Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu

Hei kaikille. Huh. En tiedä mistä aloittaa.. Eilinen ja muutenkin vallalla ollut tietynlainen yltiöoptimismi haihtui päivän mittaan. Kaikki nämä kommentit täällä, kaikki näkemyksien ääripäät, jotenkin saivat silmiäni auki.

Oli aika raskasta huomata, että itse asiassa yksi syy miksi niitä konflikteja välttelen on se, että ne sattuu niin helvetisti. Ihminen on niin kumma: Miten hienosti tuolla aiemmin kerroin, että en ole provosoitunut niissä tilanteissa. Mutta en ilmeisesti sitten halunnut myöntää itselleni sitä, että kyllä ne siitä huolimatta satuttaa ja paljon. Tuntuvat iskuilta kehossa, ja epämääräinen paha olo jää sisälle pitkäksi aikaa. On tuntunut että en vaan kykene enää ottamaan niitä vastaan. Siksi varmaan tämän aloituksen tein, kun jollain tasolla tajusin että tämä ei voi jatkua näin.

Tosiaan vuosi sitten keväällä terapia alkoi. Vaimon käyttäytyminen alkoi muuttua vuoden loppua kohden pikku hiljaa. Alkoi ärtymyksellä ja sellaisella että hän ei oikein ollut läsnä. Meillä on ollut tapana tehdä kotihommia yhdessä musiikkia kuunnellen, se on aina ollut sellainen ihana keino saada pakolliset hommat tehtyä jopa ihan kivalla fiiliksellä. Vaimoa ei enää sitten millään meinannut saada mukaan hommiin. Lopulta alkoi kyllä, mutta teki kaiken kiukutellen. Hän sai sanottua jossain kohtaa että kaikki tuntuu aivan liiallisilta vaatimuksilta, hän ei vaan jaksa. Miksi hänen pitää aina vaan jaksaa. Tästä myöhemmin puhuttaessa tuli ensimmäinen raivokohtaus, joskus vuodenvaihteessa. 

Varmaan nyt vaikea uskoa, että olen todella osallistunut perheestä huolehtimiseen. Olen hoitanut kauppareissut, laskujen maksut, lasten harrastukset ym ja että kaikki ne ns. muistettavat asiat tulee hoidettua. Olen pitänyt siitä isosta kuvasta huolta, koska se on vaan ollut minulle helpompaa ja luontevampaa. Yhdessä olemme siivonneet ja laittaneet ruokaa ja hoitaneet taloa ja pihaa ja lapset ja eläimet. Ollaan oltu sitä mieltä, että tämä toimii meille parhaiten, ja paljon tästäkin vuosien varrella puhuttu. 

Kun vaimo sitten sanoi että hän ei vaan jaksa, niin ajattelin että minun täytyy nyt vaan jaksaa enemmän. Ehkä en sittenkään ole tehnyt riittävästi ja hän on väsynyt kaiken alle ja nyt pitää toimia toisin. Hetki meni paremmin, ehkä viikko, mutta sitten ärtymys ja ahdistus nousi aivan uudelle tasolle. Asiasta puhuttaessa hän nosti esiin sen miten koville terapia ottaa, ja että ei meinaa jaksaa yhtään mitään muuta. Ja että miten kiitollinen hän on kun ymmärrän ja jaksan kannatella kun ei vaan meinaa voimat riittää. 

Sitten alkoikin tämä mistä olen kertonut. Sitä en tiedä, miten tämä on näin lyhyessä ajassa vienyt kaikki voimat. Ehkä niitä voimia ei sitten niin paljoa ole ollut, en tiedä. 

Äh pitää mennä jatkan myöhemmin. Kiitos kaikille todella paljon. Pää on ihan sekaisin.

Ap

"Vaimoa ei enää sitten millään meinannut saada mukaan hommiin. Lopulta alkoi kyllä, mutta teki kaiken kiukutellen. Hän sai sanottua jossain kohtaa että kaikki tuntuu aivan liiallisilta vaatimuksilta, hän ei vaan jaksa. Miksi hänen pitää aina vaan jaksaa. Tästä myöhemmin puhuttaessa tuli ensimmäinen raivokohtaus, joskus vuodenvaihteessa."

"Yhdessä olemme siivonneet ja laittaneet ruokaa ja hoitaneet taloa ja pihaa ja lapset ja eläimet."

"Kun vaimo sitten sanoi että hän ei vaan jaksa, niin ajattelin että minun täytyy nyt vaan jaksaa enemmän. Ehkä en sittenkään ole tehnyt riittävästi ja hän on väsynyt kaiken alle ja nyt pitää toimia toisin."

