Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten vtussa ahmimishäiriöstä pääsee EROON? Menee hermot.
23.04.2025 |
Monista muista on ollut helpompi päästä mutta tuo ahmiminen joskus on niin pirullinen paskiainen korvan juurella kuiskaamassa, että "mitä jos tänään...?" ja muka huomenna taas uusi elämä.
En ole ahminut nyt pahasti viime aikoina. Ihan hyvä tilanne mutta! mieliteot ovat niin veemäisiä että uuvuttaa ihan taistella päivittäin sen pirulaisen kanssa.
En syö liian vähän, liikun ja muutenkin nukun hyvin yms. Sallin itselleni hieman marjoja ja 80% suklaata pahimpaan makeanhimoon etten vaan tilaa ja ahmi kaksin käsin pian joten täytyy vähän yrittää rauhoitella.
En tiedä mitä tämän kanssa tekisi? En jaksa tuota todella voimakasta himoa jonka kanssa saa päässä kamppailla.
Kommentit (91)
Vierailija kirjoitti:
Tänään ahmin. Kävin lenkillä jonka jälkeen söin hyvin ja terveellisesti vatsan täyteen. Ollut haikea ja alakuloinen olo tässä, ei meinannut lenkkikään sujua. Löysin vahingossa kaapista suklaata. Yritin mutta en onnistunut välttämään. Söin sen. Jonka jälkeen aloin ahmimaan. Söin järkyttävän paljon. Nyt sattuu vatsaan, tekisi mieli oksentaa. Itsetuhoisia ajatuksia. Vihaan itseäni. Vihaan elämääni. Vihaan kaikkea ja olen epätoivoinen ja säälittävä.
Oivalsin kyllä eilen jotain tärkeää mutta en jaksa siitä kirjoittaa nyt eikä sekään tieto tätä tilannetta muuttanut. -ap
Olen pahoillani, ap, että tänään oli vaikea päivä. Joskus ei mikään auta, eteenpäin mennään pohjan kautta. Joskus vain ajan myötä kyllästyminen ja/tai terveyden reistailu saa tekemään muutoksia.
Oivalluksetkaan eivät yksistään auta. Jos esim. olet tunnistanut jonkin tarpeen ahmimisen taustalla, se pitäisi sitten vielä hyväksyäkin ja keksiä (rakentaa) uutta pohjaa, jossa se tulee kohdatuksi nykyhetkessä terveemmillä tavoilla. Tai jos se kuuluu menneisyyteen, esim. jokin menetys, jota ei enää voi korjata, tarvitsee se surra, kunnes saa päästettyä irti. Kaikissa tapauksissa olisi hyvä, kun löytyisi myötätuntoa itseään kohtaan, mutta jos se ei onnistu, ei siitäkään pidä lyödä lyötyä itseään. Teemme joka hetkessä vain parhaamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sellainen toiminut, että annan itselleni yhtenä päivänä kuussa luvan ostaa herkkuja mielin määrin (palkkapäivänä) ja sitten saan syödä ne vaikka yhteen menoon tai jakaen useammalle päivälle, kuinka vain haluan, mutta seuraavat herkut saan ostaa vasta taas palkkapäivänä.
Välillä tulee vaikeita mielitekoja, mutta ne kestää kun tietää että taas kuukauden päästä saa herkutella. Eli ei ole sellaista "yhyy nyt kiellän itseltäni nautinnon elämästä kokonaan" olos. Ja syyllisyyttä ei oikeastaan tule, koska tietää herkuttelun jälkeen että se oli vain tämä tietty määrä ja nyt taas pitkä tauko ja että isossa kuvassa herkuttelen vähemmän kuin sellainen joka vetää joka päivä vaikka pullan.
