Lue keskustelun säännöt.
Seniori, miksi jätät jälkipolville riesaksi hirveät määrät tavaraa?
01.05.2025 |
Eikö se olisi sen vastuulla, joka nuo tavarat on hankkinut, vähintään karsia niitä runsaasti ennen kuin tämän maailman jättää? Jos ei itse jaksa sitä tehdä, niin apua löytyy varmasti.
Todella ahdistavaa perijöille alkaa tyhjentämään arvottoman rojun täyttämää taloa.
Kommentit (367)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on kyllä taas vahvistanut käsitystäni osasta suurten ikäluokkien edustajista. Eivät ymmärrä mistä keskustellaan, eivät osaa keskustella rakentavasti ja nähdä ja ymmärtää toisen osapuolen pointtia. Loukkaannutaan, uhriudutaan ja haukutaan muita keskustelijoita.
Paras kommentti tähän asti oli tämä neulomista harrastava, joka nyt pelkää että hänen puikot viedään :D XD
Olisi kiva, jos kuolinsiivousta vaativat nostaisivat kissan pöydälle omasta näkökulmastaan.
Usein taitaa olla kyse siitä, että asunto halutaan tyhjentää itse, koska se on osa surutyötä. Tai koska pelätään, että arvokkaammista tavaroista menee hyöty jollekin muulle. Tai halutaan pitää kuolinpesän rahavarat maksimaalisesti itsellä. Ja jos joku näistä pätee, niin totta, olisihan se kiva jos vanhus olisi itse siivonnut arvottomat ja tarpeettomat tavarat pois.
Kolme kuolinpesää yksin siivonneena voin sanoa, että ainoa syy siihen, että itse tyhjensin kuolinpesät on ollut RAKKAUS kuollutta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 180: "Kuka haluaa asua tyhjien kirjahyllyjen keskellä autiossa talossa odottamassa kuolemaa? Jälkipolvien tehtävä on tyhjentää tavarat. Tyhjentäminen on tietenkin helpompaa sille jolla ei ole mitään tunnesidettä tavaroihin kuin tavaran omistajalle, jolle tavarat ovat muistoja eletystä elämästä."
Mä rakastan vanhoja astioita, mutta mä myös käytän niitä. En arkisin vaan sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä. Aikoinaan olin kirpputorilla ja siellä oli vanha nainen arviolta kuuskymppisen tyttärensä kanssa myymässä tavaroita. Juteltiin siinä tovi ja he kertoivat, että vanhus oli saanut paikan palvelutalosta ja siksi piti tavaroista luopua. Katselin siinä hopeista soppakauhaa, jonka varteen oli kaiverrettu nimikirjaimet ja päivämäärä 25.6.1949. Vanhus kertoi, että se oli hänen ja edesmenneen miehensä (joka oli ollut nuorena miehenalkuna sodassakin) häälahjaksi saama kauha. Vanhuksen äänen värinästä ja silmien kostumisesta päättelin, että kauhasta luopuminen ei ollut hänelle mikään helppo asia. Kerroin vanhukselle, että sitten tämä kauha tulee olemaan mulla itsenäisyyspäivänä ja monina muinakin pyhäpäivinä käytössä. Vanhus hymyili onnellisen näköisenä, kun sai tietää, että kauha "jatkaa arvokasta elämäänsä", vaikkei enää hänen suvussaan.
Minusta kuulostaa erikoiselta tuo ajatus, että "saavat lapset tehdä jotain perintönsä eteen!" (eli hoitaa kuolinpesän romuineen). Itse en ainakaan tietoisesti halua rakkaille läheisille ylimääräistä työtä ja vaivaa.
Minusta on myös itsestään selvää, että jokainen saa määrätä omista tavaroistaan loppuun asti ja säilyttää kaiken haluamansa. Toisaalta ajattelen, että muut huomioon ottava ihminen ei halua jättää lapsilleen tai muille läheisille turhaa roinaa setvittäväksi. Mutta kukin tyylillään.
"Eli parempi on, jos ne lapsilleen muistoja herättävät tavarat heittää jo eläessään pois? "
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä.
Omien tavaroiden läpikäyminen saattaa tuntua hankalalta, muuta surun keskellä harkinta tavaran säilyttämisen ja pois heittämisen suhteen on surevalle omaiselle vielä paljon vaikeampaa. Lähes jokainen tavara tuo muistoja rakkaasta läheisestä. Mikäli tätä tavaraa on vähän, homma on surevalle todella paljon helpompi.
