Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu

Vierailija kirjoitti:

Hei, ap

Kirjoitti, että lapset ovat nuoria aikuisia. Siksipä epäilen, että raivon puuskat saattaisivat liittyä vaihdevuosioireisiin. Psykoterapia, missä käsitellään lapsuuden traumoja, ei itsessään tee terveestä aikuisesta raivotarta, mutta jos hän raivostuisi siitä, hän purkaisi kiukkunsa terapeuttiin. 

Kannattaa käydä naistentautien erikoislääkärillä ja antaa hänen tutkia ja mittauttaa arvot. Vaihdevuosioireisiin on saatavissa helpotusta muualtakin kuin purkista pillereinä. 

Toinen vaihtoehto on, että suhteessanne on joskus ollut puoleltasi väärin kohtelua häntä kohtaan ja nyt se nousee pintaan. Jos näin on, kannattaa puida asiat pariterapiassa, jos tästä kyse ja sitä ei tehdä, vaarannat suhteen jatkuvuuden. 

Miehen kannattaa vaihtaa tuoreempaan ennenkuin nuo vv oireet täysillä puskevat päälle. Siinä saa pienen lisäajan kun ottaa 15 vuotta nuoremman. Ovat muutenkin positiivisempia ja elämänmyönteisempiä eivätkä suolla vain sitä katkeraa kalkkia koko ajan.

T: Kokemusasiantuntija

Paska haisee kun sitä kaivetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että vaikka kuinka on terapiassa, pitää joko pystyä hillitsemään itsensä aikuisen tavoin tai muuttaa oma-aloitteisesti ainakin väliaikaisesti muualle.

Siellä on juuri olennaista se, että hänen ei kerrankin tarvitse hillitä itseään aikuisen tavoin. Että hän saa huutaa tai itkeä tai osoittaa oman tarpeensa eikä häntä hylätä, kuten aina aiemmin on tehty. Se tarve häviää kyllä, kun tulee varmuus siitä, että on lupa pitää puolensa tulematta hylätyksi. 

Ei tietysti voi pakottaa avioliitossa pysymään, mutta juuri tuollaisten ihmisten takia se vaimo on siellä terapiassa purkamassa vuosikymmenten taakkaa. 

Oletko sinä itse aina täysin aikuinen? Ja jos olet, oletko ihan varma, ettet yhtään dominoi tai ahdista vastapuolta, millä estät konfliktin? Tai että vastapuoli on aidosti ja terveesti kanssasi?

 

Mitä jos huutaisi sille terapeutille? Tai menisi metsään räyhäämään puille ja potkimaan mättäitä? 

Ei palvele mitään tarkoitusta, että puoliso ja lapset joutuvat purkautumiskanavaksi. Ainut, mitä siitä seuraa, on lisää asiakkaita terapeutille.

Ap:n puoliso kuulostaa ihan minun toiselta vanhemmaltani, sillä erotuksella, että hän ei pyytänyt ikinä anteeksi tyhjänrähjäämistään ja pahoja sanojaan. Jotain traumojahan siinä taustalla varmasti oli, ne vain purkautuivat ilman terapiaa. Seuraus: olen hlvetin räjähdysherkkä ja samalla sillä tavalla herkkä, etten siedä yhtään, jos minulle huudetaan ja tiuskitaan. Itse en sitä harrasta, vaan puran vihani tyhjiin seiniin, en ikinä puolisooni. Eli vaikka olen nanosekunnissa kiihtyvää mallia, osaan hillitä itseni, koska muistan, miten hirveää se munankuorilla eläminen oli.

Ihmettelen, että aloittaja sietää tuollaista käytöstä puolisoltaan. Koska puoliso käy terapiassa ja tiedostaa käytöksensä johtuvan siitä, hänen pitäisi kyllä kyetä hillitsemään itsensä ja purkamaan paha olonsa muuten kuin satuttamalla perheenjäseniään. 

Kamala lapsuus ei ole mikään syy harjoittaa henkistä väkivaltaa omia perheenjäseniään kohtaan, enkä itse edes sylkisi sellaiseen terapeuttiin päin, jonka mielestä tuo on ihan ok ja normaalia. Terapeutin pitäisi ohjata asiakasta purkamaan patoumansa niin, ettei siitä aiheudu kärsimystä viattomille.

