaan, olin 27-vuotias itsellinen nainen.
Kyllä minä äidistä huolehdin hänen kuolemaansa saakka, mutta yhtään kyyneltä en vuodattanut.
Tuo on juurikin sitä normaalia itsenäistymistä, mikä ei läheskään aina tapahdu kivutta ja ilman hankauksia. Aika harva meistä on pärjännyt vanhempiensa kanssa niin, ettei jotain konfliktia olisi syntynyt. Ollaan kasvettu nuorina, ryhdytty ajattelemaan omilla aivoillamme, ryhdytty itsenäistymään ja sehän on mahdollisesti vanhemmille vielä kovempi paikka kuin nuorelle itselleen, var
Riippuu vanhemmista. Jos vanhempien luona saa elää riittävän vapaasti ja jos he eivät kiellä yhteydenpitoa vaan heidän kanssaan jopa viihtyy välillä, niin mistä niitä hankauksia syntyisi?
Jos vanhemmat sen sijaan tekevät nuoren olon tukalaksi, niin hän haluaa itsenäistyä hyvinkin pian.
Jos suhteet säilyvät hyvinä, niin lapsista voi olla apua, kun vanhemmasta tulee avuton ja sairas.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tää saa näin vihamielisiä vastauksia ja alapeukkuja.
Kai tämmöisiä asioita täällä saa ihmetellä ja kummastella niin kuin muitakin.
Mä tapailin joskus miestä, joka soitti äitinsä kanssa päivittäin, joskus useitakin kertoja päivässä. Kävi myös lapsuuskodissaan vähintään kerran viikossa, välillä useita kertoja viikossa. Asuivat samassa kaupungissa.
Omat vanhempani asuivat 200 kilometrin päässä ja kävin siellä lähinnä lomilla ja juhlapyhinä, soittelin äidin kanssa ehkä kerran viikossa.
Minusta aikuisen ihmisen noin tiivis yhteydenpito äitiinsä tuntui jotenkin oudolta.
Ihmettelen myös niitä aikuisia naisia, jotka julistavat että äiti on mun paras ystävä. Ei ole ehkä ihan tuo itsenäistyminen onnistunut.
Saa ihmetellä ja saa alapeukuttaa. Mielipiteiden ilmaisuahan ne molemmat vaan on.
Jep, mulla on lähisuvussa tämmöinen tapaus, että tytär on kolmekymppinen ja vanhemmat seitsemänkymppisiä. Ainoa lapsi. Tytär on minusta suht normaalilta vaikuttava tapaus, opiskellut ja asunut kauempanakin välillä ja ihan itsenäinen ihminen, mitä nyt muutti juuri asumaan vanhempiensa naapuriin ja hyvin taajaan kyllä heillä käy, eikä koskaan ole käsittääkseni seurustellut tai tapaillutkaan ketään, eikä juuri ole ystäviä kuin joku vanha kaveri jossain kaukana. Mutta siis minusta ihan normaalin rajoissa.
Hänen äitinsä sen sijaan puhuu tyttärestään aivan kuin hän olisi alaikäinen lapsi edelleen. Olen muun muassa todistanut tilannetta, jossa sukujuhlissa on kouluikäisiä lapsia pelaamassa / leikkimässä jossakin huoneessa, ja tämän aikuisen naisen äiti sanoo tyttärelleen, että "mene nyt sinäkin sinne muiden joukkoon, käy nyt hakemassa Pirjopetteriäkin mukaan..." - Tilanne oli lähinnä hyvin vaivaannuttava kaikkien ympärillä olevien mielestä, ei varmaan vähiten kyseisen tyttären mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sitten, kun näin tiiviin yhdessäolon jälkeen äiti kuolee? Onko nämä juuri niitä tyttäriä (tällä palstallakin usein kirjoittelevia), jotka ei jotenkin mitenkään tunnu pääsevän äidin kuolemasta yli?
Ymmärrön toki surun ja ikävän, mutta osa tosiaan ei tunnu pääsevän millään eteenpäin.
Itse olin noin 25-vuotiaaksi asti todella kiinni lapsuuden perheessäni Ja se oli aivan liian pitkään.
En sen vuoksi päässyt käsittelemään asioita, jotka lapsuudessani olivat pielessä. Kuten esimerkiksi sitä, että minulla on väkivaltainen isä, jota äitini pyrki miellyttämään, sen sijaan, että olisi suojellut minua. Annoin myös vanhempieni aivan vaikuttaa asioihini ja valintoihini.
Koitan kuitenkin olla armollinen nuorelle itselle. En saanut lapsuudessani minkäänlaista tukea, rohkaisua ja opastusta itsenäiseen elämään. Miten sellaisessa tilanteessa edes kykenisi aloittamaan oman elämän?
Jokaisella on omat syynsä sille, miksi vielä aikuisena elää lähes symbioottisessa suhteessa vanhempiinsa. Minä kuitenkin pidän napanuoran katkaisua pelkästään terveenä asiana. En haluaisi esimerkiksi seurustella henkilön kanssa, joka toisi oman vanhempansa kolmanneksi pyöräksi suhteeseen.
