Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä kuvaat aloitusviestissäsi on sijaistraumatisoitumista, eikä ole todellakaan oikein jatkaa perhe-elämää noin, vaikka toisella vanhemalla on oma traumaterapiaprosessi päällä. Suoraan sanottuna tuo raivoaminen, verbaalinen väkivalta ja kaiken vaikutus sinuun ja lapsiin ovat väkivaltaa. Vanhempi käsittelee ja luo näyttämön omasta lapsuuden traumastaan reagoimalla nyt teidän perheen ja perheenjäsenten aivan eri arkeen. Ehkä aikuiselta puolisolta voi odottaa ymmärrystä tuollaiselle rikkovalle käytökselle, mutta omiin lapsiin ei ole oikeutta. Sinun tehtäväsi on ensisijaisesti suojella lapsiasi ja hakea apua nyt koko perheelle. Eikö teillä ole perheelle tai sinulle jotain verkosto tms. työtä psykoterapeutin kanssa? Tarvitsette joka tapauksessa perheenä apua, miten luotte toimintatavat suojata lapsia vahingoittavalta käytökseltä jne. Sinä tarvitset apua, miten toimia ja vetää rajat. 

Kannattaa toimia. Pitkään jatkuneen traumatisoit

Tätä ihmettelen, että onko aina hyötyä penkoa kaikki asiat auki vain. Kun ei ne ihmettelemällä välttämättä parane. Ja ne voi olla jo käsitelty. Täytyisi mennä eteenkinpäin. Pelkkä vellominen ei sitä ole. Ehkä tuon tapa tai ihminen ei ole oikea asioiden käsittelyyn. Ja sinä olet huolissasi vain puolisostasi etkä lapsista. Siksi oireilija on aika varmasti mies. Häntä ei varmaan tämä haittaa, mutta sinua ainakin pitäisi. 

On kokemusta traumojen käsittelystä terapiassa, mutta ei se minussa mitään hallitsematonta aiheuttanut. ex ei kyllä tykännyt, että minullakin alkoi olla omia tunteita, tarpeita ja mielipiteitä ja aloin ilmaista niitä sen ainaisen myötäilyn ja joo-joon ja hänen tunteidensa hoitamisen sijaan. Kolme vuotta terapiassa ja puoli vuotta pariterapiassa eroajatuksia puiden. En usko, että kenenkään terapiaprosessista voi uumoilla, miten toisilla voisi mennä, vaikka olisi sama terapeuttikin. Voimia teille!

Vierailija kirjoitti:

5-7 vuotta sanoisin pahimman vaiheen kestäneen. En ikinä itse kyllä olisi edes yrittänyt olla suhteessa sinä aikana. Ei olisi riittänyt resursseja kenellekään muulle.

Toisaalta, jos olisit saanut vakaata turvaa kotona koko ajan ja korjaavia kokemuksia, olisi aika saattanut lyhentyä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapset eivät saa kärsiä tästä prosessista. Tämä on molempien vanhempien vastuulla. Viime kädessä sitten sen, joka ei ole näitä tunteita lävitse käymässä. Mitä järkeä koko terapiassa on jos sen tuloksena mahdollisesti yksi "paranee" ja lapset saavat ihan omat traumansa???

Ihan yhtä haitallista on lapsille se, että vanhempi ei kilahda koskaan kuin että raivostuu. Eipä sillä, että tuolla mitään lapsia olisi, mutta itse olen traumatisoitunut juuri tuollaisen vanhemman myötäsynnyllä, että kaikki padotaan sisään eikä mitään saa koskaan ilmaista mitenkään. 

