Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Puolisoksi ei saa valita traumaattisen lapauuden kokenutta, muuten vain mielenterveyspotilasta, juoppoa tai laiskaa. Nämä asiat kannattaa selvittää ennen sitoumuksia. Niin, eikä narsistia tai psykopaattia. Tai umpitylsää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, onpas rankka ketju. Tässä paljastuu ihmismielen raadollisuus. Jos vaimo on tilapäisesti taantunut taaperon tasolle, mikä on todennäköisesti kyllä seurausta todella huonosta terapeutista, eihän sellaiselle ihmiselle auta sanoa että toi käytös ei nyt vaan ole ok, noin ei voi käyttäytyä. Tuo on täysin epäolennaista niissä hetkissä. Kun käytös johtuu triggeröitymisestä ja reaktio on sen kolmevuotiaan reaktio, muuta ei voi odottaa.
Tosiaan nuo kohtaukset varmaan tulevat nyt aika äärimmäisinä, mutta kun kasvaa kerta kerralta luottamus että ei mitään hätää niin sitten alkaa riittää vähempikin. Ja lopulta sitten kykenee vain kertomaan tunteensa ääneen. Tähän tällä kai pyritään terapiassakin.
Vierailija kirjoitti:
Puolisoksi ei saa valita traumaattisen lapauuden kokenutta, muuten vain mielenterveyspotilasta, juoppoa tai laiskaa. Nämä asiat kannattaa selvittää ennen sitoumuksia. Niin, eikä narsistia tai psykopaattia. Tai umpitylsää.
Niin, hehän ovat ihmisarvoltaan täysin toissijaisia.
Noinhan se on, että ne tunteet on käytävä jossain vaiheessa läpi. Se voi kestää. Tärkeää on luottaa prosessiin, eli siihen, että kaikki tuo vie eteenpäin ja kohti rauhaa. Aikanaan lapsena hän ei pystynyt kaikkea tuota tuomaan ulos. Moni ei koskaan käsittele noita ja käyttäytyy siksi alati muita kohtaan hankalasti, masentuilee ja ennen kaikkea roikkuu riippuvuuksissa, kuten mässäilyssä ja dokailussa. Itse pidän tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa luuserin ratkaisuna, sillä siinä se lähipiiri vasta kärsiikin. Hoitamalla haavansa antaa jälkikasvulle kuvan siitä, kuinka asioista otetaan vastuuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopeasti ehdin tässä vielä vähän. Tosiaan en ole provosoitunut noissa tilanteissa, ja ne ovat menneet aina nopeasti ohi. Joka kerta vakuutan hänelle että mä ymmärrän kyllä, täysin. Ja että ei ole mitään hätää. En ole lähdössä tästä yhtään mihinkään. Terapeutti on sanonut, että nämä ovat juuri niitä korjaavia kokemuksia jotka nopeuttavat hänen toipumista. Tässä on vaan se, että mun omat voimat ottaa noita purkauksia vastaan alkaa olla vähissä. Huomaan usein ajattelevani, että miksi minun pitää aina vaan ymmärtää, kun oikeasti aina en jaksaisi vaikka haluisinkin. Sitten koitan vaan olla syyllistymättä itse näistä ajatuksistani, koska se nyt ei ainakaan mitään auta.
Lapsista tosiaan toinen on jo täysi-ikäinen, ja kohta muuttaa omaan kotiin. Aika vähän ovat kotona tätä todistamassa, kun on harrastukset ja seurustelukumppanit. Meillä tosiaan puhutaan näistä asioista tos
Kuulostat välittävältä ja kärsivälliseltä puolisolta, vaimosi on onnekas, että hänellä on sinut. Sullakin on kuitenkin oikeus omiin rajoihisi eikä sinun tarvitse yrittää olla "täydellinen".
Niin. Tuohan ei myöskään ole tervettä ja vaimo on itse epäterveesti harrastanut samaa. Nyt pitää opetella asiallisesti asettamaan rajoja. Muu on vaimollekin haitaksi. Ja ap menettää hermonsa. Ap, onko sinullakin traumatausta, etkä ole vielä itse hoitanut sitä terapiassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä moni vetää heti johtopäätöksiä terapeutin huonoudesta. Niinkin toki voi olla, mutta kyllä tuo tunnemylläkkä kuuluu asiaan, kun traumamuistot viimein kohtaa silmästä silmään. Kaikki eivät riehu tai ilkeile, mutta moni kylläkin.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän oudolle jos hyvässä suhteessa raivoaan tuollaista. Onkohan nyt tosikaan että puolisolla itsellään on puhtaat jauhot pussissa vai mistä on kyse. Onko kyseessä joku muu häiriö jo?
Entäs jos on seikkaillut ja vähän itse leikkinyt rajoilla ja tullut haavoitetuksi jonkun esimerkiksi narsistin taholta, ja purkaa sitä nyt suhun.
Samankuuloisia oireita kun pelkopotilailla. On joku paniikki, josta ei voi puhua.
