Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Ap ei vastannut onko hän mies vai nainen?
Ihan sama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä. "
Tuo ei voi jatkua. Pyydä puolisoa muutamaan pois, kunnes tilanne on tasaantunut.
Nyt vakava kysymys:
olisiko aika vaihtaa terapeuttia?
Olen itse erittäin vaikean, arvaamattoman, turvattoman ja lasisen lapsuuden jäljiltä käynyt traumaterapiassa, mutta asiat käsiteltiin siten, ettei nykyhetki vaikeutunut huomattavasti. Minua tarkkailtiin kaiken aikaa, etten hankaloita tulevaisuuttani yhtään enempää kuin lapsuus jo hankaloittaa, ja minulta säännöllisesti kyseltiin rahankäytöstä, elintavoista ja miten tulen toimeen läheisteni kanssa.
Viime aikoina todella moni vanhempi tai muu läheinen on kirjoittanut huolestuttavia viestejä tai kertonut miten elämä muuttui jatkuvaksi kaaokseksi kun läheinen aloitti terapian. Ihan nk. normaalin lapsuuden ja nuoruuden elänyt saattoi alkaa kilahtelemaan tai löytämään sivumerkityksiä ja traumanaiheita asioista, missäjossa niitä ei ollut ja elämä oli todella raskasta. Syyttelyä, kiljumista, pimahtelua, masennusjaksoja ja ihmeellistä kierroksilla käymistä kaiken aikaa. Yksikin nuori meni siis terapiaan ihan muusta syystä, mutta terapeutti onnistui kaivamaan esille jostain hirveän vihakertoimen vanhempia ja sisaruksia kohtaan. Toisella taas se joka asiasta huutoraivoaminen alkoi terapian alettua, ihminen koki tosi outoja asioita tilanteisiin nähden ja muuttui aivan oudoksi. Mutta: kun terapeutti vaihtui kaikilla tai terapia päättyo, niin näiden ihmisten käytös muuttui ihan hetkessä. Asioita joo käytiin läpi ja mietittiin edelleen, terapian jälkeen olo saattoi olla kamala pari päivää, mutta kaikki ihmeellisyyksistä loukkaantuminen ja sivumerkityksien etsiminen joka lauseesta loppui sekä raivokkaat purkaukset puuttuivat sen jälkeen.
Toisin sanoen suosittelisin, että vaihtaisitte terapeuttia. Tuo ei ole enää normaalia. Terapian tarkoitus ei ole saattaa ihmisiä pois jengoiltaan, etteivät he suoriudu enää normaalista arjestaan vaan saada lukkoja auki ja kehittää kykyjä kohdata vaikeita asioita tulevaisuudessa. Alalle on jostain pesiytynyt ammattilaisia, joiden soveltama terapiamuoto saa vain esiin raivokkaasti käyttäytyviä impulssiivisia aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
OPETTELE TIIVISTÄMÄÄN SAATANA!!!
Tämä tiivistyshullu on aina paikalla, jos joku yrittää kertoa jonkin hieman monimutkaisemman tilanteen. Hänelle sanoisin, että opettele itse lukemaan pidempiä tekstejä, kyllä se siitä sitten harjoituksella lähtee sujumaan. Tai voit vain ohittaa pitkät tekstit, ja lukea vain parin lauseen älähdyksiä, jos ne sinulle paremmin sopivat.
Kuulostaa tosi oudolta. Mulla on ollut traumaattinen lapsuus ja olen sitä käsitellyt terapiassa, mutta ei terapian kuulu aiheuttaa raivoamista perheelle. Nyt on jotain pielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsiisus, kun tekee pahaa aloittajan puolesta. Miehen terapeutti on repinyt miehesi kaikki arpeutuneet haavat auki, ja koko perhe maksaa tästä.
Tiedän ja olen ns. siviilissä eri aikoina ja eri tilanteissa tavannut kolme ihmistä, jotka nykyisin toimivat laillistettuina terapeutteina, eikä yksikään näistä kolmesta ole tasapainoisia tapauksia nätisti sanottuna. Rahastavat vain apua tarvitsevia ihmisiä. Yksikään näistä kolmesta ei pärjännyt normi työelämässä ja hankkivat rahalla oman bisneksen.