Nopeasti ehdin tässä vielä vähän. Tosiaan en ole provosoitunut noissa tilanteissa, ja ne ovat menneet aina nopeasti ohi. Joka kerta vakuutan hänelle että mä ymmärrän kyllä, täysin. Ja että ei ole mitään hätää. En ole lähdössä tästä yhtään mihinkään. Terapeutti on sanonut, että nämä ovat juuri niitä korjaavia kokemuksia jotka nopeuttavat hänen toipumista. Tässä on vaan se, että mun omat voimat ottaa noita purkauksia vastaan alkaa olla vähissä. Huomaan usein ajattelevani, että miksi minun pitää aina vaan ymmärtää, kun oikeasti aina en jaksaisi vaikka haluisinkin. Sitten koitan vaan olla syyllistymättä itse näistä ajatuksistani, koska se nyt ei ainakaan mitään auta.

Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tosi avoimesti, ja vaimo on selittänyt juurta jaksain koko kuvion sillä tasolla mitä heille voi kertoa. Hän tuntee valtavaa syyllisyyttä siitä että on raivonnut lapsille, pyytelee anteeksi ja pahoittelee ja osoittaa rakastavansa enemmän kuin mitään. 

Vaimo on vähän päälle neljäkymmentä, tämä hormoniasia ei ole kyllä tullut puheeksi eikä mieleenkään ikinä, kiitos todella paljon otan puheeksi! 

En tiedä minkä verran terapeutti tietää tästä arjen todellisuudesta, kysyn siitäkin. Kiitos paljon!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ota yhteyttä siihen terapeuttiin. Nyt mennään niin pahasti ojasta allikkoon, että on muutettava toimintatapaa ja heti.

Toiseksi ota yhteyttä Valviraan, jotta tarkistetaan tämän terapeutin ammattitaito ja työtapa. Onhan se täysin selvää, että ei terapian tulos voi olla koko perheen kärsimys.

Itse näkisin tuon niin, että puoliso on sairastunut vakavasti. Vaikkapa syöpä aiheuttaa parin vuoden kärsimyksen perheelle ja samoin voi käydä tällaisen homman kanssa. Toiset pysyvät rinnalla ja toiset eivät. 

Vierailija kirjoitti:

Nopeasti ehdin tässä vielä vähän. Tosiaan en ole provosoitunut noissa tilanteissa, ja ne ovat menneet aina nopeasti ohi. Joka kerta vakuutan hänelle että mä ymmärrän kyllä, täysin. Ja että ei ole mitään hätää. En ole lähdössä tästä yhtään mihinkään. Terapeutti on sanonut, että nämä ovat juuri niitä korjaavia kokemuksia jotka nopeuttavat hänen toipumista. Tässä on vaan se, että mun omat voimat ottaa noita purkauksia vastaan alkaa olla vähissä. Huomaan usein ajattelevani, että miksi minun pitää aina vaan ymmärtää, kun oikeasti aina en jaksaisi vaikka haluisinkin. Sitten koitan vaan olla syyllistymättä itse näistä ajatuksistani, koska se nyt ei ainakaan mitään auta.

Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tosi avoimesti, ja vaimo on selittänyt juurta jaksain

Nyt opetat myös vaimolle rajojen laittoa. Eli osoitat rauhallisesti keskustelemalla ja hänelle turvallisesti, että sinun rajasi menevät missä sitten menevätkään. Eli on ok, että hän oireilee jne, mutta sinä tarvitset rauhaa x tavalla, jotta pysyt itse terveenä. Niitä rajoja ja erillisyyttä siellä terapiassa opetellaan myös. Ja joo, ei varmasti mene kaikki ensimmäisellä kerralla kuin oppikirjasta, ei ole mennyt kenelläkään. Toiset vaan ovat saaneet harjoitella ne lapsina.

Kuinka paljon niitä purkauksia on ja kuinka pahoja ne ovat?

Eli kaikki oli hyvin ja sitten meni terapiaan josta alkoi alamäki. Kaikilla on erilaisia traumoja maailmassa ei ole yhtään aikuista ihmistä jolla ei jotain traumaa olisi, mutta pärjää hyvin ilman terapiaa. Et kai vain painostanut sinne terapiaan ? Suurimmaksi osaksi on paras vaan unohtaa ne traumat ja jatkaa eteenpäin, se on sitä elämää 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55

vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.

Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä   terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten. 

Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.

