Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Porukka kirjoittaa "vaimosi" tai "miehesi", vaikka ei ole mainittu kumpi on kyseessä. Oletuksia, oletuksia.
Ja ap:n lapsetkin on aikuisia ja palstalaiset ovat todella huolestuneita heidän traumatisoitumisestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin kyseessä on siis vaimoni, koin jotain suojeluntarvetta kun ei tuntunut siltä että olisin alussa halunnut mainita.
Joku tuolla mainitsi, että hän nyt opettelee ilmaisemaan tunteitaan ja tarpeitaan kun on joutunut niitä patoamaan sisälleen koko elämän. Tämä on kyllä iso osa tätä kokonaisuutta. Olen omalta osaltani aina yrittänyt pitänyt huolta siitä, että hän uskaltaa pitää puoliaan, mutta se niiden todellisten tunteiden sulkemisen mekanismi on niin luja että en millään tietenkään ole voinut siinä onnistua. Osasyy terapiaan hakeutumiselle siis se, että hän on painanut aina muiden tarpeet omiensa edelle. Ja taustalla se hylätyksitulemisen pelko.
Olen korostetusti koittanut ottaa hänen tarpeita huomioon, jotta hänelle tulisi olo että niillä on oikeasti merkitystä. Varmasti tämä on vuosien varrella tuonut jotain hyvää, mutta ei riittävästi.
Tällä hetkellä hänelle on puhjennut aivan valtava huomion
Voi ap! Olet ihan kun mun mies! Ihan hirveetä tämmönen.
Ilmaise vaimolle rajasi, kun hän on normaalimoodissa.
Kerro, että tarvit omat projektisi silloin ja silloin, esim ke ja pe
Kerro, mitä ovat niitä hetkiä, jolloin sinulta ei saa vaatia mitään (töistä tullessa, herätessä, mikä ikinä sulle onkaan)
Kerro, että et halua vastailla viesteihin kun olet töissä tai ystävien kanssa
Toisaalta:
Kerro, ettei oman aikasi tarve vähennä rakkauttasi häneen
Kerro, että ilmaiset rajasi koska haluat tukea häntä, ja muuten et jaksa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapia ei saa viedä koskaan arjen toimintakykyä eikä muuttaa käytöstä hallitsemattomaan suuntaan. Tämä koskee myös traumaterapiaa. Ammattitaitoinen traumaterapeutti osaa edetä niin varovaisesti, että asiakas säilyttää koko ajan toimintakykynsä ja elämänhallintansa, myös tunteenhallinnan. Oikein toteutettuun traumaterapiaan ei kuulu tunnes
Jaa. Itsellä se toimintakyky on jo mennyt ja muutamalla vertaisella myös. Ja on meille ainakin kerrottu, että vielä syvemmälle tullaan menemään, ennen kuin pääsee ylös. Se asiahan olisi käsitelty jo aikaa sitten, jos se ei vaikuttaisi toimintakykyyn ja ihmissuhteisiin. Itse en ainakaan pystyisi yhdistämään työtä ja traumaterapiaa, jotta voi antaa niiden asioiden tulla pinnalle. Tai työkykyä olisi max 20 h vko tms.
Mikä ihmeen järki tuollaisessa "terapiassa" on? Oletko masokisti vai miksi et lopeta itsesi kiduttamista? Ja vielä maksat siitä!
Ne käsittelemättömät asiat ja haudatut tunteet sitä kidutusta ovat sekä se, ettei pysty elämään kuten "normaalit" ihmiset. Esim. itselleni eivät läheiset ihmissuhteet olleet mahdollisia, kunnes käsittelin traumani.
Lopeta munankuorilla kävely. Osoita, että on ihan NORMAALIA osoittaa tunteensa, tarpeensa ja rajansa. Maailma ei kaadu eikä kukaan hylkää. Sitten pikkuhiljaa voi alkaa edellyttää, että hommassa kasvetaan aikuiseksi, kun on saanut ne puuttuvat lapsuuskokemukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Ja samalla siirtyy lapsille kä
Niinpä. Entä onko tämä hillitse itsesi kasvatuksen saanut vanhempi kasvattanut lapsensa samoin vai ovatko lapset saaneet näyttää vapaasti tunteensa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Porukka kirjoittaa "vaimosi" tai "miehesi", vaikka ei ole mainittu kumpi on kyseessä. Oletuksia, oletuksia.
Ja ap:n lapsetkin on aikuisia ja palstalaiset ovat todella huolestuneita heidän traumatisoitumisestaan.