Nyt tajusin sen, kun kirjoitit tuon. Vaimolla ei ole turvallinen olo myöskään siksi, että ap myötää liikaa. Sekin luo turvattomuutta. Vaimo yrittää etsiä rajaa, josta saisi tukea ja jolla hahmottaa maailmaa. Mutta sitä ei löydy, koska ap hienotunteisesti toimii ei-terveesti antaen liikaa tilaa. Kun vaimo nimenomaan etsii seinää.
Ap, kysypä tuota vaimolta. Voin toki olla ihan väärässä, mutta itse traumalapsiaikuisena haluan jonkinlaiset rajat enkä toisen hienotunteisesti hyväksyvän mitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni vetää heti johtopäätöksiä terapeutin huonoudesta. Niinkin toki voi olla, mutta kyllä tuo tunnemylläkkä kuuluu asiaan, kun traumamuistot viimein kohtaa silmästä silmään. Kaikki eivät riehu tai ilkeile, mutta moni kylläkin.
Olen kanssasi samalla linjalla. Mikään ei vielä osoita, että terapeutti olisi jotenkin huono eikä terapia toimisi.
Vierailija kirjoitti:
No, emmehän me täällä toisaalta voi tietää, että mitä tuo nyt on käytännössä. Jos ap haluaa mennä johonkin autotalliin ja toisella on paha olla ja pyytää että ap olisi hänen kanssaan, niin ei se välttämättä niin rajua juttua ole. Mikä ap:ta tässä nyt väsyttää? Onko vaimo koko ajan kuin 3-vuotias vai pyytääkö hän vain välillä sitä huomiota? Toisaalta tulee mieleen, että aika raskaista omaishoitotilanteitakin ihmiset vetävät läpi, että kuinkahan pahaa tämä mahtaa olla ja onkohan tässä valoa tunnelin päässä? Jos vaimo on ollut kiltti ja palvellut perhettä koko yhteiselämän ajan, niin voiko olla niin että pienempiki vaativuus järkyttää nyt ap:ta? Aluksi ymmärsin, että perhe pelkää. Mutta onko tämä nyt kuitenkin niin, että vaimo ei ota entiseen tapaan toisilta mitä vain vastaan vaan kimmastuu? Ap voisi ihan tyynesti miettiä tätä tilannetta ulkopuolelta, että mikä tämä tilanne oikeasti on, jota hän ei voi mitenkään jak
Älä viitsi, kun et ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän oudolle jos hyvässä suhteessa raivoaan tuollaista. Onkohan nyt tosikaan että puolisolla itsellään on puhtaat jauhot pussissa vai mistä on kyse. Onko kyseessä joku muu häiriö jo?
Entäs jos on seikkaillut ja vähän itse leikkinyt rajoilla ja tullut haavoitetuksi jonkun esimerkiksi narsistin taholta, ja purkaa sitä nyt suhun.
Samankuuloisia oireita kun pelkopotilailla. On joku paniikki, josta ei voi puhua.
Nyt tajusin sen, kun kirjoitit tuon. Vaimolla ei ole turvallinen olo myöskään siksi, että ap myötää liikaa. Sekin luo turvattomuutta. Vaimo yrittää etsiä rajaa, josta saisi tukea ja jolla hahmottaa maailmaa. Mutta sitä ei löydy, koska ap hienotunteisesti toimii ei-terveesti antaen liikaa tilaa. Kun vaimo nimenomaan etsii seinää.
Ap, kysypä tuota vaimolta. Voin toki olla ihan väärässä, mutta itse traumalapsiaikuis
Tässä on muuten todella hyvä pointti!
En lukenut koko ketjua, mutta hienoa että haet itsellesi tukea. Prosessi menee juuri noin ja puoliso käy läpi nyt tunteita,joita on tarpeenkin.
Voisitteko sopia jotain käytäntöjä, miten hän saa turvaa/ huomiota/ tulee kuulkuksi -tai mikä se hänen tunnetarpeensa ikinä onkaan- ilman että hän raivoaa. Tunne toki tulee ja kaappaa,mutta toimintaa voi oppia säätelemään,niinhän lapsellekin parhaimmillaan opetetaan.
Voitteko esim.yrittää,että kohtauksen tullessa sinä olet halattavissa tai menette sänkyyn makoilemaan vierekkäin tai istutte hiljaa hetken ja annat hänelle tukea elää tunnettaan läpi. Puoliso tuskin haluaa traumatisoida teitä ja ymmärtää käytöksensä vaikutuksen,mikä voi olla tuplatraumatisoivaa.
Sinun on myös oltava terve ja pidettävä rajat. Ikävä kyllä joudut olla noissa hetkissä se aikuinen,mutta tunnut ymmärtävän prosessia hienosti. Silti se on rankkaa ja sun on huolehdittava itsestäsikin.
