Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
"Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista."
Terapeutti on ammattitaidoton. Terapiaa ei kuulu toteuttaa siten, että taannutaan pinen lapsen tasolle, vaan siten, että aikuisuus vahvistuu. Ei ole osa prosessia, vaan kertoo siitä, että suunta on aivan väärä. Terapiassa haavoja ei avata, vaan niitä autetaan paranemaan, ei revitä rikki, vaan hoidetaan.
Lopputulos voi olla myös mielen rikkoutuminen. Nyt äkkiä lääkäriin ja asiaan toinen mielipide!
Jaa. Minulle on kaikkialla uskoteltu kyllä niin, että sinne lapsuuteen palataan, pakkohan se on. Keinot toteuttaa aikuisuutta yhteiskuntakelpoisesti on vain laastari, ei parannus. Ei auta ihmistä, auttaa ympäristöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Niin kyseessä on siis vaimoni, koin jotain suojeluntarvetta kun ei tuntunut siltä että olisin alussa halunnut mainita.
Joku tuolla mainitsi, että hän nyt opettelee ilmaisemaan tunteitaan ja tarpeitaan kun on joutunut niitä patoamaan sisälleen koko elämän. Tämä on kyllä iso osa tätä kokonaisuutta. Olen omalta osaltani aina yrittänyt pitänyt huolta siitä, että hän uskaltaa pitää puoliaan, mutta se niiden todellisten tunteiden sulkemisen mekanismi on niin luja että en millään tietenkään ole voinut siinä onnistua. Osasyy terapiaan hakeutumiselle siis se, että hän on painanut aina muiden tarpeet omiensa edelle. Ja taustalla se hylätyksitulemisen pelko.
Olen korostetusti koittanut ottaa hänen tarpeita huomioon, jotta hänelle tulisi olo että niillä on oikeasti merkitystä. Varmasti tämä on vuosien varrella tuonut jotain hyvää, mutta ei riittävästi.
Tällä hetkellä hänelle on puhjennut aivan valtava huomion tarve. Hän janoaa huomiota aivan koko ajan, ja kokee hylkäyksenä jos haluan joskus esim viettää illan autotallissa projektini parissa enkä hänen kanssaan. Tuntuu että mikään määrä läsnäoloa ja huomiota ei riitä. Hän itkee ja huutaa että miksi en välitä hänestä, miksi haluan hänen luota pois, enkö ilahdu hänestä. Panikoi jos en heti vastaa viesteihin, pelkää että en enää välitä hänestä ja haluan erota. Vakuuttelen ja halaan ja silitän, niin paljon kuin ikinä ehdin ja kykenen, aina ei ole mahdollisuutta kun töitäkin pitää tehdä.
Tosi paljon kiitoksia kaikille jotka omasta kokemuksistanne olette kertoneet. Pitää palata lukemaan kaikki vielä ajan kanssa uudelleen. Tosiaan ei oikein ole ketään kenen kanssa puhua, kun lähipiiri on sitä mieltä että minun pitäisi hänet jättää. Tämä auttaa kun saan tänne kertoa, kiitos paljon kaikille vieläkin. Alkaa ihan liikuttaa.
Ap
5-7 vuotta sanoisin pahimman vaiheen kestäneen. En ikinä itse kyllä olisi edes yrittänyt olla suhteessa sinä aikana. Ei olisi riittänyt resursseja kenellekään muulle.
Luulen, että puolison mieli alkoi nostaa tätä ylös juuri siksi, että nyt olisi tilaa lasten aikuistuttua. Tai sitten tapahtui jotain raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa lukea kaikkia kommentteja, mutta olethan ap itse käynyt tälle terapeutiile juttelemassa asiasta (miehesi kanssa)?
"Minulle on kaikkialla uskoteltu kyllä niin, että sinne lapsuuteen palataan, pakkohan se on. Keinot toteuttaa aikuisuutta yhteiskuntakelpoisesti on vain laastari, ei parannus."
NImenomaan uskoteltu. Tästä ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Päinvastoin. Nykyään sivistyneemmillä terapeuteilla on ymmärrys siitä, että lapsuutta ei voi elää uudelleen eikä muuttaa. Terapiassa keskitytään siis vahvistamaan arjen hallintaa, tunteiden hallintaa, etsitään keinoja elää traumoista huolimatta.
