Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Terapia ei saa viedä koskaan arjen toimintakykyä eikä muuttaa käytöstä hallitsemattomaan suuntaan. Tämä koskee myös traumaterapiaa. Ammattitaitoinen traumaterapeutti osaa edetä niin varovaisesti, että asiakas säilyttää koko ajan toimintakykynsä ja elämänhallintansa, myös tunteenhallinnan. Oikein toteutettuun traumaterapiaan ei kuulu tunnes
Jaa. Itsellä se toimintakyky on jo mennyt ja muutamalla vertaisella myös. Ja on meille ainakin kerrottu, että vielä syvemmälle tullaan menemään, ennen kuin pääsee ylös. Se asiahan olisi käsitelty jo aikaa sitten, jos se ei vaikuttaisi toimintakykyyn ja ihmissuhteisiin. Itse en ainakaan pystyisi yhdistämään työtä ja traumaterapiaa, jotta voi antaa niiden asioiden tulla pinnalle. Tai työkykyä olisi max 20 h vko tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muille ei räyhätä. Piste.
Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.
Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin.
En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpäyksessä, ja menevät melkein yhtä nopeasti ohi, jo
Jos hän ei vielä osaa hillitä tai ennakoida raivonpuuskiaan, hän voi ehkä alkaa opetella käyttäytymään sen jälkeen toisin. Luultavasti hän nyt henkisesti tarvitsee nuo raivonpuuskat - että pahan tunteen ilmaisu sallitaan, siitä selvitään, asia keskustellaan rauhoittuneena, sen takia ei hylätä. Mutta sillä on myös seurauksia.
Kuulostaa siltä että raivonpuuskan jälkeen sinun mielipahasi on sivuseikka, ja hän jää jumiin omaan syyllisyyteensä, kelvottomuuteensa ja häpeäänsä. Eli kietoutuu vain itseensä. Osaisitko esim. kertoa hänelle, että raivonpuuskan jälkeen yksi anteeksipyyntö riittää, ja sen jälkeen hänen täytyy kuunnella 5 minuuttia hiljaa, kun kerrot miltä raivoaminen sinusta tuntui. Ehkä hyvä pariterapeutti osaisi antaa muitakin käytännön apuja rankkoihin hetkiin.
Sillä puolisolla voi tulla myös sellaisia tunteita, että hänelle nousee raivo siitä, että muut eivät tiedä, mitä hän on joutunut kokemaan ja te muut vain elelette siinä, näkemättä kuinka hän kärsii. Sinänsä ihan "väärin", mutta terapiassa tosiaan voi nousta mitä vaan. Tuossakin hän on oikeasti vihainen vanhemmilleen eli lapsena kärsii ja vanhemmat ovat vain kuin mitään ei olisikaan.
Ap, mitä kuvaat aloitusviestissäsi on sijaistraumatisoitumista, eikä ole todellakaan oikein jatkaa perhe-elämää noin, vaikka toisella vanhemalla on oma traumaterapiaprosessi päällä. Suoraan sanottuna tuo raivoaminen, verbaalinen väkivalta ja kaiken vaikutus sinuun ja lapsiin ovat väkivaltaa. Vanhempi käsittelee ja luo näyttämön omasta lapsuuden traumastaan reagoimalla nyt teidän perheen ja perheenjäsenten aivan eri arkeen. Ehkä aikuiselta puolisolta voi odottaa ymmärrystä tuollaiselle rikkovalle käytökselle, mutta omiin lapsiin ei ole oikeutta. Sinun tehtäväsi on ensisijaisesti suojella lapsiasi ja hakea apua nyt koko perheelle. Eikö teillä ole perheelle tai sinulle jotain verkosto tms. työtä psykoterapeutin kanssa? Tarvitsette joka tapauksessa perheenä apua, miten luotte toimintatavat suojata lapsia vahingoittavalta käytökseltä jne. Sinä tarvitset apua, miten toimia ja vetää rajat.