Mun isä on 65v ja hänellä on myös ollut todella traumaattinen lapsuus. Joskus ehdotin hänelle traumaterapiaa sillä lapsuuden traumat vaikuttavat hänen vointiinsa. Isäni kuitenkin päättäväisesti kieltäytyi terapiasta ja oikeastaan olen itsekin sitä mieltä että isä ei välttämättä kestäisi traumojen läpikäymistä vaan sekoaisi. Isä sanoi että hän on lukinnut traumansa syvälle aivoihinsa ja vie ne hautaan. Ehkä parempi kun ei ala kaivelemaan traumaattisia kokemuksiaan enää tuossa iässä.

Kieltäydyin ihmissuhteista ennen kuin olin käynyt terapiani läpi.

Terapian loputtua olin huomattavasti vanhempi ja elänyt yksin koko nuoruuteni ja halusin elää hetken ensimmäistä kertaa täysin vapaana taakasta.

Se hetki jatkuu yhä. Silloin tällöin tuleviin lähestymisiin vastaan olevani varattu.

Terapia auttoi, mutta toisaalta jouduin koko ajan toimimaan luontoani vastaan ollessani tyyppiä, joka pitää asiat itsellään. Se jätti jälkeensä sen, että en halua olla kenenkään kanssa tekemisissä varsinkaan yhtään syvällisemmin, koska se vaatisi omien asioiden avaamista. Taannoin ärsyynnyin jo siitä, kun jouduin selittämään vaivani sekä hoitajalle että uudestaan lääkärille. En yksinkertaisesti halua enää puhua itseeni liittyvistä asioista. 

Vierailija kirjoitti:

Minua häiritsee aloituksessa se, että ap ei voi ilmaista sukupuolia. Kuitenkin mies ja nainen ovat psyykkiseltä dynamiikaltaan erilaisia joten sukupuolella on merkitystä. Sukupuolettomuus saa koko asian tuntumaan teoreettiselta, eikä sitä voi oikein ymmärtää.

Sukupuolia ei varmaan haluta kertoa koska jos raivoaja on mies tulee neuvoksi jättää se sika. Jos raivoaja on nainen niin tulee neuvoksi vain mennä kaikessa vaimon ehdoilla oman elämän kustannuksella ettei hän vain harmistu mistään.

Vierailija kirjoitti:

Nopeasti ehdin tässä vielä vähän. Tosiaan en ole provosoitunut noissa tilanteissa, ja ne ovat menneet aina nopeasti ohi. Joka kerta vakuutan hänelle että mä ymmärrän kyllä, täysin. Ja että ei ole mitään hätää. En ole lähdössä tästä yhtään mihinkään. Terapeutti on sanonut, että nämä ovat juuri niitä korjaavia kokemuksia jotka nopeuttavat hänen toipumista. Tässä on vaan se, että mun omat voimat ottaa noita purkauksia vastaan alkaa olla vähissä. Huomaan usein ajattelevani, että miksi minun pitää aina vaan ymmärtää, kun oikeasti aina en jaksaisi vaikka haluisinkin. Sitten koitan vaan olla syyllistymättä itse näistä ajatuksistani, koska se nyt ei ainakaan mitään auta.

Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tosi avoimesti, ja vaimo on selittänyt juurta jaksain

Stressi voi laittaa hormonit sekaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että vaikka kuinka on terapiassa, pitää joko pystyä hillitsemään itsensä aikuisen tavoin tai muuttaa oma-aloitteisesti ainakin väliaikaisesti muualle.

Siellä on juuri olennaista se, että hänen ei kerrankin tarvitse hillitä itseään aikuisen tavoin. Että hän saa huutaa tai itkeä tai osoittaa oman tarpeensa eikä häntä hylätä, kuten aina aiemmin on tehty. Se tarve häviää kyllä, kun tulee varmuus siitä, että on lupa pitää puolensa tulematta hylätyksi. 

Ei tietysti voi pakottaa avioliitossa pysymään, mutta juuri tuollaisten ihmisten takia se vaimo on siellä terapiassa purkamassa vuosikymmenten taakkaa. 

Oletko sinä itse aina täysin aikuinen? Ja jos olet, oletko ihan varma, ettet yhtään dominoi tai ahdista vastapuolta, millä estät konfliktin? Tai että vastapuoli on aidosti ja terveest

Mitä jos huutaisi sille terapeutille? Tai menisi metsään räyhäämään puille ja potkimaan mättäitä? 