Yhden asian haluaisin nostaa esille. Kun ihminen vanhenee, hän ei jaksa enää samaan malliin. Työelä on nykyisin hyvin kuluttavaa. Voisiko oikeasti olla, että elämässä on liikaa hoidettavia asioita? Voisiko jostakin keventää? Luopua eläimistä? Muuttaa taloyhtiöön, missä on kiinteistöhuolto? Voisko käydä useammin ulkona syömässä tai tilata ruokaa kotiin? Voisiko ostaa siivousapua?

Tuo oireilu voi johtua uupumuksesta, jolloin ainut keino on keventää arkea. Ihminen ei ole kone. Ihmiset vanhenevat eri tahtiin. Jollakin voi olla jo 45 vuotiaana 65 vuotiaan voimavarat. Me olemme myös siinä elämäntilanteessa, että lapset aikuistuvat. Ja omat voimavarat on aika vähissä, ikä alkaa painaa, vaikka olemme vielä vähän alle 50 vuotta. Olemme joutuneet keventämään elämää mm. tilaamalla ruokaa kotiin ja käymällä kodin ulkopuolella syömässä (jotta ruoanlaitosta vapautuu resursseja muuhun). Tämä siitä huolimatta, että meillä ei ole kotieläimiä, ja kiinteistöhuolto hoitaa asumiseen liittyvät huoltotyöt.

Moni ihminen polttaa itsensä loppuun omilla valinnoillaan. Vaikka nuorena jaksaa, ikää myöten ei enää jaksa. Nyt kehottaisin teitä miettimään, miten arkea voi keventää. Turha syyttää lapsuutta, jos nykyinen elämä on liian kuormittavaa.

Vaihdevuodet, miksi on niin vaikeaa tajuta että ko ihmisellä on muutakin kuin traumatausta. Lääkäriin se ihminen nyt heti! Jaksaminen ja uupuminen ja räjähdysherkkää sopii täysin kuvaan. 

Hormonihoidon vaikutukset näkyy kunnolla vasta kuukausien päästä. Ja perusverikokeet ettei ole muuta ongelmaa. Luonteen muutos voi johtua monesta muustakin asiasta, aikainen Alzheimerin tauti, aivokasvain, kilpirauhasongelmat, anemiaaiheuttaa jaksamattomuutta, Joka tapauksessa kannattaa selvittää ennenkuin eroatte.

No, ehdin nyt taas jotain. Tosiaan eilen olin lopulta ihan pyörällä päästäni iltaan mennessä, ja sitten olinkin minä joka oli ärtynyt. Vaimo oli tehnyt jotain piirakkaa kun oli halunnut ilahduttaa. En pystynyt edes maistamaan kun ei vaan tehnyt mieli, oli niin paha olla. No, oli lähellä että hän ei heittänyt piirakkaa seinään. Muuttui toiseksi ihan sekunnissa, huusi ja riehui. Mulla meni ekaa kertaa hermot, ja sanoin aika painokkaasti että älä huuda mulle. Hän meni aivan jäähän. En saanut mitään kontaktia enää koko iltana, vetäytyi vierashuoneeseen eikä puhunut mitään kun koitin käydä juttelemassa. 

Aamulla lähdin töihin ja hän vielä nukkui. Sitten tuli viesti, jossa pyysi anteeksi eilistä ja sanoi että hän ei halua mennä tänään terapiaan. Ei ole vähään aikaan halunnut. Jokin tuntuu olevan väärin. 

Saakeli että on sekopäinen olo itselläkin nyt. Ei pysy pää mukana. Täytyy saada töitä tehtyä. Hemmetti.

Ap

Tässä on sitten semmoinenkin juttu, että jos ihminen on liian syvällä depressiossa/takaumissa/missä vaan, ei terapialla välttämättä ole onnistumisen edellytyksiä.

Tämmöisessä tilanteessa oikea liike on palauttaa potilas sille taholle, joka terapian on määrännyt (kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa oletettavasti psykiatri) jonka tehtävä on sitten arvioida uudelleen että mitäs nyt tehdään.

Eli tässä tapauksessa kuulostaa tosiaan siltä että tämmöinen arvio olisi paikallaan?

Vierailija kirjoitti:

Hormonihoidon vaikutukset näkyy kunnolla vasta kuukausien päästä. Ja perusverikokeet ettei ole muuta ongelmaa. Luonteen muutos voi johtua monesta muustakin asiasta, aikainen Alzheimerin tauti, aivokasvain, kilpirauhasongelmat, anemiaaiheuttaa jaksamattomuutta, Joka tapauksessa kannattaa selvittää ennenkuin eroatte.