Karua on!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muille ei räyhätä. Piste.
Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.
Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin.
En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpäyksessä, ja menevät melkein yhtä nopeasti ohi, jonka jälkeen hän sitten hukkuu häpeään ja pyytelee anteeksi lakkaamatta. Ihan kamalaa seurata vierestä sitä tuskaa, tuntuu itsessäkin ihan fyysisesti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hyvin traumaattisen lapsuuden = isä joi välillä ja kissa kuoli. Voi kyynel 😢
Minulla on vastaava kokomus traumoista ja terapiasta.
Minä olin koditon nuori 90 luvun hervannassa, isästä ei tietoakaan ja äiti oli väkivaltainen narsisti jonka ainoa kontribuutio mun elämään oli varastelu ja valehtelu.
Minä olen ollut lähes jokaisen rikoksen uhri ennen täysikää, koska sossuille esitettiin niin hienosti etten päässyt edes huostaan vaan elin ikävuodet 10-22 kadulla.
Rahaa sain väkivallalla tai seksiä myymällä, ruokaa varten.
Semmoisia kevyitä pikku juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Nyt vakava kysymys:
olisiko aika vaihtaa terapeuttia?
Olen itse erittäin vaikean, arvaamattoman, turvattoman ja lasisen lapsuuden jäljiltä käynyt traumaterapiassa, mutta asiat käsiteltiin siten, ettei nykyhetki vaikeutunut huomattavasti. Minua tarkkailtiin kaiken aikaa, etten hankaloita tulevaisuuttani yhtään enempää kuin lapsuus jo hankaloittaa, ja minulta säännöllisesti kyseltiin rahankäytöstä, elintavoista ja miten tulen toimeen läheisteni kanssa.
Viime aikoina todella moni vanhempi tai muu läheinen on kirjoittanut huolestuttavia viestejä tai kertonut miten elämä muuttui jatkuvaksi kaaokseksi kun läheinen aloitti terapian. Ihan nk. normaalin lapsuuden ja nuoruuden elänyt saattoi alkaa kilahtelemaan tai löytämään sivumerkityksiä ja traumanaiheita asioista, missäjossa niitä ei ollut ja elämä oli todella raskasta. Syyttelyä, kiljumista, pimahtelua, masennusjaksoja ja ihmeellistä kierroksilla käymistä kaiken
Noita on tosi vaikea nähdä sivusta ja ylipäätään, mikä on oikein ja mikä väärin.
Itselläni traumat johtivat keski-iässä työkyvyttömyyteen niin olen todellakin valmis räjäyttämään koko paletin auki enkä suostu enää vain opettelemaan olemaan kiltti ja hiljaa ja robotti. Kiitti riitti. Ja vaikka haluaisinkin niin keho ja mieli eivät enää suostu siihen. Eikä minunkaan ystäväni varmaan kuvittele, että minulla on ollut traumatisoiva lapsuus. Kuitenkin missä tahansa se on luokiteltu sellaiseksi, kun olen hakenut hoitoa. Se on täyttänyt kriteerit varhaisesta vakavasta traumatisoitumisesta, joka johtaa kehityksellisiin seurauksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hyvin traumaattisen lapsuuden = isä joi välillä ja kissa kuoli. Voi kyynel 😢
Minulla on vastaava kokomus traumoista ja terapiasta.
Minä olin koditon nuori 90 luvun hervannassa, isästä ei tietoakaan ja äiti oli väkivaltainen narsisti jonka ainoa kontribuutio mun elämään oli varastelu ja valehtelu.
Minä olen ollut lähes jokaisen rikoksen uhri ennen täysikää, koska sossuille esitettiin niin hienosti etten päässyt edes huostaan vaan elin ikävuodet 10-22 kadulla.
Rahaa sain väkivallalla tai seksiä myymällä, ruokaa varten.
Semmoisia kevyitä pikku juttuja.