Koska niille vanhemmille ei voi riehua. Terapiassa luodaan perusturvallisuutta, että saat olla oma itsesi ja silti turvassa.

Vaimo on luonut ikään kuin "liiallista" harmoniaa vuosikymmenet. Nyt hän luo hetken kaaosta ja sitten siirtyy normaalitasolle. Vaimolla ei ole tunnetason kokemusta siitä, että mies hyväksyy hänet myös vähemmän hankalana ja tuossa se luottamus muodostuu. Ei se muodostu sillä, että ap jatkaa enkelinä olemista.

Siis että mies hyväksyy vähemmän kilttinä ja hankalana. 

Vierailija kirjoitti:

Eli kaikki oli hyvin ja sitten meni terapiaan josta alkoi alamäki. Kaikilla on erilaisia traumoja maailmassa ei ole yhtään aikuista ihmistä jolla ei jotain traumaa olisi, mutta pärjää hyvin ilman terapiaa. Et kai vain painostanut sinne terapiaan ? Suurimmaksi osaksi on paras vaan unohtaa ne traumat ja jatkaa eteenpäin, se on sitä elämää 

Tässä taas yksi, joka ei yhtään mieti, mitä kirjoittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Nopeasti ehdin tässä vielä vähän. Tosiaan en ole provosoitunut noissa tilanteissa, ja ne ovat menneet aina nopeasti ohi. Joka kerta vakuutan hänelle että mä ymmärrän kyllä, täysin. Ja että ei ole mitään hätää. En ole lähdössä tästä yhtään mihinkään. Terapeutti on sanonut, että nämä ovat juuri niitä korjaavia kokemuksia jotka nopeuttavat hänen toipumista. Tässä on vaan se, että mun omat voimat ottaa noita purkauksia vastaan alkaa olla vähissä. Huomaan usein ajattelevani, että miksi minun pitää aina vaan ymmärtää, kun oikeasti aina en jaksaisi vaikka haluisinkin. Sitten koitan vaan olla syyllistymättä itse näistä ajatuksistani, koska se nyt ei ainakaan mitään auta.

Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tosi avoimesti, ja vaimo on selittänyt juurta jaksain

Et saa valehdella siitä, mitä itse jaksat. Sinä et ole terapeutti. Älä sano, että ei haittaa, jos haittaa. Kerro tunteistasi totuudenmukaisesti. Kerro, mitä asioita jaksat ja mitä et. Vaimosi tarpeet eivät ole tärkeämmät kuin sinun - molemmat ovat yhtä arvokkaat. Ettei vain terapeutti nyt vaatisi sinulta ihan liikoja? Pyydä toista mielipidettä.

Ap, mitähän hittoa siellä puolisosi terapiassa oikein tehdään? Kävin kaksi vuotta traumaterapiassa, ja vaikka se oli rankkaa, se rankkuus purkautui terapiakäynneillä, ei niiden ulkopuolella. Terapia on se paikka missä opetellaan tunteiden ja traumareaktion tunnistaminen ja käsittely, ja siitä työstä on vastuussa sekä terapeutti että asiakas. Sinä ja lapset ette ole kykeneviä ottamaan vastaan traumareaktiosta purkautuva tunteita, eikä se ole missään nimessä teidän tehtävänne tai vastuunne.

Puolisosi tilanne ei ole tarkoituksenmukainen. Hänellä pitäisi olla jo jonkinlainen työkalupakki minkä mukaan toimia silloin kun traumareaktio iskee päälle. Siihen ei kuulu aggressio, häpeä ja pelko, vaan konkreettiset tavat rauhoittaa oma keho ja mieli silloin kun ympärillä tapahtuu jotain triggeröivää. Koko traumaterapia lähtee siitä, että ensin opetellaan ne rauhoittumistavat, ja vasta sen jälkeen aletaan mennä syvemmälle.