Ehkä olennaisin hyöty on kuitenkin se, että tämä on vapauttanut kapasiteettia muuhun. Eli kun herkut on syöty, niin ne on syöty ja se siitä, aika suunnata ajatukset muualle seuraavaan palkkapäivään asti. Eli se sääntö t
Kiitti vinkistä, tämä lähtee mulla testiin! Ei-AP
Se lähtee siitä että et anna itsellesi siellä kaupassa lupaa ostaa mitään ylimääräistä. Suosittelen välttämään puolivalmisteita ja kaikkea herkkua. Juureksia, kasviksia ja proteiineja. Pysyy nälkä poissa. Jos alkaa tehdä mieli tunnesyödä niin kato pornoa ja hiero pilluas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tänään ahmin. Kävin lenkillä jonka jälkeen söin hyvin ja terveellisesti vatsan täyteen. Ollut haikea ja alakuloinen olo tässä, ei meinannut lenkkikään sujua. Löysin vahingossa kaapista suklaata. Yritin mutta en onnistunut välttämään. Söin sen. Jonka jälkeen aloin ahmimaan. Söin järkyttävän paljon. Nyt sattuu vatsaan, tekisi mieli oksentaa. Itsetuhoisia ajatuksia. Vihaan itseäni. Vihaan elämääni. Vihaan kaikkea ja olen epätoivoinen ja säälittävä.
Oivalsin kyllä eilen jotain tärkeää mutta en jaksa siitä kirjoittaa nyt eikä sekään tieto tätä tilannetta muuttanut. -ap
Olen pahoillani, ap, että tänään oli vaikea päivä. Joskus ei mikään auta, eteenpäin mennään pohjan kautta. Joskus vain ajan myötä kyllästyminen ja/tai terveyden reistailu saa tekemään muutoksia.
Oivalluksetkaan eivät yksistään auta. Jos esim. ol
Kiitos.
Tajusin eilen mikä siellä taustalla on joka pitää addiktioita yllä. Etenkin tätä syömistä.
Se on jatkuva arvottomuuden tunne. Haluan kontrolloida ja hallita itseäni, pidän suojan ja tietyn etäisyyden jokaiseen ihmiseen. En ole aidosti yhteydessä kehenkään. En salli itselleni epäonnistumisia, en kestä riittämättömyyttä mutta samaan aikaan tuntuu että olen nimenomaan epäonnistunut ja siksi on yritettävä olla jotenkin kontrollissa itsensä kanssa jatkuvasti. Yleensä se on miellyttäminen, pakko pärjätä yksin, pakko olla mahdollisimman vähän taakaksi kenellekään ja jos suorittaa niin suorittaa sitten mahdollisimman hyvin. Yritän välttää sitä että joutuisin nöyryytetyksi tai että paljastuisi niin huonoksi kuin tunnen olevani. Olen eristäytynyt ja peloissani.
Kun syön niin voin hetkeksi jättää kontrollin tunteen kokonaan ja nimenomaan rentoutua juuri siinä hetkessä. Silloin ei ole mitään muuta kuin vain se hetki vastuuttomuutta, kontrollista irti päästämistä. Sitten kun sallin sen tehdä, tunnen itseni epäonnistuneeksi ja annan palaa sitten kunnolla. Sen jälkeen haluaisin rangaista itseäni ja inhoan itseäni. Ihan kuin olisi vankilassa itsessään.
-ap
Tarkoitan siis tuossa edellisessä viestissä syömisellä juuri sitä ahmimista. Kun antaa itselleen luvan vain päästää irti ja hetkeksi vapautua. Varmaan siksi join ennen alkoholia niin paljon, pääsin lähemmäksi ihmisiä ja vapaammaksi. Oli helpompaa. Toisaalta just kaikkiin omiin addiktioihin liittyy jollain tavalla jokin hirveä paine ja kriittisyys josta haluan täysin irtaantua hetkeksi. Pitäis tätä miettiä tarkemmin vielä tässä itsekseen. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäköhän tapahtuisi jos päästäisi kontrollin tunteesta ja tulisi näkyväksi, antaisi itsensä todella tippua polvilleen ja olla haavoittuva sellaisenaan. Lopettaisi itsensä jatkuvan kritisoinnin vaan sen sijaan olisi tarvitseva, juuri niin tarvitseva kuin todellisuudessa on. Antaisi itsensä tulla kannatelluksi. Siis sen pahimman surun ja pahan olon kanssa, ei tietenkään niin että jäisin avuttomaksi vaan että antaisin myös luvan ihan oikeasti olla se joka sisälläni olen kaikkineensa. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kiitos.
Tajusin eilen mikä siellä taustalla on joka pitää addiktioita yllä. Etenkin tätä syömistä.