Nää pullamössönuoret joiden omat vaikeudet on just jotain kissan kuolemaa ei tuu ikinä ymmärtään sitä minkälaista suomessa asuminen on meille joilla ei käynyt säkä vanhempien kanssa, he on täysin sairastuneita mieleltään helposta elämästä, projisoivat sen kaikkiin muihinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muille ei räyhätä. Piste.
Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.
Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin.
En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpäyksessä, ja menevät melkein yhtä nopeasti ohi, jo
No jos ihan ideaalisti menisi niin varmaan toteaisit, että hän on nyt tässä eikä ole mitään hätää, kuten näet ja sitten halata häntä, jos hän niin toivoo.
Juuri tuollaisesta "mene kävelemään, jos on paha olo ja meille kelpaat vain, kun pidät suusi kiinni ja olet kiltti" hän yrittää päästä yli ja oppia hahmottamaan omat rajansa ja sen mikä on kohtuutonta ja mikä ei. Se on kohtuutonta, jos ihmisen pitää aina ja joka tilanteessa olla kiltti ja lähteä kävelemään ulos, jos ei pysty olemaan. Kuinka moni on? Yleensä sitä edellyttävä ei ainakaan itse ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, voimia.
Olen samassa tilanteessa kuin puolisosi (paitsi ei lapsia). Olen keski-ikäinen, ja ihmiset tuntevat minut hauskana, iloisena, säteilevänä, huomioivana, vastuuta ottavana, lämpimänä, järkevänä, eteenpäin menevänä. Olen kuitenkin käynyt lapsuudessani läpi vaikean trauman, josta olen yrittänyt selvitä koko ikäni edellämainitulla käytöksellä, tukahduttaen vihani, pelkoni, häpeäni ja muut vaikeat tunteet. Koko aikuisiän kestäneen oireilun olen padonnut sisälleni.
Raja tuli vastaan, asiat romahtivat, ei siitä sen enempää. Nyt mulla on erinomainen terapeutti, ja olemme edenneet. Tämä on todella vaikeaa ja raastavaa. Olen vajonnut aivan totaalisesti siihen kauheaan tunteeseen, joka oli minulle lapsena liikaa, ja jota en ole pystynyt tuntemaan. Olen romuna.
En minä tiedä, kuinka kauan tämä kestää, ja millainen ihminen olen tämän kokemuksen jälkeen. En tiedä, onko aiempi minä ollut vain kuorta ja roolia. Tämän minäversion lisäksi tunnen vain lapsi-minäni, joka kokee äärimmäistä hätää ja hylätyksi tulemisen pelkoa.
Meillä on ehkä parisuhteessa mennyt vähän paremmin kuin teillä, vaikka rankkaa on. En ole aggressiivinen enkä (ainakaan toistaiseksi) pura häneen vihaa. Sen sijaan minusta on tullut avuton, tarvitseva ja takertuva. Olen selittänyt puolisolleni mistä se johtuu, ja että hänen ei tarvitse yrittää tai pystyä vastaamaan kaikkiin minun tarpeisiini, eikä hän ikinä edes voisi täyttää tätä mustaa aukkoa joka nyt sisälläni huutaa. Silti tietysti tarvitsen häneltä paljon tukea ja myötätuntoa. Toistaiseksi meillä on mennyt ihan ookoo, vaikka tämä on molemmille tosi raastavaa.
Mä haluan kiittää sinua että olet ollut puolisollesi tukena. Hänelle olisi nyt tosi tuhoisaa joutua hylätyksi. Kuitenkin samalla sanon, että et voi siinä roolissa laittaa omaa mielenterveyttäsi vaaraan, ja että sinun tarpeesi suhteessa ovat ihan yhtä tärkeitä. Osaatko sinä määrittää, missä sinun rajasi kulkevat? Osaatko kommunikoida ne puolisollesi? Pystyykö puolisosi "järkipuoli" kunnioittamaan rajojasi?
Jos suhteessa on liian rankkaa, auttaisiko muutama käynti pariterapiaa (yksilöterapia on puolisoasi varten, ei sinua)? Tai pystyisittekö ottamaan hieman hajurakoa, esim. asua väliaikaisesti osan ajasta erillään?
