Lue keskustelun säännöt.
Äiti ja aikuinen tytär aina yhdessä, onko mielestänne outoa?
12.06.2025 |
Mulla on lähipiirissä äiti ja hänen 26 v tyttärensä, jotka ovat aina yhdessä. Kummallakaan ei ole muita läheisiä ystäviä, siis tuttavia ja sukulaisia kyllä, mutta ei sellaisia hyviä ystäviä, joiden kanssa varsinaisesti viettäisivät vapaa-aikaa.
Olipa kyseessä sitten vapaapäivä, lomamatka, juhlat, mikä tahansa meno... Äiti ja tytär kulkevat yhdessä. Joskus mukana on muitakin perheenjäseniä, esim. perheen isä, mutta harvoin.
Tytär asuu kyllä omillaan, mutta on aina asunut lähellä lapsuuskotiaan, samalla kylällä, ja viettää yhä esim. viikonloput yleensä aina vanhempiensa luona.
Toisaalta on ihanaa, että on noin läheinen suhde. Toisaalta minusta tuossa on jotakin omituista. Jos ajattelen itseäni reilu parikymppisenä opiskelijana, niin en kyllä äidin kanssa kaksistaan kulkenut sukuloimassa, lenkkeilemässä ja ostoksilla... oli hiukan muut asiat mielessä.
Kommentit (152)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sitä mieltä että parhaimmillaan parempaa ja rakastavampaa suhdetta ei elämän aikana tule löytymään kuin suhde äitiin. Ei varmasti kukaan kumppani yllä samaan vaikka lähelle voi päästäkin.
Takertuvaa läheisriippuvaisuutta.
Terve äiti ei todellakaan tee tuollaista lapselleen.
Kuulostat kateelliselta tai sitte sulla on pahasti jotain hampaankolossa omaa äitiäsi vastaan :P
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä sinä sitten olit 26v? Mitkä ne muut asiat oli mielessä?
Munat, arvatenkin.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon sitä mieltä että parhaimmillaan parempaa ja rakastavampaa suhdetta ei elämän aikana tule löytymään kuin suhde äitiin. Ei varmasti kukaan kumppani yllä samaan vaikka lähelle voi päästäkin.
Parhaimmillaan se on sitä, että äidin kanssa voi puhua kaikesta. Ja että yhdessä voidaan myös nauraa. Ystävät ja puolisokin ovat eläneet niin erilaisessa ympäristössä, etteivät he voi ymmärtää kaikkia niitä juttuja, mitä olet käynyt läpi tai mitä lapsuudenperheesi on kokenut.
Itse ainakin törmään joskus siihen, että kavereilla ja ystävillä on niin erilaiset perheet kuin omani, että meillä on vaikeuksia ymmärtää toisiamme.
Vierailija kirjoitti:
No on se mielestäni vähän outoa. Minulla oli kaveriporukka, josta yksi oli ja luultavasti edelleen on TODELLA läheinen äitinsä kanssa. Oli täysin itsestäänselvyys, että hänen äitinsä oli mukana melkein joka paikassa. Ei ole varmaan yllätys, että ex-kaveri ei ollut (tuskin edelleenkään, sen perusteella mitä olen lukenut somesta) erityisen itsenäinen edes omilleen muutettuaan. Ei esimerkiksi uskaltanut (uskalla?) olla yksin kotona jne... Eikä hänelle ollut edes tapahtunut mitään traumaattista. Itse aina ihmettelin moista, kun minä olen teinistä asti ollut yksikseni kotona ja pärjännyt vallan mainiosti. Riitti että oli tarpeeksi rahaa. Myös tätä ennen olin ollut todella omatoiminen, siis todella, todella nuorena. Halusin itse oppia pyykinpesukoneen käytön ja pesin omat pyykkini omasta halustani ja laitoin kuivumaan (huom. hyvin nuorena), siivosin oman huoneen, vaihdoin lakanat... Ja tämä kaikki oli minulle maailman luonnollisinta. Siksi ihmettelen aik
Oletpa sinä mainio! Sait varmaan jonkin mitalinkin?
Ymmärrän hyvin. Naiset on mukavia : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukin tavallaan. Jotkut eivät viihdy yhdessä ja jotkut kai viihtyvät. Hakevat turvaa.