Se on jatkuva arvottomuuden tunne. Haluan kontrolloida ja hallita itseäni, pidän suojan ja tietyn etäisyyden jokaiseen ihmiseen. En ole aidosti yhteydessä kehenkään. En salli itselleni epäonnistumisia, en kestä riittämättömyyttä mutta samaan aikaan tuntuu että olen nimenomaan epäonnistunut ja siksi on yritettävä olla jotenkin kontrollissa itsensä kanssa jatkuvasti. Yleensä se on miellyttäminen, pakko pärjätä yksin, pakko olla mahdollisimman vähän taakaksi kenellekään ja jos suorittaa niin suorittaa sitten mahdollisimman hyvin. Yritän välttää sitä että joutuisin nöyryytetyksi tai että paljastuisi niin huonoksi kuin tunnen olevani. Olen eristäytynyt ja peloissani.
Kun syön niin voin hetkeksi jättää kontrollin tunteen kokonaan ja nimenomaan rentoutua juuri siinä hetkessä. Silloin ei ole mitään muuta kuin vain se hetki vastuuttomuutta, kontrollista irti päästämistä. Sitten kun sallin sen tehdä, tunnen itseni epäonnistuneeksi ja annan palaa sitten kunnolla. Sen jälkeen haluaisin rangaista itseäni ja inhoan itseäni. Ihan kuin olisi vankilassa itsessään.
-ap"
Kyllä, kyllä, kyllä. Niin tuttua, olen itsekin juuri näiden samojen asioiden kanssa kamppaillut ja niitä pyöritellyt ja käsitellyt. Oikeasti, meinaa nousta kyyneleet silmiin tästä tekstistäsi. Olisin voinut kirjoittaa saman melkein sanasta sanaan. Olet todella rohkea, että pystyt nämä asiat näin rehellisesti itsessäsi kohtaamaan. Ja tällaista arvottomuuden tunnetta on niin v*tun vaikea korjata, jos ei ole koskaan saanutkaan sitä kokemusta toisilta, että tulisi hyväksytyksi "ihan vain" omana itsenään. Ja miten sitä edes uskaltaa enää lähteä hakemaan, kun siellä pohjalla on uskomus, että olen arvoton enkä tulisi hyväksytyksi, jos näytän heikkoutta... Se on pirullinen noidankehä.
En ehkä enää tänään ehdi kirjoittaa sulle kunnollista vastausta, ennen kuin palsta sulkeutuu. Haluan lukea kirjoittamasi ajan ja ajatuksen kanssa ja yrittää löytää joitan sanoja, jotka voisivat auttaa. Tiedä ainakin se, että et ole näiden ajatusten ja tunteiden kanssa yksin, vaikka siltä ehkä tuntuisikin. Näitä ei tosiaan moni uskalla kohdata ollenkaan, saati että niistä puhuttaisiin avoimesti. Mutta yritetään, jotain keksiä, miten pääsisi eteenpäin - ja myös pystyisi ihan vain elämään tässä nykyhetkessä, lopulta, kokonaisena itsenään <3
Hanki terveellistä ruokaa kotiin (ei kaloripommeja) ja pidä säännölliset ruoka-ajat. Monesti ahminta laukeaa, kun kaapissa on herkkuja tai on huutava nälkä. Osta silloin tällöin myös herkkuja, mutta vain pienissä erissä (esim. jäätelötuutti, ei litran pakettia, yksi pulla, ei pitkoa tai pussillista, lakupatukka tai tikkari, ei karkkipussia jne.). Hanki mielihyvää jostain tekemisestä, joka imaisee mukaansa.
Ja vielä: jos kohtaus kuitenkin iskee, älä masennu ja ajattele että kaikki on menetetty. Uusi alku on aina mahdollinen.
T. Kokemusta on
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kiitos.
Tajusin eilen mikä siellä taustalla on joka pitää addiktioita yllä. Etenkin tätä syömistä.
Se on jatkuva arvottomuuden tunne. Haluan kontrolloida ja hallita itseäni, pidän suojan ja tietyn etäisyyden jokaiseen ihmiseen. En ole aidosti yhteydessä kehenkään. En salli itselleni epäonnistumisia, en kestä riittämättömyyttä mutta samaan aikaan tuntuu että olen nimenomaan epäonnistunut ja siksi on yritettävä olla jotenkin kontrollissa itsensä kanssa jatkuvasti. Yleensä se on miellyttäminen, pakko pärjätä yksin, pakko olla mahdollisimman vähän taakaksi kenellekään ja jos suorittaa niin suorittaa sitten mahdollisimman hyvin. Yritän välttää sitä että joutuisin nöyryytetyksi tai että paljastuisi niin huonoksi kuin tunnen olevani. Olen eristäytynyt ja peloissani.
