Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Suosittelen muuttamaan tilapäisesti erilleen. Lapsia ei voi altistaa vanhemmalle, joka käyttäytyi noin, oli syy mikä tahansa. Saatte tuosta vielä aikaan sukupolvelta toiselle siirtyvän trauman kierteen. Ihan totta, ymmärrän että puoliso on rakas, mutta ymmärrä että sinun velvollisuutesi on ennen kaikkea suojella lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät saa kärsiä tästä prosessista. Tämä on molempien vanhempien vastuulla. Viime kädessä sitten sen, joka ei ole näitä tunteita lävitse käymässä. Mitä järkeä koko terapiassa on jos sen tuloksena mahdollisesti yksi "paranee" ja lapset saavat ihan omat traumansa???
Eikö täällä kukaan osaa lukea? Heti ensimmäisessä viestissä mainitaan, että ne lapset on nuoria aikuisia. Eivät siis todennäköisesti enää asu samassa osoitteessa APn ja terapiassa käyvän vaimon kanssa.
Aaa.... no siinä tapauksessa sinun kannattaa erota ap. Ihan perustuen kuvaukseesi nykytilanteesta. Tota myllyä kun käyt pari vuotta läpi olet 10 vuotta vanhempi, burnoutissa ja sulla on ihan omia mielenterveyden ongelmia. Puolisollasi riittää nimittäin traumapohjaista atomienergiaa tuohon purkautumiseen samalla kun sinä kulutat omia rajallisia resurssejasi.
Loppubonuksena vielä kun hän on päässyt terapiassaan läpimurtoon olet sinä paljastunut yhdeksi syyksi sille ettei hän koskaan ole ratkonut ongelmiaan.
Nimimerkki Kokemusta on
Vaativat traumaterapiat käydään yleensä vasta sitten,kun lapset ovat jo niin isoja, että voit siihen työstämiseen ja itsekeskeiseen toipumisprosessiin todella paneutua. Muuten käy juuri noin kuin aloittajalla, kun kaikki traumamateriaali nousee pintaan ja ne haudatut tunnetilat mukana-kumppanisi ei osaa käsitellä pahaa oloaan oikein ja muita kuormittamatta, eikä terapeutti näköjään ole häntä neuvonut siinä myöskään. Onkohan terapeutti ihan kunnollinen? Voi olla täysin väärä taho, jos terapia aiheuttaa enemmän ongelmia kuin niitä ratkaisee. Asumusero väliaikaisesti jos ei tilanne parane. On kohtuutonta että muu perhe maksaa yhden ihmisen pahoinvoinnista oman mielenterveytensä kustannuksella. Puhu tilanteesta puolisollesi.
Vierailija kirjoitti:
"Minulle on kaikkialla uskoteltu kyllä niin, että sinne lapsuuteen palataan, pakkohan se on. Keinot toteuttaa aikuisuutta yhteiskuntakelpoisesti on vain laastari, ei parannus."
NImenomaan uskoteltu. Tästä ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Päinvastoin. Nykyään sivistyneemmillä terapeuteilla on ymmärrys siitä, että lapsuutta ei voi elää uudelleen eikä muuttaa. Terapiassa keskitytään siis vahvistamaan arjen hallintaa, tunteiden hallintaa, etsitään keinoja elää traumoista huolimatta.
Lapsuus ei muutu, traumat ei muutu vaikka ne elää uudelleen. Traumaterapiassa tulisi enemmän keskittyä hyväksymään se, mitä on tapahtunut, surra se pois ja jatkaa eteenpäin. Trauman uudelleenkäsittely lisää traumatisoitumista.
Ei ole kyse traumojen uudelleen elämisestä vaan siitä, että elää ne ensimmäistä kertaa. Ne eivät pääse ulos päästä ja kehosta, ellei palaa sinne, missä kaikki pysähtyi. Kaikki muu on laastarointia.