Kannattaa toimia. Pitkään jatkuneen traumatisoitumisen käsittely voi vaatia vuosien psykoterapiaa ja loppuelämän toipumiseen. Ei ole mitään takeita, että tämä vaihe helpottaa parin kuukauden päästä. Siihen voi mennä vuosia tai se ei vain onnistu. Ihmettelen kuitenkin, että mistä on kuitenkin kyse. Perusasiahan on, että ensiksi vakautetaan, ennen kuin voidaan edetä traumojen käsittelyssä. Jos oleminen menee niin rikki, että kotona oireilee noin räikeästi, että omat lapset ja puoliso eivät ole turvassa, vaan joutuvat väkivallan kohteisiksi, niin miksi terapiassa jatkettaisiin vaan käsittelyä, eikä palata takaisin vakauttamiseen? Miten terapeutti tähän perheen tilanteeseen oikein reagoi? eikö hän tiedä, mikä tilanne on, kun ei ole puuttunut lasten tilanteeseen? Tarkoitan, että oireilussa voi olla kyse nyt laajemmasta mielenterveysongelmasta, joka tarvitsisi muuta hoitoa.
Jos olet äiti tai isä tai perheessäsi elää lapsia, niin et voi koskaan antautua täysin millekään surun tai vihan tunteille lasten ollessa läsnä. Sen verran täytyy aina pitää itsensä kasassa ettei aiheuta lapsille pelkoa, hätää tai luottamuksen puutetta. Muille, aikuisille läheisille voi avautua enemmän, mutta heilläkin on oikeus asettaa omat rajansa siinä millaista kohtelua tai puhetta sietävät.
Terapia ei ole mikään vapaapassi käyttäytyä huonosti tai pahentaa koko perheen olotilaa. Muuten käy niin, että kohta terapiassa käy myös puoliso miettimässä olisiko ero paikallaan ja lapset purkavat vanhempansa käyttäytymisen aiheuttamaa traumaa.
Lisäksi on todettava, että on myös terapeutteja, jotka toteavat, että jos ihminen elää omasta mielestään hyvää elämää, hänellä on läheisiä ihmissuhteita ja hän voi hyvin menneestä huolimatta, niin mikään pakko ei ole avata lapsuutensa traumoja. Kuten aikaisemmin on tässä ketjussa kirjoitettu, niin se on valtava panostus ihmiseltä itseltään (läheisiltä ei voi odottaa samaa) ja voi hyvin todeta, että haluaa käyttää ne paukut johonkin muuhun elämässään. On nimittäin olemassa aina myös se mahdollisuus, että terapia ei onnistu, et jaksa käydä sitä loppuun tai sen loppuun käyminen ei ole mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muille ei räyhätä. Piste.
Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.
Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin.
En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpä
Jos hän ei vielä osaa hillitä tai ennakoida raivonpuuskiaan, hän voi ehkä alkaa opetella käyttäytymään sen jälkeen toisin. Luultavasti hän nyt henkisesti tarvitsee nuo raivonpuuskat - että pahan tunteen ilmaisu sallitaan, siitä selvitään, asia keskustellaan rauhoittuneena, sen takia ei hylätä. Mutta sillä on myös seurauksia.
Kuulostaa siltä että raivonpuuskan jälkeen sinun mielipahasi on sivuseikka, ja hän jää jumiin omaan syyllisyyteensä, kelvottomuuteensa ja häpeäänsä. Eli kietoutuu vain itseensä. Osaisitko esim. kertoa hänelle, että raivonpuuskan jälkeen yksi anteeksipyyntö riittää, ja sen jälkeen hänen täytyy kuunnella 5 minuuttia hiljaa, kun kerrot miltä raivoaminen sinusta tuntui. Ehkä hyvä pariterapeutti osaisi antaa muitakin käytännön apuja rankkoihin hetkiin.
Niinpä. Hänhän tarvitsisi nyt vahvistavan kokemuksen siitä, että ei hätää, tuollaista sattuu, häntä rakastetaan eikä häntä hylätä. Jos antaa kieriä siinä häpeässä niin se on tavallaan toisintoa siitä lapsuustilanteesta. Sen takia hän ei ole lapsena raivonnut, koska olisi seurannut juuri tuo tai raivosi ja seurasi juuri tuo, eikä se ole ideaali lopputulos, joten sitä narratiivia pitäisi muuttaa.
Minun terapeuttini toivoo, että voisin raivostua hänelle, hän ottaisi sen vastaan turvallisesti.