Niin, onko heillä edessä sama tilanne kuin äidillä nyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Porukka kirjoittaa "vaimosi" tai "miehesi", vaikka ei ole mainittu kumpi on kyseessä. Oletuksia, oletuksia.
Ja ap:n lapsetkin on aikuisia ja palstalaiset ovat todella huolestuneita heidän traumatisoitumisestaan.
Aikuiset lapset mainittiin aloitusviestissä, vaimo myöhemmässä vastausviestissä tähän ketjuun. Porukka lukee vain terapiassa kulkevasta puolisosta, ja näkee sielunsa silmin kuinka psykoottinen iskä nostelee mukuloita rinnuksista seinälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Minä sain sellaisen kasvatuksen. Vanhemmat myöskin, luulisin.
Kilahtelevat enemmän viikossa kuin minä vuodessa. :D
Vierailija kirjoitti:
Ei jumankauta, minun mielestäni tuo on ihan hullu kuvio. Tuollainen traumaterapia ei kyllä voi olla asiallista kenellekään! Terapeutti voisi kuunnella reaktiot ihan siellä omalla vastaanotollaan ja antaa asiakkaalleen työkaluja selvitä elämästä tasapainoisena perheenjäsenenä. En kyllä katselisi tuollaista puolisona pitkään. Puolison ei ole tarkoitus olla vuosikausia mikään likasanko ja kävelykeppi, hetkellisesti kyllä, mutta silläkin on rajansa. Tai sitten kysessä on jotain muuta kuin rakastava parisuhde.
Eli lusikat jakoon ja veikkaan, että siinä vaiheessa terapian todellinen hinta valkenee sille jätettävällekin ja rupeaa arvostus muita perheenjäseniä kohtaan kasvamaan. Huh huh, ihan kaikkea ei tosiaan kannata sietää.
Koita ymmärtää, että moni meistä siellä terapiassa on niitä, jotka ollaan oltu aikuisia koko elämä. Ei uhmaikää, ei murrosikää. On edellytetty aikuisen käytöstä jo nelivuotiaalta. Joten ei, ei ole tervettä jatkaa sillä mallilla vaan ihmisellä on vanhempanakin omat rajansa, tarpeensa ja hermonsa. On lasta haittaavaa, jos vanhempi vääntyy rusetille, ettei nyt vaan loukkaisi pirjopetterin tunteita tai aiheuttaisi pettymystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ette vaivaudu lukemaan edes ketjun ensimmäistä viestiä, niin miten ihmeessä tunnette tarvetta kommentoida ja kuvittelette, että kommentillanne voisi olla jotakin annettavaa keskustelulle? Päiväkirjaan voi kirjoittaa, jos haluaa keskustella itsensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, taistelen itse lähes samanlaisessa viidakossa sillä erotuksella että en ole terapiassa. Aloituksen luettuani olen entistä varmempi että en terapiaan mene. Ajattelin aina että puhuminen auttaa mutta tässä on nyt monta vuotta puhuttu monen ammattilaisen kanssa ja ei kyllä ole auttanut. Oikeastaan tajusin kun oli vähän pidempi paussi käynneissä hoitajalla ja muualla että olenkin voinut paremmin. Mahdollisia syitä en ehdi luetella. Eikä siinä taida olla eroa onko palvelu yksityinen tai julkinen. Aikuinen ei vain voi olla elämässä se pieni lapsi joka on tottunut saamaan kaiken huomion ja jolle on ok raivota, huutaa ja potkia silloin kun siltä tuntuu.
Olen viime päivät miettinyt että miten uskaltaisin päättää paikallaan junnaavan, vointia huonontavan hoitosuhteeni. Voi toki olla että jollakin on aikaa, rahaa ja niin hyvät tukiverkot että ne kestävät psykoterapian aiheuttamat kymmenen vuoden sivuvaikutukset. Minulla ei ole näistä mitä
Tuollaiset hoitajien kanssa satunnaiset juttelut ovat mielestäni vahingollisia. Ne pitävät pahoja asioita koko ajan pinnassa, mutta eivät auta niihin yhtään mitään. Kunnollinen psykoterapia itselle sopivalla suuntauksella on eri asia. Kävin nuorena läpi terapian todella huonon terapeutin kanssa, mikä oli rampauttava kokemus. Viisikymppisenä uskaltauduin uudelleen, ja nyt minulla on osaava terapeutti ja viimeinkin toivonpilkahdus siitä, että ehkä asioiden on mahdollista muuttua.