Kolme kuolinpesää raivanneena, voin sanoa, että kuolinsiivouksen tekeminen on rakkaudenteko lapsille. Itse olen tehnyt omaa kuolinsiivoustani jo kohta 10 vuotta. Tämä kestää, kun omaisuutta ja varallisuutta on kertynyt hieman liikaa. Lisäksi en vielä ole saanut hoidettua loppuun viimeisintä kuolinpesää. Kauhuskenaarioni on, että kaikki tämä jäisi joskus omien lasteni kontolle. Ei, rakastan heitä liikaa ja siksi jatkan tätä omaisuuteni kuolinsiivousta. Päämääräni on, että lapseni perivät minulta, rahaa, rahasto-osuuksia, osakkeita ja ainoastaan yhden asunnon, jossa hyvin karsitun kotitalouden tavarat.
Minusta turha tavara on sellaista, mitä ei edes löydä. Kyllä mulla jossain pitäisi olla se ja se, mutta kun ei niitä löydä kun kaikki kaapit ja varastot on täpötäynnä. Ei kukaan yksin asuva tarvitse useaa kiintoavainsarjaa tai kolmea ruohonleikkuria. Eikä 30 pannunalustaa tai satoja kuulakärkikyniä. Tämmöinen säästäväisyys ja haaliminen on vastenmielistä törsäämistä! Jokaisen pitäisi pystyä luettelemaan jokainen omistamansa tavara. Niitä mitä ei muista ei myöskään tarvitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Eli parempi on, jos ne lapsilleen muistoja herättävät tavarat heittää jo eläessään pois? "
Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä.
Omien tavaroiden läpikäyminen saattaa tuntua hankalalta, muuta surun keskellä harkinta tavaran säilyttämisen ja pois heittämisen suhteen on surevalle omaiselle vielä paljon vaikeampaa. Lähes jokainen tavara tuo muistoja rakkaasta läheisestä. Mikäli tätä tavaraa on vähän, homma on surevalle todella paljon helpompi.
Kolme kuolinpesää raivanneena, voin sanoa, että kuolinsiivouksen tekeminen on rakkaudenteko lapsille. Itse olen tehnyt omaa kuolinsiivoustani jo kohta 10 vuotta. Tämä kestää, kun omaisuutta ja varallisuutta on kertynyt hieman liikaa. Lisäksi en vielä ole saanut hoidettua loppuun viimeisintä kuolinpesää. Kauhuskenaarioni on, että kaikki tämä jäisi joskus omien lasteni kontolle. Ei, rakastan heitä liikaa ja siksi jatkan tätä omaisuuteni kuolinsiivousta.
Mun siskoni olisi sun kanssasi täysin eri mieltä. Mä taas olen samalla linjoilla sun kanssasi. Siskoni saisi sätkyn, jos isä heittäisi kaikki äidin tavarat pois. Äiti siis kuoli vuosi sitten. Mulle taas se olisi ihan ok, että heittäisi. Siskollani on jo nyt paljon suvussa olleita esineitä, kirjeitä ja valokuvia. Ja ihan takuulla, kun isäkin kuolee, siskoni haluaa sieltä kaikenlaista itselleen. Ja haluaa käydä tavarat läpi itse.
Mä olen säästänyt jotain lasteni vanhoja tavaroita sekä just noita äitienpäiväkortteja yms. Vaikka tämä kotini onkin myös lasteni lapsuudenkoti, niin esikoisen muutettua reilut 15 vuotta sitten omilleen, tein asunnossa aika ison muutoksen. Mulla ei ole täällä juurikaan sellaisia esineitä, mitä olisi ollut lasteni lapsuudessa. Huonekalut on vaihtuneet, astiat on vaihtuneet, liinavaatteet ja verhot on vaihtuneet jne. Minkään kotonani olevista tavaroista ei pitäisi herättää lapsissani mitään lapsuusmuistoja. Paitsi just ne muutamat lelut (joita olen säilyttänyt sitä varten, kun tulee lapsivieraita käymään) sekä ne muutamat askartelut ja äitienpäiväkortit. Tai no joo, on mulla meidän edesmenneen koiran tuhkat uurnassa tossa yöpöydälläni. Se koira meillä oli, kun lapseni asuivat vielä kotona. Mutta kun mä kuolen, myös sen koiran tuhkat sekoitetaan mun tuhkiin ja ripotellaan metsään, joten siitäkin lapseni hankkkiutuvat eroon jo monttubileiden yhteydessä. Testamentit, edunvalvontavaltuutukset, hoitotahdot, hautaustahdot sekä kaikki arvopaperit on yhdessä ja samassa kansiossa lipastonlaatikossa. Molemmat lapseni tietävät, että ne on siellä. Tosin jos mulle muistisairaus iskee, mähän saatan alkaa piilotella niitä minne sattuu :D Onneksi nykyisin esim asunnon osakekirjat on jo digimuodossa Maanmittauslaitoksella ja testamentistanikin on yksi kappale yhdellä lakiasiaintomistolla. Hoitotahdossani on vielä pikkasen viilattavaa, mutta jahka saan sen valmiiksi, siirrän Omakantaan. Molemmat lapseni tietävät myös, mitä sijoituksia mulla on, eli vaikka piilottaisinkin pöhköpäisenä niiden paperit, niin pystyvät kuitenkin selvittämään asiat ja saavat perintönsä.