Tämä mielipiteeni ei tarkoita, että omia sukulaisia pitäisi vihata, mutta rakastaminen etäisyyden päästä on mielestäni tervettä, kun on kyse aikuisista ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo sori, ihan unohdin että tämä oli vauvapalsta. Eihän täällä tiedetä mitään siitä, millaista on kun on oikea perhe, jonka kanssa halutaan viettää aikaa ihan vapaaehtoisesti.
Suvustahan tässä keskustellaan. Ei perheestä.
Ihmisillä on erilaisia perhekäsityksiä. Ei minun vanhempani, sisarukseni ja isovanhempani lakanneet olemasta osa minun perhettäni, vaikka kasvoin aikuiseksi, muutin toiseen kaupunkiin ja sain lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin noin 25-vuotiaaksi asti todella kiinni lapsuuden perheessäni Ja se oli aivan liian pitkään.
En sen vuoksi päässyt käsittelemään asioita, jotka lapsuudessani olivat pielessä. Kuten esimerkiksi sitä, että minulla on väkivaltainen isä, jota äitini pyrki miellyttämään, sen sijaan, että olisi suojellut minua. Annoin myös vanhempieni aivan vaikuttaa asioihini ja valintoihini.
Koitan kuitenkin olla armollinen nuorelle itselle. En saanut lapsuudessani minkäänlaista tukea, rohkaisua ja opastusta itsenäiseen elämään. Miten sellaisessa tilanteessa edes kykenisi aloittamaan oman elämän?
Jokaisella on omat syynsä sille, miksi vielä aikuisena elää lähes symbioottisessa suhteessa vanhempiinsa. Minä kuitenkin pidän napanuoran katkaisua pelkästään terveenä asiana. En haluaisi esimerkiksi seurustella henkilön kanssa, joka toisi oman vanhempansa kolmanneksi pyöräksi suhteeseen.
Tämä mielipiteeni ei tarkoita, e
Uskon, että monella joka on todella kiinni vanhemmissaan ja jopa pyrkivät mielistelemään vanhempiaan vielä reilusti aikuisiällä on ollut huono lapsuus. Lapsi on kasvatettu pelolla ja lapsi ei ole oppinut ajattelemaan itsenäisesti. Osaan tunnistaa näitä kuvioita melko helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olin noin 25-vuotiaaksi asti todella kiinni lapsuuden perheessäni Ja se oli aivan liian pitkään.
En sen vuoksi päässyt käsittelemään asioita, jotka lapsuudessani olivat pielessä. Kuten esimerkiksi sitä, että minulla on väkivaltainen isä, jota äitini pyrki miellyttämään, sen sijaan, että olisi suojellut minua. Annoin myös vanhempieni aivan vaikuttaa asioihini ja valintoihini.
Koitan kuitenkin olla armollinen nuorelle itselle. En saanut lapsuudessani minkäänlaista tukea, rohkaisua ja opastusta itsenäiseen elämään. Miten sellaisessa tilanteessa edes kykenisi aloittamaan oman elämän?
Jokaisella on omat syynsä sille, miksi vielä aikuisena elää lähes symbioottisessa suhteessa vanhempiinsa. Minä kuitenkin pidän napanuoran katkaisua pelkästään terveenä asiana. En haluaisi esimerkiksi seurustella henkilön kanssa, joka toisi oman vanhempansa kolmanneksi pyöräksi suhteeseen.
Tämä mielipiteeni ei tarkoita, e
Hyvin kirjoitettu, tsemppiä sinulle!
Minä olen myös perhekeskeinen, pidän todella paljon yhteyttä lapsuudenperheeni lisäksi myös täteihin, enoon, ja serkkujen kanssa ollaan läheisiä.
Se ero tulee kuitenkin siinä, että teini-ikäisenä osasin jo valmistaa omat ruoat, pestä pyykit, siivota ja käyttää bussia. Minulla on erilliset mielipiteet vanhempieni kanssa, valitsin koulutukseni ja työurani itse, minulla on laaja ystäväpiiri ja nyt myös oma perhe.
Tässä aloituksessa puhutaan varmaan ihmisistä, jotka ovat jääneet lapsen rooliin elämässä eivätkä pärjää itse. Siihen on varmasti tapauskohtaisia syitä, mutta koen että normaali kehitysvaihe on jäänyt välistä. Voi olla myös vaikea solmia ihmissuhteita jos käyttäytyy lapsen roolissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla hyvä tai outo. Kerran tunsin vastaavan parin, molemmat yrittivät jotain suhdetta, yhden yön tai satunnaista, ei vakavaa. Kun toiselle oli sanonut ei, oli toinen kimpussa. Ikäni oli välistä, ei ikäero olisi haitannut, mutta ei kiinnostanut siinä elämäntilanteessa. Kulkivat yhdessä. Sitten oli suhde, josta yritin poistua varovaisesti, ok, ilkeää kun en ollut avoin, niin ehdotti että tutustuisin tyttäreensä, on sinkku. Ihmeellisiä asioita tapahtuu. Luultavasti silti ovat vain läheisiä ap, tuskin tarvitsee huolestua.