Lapsuus ei muutu, traumat ei muutu vaikka ne elää uudelleen. Traumaterapiassa tulisi enemmän keskittyä hyväksymään se, mitä on tapahtunut, surra se pois ja jatkaa eteenpäin. Trauman uudelleenkäsittely lisää traumatisoitumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mennyttä ei voi muuttaa! Ei vaikka kuinka kävisi terapiassa ja saisi itkupotkuraivareita. Jos pärjää elämässä ok niin ihan turha mennä oikein kaivelemaan mennyttä ja vatvomaan asioita joita ei enää voi muuksi muuttaa. Terapia ei todellakaan sovi kaikille. Pahimmassa tapauksessa pilaa vain nykyisen elämän ja tulevaisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Kyllä se pitää saada sieltä terapiasta myös ulkomaailmaan, kokemus siitä, ettei tule hylätyksi, vaikka tekee väärin, on hankala eikä täytä odotuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Miksi ei mene riehumaan sinne vanhemmilleen? Syyttömiä puoliso ja lapset ovat.
Lapset eivät saa kärsiä tästä prosessista. Tämä on molempien vanhempien vastuulla. Viime kädessä sitten sen, joka ei ole näitä tunteita lävitse käymässä. Mitä järkeä koko terapiassa on jos sen tuloksena mahdollisesti yksi "paranee" ja lapset saavat ihan omat traumansa???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö lapset saa tässä tilanteessa nyt traumoja? Minusta ainakin vaikuttaa siltä.
Itse olen se, jolla on pahat lapsuuden traumat. Pärjään, koska on loistava puoliso ja ihana lapsi sekä koira, jotka auttavat pitämään fokuksen tässä hetkessä ja sen hyvissä puolissa. En ole valmis räjäyttämään pankkia terapialla, ettei käy juuri noin. Minunkin lapsella on vain yksi lapsuus. Omien lapsuudentraumojen käsittely ei pitäisi mennä lasten hyvinvoinnin edelle. Aikuinen on aina aikuinen, vaikka olisi traumalapsuus. Ja minulle on ainakin ollut hyvin terapeuttista ja parantavaa pitää huolta, että oman lapseni lapsuus on täysin päinvastainen kuin omani.
Vierailija kirjoitti:
"Minulle on kaikkialla uskoteltu kyllä niin, että sinne lapsuuteen palataan, pakkohan se on. Keinot toteuttaa aikuisuutta yhteiskuntakelpoisesti on vain laastari, ei parannus."
NImenomaan uskoteltu. Tästä ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Päinvastoin. Nykyään sivistyneemmillä terapeuteilla on ymmärrys siitä, että lapsuutta ei voi elää uudelleen eikä muuttaa. Terapiassa keskitytään siis vahvistamaan arjen hallintaa, tunteiden hallintaa, etsitään keinoja elää traumoista huolimatta.
Lapsuus ei muutu, traumat ei muutu vaikka ne elää uudelleen. Traumaterapiassa tulisi enemmän keskittyä hyväksymään se, mitä on tapahtunut, surra se pois ja jatkaa eteenpäin. Trauman uudelleenkäsittely lisää traumatisoitumista.
Omassa terapiassa kyllä mentiin syvälle niihin traumoihin, ihan omasta tahdostani. Olin lopen kyllästynyt liimailemaan siihen päälle "pärjäävää" ihmistä samalla kun sisällä kumisi kauhu ja tyhjyys. Ei mulla siinä kyllä olisi energiaa pahemmin muille ihmisille riittänyt, orastava suhde päättyi juuri siihen, kun tajusin, miten paljon käsittelemätöntä sisällä olikaan. Töissä jaksoi esittää normaalia ja ystäviä välillä nähdä kevyemmissä merkeissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.
Pointti on just se, ettei hillitse! Että kerrankin elämässä EI hillitse. Koska siitä hillinnästä se kaikki ongelma johtuu.
Ja samalla siirtyy lapsille kätevästi omat traumat. Hienoa!
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät saa kärsiä tästä prosessista. Tämä on molempien vanhempien vastuulla. Viime kädessä sitten sen, joka ei ole näitä tunteita lävitse käymässä. Mitä järkeä koko terapiassa on jos sen tuloksena mahdollisesti yksi "paranee" ja lapset saavat ihan omat traumansa???
Eikö täällä kukaan osaa lukea? Heti ensimmäisessä viestissä mainitaan, että ne lapset on nuoria aikuisia. Eivät siis todennäköisesti enää asu samassa osoitteessa APn ja terapiassa käyvän vaimon kanssa.
Minulla oli myös melko vaikea ja traumaattinen lapsuus, joka loppui liian nuorena kun jouduin astumaan aikuisen kenkiin. Mutta koen olevani henkisesti niin vahva kuin mitä olen juuri sen vaikean lapsuuden vuoksi. En missään tapauksessa menisi mihinkään terapiaan repimään auki parantuneita haavoja ja asioita, jotka olen jo aikaa sitten oppinut hyväksymään osana minun sen aikaista elämääni.