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia ei sovi kaikille ja psykoterapialla on omat haittansa. Teidän ei tarvitse sietää tuollaista. Puolisosi tulisi lopettaa terapia.
Itse olen käynyt 3 psykoterapiajaksoa. 2 jaksoa oli haitallisia. Kolmas oli hyvä. Kadun valtavasti, että menin terapiaan, sillä olin terapian jälkeen sairaampi kuin ennen sitä. Tämä ei ole pelkästään oma mielipiteeni, vaan myös diagnoosi muuttui.
Terpia vaikuttaa aivoihin. Jos terapia onnistuu, jos terapeutti on ammattilainen, terapiasta on hyötyä, ja aivot muuttuvat parempaan suuntaan. Jos terapia epäonnistuu tai terapeutti on ammattitaidoton tai patologinen, aivot muokkautuvat huonoon suuntaan.
Myös terapeuteissa on ammattitaidottomia tai jopa patologisia persoonia, jotka voivat käyttää valtaansa tai asemaansa väärin, ja aiheuttaa tuhoa. Terapia ei saisi koskaan viedä ihmistä huonompaan suuntaan edes väliaikaisesti.
Puolisosi terapiassa on jotain pahasti pielessä. Oikeasti!
Samanlaisia ajatuksia.
Itse nimittäin käynyt myös vuoden traumaterapeutilla, kelan kustantamana, ja ap:n aloitus oli sen verran lähellä minua että ajattelin että onkohan puolisoni tänne kirjoittelemassa.
Kuitenkin minun hoitoni on merkittävästi vähentänyt takaumia, tuonut merkittävästi henkistä tasapainoa eikä tuollaista mitä aloittaja kuvaa (räjähtelyä ym) ole kyllä ainakaan enempää kuin aiemmin. Julmetun vaikeaahan noiden hyväksikäyttökokemusten käyminen on, mutta terapeutin pitää olla sen verran ammattitaitoinen että kokemukset eivät ns mene yli, eli potilasta ei saa päästää noin pahaan tilaan.
Tilanne ei kuulosta hyvältä, suosittelisin ap:ta arvioituttamaan tilanteen uudelleen lääkärillä (psykiatrilla). Onhan hänen puolisonsa terapeutilla kelan pätevyys?
Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista."
Terapeutti on ammattitaidoton. Terapiaa ei kuulu toteuttaa siten, että taannutaan pinen lapsen tasolle, vaan siten, että aikuisuus vahvistuu. Ei ole osa prosessia, vaan kertoo siitä, että suunta on aivan väärä. Terapiassa haavoja ei avata, vaan niitä autetaan paranemaan, ei revitä rikki, vaan hoidetaan.
Lopputulos voi olla myös mielen rikkoutuminen. Nyt äkkiä lääkäriin ja asiaan toinen mielipide!
Tulin todella vihaiseksi. Sinulla on oikeus sanoa, ettei sinun kuulu olla hänen vanhempi ja turva, vaan hänen pitää löytää se itsestään.
Kävin itse huonolla terapeutilla, joka kyseli kipeistä asioista ja jätti yksin niiden kanssa. Vaihdoin ja löysin terapeutin, joka todella piti huolta kaksoistietoisuudesta, tehtiin kehollisia harjoituksia ja purettiin stressiä ja traumaa kropasta.
En todellakaan purkanut näitä kauheuksia perheeseen. Niin ei hyvän terapeutin kanssa tapahdu. Terapeutti on se validaatio, et sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapia on arvaamatonta ja hyvin epätieteellistäkin. Itse joutuu arvalla valitsemaan suuntauksen. Terapian päätyttyä voi olla joko huonommassa kunnossa, vointi voi olla ennallaan tai sitten voi voida paremmin. Riskeistä puhutaan aivan liian vähän, eikä kukaan valvo tai arvioi psykoterapeuttien ammattitaitoa (vain se tarkistetaan onko pätevä tutkinnon osalta psykoterapeutin työhön.) Jotenkin aika käsittämätöntä.