Tietääkö puolisosi terapeutti millaiseksi tilanne on kehittynyt? Oma terapeuttini olisi puuttunut tilanteeseen heti, jos ei muuten niin järjestämällä tarvittaessa akuuttiaikoja joissa vahvistetaan niitä opittuja menetelmiä. Minun on vaikea nähdä että asiantunteva terapeutti kuittaisi noin tulehtuneen tilanteen pelkällä olankohautuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5-7 vuotta sanoisin pahimman vaiheen kestäneen. En ikinä itse kyllä olisi edes yrittänyt olla suhteessa sinä aikana. Ei olisi riittänyt resursseja kenellekään muulle.

Toisaalta, jos olisit saanut vakaata turvaa kotona koko ajan ja korjaavia kokemuksia, olisi aika saattanut lyhentyä.

Vaan kun en kyennyt päästämään ketään tarpeeksi lähelle, saati että olisin hyväksynyt rakkautta keneltäkään. Se sinne terapiaan ajoikin, kun tajusin, ettei ikinä olisi edes mahdollisuutta läheisiin ihmissuhteisiin, jos en käsittelisi ongelmiani. Ja olen kyllä ihan tyytyväinen, ettei kukaan joutunut altistumaan sille pahimmalle vaiheelle. Olisi voinut vain pahentaa tilannetta, jos siinä kohtaa olisi vaikka ollut kumppani, joka olisi saanut tarpeekseen ja jättänyt. Vahvistanut vain sitä kokemusta, etten kelpaa, jos en ole "täydellinen". Ihan tyytyväinen ja iloinen olen, että sain pahimmat hajoilut käydä turvallisesti läpi terapiassa.

Todella hyvin kuvattu tilannetta. 

Kehitystäni korjaavassa traumaterapiassa käyvänä kopioin tämän otteen ap:n viestistä:

"Tällä hetkellä hänelle on puhjennut aivan valtava huomion tarve. Hän janoaa huomiota aivan koko ajan, ja kokee hylkäyksenä jos haluan joskus esim viettää illan autotallissa projektini parissa enkä hänen kanssaan. Tuntuu että mikään määrä läsnäoloa ja huomiota ei riitä. Hän itkee ja huutaa että miksi en välitä hänestä, miksi haluan hänen luota pois, enkö ilahdu hänestä. Panikoi jos en heti vastaa viesteihin, pelkää että en enää välitä hänestä ja haluan erota. Vakuuttelen ja halaan ja silitän, niin paljon kuin ikinä ehdin ja kykenen, aina ei ole mahdollisuutta kun töitäkin pitää tehdä. "

Mieti tuohon paikalle 3-4 vuotias lapsi. Hän on sitä nyt tunnetasolla, vaikka ei älyllisesti olekaan. Hän elää nyt läpi ne lapsuuden tunteet, jotka oli silloin pakko vaan sivuuttaa ja pakata jonnekin kivirekeen, jota on vetänyt mukanaan koko ikänsä. Laiminlyöty ja hylätty lapsi - tarvitsee huomiota, tunnetta siitä, että on tärkeä/tärkein, itkee ja huutaa, kun kokee ettei hänestä välitetä ja hän on turvaton maailmassa, ihmettelee loukattuna, eikö hänestä ilahduta, kokee paniikkia kun jää yksin.

Meille jokaiselle on ihan itsestään selvää, että leikki-ikäinen tuntee ja toimii noin. Yrittäkää kuvitella, miten pahalta tuntuu aikuisesta, että hän tietää olevansa aikuinen ja kaikki velvollisuutensa ja sitten siellä sisällä on vaihtoehdot joko raahata sitä kivirekeä, mitä ei kertakaikkiaan jaksa tai sitten pyöriä hyrränä hylättynä lapsena, jonka ainoa turva maailmassa ovat vanhemmat, hän on heistä täysin riippuvainen ja yrittää muodostaa sitä turvan ja luottamuksen tunnetta, että voi olla "normaali".

Ap, kiitos tästä ketjusta. Saan hyvää vertaistukea mutkan kautta vaimostasi. 