Ja tuohan on sitä mitä sinäkin sanot, asioiden suremista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Lasten kanssa on pakko hillitä. Siis vaan pakko. Se ei ole vaihtoehto, että sekoilee täysin hillittömästi lapsille ja vetoaa siihen että "mutku terapia". Jos pistät terapian lasten turvallisuuden edelle, niin silloin sinun pitää toteuttaa sitä terapiaa erossa lapsista ja luoda suhde uudelleen sitten kun olet valmis käyttäytymään kuin vastuullinen aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
97 jatkaa. Se, missä lapsuuden traumat edelleen näkyvät, on että eroaminen sairaasta parisuhteesta oli vaikeaa ja pitkitin väistämätöntä montavuotta. Ja uudessa parisuhteessa iskee välillä tunne, että tämä oli nyt tässä ja kumppani viheltäö pelin poikki, vaikka hän vain sattuu esim olemaan väsynyt tai töissä on ollut huono päivä ja haluaa vähän vetäytyä sivummalle.
50+
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minulle on kaikkialla uskoteltu kyllä niin, että sinne lapsuuteen palataan, pakkohan se on. Keinot toteuttaa aikuisuutta yhteiskuntakelpoisesti on vain laastari, ei parannus."
NImenomaan uskoteltu. Tästä ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Päinvastoin. Nykyään sivistyneemmillä terapeuteilla on ymmärrys siitä, että lapsuutta ei voi elää uudelleen eikä muuttaa. Terapiassa keskitytään siis vahvistamaan arjen hallintaa, tunteiden hallintaa, etsitään keinoja elää traumoista huolimatta.
Lapsuus ei muutu, traumat ei muutu vaikka ne elää uudelleen. Traumaterapiassa tulisi enemmän keskittyä hyväksymään se, mitä on tapahtunut, surra se pois ja jatkaa eteenpäin. Trauman uudelleenkäsittely lisää traumatisoitumista.
Omassa terapiassa kyllä mentiin syvälle niihin traumoihin, ihan omasta tahdostani. Olin lopen kyllästynyt liimailemaan siihen päälle "pärjää
Ihan sama. Kieltäydyin siitä, että opetettsisiin taas vain uusia tapoja vakautua ja mukautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei jumankauta, minun mielestäni tuo on ihan hullu kuvio. Tuollainen traumaterapia ei kyllä voi olla asiallista kenellekään! Terapeutti voisi kuunnella reaktiot ihan siellä omalla vastaanotollaan ja antaa asiakkaalleen työkaluja selvitä elämästä tasapainoisena perheenjäsenenä. En kyllä katselisi tuollaista puolisona pitkään. Puolison ei ole tarkoitus olla vuosikausia mikään likasanko ja kävelykeppi, hetkellisesti kyllä, mutta silläkin on rajansa. Tai sitten kysessä on jotain muuta kuin rakastava parisuhde.
Eli lusikat jakoon ja veikkaan, että siinä vaiheessa terapian todellinen hinta valkenee sille jätettävällekin ja rupeaa arvostus muita perheenjäseniä kohtaan kasvamaan. Huh huh, ihan kaikkea ei tosiaan kannata sietää.
Asuvatko lapsenne edelleen kotona? Itsellä oli kiva ja turvallinen lapsuus, mutta teini-iässä ollessani isälleni iski useammasta yhtäaikaisesta syystä jumalaton kriisi. Hän muuttui aivan eri ihmiseksi, arvaamattomaksi, arvostelevaksi ja ennen kaikkea ilkeäksi. Hän suolsi suustaan käsittämättömän rumaa tekstiä, ja pyrki loukkaamaan ja nujertamaan kaikki. Me muut kävelimme kotona munankuorilla, äiti ei puolustanut meitä lapsia yhtään, vaan hyppi peloissaan isän pillin mukaan. Piti ymmärtää, että isällä on vaikeaa (entäs me?). Nujertamisessa isä onnistuikin, sen muutaman vuoden aikana tuhosi itsetuntoni ja teki minusta hermoheikon mielistelijän. Turvallinen lapsuus ei auta, jos matto vedetään alta viime metreillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Ja samalla siirtyy lapsille kä
En ole sanonut, että olisi syytä käyttäytyä epävakaasti jälkikasvun nähden, mutta on kyllä ihan tervettä ilätasoisesti nähdä, että vanhempi on tuntev ja vanhemmalla on rajat eikä hän ole kivikova psykopaatti.