Onko terapeutilta kysytty mitä muun perheen jaksamisen suhteen voitaisiin tehdä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä traumaterapia aloitti itsemurhayritysten sarjan, kun asiat levähti liian voimalla pintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kiitos. Miten tuon terapeutin tasosta nyt voisi sitten saada selvyyden? Hän on pitkän kokemuksen omaava traumaterapeutti, joka yhteistapaamisilla vaikuttanut sydämelliseltä ja siltä että oikeasti haluaa auttaa. Miten tuota nyt voisi käytännössä lähteä kyseenalaistamaan? Kaikkialla sanotaan, että etenkin traumaterapia pitää aloittaa tilanteessa, jossa on oikeasti voimia asioiden käsittelyyn sillä se on todella rankkaa. Siksi puolisoni meni vasta nyt. Ei vaan ole mitään käsitystä siitä, mitä se todella rankka saa käytännössä tarkoittaa, mitä se asiaan kuuluvasti saa olla olematta haitallista?"
Terapia ei saa viedä koskaan arjen toimintakykyä eikä muuttaa käytöstä hallitsemattomaan suuntaan. Tämä koskee myös traumaterapiaa. Ammattitaitoinen traumaterapeutti osaa edetä niin varovaisesti, että asiakas säilyttää koko ajan toimintakykynsä ja elämänhallintansa, myös tunteenhallinnan. Oikein toteutettuun traumaterapiaan ei kuulu tunnes
Mun mielestä kuulostaa aivan idealistiselta se, ettei terapia laskisi väliaikaisestikaan toimintakykyä tai vaikuttaisi millään lailla tunteiden hallintaan. Miten sellainen terapia voisi tehdä mitään muutosta? On tietysti tarkoituksena, että ne vaikeat tunteet koettaisiin siellä terapiassa, eikä niitä projisoitaisi omiin läheisiin. Kuitenkin, kun on koko elämää ja minuutta koskevat asiat kyseessä, ei niitä pysty pelkästään sessioihin eristämään vaan kyllä ne muuallekin seuraavat.
Tietysti terapeutin täytyy seurata vointia. Jos romahdus on liian kova, voi potilas tarvita välillä esim. osastohoitojaksoja.
Varmasti kuitenkin myös epätervettä, vahingollista terapiaa on. Ehkä aloittaja tarvitsee toisen terapeutin apua selvittääkseen, mistä on kyse.
Kuulostaa siltä, että terapia ei vaikuta niin kuin sen pitäisi, ja jos terapeutin mielestä tuollainen reagoiminen on odotettua ja kuuluu asiaan, niin hän ei osaa asiaansa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä kuvaat aloitusviestissäsi on sijaistraumatisoitumista, eikä ole todellakaan oikein jatkaa perhe-elämää noin, vaikka toisella vanhemalla on oma traumaterapiaprosessi päällä. Suoraan sanottuna tuo raivoaminen, verbaalinen väkivalta ja kaiken vaikutus sinuun ja lapsiin ovat väkivaltaa. Vanhempi käsittelee ja luo näyttämön omasta lapsuuden traumastaan reagoimalla nyt teidän perheen ja perheenjäsenten aivan eri arkeen. Ehkä aikuiselta puolisolta voi odottaa ymmärrystä tuollaiselle rikkovalle käytökselle, mutta omiin lapsiin ei ole oikeutta. Sinun tehtäväsi on ensisijaisesti suojella lapsiasi ja hakea apua nyt koko perheelle. Eikö teillä ole perheelle tai sinulle jotain verkosto tms. työtä psykoterapeutin kanssa? Tarvitsette joka tapauksessa perheenä apua, miten luotte toimintatavat suojata lapsia vahingoittavalta käytökseltä jne. Sinä tarvitset apua, miten toimia ja vetää rajat.
Kannattaa toimia. Pitkään jatkuneen traumatisoit
Heti avausviestissä kerrotaan aloittajan lasten olevan jo aikuisia.
Joo, oma kokemus terapiasta on että menin ihan hajalle ja sekaisin, asioiden vatvominen ei aina ole hyväksi. Terapiasta toipuminen vei voimia ja aikaa. Ei kiitos koskaan enää.
Mikään oikea terapeutti ei jättäisi huomiotta perheen lasten kärsimystä.
Alue: Aihe vapaa
Sitä tikulla silmään joka vanhoja muistelee. Vanha viisaus pitää paikkansa.