Kun syön niin voin hetkeksi jättää kontrollin tunteen kokonaan ja nimenomaan rentoutua juuri siinä hetkessä. Silloin ei ole mitään m
Ihanaa kun joku ymmärtää. 🙏🏻 Tai siis tiedänhän minä, että tällaisia tunteita on paljon muillakin mutta se on niin tärkeää kuin joku, joka oikeasti kamppailee samojen asioiden kanssa ja todella haluaa sanoa, että ei olla yksin ja on empaattinen niin tulee hetkellisesti sellainen lämmin olo. Kiitos.
En minäkään jaksa tänään kirjoitella tämän enempää mutta jos muistat ja ehdit, tai on sellainen fiilis huomenna niin kirjoita mitä haluat. Kuuntelen mielelläni mitä sanottavaa sulla on ja kiva itsekin nyt avautua ja oikeasti yrittää tehdä tätä tunnetyötä. Olen paljon sitä tehnyt kyllä monien asioiden kanssa ja mennyt jossakin eteenpäin aina mutta tässä elämänvaiheessa juuri tämä ahmiminen ja nämä arvottomuuden, surun, vaille jäämisen ja jopa vihan tunteet olleet erityisen pinnalla. Onneksi olen alkanut myös tuntemaan enemmän myötätuntoa itseäni kohtaan ja kyllä sekin tuntuu hyvin tärkeältä. Oppimista siinäkin mutta varmaan tässä ollaan parempaan suuntaan menossa välillä askel eteen ja taa mutta kuitenkin yritetään. 💓
Hyvää yötä ja huomiseen! -ap
Tänään on aika krapulainen ja turvonnut olo. Söin eilen salaattiin lehdistä tehtyjä "tortilloja" eli siihen saakka meni hyvin. Sitten söin pari riviä maitosuklaata, tilasin ranskalaisia, 4 kpl mozzarellatikkuja ja 4 kpl paneroituja kanafileitä. Siihen päälle puoli pussia turkinpippureita, kolme suklaapatukkaa, 2 dl jäätelöä ja illalla vielä puolikas pizza ja pieni pullo fantaa.
Tänään ahdistaa ja on edelleen todella täys olo. Haluaisin paastota. Joo o. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sulla on tosi hyvää pohdintaa noissa aiemmissa kommenteissa. Olet oikealla tiellä. Voisit kokeilla vähän hölmöltä tuntuvaa, mutta minusta toimivaa kikkaa. Puhu tunteistasi ja nauhoita ne. Kuuntele nauhoitteet kuin ulkopuolinen ja vastaa kuin vastaisit jollekin rakkaalle ihmiselle.
Kaltaisiasi on paljon ja haluan tsempata teitä kaikkia. Pääsin ahmimisesta eroon ja olen pysynyt sillä tiellä yli 20 vuotta. Enkä ole korvannut tuota tapaani muilla huonoilla tavoilla.
Vierailija kirjoitti:
Tänään on aika krapulainen ja turvonnut olo. Söin eilen salaattiin lehdistä tehtyjä "tortilloja" eli siihen saakka meni hyvin. Sitten söin pari riviä maitosuklaata, tilasin ranskalaisia, 4 kpl mozzarellatikkuja ja 4 kpl paneroituja kanafileitä. Siihen päälle puoli pussia turkinpippureita, kolme suklaapatukkaa, 2 dl jäätelöä ja illalla vielä puolikas pizza ja pieni pullo fantaa.