Vierailija kirjoitti:
Itsekäs Temu roinan tilaaja huutaa.Mulla vain arvokkaita arabiaa,iittalaa ja luksus nekin murskaan jalkojeni alta. Nykyinen paska sukupolvi ei mitään ansaitse.
Itse olet seuraavan polven kasvattanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun jälkipolvi voi ottaa perintörahoja ja maksaa raivauksesta jollekin toiselle.
Miksi et tee sitä itse vaan jätät ison työn muille? Olet kuitenkin itse ne tavarat hankkinut.
Eikö ne tavarat ole omaksi iloksi hankittu?
No itse vien vaatteita uffeen ja muuta kamaa lahjoituskirppareille.
Vuokrapöytäkirppistä en viitsi ottaa, koska pöytävuokra on korkea ja pöydät älyttömän pieniä, eikä kellään ole rahaa ostaa muuta kuin jollain noin 50 sentillä.
Eihän sitä tiedä, milloin kuolee. Olen 52, ja minulla on paljon minulle mieleistä omaisuutta. Jos elän yhtä pitkään kuin mummoni, nautin niistä vielä lähes 50 vuotta, joten niitä on turha raivata pois. Toisaalta, olen vähän keskivartalopullukka, ehkä saan sydänkohtauksen tänään, ja tavarani jäävät toisten riesaksi. Sama koskee 80-vuotiasta. Elämää voi olla 20 vuotta tai nolla vuotta jäljellä. Milloin se tavara pitää hävittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun jälkipolvi voi ottaa perintörahoja ja maksaa raivauksesta jollekin toiselle.
Miksi et tee sitä itse vaan jätät ison työn muille? Olet kuitenkin itse ne tavarat hankkinut.
No eiköhän omistajalla ole niihin tavaroihin erilainen suhde eli tunnesiteitä. Silloin on vaikea laittaa tavaraa pois. Sen sijaan toisella ei ole tunnesidettä, joten poislaitto on helpompaa. Mitä valitatte, varsinkin jos saatte perintöä. Maksakaa siitä, pösilöt.
Vierailija kirjoitti:
Eihän sitä tiedä, milloin kuolee. Olen 52, ja minulla on paljon minulle mieleistä omaisuutta. Jos elän yhtä pitkään kuin mummoni, nautin niistä vielä lähes 50 vuotta, joten niitä on turha raivata pois. Toisaalta, olen vähän keskivartalopullukka, ehkä saan sydänkohtauksen tänään, ja tavarani jäävät toisten riesaksi. Sama koskee 80-vuotiasta. Elämää voi olla 20 vuotta tai nolla vuotta jäljellä. Milloin se tavara pitää hävittää?
Juuri näin. Toisaalta kyllä ymmärrän myös sen, että jos jollain on varastossa jätesäkki, jossa on rikkinäisiä jätesäkkejä, niin niitä rikkinäisiä jätesäkkejä tuskin tarvitsee enää ikinä. Niille tosin saattaa olla käyttöä (olisi mullakin ollut nikkarointi- ja maalaushommissa), mutta ei maksa kovin montaa euroa ostaa uutta jäteäsäkkirullaa, jos jonain päivänä tarvitsee. Samoin satamäärin tyhjiä jugurttipurkkeja. Tai mistä sitäkään tietää. Mä innostuin kylvämään chilin, paprikan, tomaatin ja kurkun siemeniä ja kun ne kylvölaatikoissa kasvoikin jo turhan isoiksi, mä tarvitsin nimenomaan jugurtti-, rahka- ja viilipurkkeja, jotta saan istutettua taimet vähän isompiin astioihin. En mäkään niitä satamäärin tarvinnut, mutta kyllästymiseen asti söin sitten proteiinirahkoja yms ja niin teki siskoni ja isänikin, jotta mä saan purkkeja :D Säästänkö nuo purkit ensi kevääseen vai en, enpä tiedä. Voihan olla, että mä kuolen jo ennen ensi kevättä. Vain pari viikkoa sitten heitin pois kaksi vanhaa tyynyä ja jo nyt mulla olisi ollut käyttöä niiden tyynyjen sisusmateriaalille :D
Noin yleisesti ottaen kuitenkin sanoisin, että sitten, kun oma kunto tai terveydentila on siinä pisteessä, että ei enää kykene tekemään asiaa X, ei kyllä enää tarvitse niitä tavaroita, joista tai joilla voisi tehdä asian X.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kerännyt ja harrastanut ikäni vanhoja autoja traktoreita ja vastaavaa eli rompetta on ja paljon. Olen alta 60-vuotias ja sairaseläkkeellä työtapaturman takia. Olen pyytänyt pojiltani apua että auttaisivat enimmän tavara määrän hävityksessä ja jos voisivat puolestani laittaa arvokkaampia myyntiin. Eivät ehdi koskaan joten heidän riesaksi jää. Itse en enää paljoa pysty tekemään.