Ehkä voisi myös toisen terapeutin kanssa keskustella siitä, kuulostaako hänen mielestään terapiavaihe normaalilta, vai onko terapiassa jotain epätervettä. Mun korviini vaihe kuitenkin kuulostaa tarpeelliselta ja prosessiin kuuluvalta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että puoliso voisi kotona käyttäytyä miten vaan.
"Kiitos. Miten tuon terapeutin tasosta nyt voisi sitten saada selvyyden? Hän on pitkän kokemuksen omaava traumaterapeutti, joka yhteistapaamisilla vaikuttanut sydämelliseltä ja siltä että oikeasti haluaa auttaa. Miten tuota nyt voisi käytännössä lähteä kyseenalaistamaan? Kaikkialla sanotaan, että etenkin traumaterapia pitää aloittaa tilanteessa, jossa on oikeasti voimia asioiden käsittelyyn sillä se on todella rankkaa. Siksi puolisoni meni vasta nyt. Ei vaan ole mitään käsitystä siitä, mitä se todella rankka saa käytännössä tarkoittaa, mitä se asiaan kuuluvasti saa olla olematta haitallista?"
Terapia ei saa viedä koskaan arjen toimintakykyä eikä muuttaa käytöstä hallitsemattomaan suuntaan. Tämä koskee myös traumaterapiaa. Ammattitaitoinen traumaterapeutti osaa edetä niin varovaisesti, että asiakas säilyttää koko ajan toimintakykynsä ja elämänhallintansa, myös tunteenhallinnan. Oikein toteutettuun traumaterapiaan ei kuulu tunnesäätelyn ongelmat arkielämässä tai ihmissuhdetaitojen taantuminen / vaikeutuminen.
Se, että terapeutilla on koulutuksia ja titteleitä, ei vielä takaa että hän on riittävän ammattitaitoinen jokaisen asiakkaan kohdalla.
Väitteet siitä, että traumaterapiaan kuuluu toimintakyvyn lasku tai hallitsemattomat tunteenpurkaukset, eivät pidä paikkaansa. Terapiaa ei saa koskaan toteuttaa siten, että se laskee toimintakykyä tai aiheuttaa hankaluuksia arjessa esim. tunteenhallinnan ongelmia.
Lue uudelleen alkuperäinen kirjoituksesi. Siitä näet, että tilanne on huonontunut merkittävästi terapian aloittamisen jälkeen. Terapia ei ole hyväksi. Tämä on nyt vain valitettava totuus, jota moni ei tahdo myöntää. Nykyään ei haluta millään myöntää, että terapiassa voi tulla myös haitallisia muutoksia aivoihin, joista osa voi olla pitkäaikaisia tai pysyviä. Oma terapeuttini oli vaativan tason terapeutti, ja koulutti muita terapeutteja. Silti tilanteeni paheni merkittävästi terapian seurauksena, ja diagnoosini vaikeutui pysyvästi.
Terapia toimii, koska se muuttaa aivoja. Terapia voi muuttaa aivoja hyvään tai huonoon suuntaan. On ikävää, että terapian haitoista puhutaan liian vähän julkisuudessa. Tämä koskee myös traumaterapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä sanoisin, että jos lapset kärsivät, niin eroa, ellei sitten tilanne pian parane. Kaikilla m ulkuilla ja raivoajilla on joku syy siihen toisten ihmisten piinaamiseen, varmasti usein lapsuuden traumat. Minulla oli kumppani, joka oli kärsinyt koulukiusaamisesta ja kylmästä lapsuudenkosista, ja hän näki omassa pienessä tavallisesa ja kiltissä pojassaan kiusaajan ja kohteli lasta julmasti ja yritti vakuuttaa minulle että lapsi tarvitsee lääkkeitä, että olisi hiljaa jne. Minua hän haukkui ja pahoinpiteli. Ymmärsin koko ajan, että mies kipuilee omia traumojaan, mutta mitä järkeä olisi siirtää niitä eteenpäin. Mies pellolle ja rauha maahan. Ei saa olla liian kiltti ja ymmärtäväinen, siinä rikkoo vain itsensä ja ehkä lapsensakin.