Itselläni vaikutti mielialaan jo heti ensimmäisellä viikolla. 

Ap. Oletko sanonut vaimollesi tuon, miltä kohtaukset sinusta tuntuvat? Et varmaan vielä, koska ehkä hahmotat asiaa itsekin. Sinun kuitenkin pitää kertoa se suoraan, jotta hän tietää. 

Olen itse (ollut) traumatisoitunut, uupunut, väsynyt, masentunut you name it. Olen tällä hetkellä terapiassa. Terapiapäivänä minulla ei ole voimaa mihinkään muuhun. Tulen kotiin, syön, kirjoitan vihkoon muistiinpanot terapiasta ja painun päiväunille. 

Oli aika, jolloin olin todella kuormittunut henkisesti ja silloin olin todella helposti huutava, vaikken ole huutaja muuten elämässäni. Ei vaan ollut voimavaroja oman käytöksen säätelyyn, kun kaikki sietokyky meni muuhun ja vastapuoli joko tahallaan tai taitamattomuuttaan pahensi tilannetta. Kun hermosto rauhoittui, loppui huutaminen. Minulla se hermoston rauhoittaminen tapahtui neurofeedbackissa, mutta varmaan saman tuloksen saa muillakin hermostoa tasapainottavilla hoidoilla. 

MInulle tulee vähän "läheisriippuvaisuuteen" vaikuttavat vibat. Molemmat ovat traumatisoituneet lapsina ja sitten muodostavat tiiviin yksikön, kuten ap kuvailee heidän toimintaansa. Nyt vain vaimo on terapiassa ja hoitaa itseään ja kasvaa. Tämä yksikön toinen puoli ei ollut varautunut tilanteeseen eikä hänen omat pohjaongelmat ole hoidettu. Vaimoa tilanne varmaan ahdistaa, kun hän yrittää sekä itsenäistyä että säilyttää suhteen. Ap:n pitäisi tehdä sama. Mitä se sitten hänen kohdallaan onkaan, vaikea sanoa. Alkoholistin aikuinen lapsi ystäväni toimii naistensa kanssa tuolla tavalla. Hän ei osaa pitää huolta omista tarpeistaan ja rajoistaan ja on todella aulis palvelemaan kumppaniaan ja nauttii tiiviistä suhteesta. Ei siinä mitään. Voi noita tehdä, mutta kun ei ole hoitanut omaa traumaansa, jää osa puuttumaan ja varjoon eikä ihminen ole kokonainen. Jos vaimo on täyttänyt ap:n tyhjän osan niin sattuuhan se ihan sairaan paljon, kun se osa itsestä ei nyt toimikaan totutulla tavalla. Ap on nyt se kiltti lapsi, joka ei uskalla sanoa vaimolle mitään, kuten ei uskaltanut kotona? On ahdistunut ja toivoo muutosta parempaan? 

Edelleen kiitän tätä ketjua siitä että pohdin todella tarkasti kannattaako terapiaan mennä? Hakeminen, sitoutuminen, kustannukset, henkilökemiat ja muut. Moni on tänne kirjoittanut että kaikki terapeutit eivät todellakaan ole oikealla alalla. Meillä on tuttavina myös muutama alan ihminen ja ainakin heidän kohdallaan sille toiselle aikuiselle perheessä on rennompi ja luontevampi puhua. Enkä halua osallistua kenenkään terapeuttikoulutuksen maksamiseen. 

En tiedä onko tullut esiin terapian suuntaus tai mistä sitä on haettu? Terapeutin ikä ja kokemus? 

Itsekin traumatisoituneena mietin että voisiko vaihteleva viha ja uupumus tulla siitä että on vaikea hyväksyä sitä että sitä onnellista lapsuutta ei nyt vain omalle kohdalle tullut? Kateutta siitä että puolisolla ja omilla lapsilla on ollut erilaiset lähtökohdat? Mietin että (lievä) kateus perheenjäsenelle on ihan hyväksyttävä tunne kun sen käsittelee fiksusti. 

Jotenkin ajattelen että ehkä terapiassa toisinaan on liikaa liibalaabaa sen sijaan että keskityttäisiin arkisiin käytännön asioihin. Ja ainakin julkisella puolella on todella paljon odottelua ja paperisotaa, potilaista puhumattakaan. Mitkään vertaistukiryhmät tai muut eivät ole minua varten, tällä hetkellä parasta on yksinolo ja muut "tavalliset" ihmiset pieninä annoksina. 