Voithan sinä itsekin laittaa niitä netissä myyntiin? Tai tee valmiiksi testamentit, jossa testaat ison osan jollekin museolle tai järjestölle, jos ne kerran arvokkaita ovat. Muutaman jätät perillisille.
Museolle tai järjestölle ei viitsi testamentata mitään. Niiden asioista päättävät ihmiset mitkä eivät itse ymmärrä asiasta mitään. Miksi ihmeessä testamenttasin vaikka täys entisöidyn Jaguarin museolle kun joku päättäjä siellä keksii myydä sen että saavat rahaa johonkin jonnin joustavaan. Eiköhän 6autoa 3 traktoria ja useampi kaksipyöräinen mitkä on uuden veroiseksi entisöityjä jonkin arvoisia ole? Toki myynkin niitä oman tuttavapiirin kautta. Jotain olen jo myynyt ja käteistä on tullut. Taidan kätkeä rahat mitkä kerkeän myynnistä saada jäljelle jääneiden rojujen sekaan ja antaa testamentissa pojille vihjeen että kannattaa käydä tarkasti läpi joka tavara.
Lisään vielä että mopon lahjoitin naapurin yläaste ikäiselle pojalle kun hän on useasti käynyt minua auttamassa. Mieluinen näytti lahja olevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Nro 180: "Kuka haluaa asua tyhjien kirjahyllyjen keskellä autiossa talossa odottamassa kuolemaa? Jälkipolvien tehtävä on tyhjentää tavarat. Tyhjentäminen on tietenkin helpompaa sille jolla ei ole mitään tunnesidettä tavaroihin kuin tavaran omistajalle, jolle tavarat ovat muistoja eletystä elämästä."
Mä rakastan vanhoja astioita, mutta mä myös käytän niitä. En arkisin vaan sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä. Aikoinaan olin kirpputorilla ja siellä oli vanha nainen arviolta kuuskymppisen tyttärensä kanssa myymässä tavaroita. Juteltiin siinä tovi ja he kertoivat, että vanhus oli saanut paikan palvelutalosta ja siksi piti tavaroista luopua. Katselin siinä hopeista soppakauhaa, jonka varteen oli kaiverrettu nimikirjaimet ja päivämäärä 25.6.1949. Vanhus kertoi, että se oli hänen ja edesmenneen miehensä (joka oli ollut nuorena miehenalkuna sodassakin) häälahjaksi saama kauha. Vanhuksen äänen värinästä ja silmien kostumisesta
Minäkin rakastan vanhoja astioita, mutta vanhus päätti hankkiutua kaikesta itse perimästään vanhasta Arabiasta eroon ja korvasi kaiken Ikealla. Onhan hän niin muodikas ja treenaa aallon harjalla. Tehtävä on helppo tulevaisuudessa roskalavan kanssa.
Nro 196: "Minäkin rakastan vanhoja astioita, mutta vanhus päätti hankkiutua kaikesta itse perimästään vanhasta Arabiasta eroon ja korvasi kaiken Ikealla. Onhan hän niin muodikas ja treenaa aallon harjalla. Tehtävä on helppo tulevaisuudessa roskalavan kanssa."
Tästä juuri näkee sen, että mikä yhdelle on rojua ja roskaa, voi toiselle ollakin tosi mieluisaa. Sen verran tunnen omia lapsiani, että kumpikaan heistä ei noita mun "mummoastioitani" halua, joten jos ajattelisin kotini tavaroissa ensisijaisesti heitä, nakkaisin noi astiat mäkeen ja ostaisin kotiini jotain sellaista, mistä he tykkäävät. Aivan kuten mua ei nappaa tippaakaan mun vanhempieni design-huonekalut ja muut design-esineet. Mun vanhemmilleni olisi ollut kauhistus sen kaltaiset ruusukupit, mitä mualla taas on vaikka kuinka paljon. Arabiaa siellä kyllä on, mutta ei missään tapauksessa muuta kuin klassisen yksinkertaista valkoista.