Ap, taistelen itse lähes samanlaisessa viidakossa sillä erotuksella että en ole terapiassa. Aloituksen luettuani olen entistä varmempi että en terapiaan mene. Ajattelin aina että puhuminen auttaa mutta tässä on nyt monta vuotta puhuttu monen ammattilaisen kanssa ja ei kyllä ole auttanut. Oikeastaan tajusin kun oli vähän pidempi paussi käynneissä hoitajalla ja muualla että olenkin voinut paremmin. Mahdollisia syitä en ehdi luetella. Eikä siinä taida olla eroa onko palvelu yksityinen tai julkinen. Aikuinen ei vain voi olla elämässä se pieni lapsi joka on tottunut saamaan kaiken huomion ja jolle on ok raivota, huutaa ja potkia silloin kun siltä tuntuu.
Olen viime päivät miettinyt että miten uskaltaisin päättää paikallaan junnaavan, vointia huonontavan hoitosuhteeni. Voi toki olla että jollakin on aikaa, rahaa ja niin hyvät tukiverkot että ne kestävät psykoterapian aiheuttamat kymmenen vuoden sivuvaikutukset. Minulla ei ole näistä mitään. Vaikutat todella analyyttiseltä ja ymmärtäväiseltä, ehkä liiankin?
Kun on kyse vakavasta traumasta niin välillä potilas tietää enemmän kuin mitä häntä hoitavat henkilöt. On oikeasti ihan v*tun ärsyttävää vastailla kysymyksiin että mitä aiot tehdä viikonloppuna tai mitä kivaa voisit tehdä?
Voimia kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia ei saa viedä koskaan arjen toimintakykyä eikä muuttaa käytöstä hallitsemattomaan suuntaan. Tämä koskee myös traumaterapiaa. Ammattitaitoinen traumaterapeutti osaa edetä niin varovaisesti, että asiakas säilyttää koko ajan toimintakykynsä ja elämänhallintansa, myös tunteenhallinnan. Oikein toteutettuun traumaterapiaan ei kuulu tunnes
Jaa. Itsellä se toimintakyky on jo mennyt ja muutamalla vertaisella myös. Ja on meille ainakin kerrottu, että vielä syvemmälle tullaan menemään, ennen kuin pääsee ylös. Se asiahan olisi käsitelty jo aikaa sitten, jos se ei vaikuttaisi toimintakykyyn ja ihmissuhteisiin. Itse en ainakaan pystyisi yhdistämään työtä ja traumaterapiaa, jotta voi antaa niiden asioiden tulla pinnalle. Tai työkykyä olisi max 20 h vko tms.
Mikä ihmeen järki tuollaisessa "terapiassa" on? Oletko masokisti vai miksi et lopeta itsesi kiduttamista? Ja vielä maksat siitä!
Eikö ne asiat ole tarkoitus käsitellä siellä terapiassa? Ne huudot, itkut ja muut kilahtelut?
Ei tasaveroisen parisuhteen toinen osapuoli ole mikään likasanko jonka niskaan kaadetaan kaikki se paska minkä terapeutti esiin troolaa. APn kuvaamalla tavalla on AP itsekin kohta terapeutin tarpeessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, siitä ajasta. Jokaisella se tietysti on eri, mutta sitä lyhyemmäksi se aika jää, mitä auliimmin tarjoat vaimolle korjaavia kokemuksia niin hän pääsee taas eteen päin. Eli häntä "palkitaan" siitä, että hän nosti tarpeensa esille tai laittoi rajat eli ei rangaista eikä hylätä ja ehkä tosiaan vielä vastataan siihen tarpeeseen, jos mahdollista.