Mistä ap tietää tilanteen noin hyvin? Kummallakaan muka ei ystäviä ja aina yhdessä. Asutko samassa taloudessa vai? Melkoinen meedio olet muuten, jos tuollaisia johtopäätöksiä vetelet siitä, että näet heidät yhdessä. Mielestäni yriterään hakemalla hakea jotain omituista tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No on se mielestäni vähän outoa. Minulla oli kaveriporukka, josta yksi oli ja luultavasti edelleen on TODELLA läheinen äitinsä kanssa. Oli täysin itsestäänselvyys, että hänen äitinsä oli mukana melkein joka paikassa. Ei ole varmaan yllätys, että ex-kaveri ei ollut (tuskin edelleenkään, sen perusteella mitä olen lukenut somesta) erityisen itsenäinen edes omilleen muutettuaan. Ei esimerkiksi uskaltanut (uskalla?) olla yksin kotona jne... Eikä hänelle ollut edes tapahtunut mitään traumaattista. Itse aina ihmettelin moista, kun minä olen teinistä asti ollut yksikseni kotona ja pärjännyt vallan mainiosti. Riitti että oli tarpeeksi rahaa. Myös tätä ennen olin ollut todella omatoiminen, siis todella, todella nuorena. Halusin itse oppia pyykinpesukoneen käytön ja pesin omat pyykkini omasta halustani ja laitoin kuivumaan (huom. hyvin nuorena), siivosin oman huoneen, vaihdoin lakanat... Ja tämä kaikki oli minulle maailman luonnollisinta. Siksi ihmettelen aik
Jos tyttö on kasvanut vain äidin kanssa, ei isän feromonit ole tehneet hänestä rohkeaa. Se vaikuttaa käytökseen arkuutena ja ripustautumisena.
Käyn salilla aikuisen (22v) tyttäreni kanssa nyt kun asuu taas väliaikaisesti kotona, matkustelemme yhdessä ja soittelemme kuulumisia jos ei nähdä. Joku pitää epänormaalina, mutta ei väliä. Tosin olen patistellut tytärtä ulkomaille opiskelemaan, joten luulen että osaan päästää irtikin kun sen aika tulee. Äidin helmoihin ei kannata jäädä mutta kun taas näemme, tulemme erinomaisesti toimeen keskenämme.
Salilla muutes treenaa muutama muukin äiti-tytär parivaljakko, joten ei ehkä niin outoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on äidin kanssa tosi kivaa kahdestaan käydä kirppareilla ym. Käymme usein kylässä . Samanlainen huumorintaju . En ymmärrä koko ketjun ihmettelyä. Hajantukaa.
Minusta tuo kuulostaa vaan kivalta, jos siis suhde on kuitenkin ihan terve ja hyvä. Oman äitini kanssa ei kunnollisia välejä koska hän on todella hankala ihminen ja yrittää puuttua elämääni, tosi toksinen tyyppi. Katson vähän kateellisena muiden terveitä äitisuhteita, siis sillä tavalla kaihoisasti. Suomessa ollaan niin yksin muutenkin, huh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No on se mielestäni vähän outoa. Minulla oli kaveriporukka, josta yksi oli ja luultavasti edelleen on TODELLA läheinen äitinsä kanssa. Oli täysin itsestäänselvyys, että hänen äitinsä oli mukana melkein joka paikassa. Ei ole varmaan yllätys, että ex-kaveri ei ollut (tuskin edelleenkään, sen perusteella mitä olen lukenut somesta) erityisen itsenäinen edes omilleen muutettuaan. Ei esimerkiksi uskaltanut (uskalla?) olla yksin kotona jne... Eikä hänelle ollut edes tapahtunut mitään traumaattista. Itse aina ihmettelin moista, kun minä olen teinistä asti ollut yksikseni kotona ja pärjännyt vallan mainiosti. Riitti että oli tarpeeksi rahaa. Myös tätä ennen olin ollut todella omatoiminen, siis todella, todella nuorena. Halusin itse oppia pyykinpesukoneen käytön ja pesin omat pyykkini omasta halustani ja laitoin kuivumaan (huom. hyvin nuorena), siivosin oman huoneen, vaihdoin lakanat... Ja tämä kaikki oli minulle maailman luonnollisinta. Siksi ihmettelen aik
Traumaattinen tapahtuma voi tarkoittaa myös pitkäkestoista altistumista psyykkisestk epäterveille olosuhteille.