Minun vanhempani hamstraavat kirjoja ja kun niitä saa nykyisin ilmaiseksikin aika monesta paikasta, niin niitä kyllä riittää. Muutakin kamaa on kauheasti. Jouduin tekemään heidän kotonaan raivausta ja tavaroiden siirtelyä putkiremontin vuoksi ja kun he muuttivat väistökämppään, niin sieltä palatessa he olivat kartuttaneet omaisuuttaan esim usealla metrillä kirjoja, joita eivät aio koskaan lukea. Näissä yhteyksissä olisin halunnut laittaa romua ja turhia kirjoja pois ja vanhemmat mäkättivät ja estivät. Lisäksi äiti haluaa aina kun käyn, että järjestelen hänen tavaroitaan, häntä itseäänkin se jotenkin riivaa, mutta mistään ei voi erota. Olen pienikokoinen nainen ja tämä kaman raijaaminen on fyysiesestikin raskasta. Vanhemmat eivät myöskään ymmärrä että jonkun työmiehen voisi palkata avuksi, se olisi heistä tuhlausta. Olen monesti kiukun kyyneliä niellyt kun olen järjestellyt heidän romuaan selkä vääränä ja samaan aikaan pitäisi olla vaikka omia lapsia hoitamassa omassa kodissa. Sitten kun se romu on joskus kokonaan minun vastuullani tekisi mieli vaan kaataa bensaa ja sytyttää tulitikku.
Äitini kuoli yllättäen 59-vuotiaana ja jätti omakotitalon ja kaksi varastoa täynnä tavaraa. Meni yli vuosi tyhjentää kaikki, vaikka apuna oli välillä muita sukulaisia ja ystäviä. Jossain kohtaa uuvuin kun kaikki viikonloput meni siihen, että seuloin vanhoja kaappiin sullottuja veroilmoituksia oikeasti tärkeistä papereista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun jälkipolvi voi ottaa perintörahoja ja maksaa raivauksesta jollekin toiselle.
Miksi et tee sitä itse vaan jätät ison työn muille? Olet kuitenkin itse ne tavarat hankkinut.
MInkä ihmeen ison työn? Ei kenenkään ole pakko tyhjentää kuolleen asuntoa. Jätä tavarat sinne, maksa vastikkeet tai kiinteistöverot, ei mitään ongelmaa tyhjennysten kanssa.
Tämä ei kyllä pidä ihan paikkaansa. Pakko ei toki ole kuin kuolla ja maksaa veroja, mutta melkoiseksi riesaksi nuo muodostuvat, jos perintökaaressa on alaikäisiä lapsia. Silloin ei voi noin vain jättää tyhjentämättä esim. asuntoa tai varastoja.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohan älytön itsekkyys paistaa näistä hamsterisenioreiden vastauksista. Minäminäminä.
Miten se on itsekästä, että pidän omat tavarani kunnes kuolen, mutta jätän asunnon raivaamiseen tarvittavat rahat, jottei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa?
Naapurin Pertin tai Irmelin tavaroiden raivaus voisi tapahtua juuri kuvaamallasi tavalla. Oman rakkaan omaisen kohdalla tilanne on aivan toinen. Ainakin jos henkilö on ollut esim. hyvin rakas vanhempi. Jokaisen tavaran haluaa käydä läpi, ei arvon takia, vaan muistojen.
Silkkaa kidutusta jättää homma jälkipolville. Tai ehkä sinun jälkeläisille homma ei tule olemaan raskas...
Eli parempi on, jos ne lapsilleen muistoja herättävät tavarat heittää jo eläessä
Määrä on varmaan se oleellinen tekijä tässä asiassa.
Ymmärrän tosi hyvin tuon tunnepuolen. Ja myös siksi ajattelen, että jälkeläisille olisi parempi viettää tavaroiden parissa mahdollisimman lyhyt aika ja antaa ammattilaisten hoitaa loput. On ollut kurjaa katsoa kun omat vanhemmat ovat hillonneet niitä isovanhempien pakasterasioita monta vuotta vintillään, kunnes raaskivat heittää pois.
En silti ajattele niin että vanhempieni pitäisi ruveta vähentämään tavaroitaan eläessään. En minäkään halua että he määrittelevät mitä tavaraa minulla voi olla tai ei voi olla.