Sinulla on oikeus pitää rajoista kiinni. Sun ei tarvitse olla terapeutti vaan puoliso. Liika varovaisuus tai munankuorilla kävely ei tue terapiassa kävijää. 

Voihan olla, että terapiassa on edetty liian nopeasti. Vakavien traumojen käsittely terapiassa  edellyttää turvan ja säätelykeinojen luomista ensin, ja sitten pikkuhiljaa voi kohdata niitä traumoja.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitähän hittoa siellä puolisosi terapiassa oikein tehdään? Kävin kaksi vuotta traumaterapiassa, ja vaikka se oli rankkaa, se rankkuus purkautui terapiakäynneillä, ei niiden ulkopuolella. Terapia on se paikka missä opetellaan tunteiden ja traumareaktion tunnistaminen ja käsittely, ja siitä työstä on vastuussa sekä terapeutti että asiakas. Sinä ja lapset ette ole kykeneviä ottamaan vastaan traumareaktiosta purkautuva tunteita, eikä se ole missään nimessä teidän tehtävänne tai vastuunne.

Puolisosi tilanne ei ole tarkoituksenmukainen. Hänellä pitäisi olla jo jonkinlainen työkalupakki minkä mukaan toimia silloin kun traumareaktio iskee päälle. Siihen ei kuulu aggressio, häpeä ja pelko, vaan konkreettiset tavat rauhoittaa oma keho ja mieli silloin kun ympärillä tapahtuu jotain triggeröivää. Koko traumaterapia lähtee siitä, että ensin opetellaan ne rauhoittumistavat, ja vasta sen jälkeen aletaan mennä syvemmälle.

Tietääk

Sinulla on erilainen trauma. Itse olen samanlainen kuin ap:n vaimo. Olen jo vuosikaudet osannut rauhoittua. Ongelma on se, että olen sitten rauhoittunut robotiksi ja zombiksi asti ja sitten meni terveys. Se raivo, hätä, viha, aggressio, pettymys, häpeä, hylätyksitulemisen tuska jne. pitää saada kehosta ja mielstä ulos, ei rauhoittaa sitä pysymään siellä. Toki, jos se vyöryy sieltä jatkuvana aaltona, pitää säännöstellä. Itselläni on niin päin, että on vaikea saada mitään pinnalle, joten yritän antaa kaiken tulla mahdollisimman vapaasti. Kun painan jotain alas, se voi olla siellä sitten kuukausia kunnes yrittää seuraavan kerran uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5-7 vuotta sanoisin pahimman vaiheen kestäneen. En ikinä itse kyllä olisi edes yrittänyt olla suhteessa sinä aikana. Ei olisi riittänyt resursseja kenellekään muulle.

Toisaalta, jos olisit saanut vakaata turvaa kotona koko ajan ja korjaavia kokemuksia, olisi aika saattanut lyhentyä.

Vaan kun en kyennyt päästämään ketään tarpeeksi lähelle, saati että olisin hyväksynyt rakkautta keneltäkään. Se sinne terapiaan ajoikin, kun tajusin, ettei ikinä olisi edes mahdollisuutta läheisiin ihmissuhteisiin, jos en käsittelisi ongelmiani. Ja olen kyllä ihan tyytyväinen, ettei kukaan joutunut altistumaan sille pahimmalle vaiheelle. Olisi voinut vain pahentaa tilannetta, jos siinä kohtaa olisi vaikka ollut kumppani, joka olisi saanut tarpeekseen ja jättänyt. Vahvistanut vain sitä kokemusta, etten kelpaa, jos en ole "t

No ihan sama. Mutta jos on se puoliso niin se saattaa hyvinkin mennä joutuisammin. Ap nyt kuitenkin on parisuhteessa, tai pikemmin ap:n vaimo ja ap.