Mielestäni on parasta jättää koko traumaterapia. Minulla on ollut hyvin traumaattinen lapsuus. Vuosia on sujunut hyvin. Mutta viime kesä aloin pelätä ja samalla vanhat haavat aukenivat. Aloin elää yhä uudestaan ja uudestaan samoja lapsuuden kauhuja. Muutama kuukausi kului vanhoissa kauhuissa. Mutta sitten mieleeni nousi ja muistin, kuinka onnellinen olin ollut, kun valokuvasin häissä ja muissa tilaisuuksissa. Otin kameran ja aloin kuvata, samalla ovi menneisyyteen sulkeutui. Toki uskovana tiedän Herran Jeesuksen vaikuttaneen niin, että sain menneisyyden oven kiinni.
Kaikkia ovia ei pidä avata ja ne ovet, joiden takana on pahaa, pitää sulkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Minulle on kaikkialla uskoteltu kyllä niin, että sinne lapsuuteen palataan, pakkohan se on. Keinot toteuttaa aikuisuutta yhteiskuntakelpoisesti on vain laastari, ei parannus."
NImenomaan uskoteltu. Tästä ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Päinvastoin. Nykyään sivistyneemmillä terapeuteilla on ymmärrys siitä, että lapsuutta ei voi elää uudelleen eikä muuttaa. Terapiassa keskitytään siis vahvistamaan arjen hallintaa, tunteiden hallintaa, etsitään keinoja elää traumoista huolimatta.
Lapsuus ei muutu, traumat ei muutu vaikka ne elää uudelleen. Traumaterapiassa tulisi enemmän keskittyä hyväksymään se, mitä on tapahtunut, surra se pois ja jatkaa eteenpäin. Trauman uudelleenkäsittely lisää traumatisoitumista.
Omassa terapiassa kyllä mentiin syvälle niihin traumoihin, ihan omasta tahdostani. Olin lopen
"Ihan sama. Kieltäydyin siitä, että opetettaisiin taas vain uusia tapoja vakautua ja mukautua."
Jep, ja että edelleen olisi pitänyt vain pitää se kaikki sisällä, vaikka juuri se oli sairastuttanut. Ei todellakaan ollut tarvetta opetella _lisää_ keinoja kontrolloida ja tukehtua tunteisiinsa ja kokemuksiinsa, sitä olin tehnyt koko elämäni, pienestä pitäen. Ei enää.
Vierailija kirjoitti:
Mennyttä ei voi muuttaa! Ei vaikka kuinka kävisi terapiassa ja saisi itkupotkuraivareita. Jos pärjääå elämässä ok niin ihan turha mennä oikein kaivelemaan mennyttä ja vatvomaan asioita joita ei enää voi muuksi muuttaa. Terapia ei todellakaan sovi kaikille. Pahimmassa tapauksessa pilaa vain nykyisen elämän ja tulevaisuuden.
Yleensä sinne mennään siinä vaiheessa, kun kaikki ei enää ole ok. Eihän siellä nousisi mitään esillekään, jos kaikki on ok. Jos olisin mennyt terapiaan viisi tai kymmenen vuotta sitten, ei siitä olisi tullut mitään. Nyt on pakko olla terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa peppuseksiä. Auttaa nimittäin moneen vaivaan sekä ongelmaan.
Peppuseksi on parisuhteen tukipilari 👍
Varmasti on, teille homoille.
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen muuttamaan tilapäisesti erilleen. Lapsia ei voi altistaa vanhemmalle, joka käyttäytyi noin, oli syy mikä tahansa. Saatte tuosta vielä aikaan sukupolvelta toiselle siirtyvän trauman kierteen. Ihan totta, ymmärrän että puoliso on rakas, mutta ymmärrä että sinun velvollisuutesi on ennen kaikkea suojella lapsia.
Mutta sittenhän äityli/iskä/kumpi lie onkaan saa lisää bensaa hylätyksi tulemisen pelkoon XD
Alue: Aihe vapaa
Sivusta, sinä et voi odottaa yhdeksää vuotta tilanteen korjaantumista. Muuten lapsillanne on pian vielä pahemmat traumat.