Olin kiinni lapsuuskodissani pitkään, koska teini-iässä itsetuntoni koki kolauksia. En enää ymmärtänyt luokkatovereitani, vaikka ennen murrosikää olimme tulleet hyvin juttuun. Muut tytöt ja pojatkin muuttuivat mielestäni kummallisiksi.
Sellainen yksinäisyyden tunne siinä oli pohjalla ja lisäksi se, että äidin kanssa oli helppo jutella ja kulkea ja hänelle saattoi puhua mistä vaan. Äiti oli huumorintajuinen ja tsemppasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mies liikkuisi äitinsä kanssa paljon kaikki paheksuisivat.
Tämä on Suomessa kummallinen juttu. Ei minusta yleensä muuten paheksuta, mutta deittailumaailmassa Suomessa kovin vanhana äidin kanssa paljon ajan viettäminen nähdään hyvin negatiivisena jostain syystä. Tällaista kulttuuria ei ole juuri muualla, jopa muuten melkoisen machot arabit ja välimeren maiden miehet pitää lähinnä kunnia-asiana äidin arvostamista ja äidin kanssa ajan viettämistä, ja siellä naisille on iso plussa, jos mies on hyvä perhekeskeinen mies joka välittää äidistä.
Totta. Ex oli Välimeren maasta ja lapsuudenperhe oli hänelle läheinen. Sukulaisten kanssa kokoonnuttiin joka vknloppu.
Ongelmaksi asia muodostuu, jos toisen äiti tunkee oman perheen asioihin liikaa. Kuitenkin läheiset välit sukuun muodostavat myös turvaverkon. Suomessa tätä ei ymmärretä, koska täällä populaatio on juoppoa, mielenhäiriöistä ja muuten vajaata mölliä, jostain Siperiasta. Tällaisia ei katso vapaaehtoisesti edes lapsena, saati aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisissa kylmissä ja etäisissä perhesuhteissa se outous on, ei tuossa! Kai koko Etelä-Europpa ja puoli maailmaa voidaan haukkua oudoksi jos tuolle linjalle lähdetään. Normaalia on että vanhemmat tuntuisi hyvältä seuralta ja läheisiltä. Onhan hänellä vielä pitkä elämä aikaa vaikka mihin muuhunkin.
No esimerkiksi oma perhe jää hankkimatta. Omat ystävät, omat harrastukset, oma tahto.
Todennäköisesti päinvastoin. Jos on saanut lapsuudenkodista malliksi perhearvot ja sukurakkauden, niitä yleensä jatkaa eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti päinvastoin. Jos on saanut lapsuudenkodista malliksi perhearvot ja sukurakkauden, niitä yleensä jatkaa eteenpäin.
Perhettä ei äidin kanssa voi perustaa. Biologia näet määrää, että pitäisi löytää se puoliso.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisissa kylmissä ja etäisissä perhesuhteissa se outous on, ei tuossa! Kai koko Etelä-Europpa ja puoli maailmaa voidaan haukkua oudoksi jos tuolle linjalle lähdetään. Normaalia on että vanhemmat tuntuisi hyvältä seuralta ja läheisiltä. Onhan hänellä vielä pitkä elämä aikaa vaikka mihin muuhunkin.
No esimerkiksi oma perhe jää hankkimatta. Omat ystävät, omat harrastukset, oma tahto.
Todennäköisesti päinvastoin. Jos on saanut lapsuudenkodista malliksi perhearvot ja sukurakkauden, niitä yleensä jatkaa eteenpäin.
No eihän niitä nimenomaan saa, kun se koko suhdemalli on kieroutunut. Ollaan takerruksissa äitiin, eikä aikuistuta ja itsenäistytä ja pahimmassa tapauksessa vielä sitten periytetään se malli, kuten minun anoppini puolella on tapana. Anoppi täysin äitinsä essussa kiinni, takertuu itse tyttäreensä ja tytär taas tyttäreensä. Huonot avioliitot kaikilla, kun se puoliso ei ole mitään koskaan.
Sukulaisnainen on 83 v. ja tyttärensä 50 v. Tytär soittaa äidilleen pitkin päivää, joka päivä parin tunnin välein. Ei yhtään pärjää ilman äidin tukea, vaikka on itsekin 3 lapsen äiti. Oleessaan parisuhteessa moitti aina, jos mies oli ikinä missään tekemisissä vanhempiensa kanssa !
Tytär soittaa äidillleen, vaikka tietää ädillään olevan vieraita tai vaikka äidin olevan hautaisissa. Äti kiusaantuneena sanoo " ei nyt, soitetaan myöhemmin" ja tytär soittaa tunnin päästä myöhemmin, vaikka äiti on muiden ihmisten seurassa edelleen. Pelottavaa äitiriippuvuutta. Ja mitä kun äiti todenäköisesti kuolee ennen tytärtä !?
Olis kivaa olla äidin ja tyttären yhteinen panomies