Tänään ahdistaa ja on edelleen todella täys olo. Haluaisin paastota. Joo o. -ap
Syötkö oikeasti kunnolla oikeaa ruokaa? Tästä päätellen et. Se on kyllä ensimmäinen asia mikä pitää hoitaa kuntoon, että pääset edes alkuun toipumisessa. Vaikeita juttuja nää on ja itse kärsinyt siis samasta vaivasta jo varmaan 20 vuotta... Että sinänsä olen huono neuvomaan. Mutta sen tiedän, että liian vähällä ja kevyellä syömisellä löydät takuuvarmasti ittesi ahmimasta. Eli unohda se paasto tai ahmit viimestään huomenna ellet jo illalla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitäköhän tapahtuisi jos päästäisi kontrollin tunteesta ja tulisi näkyväksi, antaisi itsensä todella tippua polvilleen ja olla haavoittuva sellaisenaan. Lopettaisi itsensä jatkuvan kritisoinnin vaan sen sijaan olisi tarvitseva, juuri niin tarvitseva kuin todellisuudessa on. Antaisi itsensä tulla kannatelluksi. Siis sen pahimman surun ja pahan olon kanssa, ei tietenkään niin että jäisin avuttomaksi vaan että antaisin myös luvan ihan oikeasti olla se joka sisälläni olen kaikkineensa. -ap
Pahoittelen kun en eilen ehtinytkään käydä täällä. Mietin tätä, mitä kirjoitit kontrollista luopumisesta ja näkyväksi tulemisesta. Omalla kohdallani tämä on varmaan juuri se, jota kohti olen koko ajan pyrkinyt. Multa se ei onnistunut kertarysäyksellä, vaan aluksi uskalsin tulla näkyväksi "epätäydellisenä" vain terapeuttini edessä. Vähitellen sitten aloin olla rehellisempi myös arkielämäni ihmisten kanssa, en enää näytellytkään aina "vahvaa". Jotkut olivat ymmärtäväisiä, toisten kanssa tuli huteja, mutta silloinkin ne tilanteet pystyi käymään terapeutin tuella läpi niin, etteivät jääneet liikaa jäytämään mieltä.
Tuntuuko susta, että pystyisit/sun olis mahdollista päästää täysin irti kontrollista ja näyttäytyä juuri sellaisena kuin olet? Tai jos tuntuu, että se olis liian raju aloitus, olisko jotain sellaista pientä asiaa, jolla voisit ensin "testata", miltä se irti päästäminen tuntuu, mitä siitä seuraa? Olisko esim. jokin pieni epäonnistuminen, jonka voisit sallia itsellesi, jolla ei olisi liian vakavia seurauksia? Tai jokin pieni asia, johon pyytäisitkin apua, olisit vaivaksi jollekin toiselle, sen sijaan, että yrität pärjätä yksin?
Kirjoitan vielä erikseen tosta arvottomuuden tunteesta, ettei tule hirveän pitkää kommenttia...
APlle ja muille syömishäiriöisille. Tiedän todellakin, mitä vastaan taistelelette. Mina sairastuin bulimiaan 15 veenä. Sitä bulia ja anoa kesti yli 30 v. Sanon, että sekaisin buli ja ano, sillä oli kausia. Välillä ano, mutta sitten buli tuli esiin.
Häpesin sairautta ja piilottelin sitä. En ikinä käynyt hoidoissa syömishäiriön vuoksi, sillä häpesin sitä niin paljon. Kerroin kyllä miesystävilleni.
Mutta sitten tapahtui jotain omituista 46 vuotiaana. En osaa tätä selittää. Mutta minulle tapahtui näin. Menin hevostallille v. 45 vuotiaana (2018) ja kävin ratsastustunneilla todella usein. En osaa selittää. Mutta itsellä tapahtui niin, että tuli elämään täysin uusi harrastus ja työstressi katosi tallille mennesä, silellä ollessa ja sen jälkeen.
Yhtä-äkkiä tajusin, että en ole oksentanut kahteen päivään, sitten kolmeen, sitten viikkoon. Se oli jokin henkinen stressi, ahdistus, mikä minulla helpotti 30 vuoden jälkeen, kun löysin hevoset.
En tiedä, mikä muille syömishäiriöisille auttaa. Halusin vain kertoa, että se voi parantua yllättävää kautta.
Olen niin teidän tuskanne mukanne. Minulle oli yllätys, että hevoset auttoivat stressin helpottamiseen ja sitä kautta syömishäiriöön.
N53
Olin monta vuotta syömishäiriöinen. Mulla oli tapana ahmia kunnes maha oli räjähdyspisteessä. Olo ei tuntunut kylläiseltä ennen kuin en fyysisesti pystynyt syömään enempää ruokaa. Sitten koitin oksentaa (en koskaan pystynyt) ja juoksin saadakseni kaloreita kulutettua.