Aloittaja kirjoittaa, että heidän lapsensa ovat nuoria aikuisia, joten enpä menisi eroa ehdottelemaan heidän takiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hyvin traumaattisen lapsuuden = isä joi välillä ja kissa kuoli. Voi kyynel 😢
Minulla on vastaava kokomus traumoista ja terapiasta.
Minä olin koditon nuori 90 luvun hervannassa, isästä ei tietoakaan ja äiti oli väkivaltainen narsisti jonka ainoa kontribuutio mun elämään oli varastelu ja valehtelu.
Minä olen ollut lähes jokaisen rikoksen uhri ennen täysikää, koska sossuille esitettiin niin hienosti etten päässyt edes huostaan vaan elin ikävuodet 10-22 kadulla.
Rahaa sain väkivallalla tai seksiä myymällä, ruokaa varten.
Semmoisia kevyitä pikku juttuja.
Nää pullamössönuoret joiden omat vaikeudet on just jotain kissan kuolemaa ei tuu ikinä ymmärtään sitä minkälaista suomessa asuminen on meille joilla ei käynyt säkä vanhempien kanssa, he on täysin sairastune
Pystyyks asiaa auttaan mitenkään?
Nää vaikuttaa siltä että he ei halua uskoa mitään muuta kun omia ilkeitä ja armottomia fantasioitaan muista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muille ei räyhätä. Piste.
Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.
Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin.
En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpäyksessä, ja menevät melkein yhtä nopeasti ohi, jonka jälkeen hän sitten hukkuu häpeään ja pyytelee anteeksi lakkaamatta. Ihan kamalaa seurata vierestä sitä tuskaa, tuntuu itsessäkin ihan fyysisesti.
Ap
Et varmaan ymmärtänyt, kun kirjoitin väärin. Eli sinulla on täysi oikeus asettaa omat rajasi ja sen, millä tasolla osallistut asiaan tai et. Ja että puolisosi opettelee siellä terapiassa nyt pistämään vastaan, jos terapia toimii. Eli kun olen nyt terapiassa kasvamassa ja joku sanoisi minulle jotenkin kylmästi, että voit mennä kävelemään, kunnes rauhoitut, varmaan kävelisin niin pitkälle, etten tulisi enää koskaan takaisin.
Saako siihen puolisoosi mitään järjellistä puheyhteyttä silloin, kun hän ei ole raivoissaan, jolloin voisitte käsitellä tätä tilannetta mahdollisimman rauhassa? Pakkohan hänen on pystyä puhumaan, kun kerran puhuu siellä terapiassakin?
"Pystyyks asiaa auttaan mitenkään?
Nää vaikuttaa siltä että he ei halua uskoa mitään muuta kun omia ilkeitä ja armottomia fantasioitaan muista?"
Ärsyttävä tuo rikkinäinen lainaus, enivei..
En minä tiedä, paraneeko narsismi, voiko narsistia auttaa?
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia ei sovi kaikille ja psykoterapialla on omat haittansa. Teidän ei tarvitse sietää tuollaista. Puolisosi tulisi lopettaa terapia.
Itse olen käynyt 3 psykoterapiajaksoa. 2 jaksoa oli haitallisia. Kolmas oli hyvä. Kadun valtavasti, että menin terapiaan, sillä olin terapian jälkeen sairaampi kuin ennen sitä. Tämä ei ole pelkästään oma mielipiteeni, vaan myös diagnoosi muuttui.
Terpia vaikuttaa aivoihin. Jos terapia onnistuu, jos terapeutti on ammattilainen, terapiasta on hyötyä, ja aivot muuttuvat parempaan suuntaan. Jos terapia epäonnistuu tai terapeutti on ammattitaidoton tai patologinen, aivot muokkautuvat huonoon suuntaan.