Vierailija kirjoitti:

Nopeasti ehdin tässä vielä vähän. Tosiaan en ole provosoitunut noissa tilanteissa, ja ne ovat menneet aina nopeasti ohi. Joka kerta vakuutan hänelle että mä ymmärrän kyllä, täysin. Ja että ei ole mitään hätää. En ole lähdössä tästä yhtään mihinkään. Terapeutti on sanonut, että nämä ovat juuri niitä korjaavia kokemuksia jotka nopeuttavat hänen toipumista. Tässä on vaan se, että mun omat voimat ottaa noita purkauksia vastaan alkaa olla vähissä. Huomaan usein ajattelevani, että miksi minun pitää aina vaan ymmärtää, kun oikeasti aina en jaksaisi vaikka haluisinkin. Sitten koitan vaan olla syyllistymättä itse näistä ajatuksistani, koska se nyt ei ainakaan mitään auta.

Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tosi avoimesti, ja vaimo on selittänyt juurta jaksain koko kuvion sillä tasolla mitä heille voi kertoa. Hän tuntee valtavaa syyllisyyttä siitä että on raivonnut lapsille, pyytelee anteeksi ja pahoittelee ja osoittaa rakastavansa enemmän kuin mitään. 

Vaimo on vähän päälle neljäkymmentä, tämä hormoniasia ei ole kyllä tullut puheeksi eikä mieleenkään ikinä, kiitos todella paljon otan puheeksi! 

En tiedä minkä verran terapeutti tietää tästä arjen todellisuudesta, kysyn siitäkin. Kiitos paljon!

Ap

Ap, voit myös kysyä, voisitko käydä vaikka kerran tai pari terapiassa mukana, jos sellainen tuntuisi susta ja vaimostasi hyvältä idealta. Oman terapeuttini kohdalla tämä oli mahdollista. Voisit ehkä sinäkin siellä turvallisessa ympäristössä tuoda omia tunteitasi ja huoliasi esille ja saada neuvoja siihen, miten parhaiten toimia sekä oman että vaimosi hyvinvoinnin kannalta.

Kuulostat välittävältä ja kärsivälliseltä puolisolta, vaimosi on onnekas, että hänellä on sinut. Sullakin on kuitenkin oikeus omiin rajoihisi eikä sinun tarvitse yrittää olla "täydellinen". Ei sellaista kukaan loputtomiin jaksa, ja myös vaimosi on opittava, ettei kukaan tule täydellisesti hänen tarpeisiinsa vastaamaan. Pidä myös mielessäsi, että vaikka kanssasi vaimosi voi saada joitain ns. korjaavia kokemuksia, sinä ET pysty antamaan hänelle takaisin sitä, mistä hän lapsena jäi paitsi. Kukaan ei pysty. Se on menetys, joka on lopulta vain surtava ja hyväksyttävä. Älä siis vaadi itseltäsi mahdottomia ja sitten koe siitä huonommuuden tunteita. Toimit nyt jo todella hienosti. Hyvä, että teillä on koko perheellä myös keskusteluyhteys olemassa ja auki.

No, emmehän me täällä toisaalta voi tietää, että mitä tuo nyt on käytännössä. Jos ap haluaa mennä johonkin autotalliin ja toisella on paha olla ja pyytää että ap olisi hänen kanssaan, niin ei se välttämättä niin rajua juttua ole. Mikä ap:ta tässä nyt väsyttää? Onko vaimo koko ajan kuin 3-vuotias vai pyytääkö hän vain välillä sitä huomiota? Toisaalta tulee mieleen, että aika raskaista omaishoitotilanteitakin ihmiset vetävät läpi, että kuinkahan pahaa tämä mahtaa olla ja onkohan tässä valoa tunnelin päässä? Jos vaimo on ollut kiltti ja palvellut perhettä koko yhteiselämän ajan, niin voiko olla niin että pienempiki vaativuus järkyttää nyt ap:ta? Aluksi ymmärsin, että perhe pelkää. Mutta onko tämä nyt kuitenkin niin, että vaimo ei ota entiseen tapaan toisilta mitä vain vastaan vaan kimmastuu? Ap voisi ihan tyynesti miettiä tätä tilannetta ulkopuolelta, että mikä tämä tilanne oikeasti on, jota hän ei voi mitenkään jaksaa.