50+
Kyllä se on aikuisillekin lapsille raskasta, jos oma vanhempi alkaa pimahtelemaan. Kaikkilla on velvollisuus käyttäytyä asiallisesti. Omat traumat eivät anna tekosyytä huonoon käytökseen. Jos terapia johtaa huonoon käytökseen, terapia pitää lopettaa. Kaikilla ei ole resursseja terapiaan, terapiamuoto on väärä tai terapeutti ammattitaidoton.
Vierailija kirjoitti:
Jos haava on arpeutunut ja parantunut, vain idiootti menee avaamaan sen ja vuotamaan kaikkien päälle. Millainen aivopieru sai ylipäätään lähtemään tuollaiseen? Vai onko tämä joku kollektiivinen salkkarinäytelmänne saada huomiota koko perheelle? Sairasta laittaa lapset läpi tuollaisesta ilman todella painavaa syytä.
Haava ei ikinä parane vaan märkii näennäisesti terveen ihon alla. Harva pystyy pitämään traumojaan ikuisesti pinnan alla. Jossakin vaiheessa ne vaan puskee väkisin pintaan ja sitten onkin helvetti irti. Itselle kävi näin. Viisi vuotta hirveää päivittäistä ahdistusta mutta nyt onneksi tilanne on normalisoitunut kun terapian lopusta on se kaksi vuotta. Ehjäksi en tule varmaan ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Niin kyseessä on siis vaimoni, koin jotain suojeluntarvetta kun ei tuntunut siltä että olisin alussa halunnut mainita.
Joku tuolla mainitsi, että hän nyt opettelee ilmaisemaan tunteitaan ja tarpeitaan kun on joutunut niitä patoamaan sisälleen koko elämän. Tämä on kyllä iso osa tätä kokonaisuutta. Olen omalta osaltani aina yrittänyt pitänyt huolta siitä, että hän uskaltaa pitää puoliaan, mutta se niiden todellisten tunteiden sulkemisen mekanismi on niin luja että en millään tietenkään ole voinut siinä onnistua. Osasyy terapiaan hakeutumiselle siis se, että hän on painanut aina muiden tarpeet omiensa edelle. Ja taustalla se hylätyksitulemisen pelko.
Olen korostetusti koittanut ottaa hänen tarpeita huomioon, jotta hänelle tulisi olo että niillä on oikeasti merkitystä. Varmasti tämä on vuosien varrella tuonut jotain hyvää, mutta ei riittävästi.
Tällä hetkellä hänelle on puhjennut aivan valtava huomion
Herkistyttää sekä itsesi että vaimosi puolesta. Olen itse traumaterapiassa oleva nainen.
Sinuna kokeilisin antaa hänelle sen ekstrahuomion. Ehkä kaksi kertaa peräkkäin jätät projektin väliin, vaikka kuinka pitäisi mennä sen pariin. Hän saisi kokemuksen siitä, että hänestä välitettiin enemmän kuin projektista ihan konkreettisella tasolla. Hän on tottunut olemaan aina jonon viimeinen, hänen tarpeensa huomioidaan viimeisenä jos ikinä. Kokemus siitä, että hän on hetken tärkein, olisi kultaakin kalliimpi.
Samaten, kun hän raivostuu, kysy tulisiko hän kainaloon ja sano, ettei tarvitse hävetä sitä, että välillä menee hermo. Hän on tärkeä ja inhimillinen eri puolineen.
Nuo ovat hänelle tällä hetkellä arvokkaampaa kuin yhtään mikään muu. Jos tuota toteuttaa hetken, eikä mikään muutu, sitten tarvitsee suunnitelman b. Noiden kahden tarpeen tyydytyttyä sieltä voi nousta vielä jotain muuta. Yritä aina ensisijaisesti täyttää se ikään kuin mielelläsi ja rakkaudella. Jos jää junnaamaan samaan juttuun, sitten vasta aikuismainen keskustelu.
On tosi paska nakki, että sinä joudut paikkaamaan hänen vanhempiensa tekemää tuhoa, mutta on se yhtä epäreilua ollut hänellekin, ei ole pyytänyt saada traumojaan.
Alue: Aihe vapaa
Onko vaimo vaihdevuosi-iässä eli onko 40-55
vuotias? Jos on niin kannattaa selvittää onko hormoonitasapaino kunnossa.
Lisäisin vielä että ihan sama mitä traumoja suloisella ihmisellä on, mutta jos kotona on alaikäisiä lapsia niin sen verran pitää käyttäytyä että lapsilla on turvalllista olla siellä. Jos vaimosi uhkaa heidän psyykkistä tai fyysistä hyvinvointiaan niin sitten pitää harkita voitteko asua yhdessä terapian aikana. Lapsilla on oikeus tasapainoiseen ja turvalliseen kotiin. Aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, menee vaikka ulos huutamaan tai puree tyynyä. Tai raivoaa siellä terapiassa sitten.