En ole näköjään vuosiin enää tuollalailla ahminut. Lopetin laihduttamisen ja aloin syödä kuten normaalit ihmiset, söin valmiita kaupan ateria-annoksia, kun niillä oli helppo pitää syöminen joissain järkevissä rajoissa. Paino nousi muutaman kilon, mutta opin tuntemaan kylläisyyttä ihan normaalin kokoisen aterian jälkeen. Nyt koitan laihduttaa ja en ole sortunut holtittomaan ahmimiseen, kun tunnen kylläisyyttä ilman sitä.
"Tajusin eilen mikä siellä taustalla on joka pitää addiktioita yllä. Etenkin tätä syömistä.
Se on jatkuva arvottomuuden tunne. Haluan kontrolloida ja hallita itseäni, pidän suojan ja tietyn etäisyyden jokaiseen ihmiseen. En ole aidosti yhteydessä kehenkään. En salli itselleni epäonnistumisia, en kestä riittämättömyyttä mutta samaan aikaan tuntuu että olen nimenomaan epäonnistunut ja siksi on yritettävä olla jotenkin kontrollissa itsensä kanssa jatkuvasti. Yleensä se on miellyttäminen, pakko pärjätä yksin, pakko olla mahdollisimman vähän taakaksi kenellekään ja jos suorittaa niin suorittaa sitten mahdollisimman hyvin. Yritän välttää sitä että joutuisin nöyryytetyksi tai että paljastuisi niin huonoksi kuin tunnen olevani. Olen eristäytynyt ja peloissani.
Kun syön niin voin hetkeksi jättää kontrollin tunteen kokonaan ja nimenomaan rentoutua juuri siinä hetkessä. Silloin ei ole mitään muuta kuin vain se hetki vastuuttomuutta, kontrollista irti päästämistä. Sitten kun sallin sen tehdä, tunnen itseni epäonnistuneeksi ja annan palaa sitten kunnolla. Sen jälkeen haluaisin rangaista itseäni ja inhoan itseäni. Ihan kuin olisi vankilassa itsessään."
Arvottomuuden tunteesta - saatko ap kiinni, mitä siinä on taustalla, millaisia ajatuksia/uskomuksia? Ei tarvitse jakaa, jos on liian henkilökohtaista, mutta itsellesi pohdittavaksi. Mulla on ollut varhaislapsuudesta alkaen sellainen uskomus, että olen täysin kelvoton ns. "omana itsenäni" ja että vain miellyttämällä ja suorittamalla voin saada toisilta huomiota, "arvostusta"/minkäänlaista positiivista palautetta, tulla hyväksytyksi muiden ihmisten joukkoon... Ihan vasta hiljattain olen alkanut saada kiinni, mikä se todellinen tarve edes on ollut. Tulla kohdatuksi, nähdyksi, rakastetuksi ihan vain, koska on olemassa. Että joku olisi jopa riemuinnut olemassaolostani, halunnut nähdä, kuka olen ja kuka minusta tulee. Ilman, että tarvitsee tehdä mitään ansaitakseen sen. Pitkään tuo tuntui ihan utopistiselta haaveelta, mutta nykyään uskon, että voin ainakin itse oppia suhtautumaan itseeni noin, vaikken koskaan keneltäkään toiselta sellaista läsnäoloa saisikaan. Ei sillä sitten ole enää niin merkitystäkään, kun pystyy antamaan itselleen sen, mitä tarvitsee.
Keskeisessä asemassa tässä oman arvon oppimisessa on mulla ollut terapia, ja olen myös tehnyt ja teen edelleen paljon omaa työtä tämän eteen, luen, kirjoitan, teen visualisointia... Tärkeintä on kyetä työskentelemään siellä tunnetasolla, jos sitä perimmäistä tunnekokemusta haluaa muuttaa. Ootko sä ap löytänyt mitään keinoja, jotka sua olisi auttaneet eteenpäin?
Kiitos kun palasit vastaamaan. Näitä viestejä on tosi ihana siinä mielessä lukea että hetken tuntee ettei olisi niin yksin näiden asioiden kanssa.