Ei palvele mitään tarkoitusta, että puoliso ja lapset joutuvat purkautumiskanavaksi. Ainut, mitä siitä seuraa, on lisää asiakkaita terapeutille.

Joo, minä hoidan nuo hommat yksin, mutta se on kuin seksissä itsetyydytys. Eli ei siitä parisuhteeseen ole vaikutusta. Tavalla tai toisella se turva pitää kokea parisuhteessa sitten, jos parisuhde on. Jos ihminen ei ole koskaan ollut turvassa yhdessäkään ihmissuhteessa niin ei se siellä metsässä korjaannu. Ihminen kaipaa kokemuksen siitä, että saa itkeä toisen halauksessa, vaikka olisi epäkelpo ihminen. Terapeutti on maksettu ihminen, johon suhde päättyy, kun rahan maksaminen loppuu. Se ei ole ihmissuhde siinä elämässä mitä eletään. 

Toki ne vaihdevuodet kannattaa myös selvittää, jos on muitakin oireita. Tai masennus. 

Vierailija kirjoitti:

Mun isä on 65v ja hänellä on myös ollut todella traumaattinen lapsuus. Joskus ehdotin hänelle traumaterapiaa sillä lapsuuden traumat vaikuttavat hänen vointiinsa. Isäni kuitenkin päättäväisesti kieltäytyi terapiasta ja oikeastaan olen itsekin sitä mieltä että isä ei välttämättä kestäisi traumojen läpikäymistä vaan sekoaisi. Isä sanoi että hän on lukinnut traumansa syvälle aivoihinsa ja vie ne hautaan. Ehkä parempi kun ei ala kaivelemaan traumaattisia kokemuksiaan enää tuossa iässä.

Jos sairastuu muistisairauteen, ihminen menee taaksepäin elämässään ja elää lapsuuttaan. Näistä sitten jotkut huutavat muistisairaana tuskissaan. Toivotaan, ettei niin käy isällesi <3

Vierailija kirjoitti:

Minua häiritsee aloituksessa se, että ap ei voi ilmaista sukupuolia. Kuitenkin mies ja nainen ovat psyykkiseltä dynamiikaltaan erilaisia joten sukupuolella on merkitystä. Sukupuolettomuus saa koko asian tuntumaan teoreettiselta, eikä sitä voi oikein ymmärtää.

Syö paskaa... trauma on trauma riippumatta sukupuolesta.

Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?

Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän oudolle jos hyvässä suhteessa raivoaan tuollaista. Onkohan nyt tosikaan että puolisolla itsellään on puhtaat jauhot pussissa vai mistä on kyse. Onko kyseessä joku muu häiriö jo?

Entäs jos on seikkaillut ja vähän itse leikkinyt rajoilla ja tullut haavoitetuksi jonkun esimerkiksi narsistin taholta, ja purkaa sitä nyt suhun. 

Samankuuloisia oireita kun pelkopotilailla. On joku paniikki, josta ei voi puhua. 

Nyt tajusin sen, kun kirjoitit tuon. Vaimolla ei ole turvallinen olo myöskään siksi, että ap myötää liikaa. Sekin luo turvattomuutta. Vaimo yrittää etsiä rajaa, josta saisi tukea ja jolla hahmottaa maailmaa. Mutta sitä ei löydy, koska ap hienotunteisesti toimii ei-terveesti antaen liikaa tilaa. Kun vaimo nimenomaan etsii seinää. 

Ap, kysypä tuota vaimolta. Voin toki

Se on todella syvältä, kun ihmiset olettavat asioita, eivät puhu haluistan ja tarpeistaan ja pahimmillaan ja heidän käytöksestään voi päätellä täysin päinvastaista kuin mitä haluavat tai tarvitsevat oikeasti. Ja sitten se on taas puolison vikakun ei sitä eikä tätä tai liikaa tuota. Puhukaa, perkele.