Mulla on itsellä traumataista , ei terapiaa, mutta vakaassa turvallisessa parisuhteessa olen itse saanut käydä läpi lapsuuden kipuja ja olen äärimmäisen kiitollinen että mieheni on ollut rinnallani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna arpisten haavojen olla. Niitä auki et repiä saa. Anna muistojen katkerain kuolla jne. Psykoterapiasta on kovin vähän hyötyä. Kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Noinhan se on, että ne tunteet on käytävä jossain vaiheessa läpi. Se voi kestää. Tärkeää on luottaa prosessiin, eli siihen, että kaikki tuo vie eteenpäin ja kohti rauhaa. Aikanaan lapsena hän ei pystynyt kaikkea tuota tuomaan ulos. Moni ei koskaan käsittele noita ja käyttäytyy siksi alati muita kohtaan hankalasti, masentuilee ja ennen kaikkea roikkuu riippuvuuksissa, kuten mässäilyssä ja dokailussa. Itse pidän tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa luuserin ratkaisuna, sillä siinä se lähipiiri vasta kärsiikin. Hoitamalla haavansa antaa jälkikasvulle kuvan siitä, kuinka asioista otetaan vastuuta.
No ei hitossa ole tärkeää luottaa jonkun puoskarin prosessiin, kun on ilmiselvästi jokaisen nähtävissä, että siitä prosessista on pelkkää haittaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni trauma on ollut sen verran kehollinen, että olen tarvinnut muutaman kunnollisen räjähdyksen, koska olen ollut ihan liian kiltti ja hillitty. Ehkä sellainen, joka on päästänyt kiukkunsa ulos läpi elämänsä, ei räjähdä yhtään enempää kuin normaalistikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni vetää heti johtopäätöksiä terapeutin huonoudesta. Niinkin toki voi olla, mutta kyllä tuo tunnemylläkkä kuuluu asiaan, kun traumamuistot viimein kohtaa silmästä silmään. Kaikki eivät riehu tai ilkeile, mutta moni kylläkin.
Olen kanssasi samalla linjalla. Mikään ei vielä osoita, että terapeutti olisi jotenkin huono eikä terapia toimisi.
Ihan tasan jokainen AP:n kertoma asia osoittaa sen täysin selvästi.
Hei, ap
Kirjoitti, että lapset ovat nuoria aikuisia. Siksipä epäilen, että raivon puuskat saattaisivat liittyä vaihdevuosioireisiin. Psykoterapia, missä käsitellään lapsuuden traumoja, ei itsessään tee terveestä aikuisesta raivotarta, mutta jos hän raivostuisi siitä, hän purkaisi kiukkunsa terapeuttiin.
Kannattaa käydä naistentautien erikoislääkärillä ja antaa hänen tutkia ja mittauttaa arvot. Vaihdevuosioireisiin on saatavissa helpotusta muualtakin kuin purkista pillereinä.
Toinen vaihtoehto on, että suhteessanne on joskus ollut puoleltasi väärin kohtelua häntä kohtaan ja nyt se nousee pintaan. Jos näin on, kannattaa puida asiat pariterapiassa, jos tästä kyse ja sitä ei tehdä, vaarannat suhteen jatkuvuuden.
Vaihtaisin ehkä tuoreempaan ja ehjempään. Vähän kuin uusi autokin että uudempi vuosimalli on selkeästi parempi ajolleen.
Draamailu otsikossa haiskahtaa vähän Povoolta.
Vierailija kirjoitti:
Täällä moni vetää heti johtopäätöksiä terapeutin huonoudesta. Niinkin toki voi olla, mutta kyllä tuo tunnemylläkkä kuuluu asiaan, kun traumamuistot viimein kohtaa silmästä silmään. Kaikki eivät riehu tai ilkeile, mutta moni kylläkin.
En mikään asiantuntija ole, mutta kyllä tuo oman traumaterapian pohjalta vähän erikoiselta kuulostaa, että noin rajattomasti yhtäkkiä siellä arjessa annetaan vain kaiken purkautua, ja läheiset ovat siinä sitten ymmällään, että mitä tapahtuu ja mitä tehdä. Oma terapia lähti liikkeelle perusturvallisuuden rakentamisesta, ja ehkä juuri se antoi jonkinlaiset terveet raamit sille työlle kaikesta hajoilusta huolimattakin. Oli selvää, että terapia on se paikka, jossa niitä patoutumia puretaan. Ajan myötä niistä pystyi sitten olemaan läheisillekin avoimempi, kun oli ensin terapiassa oppinut, että ensinnäkin omalla kokemuksella on ylipäänsä merkitystä, ja miten terveemmillä tavoilla ilmaista sitä. Kieltämättä herää ajatus, ettei tuossa ap:n ja vaimonsa kuviossa ole kaikki ihan kohdillaan.
Alue: Aihe vapaa
Vaimolla kannattaisi olla joku väylä ahdistukselleen. Varmaan räjähtää silti jostain joskus, mutta kirjoittaminen, taide, nyrkkeilysäkki, liikkuminen ulkona, pihatyöt, jumppa, tanssi, lukeminen tms. Hän saisi katkoa ahdistukseen ja/tai purettua sitä.