Mulla on kans tuota samaa juurikin. Ymmärrän niin hyvin sen tarpeen siellä taustalla että olisi tullut vain itsenään kohdatuksi ja olisi just sellaisenaan rakastettu. Nämä asiat ovat hyvin monimutkaisia ja kun näitä ajattelee niin tulee välillä olo kuin tämä olisi niin valtava iso pala purettavaksi että joskus pelkään sen olevan mahdotonta vaikka ei tässä mitään täydellistä zen-tilaa edes yritä hakea mutta saisi edes jonkinlaisen tarkoituksen tunteen elämälleen. Enkä aina ole tiedostanut näitä vaan pitkään elin sellaisen oman sumuisen verhon takana ja oikeasti ajattelin vian olevan minussa. Sitäkään en tiedostanut muuta kuin tunteena että olen muita huonompi ja että pakko miellyttää ja selviytyä sillä tavalla. Olisin antanut ihan viimeiset murusetkin itsestäni kenelle tahansa muulle jos joku olisi pyytänyt ja olen antanutkin. En ole käsittänyt kuinka lapsesta saakka olen todella pienentänyt itseäni ja jatkuvasti joutunut jollain tavalla lunastamaan paikkani ja arvoni eri menetelmin. Minä itsekseni sellaisenaan en ole riittänyt vaan aina olen selviytynyt olemalla joko liian kiltti tai sitten olemalla jollain muulla tavalla hyödyksi. On joitakin ihmissuhteita kyllä joissa olen kokenut olevani tärkeä sellaisena kuin olen ja saanut kokea sellaisen yhteyden lapsena mutta koko ajan nuorena ja aikuistuessa ihmissuhteista ja elämästä on tullut haastavampaa. Nyt olen sitten siinä tilanteessa että olen lähestulkoon täysin erakoitunut ja ahmimisen syy on myös siinä etten koe yhteyttä enkä oikein edes tiedä missä minun pitäisi olla ja kaikki elämässäni on tällä hetkellä aivan suunnatonta ja sekin pelottaa. Onneksi käyn kuitenkin terapiassa ja se on ollut tärkeää, se on ollut todella hyväksi. Terapeuttini on kertonut minulla olevan potentiaalia, hän kehuu minua ihanaksi ja huomaan hänen arvostavan minua. Huomaan että hänestä on tullut koko ajan äidillisempi hahmo vaikka tottakai suhde on täysin terapiasuhde. Nyt käyn läpi aika kipeitä juttuja kuten lapsena koettua seksuaalista väärinkäyttöä lähipiirissä, sitä alituista hylkäämistä kun vanhemmat olivat suurimman osan ajan humalassa, siellä on kaikenlaista sellaista turhaa moskaa ja olen välillä aivan loppu niiden loputtomien takautumien kanssa mitä on noussut pintaan. Jotenkin pitäisi hyväksyä osaksi elämäntarinaa eikä niillä tapahtuneilla muuten olisi enää väliä mutta kun en edes tiedä kuka olen ja miten pystyisin elämään jotenkin yhteydessä toisiin, omaa elämääni. Kaikki jotenkin tuntuu välillä siltä kuin minusta olisi joku tärkeä osa kytketty pois enkä pärjää vaikka haluaisin sitä kaikista eniten. Haluaisin niin kovasti pärjätä ja olla hyödyksi, tehdä ja kokea rakkautta mutta sen sijaan olen nykyään tosi hukassa. Ennen tein töitäkin paljon mutta uuvahdin useamman kerran vaikka oikeasti olen yrittänyt kaikkeni mutta kai sekin menee yli. Kun vain löytäisi sen oman juttunsa ja rohkeutensa. Olisi jotenkin tosi ihanaa jos vaan löytäisi sen tarmon ja tarkoituksen elämäänsä mutta sen sijaan haahuilen enkä saa enää oikein otetta, elämä vain menee vauhtia ja itse olen jäänyt kyydistä jossain kohtaa ja olen ihan pihalla mihin pitäisi suunnata. -ap
Alue: Aihe vapaa
Niin, et tunnista pahaa oloa. Joku sinua kalvaa etkä halua ajatella asiaa. Ruoka vie ajatukset muualle. Toiset juo jotta saavat ajatukset nollattua, ahmijat syö.
-eri