Ajattelisin epäonnistuneeni kasvatustehtävässä, jos 26-vuotiaalla lapsella ei olisi muita tärkeitä ihmissuhteita kuin oma äiti tai isä. Vanhemmat voivat olla läheisiä ja hyvä jos ovat. Mutta jos ei ole ystäviä, kavereita, poikaystävää tai edes yrityksiä hankkia näitä 26 vuoteen mennessä, viittaa se jonkinlaisiin ongelmiin. Ehkä ripustautunut tai curling-vanhempi tai kasvattanut lapsensa avuttomaksi, pelkääväksi, omiin kykyihin ja itseensä luottamattomaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hienoa että on hyvät välit yleensä on aivan päinvastoin nykyään
Hienoa olla vanhenpiensa kanssa, mutta on outoa kyllä, jos ainoa ihmissuhde on oma äiti. Tiedän tällaisen itsekin
Vierailija kirjoitti:
Ajattelisin epäonnistuneeni kasvatustehtävässä, jos 26-vuotiaalla lapsella ei olisi muita tärkeitä ihmissuhteita kuin oma äiti tai isä. Vanhemmat voivat olla läheisiä ja hyvä jos ovat. Mutta jos ei ole ystäviä, kavereita, poikaystävää tai edes yrityksiä hankkia näitä 26 vuoteen mennessä, viittaa se jonkinlaisiin ongelmiin. Ehkä ripustautunut tai curling-vanhempi tai kasvattanut lapsensa avuttomaksi, pelkääväksi, omiin kykyihin ja itseensä luottamattomaksi.
Meillä on vähän tällainen tilanne. Koen tosiaan itseni epäonnistuneeksi vaikka olenkin kovasti yrittänyt auttaa luomaan sosiaalisia suhteita. Minun viallisuuteni lisäksi jotain vaikutusta lienee kuitenkin myös autismilla ja vuosien koulukiusaamisella koulun vaihdosta huolimatta.
Niin, Suomessahan normaalia on vain se, että kotona aina riidellään ja tapellaan ja vanhemmat ajavat lapsensa pois kotoa max 16v, vihataan toisiaan eikä olla missään tekemisissä keskenään. Tai sitten on kylmät ja etäiset välit, eikä koskaan puhuta eikä edes tunneta toisiaan. Vain se on normaalia!
Ulkomailla taas tuollainen olisi kauhistus, eikä voida kuvitellakaan, että perheenjäseniä kohdeltaisiin noin! Muualla ollaan läheisiä, rakastetaan toisiaan, ollaan paljon yhdessä ja tehdään asioita yhdessä! Esim. Italassa aikuiset lapset kokoontuvat vähintään kerran viikossa vanhempiensa luokse illalliselle. Katsokaa vaan Kardashianejakin! Nekin tekevät kaikkea yhdessä, matkustavatkin yhdessä. Ottaisitte SIINÄ niistä roolimallia, häiriintyneet!
Miksi jossain Italiassa jopa 3 sukupolvea asuu samassa talossa, mietipä sitä.
Tytär muutti kauas ja ajattelin, että vihdoin tajusi katkaista napanuoran. Mitä vielä, kohta äiti muutti perässä. Jotenkin äärimmäisen ahdistavan oloista, vaikka ehkä kumpikin tykkää? Tulee silti olo ettei äiti anna tyttären mennä.
Välillä mietin että ajatteleekohan joku minusta noin. Olen 28 ja vietän paljon aikaa äitini kanssa. Muutin kyllä 20 vuotiaana omaan asuntoon, mutta vietän paljon aikaa äitini luona. Äitini siis asuu sukutilallamme, että ei ole kyse siitä että menisin johonkin kaksioon kökkimään. Tuntuu vain oudolta, että tila on ollut meillä monta sukupolvea ja mm. äitini on asunut siellä vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa, ja nyt jostain syystä minä en saisi jonkun sosiaalisen normin takia olla siellä. Muutenkin käydään monesti äidin kanssa yhdessä kaupassa tai vastaavaa.
Olen kyllä muuten ihan normaalijärkinen (kai?), olen opiskellut amk-tutkinnon tekniikan alalta ja matkustellut jonkun verran yksin. Ilmaisen kyllä oman mielipiteeni enkä pyytele äidiltäni lupia omiin tekemisiini. Mulla ei ole oikein kavereita, niin pitäisikö mun sitten olla mielummin kokonaan yksin kuin äidin kanssa?
En itse halua lapsia, enkä ole varma parisuhteestakaan, mutta jotenkin surullinen ajatus että omat vanhemmat ja sisarukset jätetään taakse ja perustetaan se ns. oikea perhe. Itse ajattelisin enemmän niin että perhe vain laajenee. Eri asia tietty jos on huonot välit, mutta jos nyt itse yhtäkkiä tapaisin jonkun jonka kanssa haluaisin lapsia, niin minkä ihmeen takia sen vuoksi elämäni läheisin henkilö yhtäkkiä lakkaisi kuulumasta perheeseeni ja pitäisi ottaa etäisyyttä?