Myös terapeuteissa on ammattitaidottomia tai jopa patologisia persoonia, jotka voivat käyttää valtaansa tai asemaansa väärin, ja aiheuttaa tuhoa. Terapia ei saisi koskaan viedä ihmistä huonompaan suuntaan edes väliaikaisesti.
Puolisosi terapiassa on jotain pahasti pielessä. Oikeasti!
TÄMÄ!
Yritin avata asiaa aiemmassa viestissä, mutta psykoterapiakoulutuksen taso (tai sen puute) näkyy. Terapiassa ei ole tarkoitus kaivella ja mehustella menneisyyden tapahtumilla, vaan oppia käsittelemään niitä ammattilaisen johdolla ja vuorovaikutuksella siten, ettei nykyhetkinen elämäntilanne kärsi tai kuormitu liikaa. Asioita siis on tarkoitus käsitellä siten, että henkilö jaksaa suoriutua vielä perhe- ja työelämästään ja harjoitteita tehdään vielä kotona siihen tahtiin kuin jaksaminen riittää. Jos voimat loppuvat ja käytös menee aivan jengoiltaan, niin ammattilaisen tehtävä on pitää taukoa tai hillitä tahtia.
Ennen tällaisissa ap:n kaltaisissa tilanteissa henkilö pääsi lääkitykselle ja osastolle toipumaan, mutta nykyisin niitä paikkoja ei ole. Kokonaan toinen kysymys onkin, että onko ap:n miehellä lääkitys ja mikä, koska se voi olla yksi tekijä mikä pahentaa asiaa?
Tietenkään terapian tarkoitus ei ole käydä kuuntelemassa kehuja, vaan tarkoituksena on avata henkisiä (ja joskus myös fyysisiä lukkoja, monen ihmisen niska- ja hartiaongelmat ovat helpottuneet kun on saanut purettua terapeutille sielunelämäänsä) lukkoja ja traumoja. Tämän vuoksi tässä vaaditaan ammattilaiselta tarkkaa silmää ja herkkyyttä aistia miten terapoiva voi, ja tehdä vuorovaikutuksessa yhteistyötä, että hän alkaa oppia käsittelemään asioita eikä jumiudu menneisyyden luuppiin. Terapian jälkeen olo voi olla raskas ja henkilö ajatuksissaan ja käytös muuttua, sehän on selvä, mutta ap:n kuvailema käytös ei ole todellakaan enää sitä mitä terapialta voi tai pitää odottaa.
Itse lopetin terapian, jonka jälkeen olin aina kiukkuisempi kuin sinne mennessä. Lopulta kun avasin asiaa, niin totesin ihmisen olevan veemäinen ja väärä ja lopulta selvisi, ettei hän ollut edes pätevä. Nykyisin some on hieno väline selvittää tällaisia. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin jatkanut hänen luonaan käymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muille ei räyhätä. Piste.
Jos/kun on paha olo, niin hän voi mennä kävelemään tai juoksemaan ja jättää muut rauhaan.
Tämä triggeröi todella, kun traumaterapiassa käyvänä luen viestisi. Joo, ap:lla on oikeus olla tuollainen, mutta se tosiaan olisi hyvä tehdä selväksi mahdollisimman pian niin pääsisi sitten käsittelemään terapian aikana sitäkin eroa. Meinaan jos terapia meinaa toimia niin ap:n ei kuulu sietää sitä, että hänelle puhutaan noin.
En ihan ymmärtänyt. Mitä tarkoitat? Olisiko minun syytä noissa tilanteissa jotenkin korostetusti kertoa hänelle, että tuo ei ole ok? Hän nimittäin tietää sen itse erittäin hyvin, ja tuntuu että sitten vain löisin lyötyä? Ne räjähdykset tapahtuvat aivan silmänräpäyksessä, ja menevät melkein yhtä nopeasti ohi, jo
Ei ole ok, että toinen räjähtelee. Niin että todellakin tuo esille, että sai olla viimeinen kerta.
Me opetamme ihmisille, kuinka meitä saa kohdella.
Alue: Aihe vapaa
hyvin traumaattisen lapsuuden = isä joi välillä ja kissa kuoli. Voi kyynel 😢