Vaikeat lapsuuden traumat muuttavat ihmisen persoonan, minän. Traumaterapiassa siis ihmisen minuus hajotetaan palasiksi ja, jos sitten saataisiin jotenkin kursittua kokoon toinen minuuus.Puolisosi on kuitenkin pystynyt  elämään parisuhteessa ja kasvattamaan lapsia, niin mitä puuttuu? Kaikki eivät voi saada täydellistä elämää, vaan toiset kohtaavat vaikeuksia ja ongelmia. Eikö puolisosi kunto ja elämä ollut riitävän hyvää, miksi terapiaan? 

Vierailija kirjoitti:

Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?

Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.

Ihan ihmisestähän se riippuu, onko esim. traumaterapia tai muuten kokemustensa käsittely vaivan arvoista. Toki jos lapsia on mennyt tekemään ja näihin purkaa traumojaan, kyllä sanoisin, että silloin on velvollisuuskin tehdä asialle jotain.

Minä en halunnut loputtomiin kantaa sisälläni kaikkea pahaa, mitä olin kokenut, ja vain tyhjänä kuorena esittää iloista ja palvella muita, samalla kun oikeasti halusin vain kuolla.

Jos elämä on ollut tähän asti hyvää, niin miksi ihmeessä ihminen haluaa lähteä pilaamaan kaiken jonnekin traumaterapiaan, jos lopputulos on tuo? Ehkä jokin toinen terapiamuoto olisi ollut parempi? Jossa ei riivitä ihan niin pohjamutia myöden. 

Vierailija kirjoitti:

Draamailu otsikossa haiskahtaa vähän Povoolta. 

Ennemmin tämä haiskahtaa joltain terapioiden myynninedistämiskampanjalta ja paha terapeutti - hyvä terapeutti vastakkainasettelulta. 

2020-luvulla elämä on suurimmalla osalla ihmisiä hyvin helppoa. Ja on sitä ollut koko siihenastisen elämän. Itse asiassa koskaan ei elämä ole ollut Suomessa näin helppoa kuin nyt. Ja silti muka "jokainen on terapian tarpeessa".

Terapia on helppo tapa rahastaa ihmisiä tällaisen "muotiharrastuksen varjolla". Minullakin on tuttuja, jotka ovat hankkineet terapeuttistatuksen vain helpon rahan ja leveän leivän perässä. Siellä liikkuu niin valtavat määrät rahaa asiakasmaksuissa, että siitä yrittävät kaiken maailman vastamot ja lataamot päästä hyötymään, vaikka paljon hyödyllisempää olisi harrastaa liikuntaa kuin hassata rahansa terapiaan.

Aika hurjalta kuullostaa. Ehdotan hurjaan tilanteeseen radikaalia ratkaisua.

Kuinka vanhoja ovat lapset? Jos alle 15v niin heti mies muuttaa talosta omilleen. Vuokraatte hänelle asunnon. Tulee kotiin ja hoitamaan lapsia vain silloin kun on tolkuissaan ja normaalilla tuulella.

Lasten EI pidä ymmärtää yhtään mitään. Lapsilla on oma lapsuus menossa, te ETTE saa pilata sitä. Tai siis lasten isä ei saa pilata sitä.

Rajansa kaikella. Mies muuttaa takaisin kun on saanut mielenrauhansa takaisin (jos saa).

Traumaterapiassa on se huono puoli, että muistojen muisteleminen ja läpikäyminen vahvistaa muistijälkiä. 

Lapsiperheaika ei muutenkaan ole sellaista rauhallista aikaa, että kannattaisi lähteä tuollaiseen prosessiin. Teillä kaikilla oli turvallinen elämäntilanne ennen tuota, mutta entä nyt? Tuossahan menee lasten lapsuus.

Ap, sun ei tarvitse jaksaa ja olla tavallaan toisena terapeuttina riehuvalle puolisolle. Hän voisi ehkä muuttaa erilleen siksi aikaa, kunnes prosessi on loppu? Ja tosiaan, kannattaa pitää joku raja sille, paljonko niitä vanhoja muistelee. Emme elä ikuisesti, ja jäljellä oleva elämä on tärkeämpi kuin jo menetetty.

Yt, N50

Vierailija kirjoitti:

Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?

Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.

Jos sinä olet päässyt aidosti niistä yli niin ethän sinä tarvitse sitä terapiaa mihinkään. Onnistuit ihan omin neuvoin. En tiedä kuinka vanha olet, joten vaikea hahmottaa elämänkokemustasi. 