Ei! Puolisollasi ei ole mitään oikeutta pilata sinun tai lastesi elämää. Olen ollut tuossa tilanteessa. Laita sinäkin rajasi. Huuda, nyt riittää. Jos ei riitä muuta pois. Terapiat ovat yliarvostettuja. Sinullakin on oikeus elää tasapainoista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti puolisosi on sairaslomalla.
Itse käyn myös traumaterapiassa ja jotenkin itseymmärrys on lisääntynyt. Mutta onneksi terapia alkaa olla lopuillaan. En jaksaisi edes jauhaa asioita enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Porukka kirjoittaa "vaimosi" tai "miehesi", vaikka ei ole mainittu kumpi on kyseessä. Oletuksia, oletuksia.
Ja ap:n lapsetkin on aikuisia ja palstalaiset ovat todella huolestuneita heidän traumatisoitumisestaan.
Aikuiset lapset mainittiin aloitusviestissä, vaimo myöhemmässä vastausviestissä tähän ketjuun. Porukka lukee vain terapiassa kulkevasta puolisosta, ja näkee sielunsa silmin kuinka psykoottinen iskä nostelee mukuloita rinnuksista seinälle.
Ne eivät edes mene terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, taistelen itse lähes samanlaisessa viidakossa sillä erotuksella että en ole terapiassa. Aloituksen luettuani olen entistä varmempi että en terapiaan mene. Ajattelin aina että puhuminen auttaa mutta tässä on nyt monta vuotta puhuttu monen ammattilaisen kanssa ja ei kyllä ole auttanut. Oikeastaan tajusin kun oli vähän pidempi paussi käynneissä hoitajalla ja muualla että olenkin voinut paremmin. Mahdollisia syitä en ehdi luetella. Eikä siinä taida olla eroa onko palvelu yksityinen tai julkinen. Aikuinen ei vain voi olla elämässä se pieni lapsi joka on tottunut saamaan kaiken huomion ja jolle on ok raivota, huutaa ja potkia silloin kun siltä tuntuu.
Olen viime päivät miettinyt että miten uskaltaisin päättää paikallaan junnaavan, vointia huonontavan hoitosuhteeni. Voi toki olla että jollakin on aikaa, rahaa ja niin hyvät tukiverkot että ne kestävät psykoterapian aiheuttamat kymmenen v
Tuollaiset hoitajien kanssa satunnaiset juttelut ovat mielestäni vahingollisia. Ne pitävät pahoja asioita koko ajan pinnassa, mutta eivät auta niihin yhtään mitään. Kunnollinen psykoterapia itselle sopivalla suuntauksella on eri asia. Kävin nuorena läpi terapian todella huonon terapeutin kanssa, mikä oli rampauttava kokemus. Viisikymppisenä uskaltauduin uudelleen, ja nyt minulla on osaava terapeutti ja viimeinkin toivonpilkahdus siitä, että ehkä asioiden on mahdollista muuttua.
Sama. Eikä se ole mitään juttelua. Siellä tehdään ihan oikeasti hommia asian eteen.
Ota yhteyttä siihen terapeuttiin. Nyt mennään niin pahasti ojasta allikkoon, että on muutettava toimintatapaa ja heti.
Toiseksi ota yhteyttä Valviraan, jotta tarkistetaan tämän terapeutin ammattitaito ja työtapa. Onhan se täysin selvää, että ei terapian tulos voi olla koko perheen kärsimys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Miksi ei mene riehumaan sinne v
Koska niille vanhemmille ei voi riehua. Terapiassa luodaan perusturvallisuutta, että saat olla oma itsesi ja silti turvassa.
Vaimo on luonut ikään kuin "liiallista" harmoniaa vuosikymmenet. Nyt hän luo hetken kaaosta ja sitten siirtyy normaalitasolle. Vaimolla ei ole tunnetason kokemusta siitä, että mies hyväksyy hänet myös vähemmän hankalana ja tuossa se luottamus muodostuu. Ei se muodostu sillä, että ap jatkaa enkelinä olemista.
Nämä rahalla itselleen terapeutin tutkinnon ostaneet ovat päivän puoskareita, jotka rahastavat veroeuroja ja asiakkaita. Iljettävää ihmisten hyväksi käyttöä.
Alue: Aihe vapaa
Homeopatia voisi nopeuttaa traumojen läpikäymistä