En tiedä, onko ap:n vaimo ollut aina tietoinen siitä, että hän on traumojensa vuoksi kuormittunut. Minä en ollut. Minä kuvittelin olevani tasapainoinen ihminen. Minulla ei ollut sinänsä mitään vaikeita tunteita ja osasin käyttäytyä ihmisten kanssa. Olin avulias ja ystävällinen ja ihmiset pitivät minusta.

Kunnes sitten keski-iässä ne traumat nousivat pinnalle.En ollutkaan terveen tasapainoinen vaan ap:n vaimon tapaan sairaalla tavalla tasapainoinen. Olin raahannut tajuamattani sitä kivirekeä koko elämäni perässäni. Luulin, että se on normaalia, kun ei se sinänsä tuntunut mitenkään konkreettisesti pahalta. Sairastin joskus aiemmin burn outin, ei soittanut mitään kelloja. Tuli autoimmuunisairauksia, ei soittanut mitään kelloa. Pärjäsin työelämässä. Oli joskus joo joku hyväksikäyttävä ihmissuhde, mutta eikös niin voi käydä kaikille. En minä tajunnut, että minulla on joku ylimääräinen kuorma, joka rasittaa minua joka hengenvedolla. 

Sitten lähti työkyky niin oli vähän niin kuin pakko kiinnostua traumaterapiasta. Muutamassa vuodessa olen oppinut todella paljon. En ole nyt jatkuvasti vereslihalla enkä kuvittele olevani loppuikäni vereslihalla. Toivon, että saan nostettua asiat tarpeellisessa määrin tunnetasolle niin, että saisin heiteltyä ne kivet reestäni, jotta matka voisi jatkua. Ja lisäksi tajusin, että tunnepalettini on puolikas. Siihen toiseen puolikkaaseen pitää saada yhteys, vaikka ne ovatkin ne satuttavimmat tunteet. Ja joo, onhan kehon ja mielen yhteys ollut aina heikko ja ruokasuhde, mutta ei mitään käsitystä siitä, että se johtuisi traumoista. 

Vertaisryhmissä olen huomannut, että aika monelle nämä alkavat tulla esille 40-50 -vuotiaana, kun nuoruudenvoimat loppuvat tai kun lapset syntyvät tai kun lapset lähtevät tai kun jää eläkkeelle tai leskeksi.

Ei sinne terapiaan kannata mennä kuin silloin kun aidosti kokee olevan tarpeen. Ei ikään kuin ole henkinen ovi auki asialle muulloin eikä niitä terapeutteja riitä nytkään kaikille. 

Oma elämänasenteeni on (ollut) toksisen positiivinen. Onnittelut, jos olet onnistunut pitämään huolen siitä, ettei omasi ole.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä sai taas miettimään traumaterapian mielekkyyttä. Jos elämä menee sijoiltaan avuksi tarkoitetun asian takia, niin onko siitä oikeasti apua? Onko länsimaisen kulttuurin psyko-emotionaalista haavoittuvuutta korostava ihmiskäsitys ihan terve?

Omaan elämänasenteeseeni ei sovi se, että pitäisi olla koko ajan vereslihalla tunteiden takia. Olen käynyt elämässäni läpi vaikeita asioita, mutta en halua luhistua niiden takia, vaan oppia sitkeyttä, tyyneyttä ja hyväksyntää. En usko, että pääsen näihin päämääriin suggestoimalla itseäni lapsuuden tunnelmiin ja kärsimällä kaiken uudestaan.

Jos sinä olet päässyt aidosti niistä yli niin ethän sinä tarvitse sitä terapiaa mihinkään. Onnistuit ihan omin neuvoin. En tiedä kuinka vanha olet, joten vaikea hahmottaa elämänkokemustasi. 

En tiedä, onko ap:n vaimo ollut aina tietoinen siitä, että hän on

Lisään vielä tuohon pitkään kirjoitukseeni, että moni sanoi ihan ääneenkin, että miten minusta on tullutkin näin tasapainoinen ja ystävällinen ihminen taustani huomioiden. Eli itseni lisäksi ympäristö myös oli sitä mieltä, että mitään terapiaa ei tarvita ja traumat on eletty yli. Mutta ei ollut, koska en ole surrut niitä suruja, kokenut niitä viiltäviä menetyksen kipuja.