Pääasia että puolisosi voi hyvin. Eihän muilla ole väliä. Kyllähän sinun pitää tietää että naisen hyvinvointi menee ihan kaiken edelle

Vaihdevuosi ja mielenterveyslääkitys pitäisi katsoa kohdilleen. Lisäksi traumatisoitunut on altistunut kilpirauhassairauksille ja tällainen stressitilanne voi laukaista myös kilpirauhasen liikatoiminnan. Väsyttää, ei jaksa, raivostuttaa pienimmästäkin ja todella räjähtää hallitsemattomasti.

Vierailija kirjoitti:

No, ehdin nyt taas jotain. Tosiaan eilen olin lopulta ihan pyörällä päästäni iltaan mennessä, ja sitten olinkin minä joka oli ärtynyt. Vaimo oli tehnyt jotain piirakkaa kun oli halunnut ilahduttaa. En pystynyt edes maistamaan kun ei vaan tehnyt mieli, oli niin paha olla. No, oli lähellä että hän ei heittänyt piirakkaa seinään. Muuttui toiseksi ihan sekunnissa, huusi ja riehui. Mulla meni ekaa kertaa hermot, ja sanoin aika painokkaasti että älä huuda mulle. Hän meni aivan jäähän. En saanut mitään kontaktia enää koko iltana, vetäytyi vierashuoneeseen eikä puhunut mitään kun koitin käydä juttelemassa. 

Aamulla lähdin töihin ja hän vielä nukkui. Sitten tuli viesti, jossa pyysi anteeksi eilistä ja sanoi että hän ei halua mennä tänään terapiaan. Ei ole vähään aikaan halunnut. Jokin tuntuu olevan väärin. 

Saakeli että on sekopäinen olo itselläkin nyt. Ei pysy pää mukana. Täytyy saada töitä tehtyä. Hemme

Millainen lapsuuskotisi oli? Siis sinun, ap. Onko mahdollista, että sinulla on itselläsi traumoja, joita et edes tunnista? Suuri osa tiensä alussa sanoo, että lapsuuskoti oli hyvä, sitten silmät avautuvat jossain vaiheessa. Oliko vanhemmilla hyvä avioliitto, ei riippuvuusongelmia, oikealla tasolla rajoja ja rakkautta ja erimielisyyksiä että sopusointua?

Tuon on erittäin normaalia, että juuri siinä vaiheessa, kun terapiassa on ne kipeimmät ja edistymisen kanssa olennaiset tapahtumat käsillä, ei halua mennä terapiaan. Omakin terapeuttini varmistaa monesti, mikä on oloni terapiaan tulemisen suhteen. Silloin ei ole syytä lopettaa terapiaa seinään vaan käydä siellä ainakin kuukausi, halusi tai ei. Toki kertoa terapeutille avoimesti, että ei halua olla siellä.

Vierailija kirjoitti:

Edelleen kiitän tätä ketjua siitä että pohdin todella tarkasti kannattaako terapiaan mennä? Hakeminen, sitoutuminen, kustannukset, henkilökemiat ja muut. Moni on tänne kirjoittanut että kaikki terapeutit eivät todellakaan ole oikealla alalla. Meillä on tuttavina myös muutama alan ihminen ja ainakin heidän kohdallaan sille toiselle aikuiselle perheessä on rennompi ja luontevampi puhua. Enkä halua osallistua kenenkään terapeuttikoulutuksen maksamiseen. 

En tiedä onko tullut esiin terapian suuntaus tai mistä sitä on haettu? Terapeutin ikä ja kokemus? 

Itsekin traumatisoituneena mietin että voisiko vaihteleva viha ja uupumus tulla siitä että on vaikea hyväksyä sitä että sitä onnellista lapsuutta ei nyt vain omalle kohdalle tullut? Kateutta siitä että puolisolla ja omilla lapsilla on ollut erilaiset lähtökohdat? Mietin että (lievä) kateus perheenjäsenelle on ihan hyväksyttävä tunne kun sen käsittelee fiksusti. 

Etsin omaa terapeuttiani yli vuoden. Useasta totesin heti keskusteltuamme, että ei tunnu omalta ihmiseltä tai vaikka tuntuisi ihmisenä hyvältä, ei tunnu riittävän turvalliselta. Osa terapeuteista osaa tyyliin hoitaa terveen ihmisen avio(ero)kriisin, osa taas integroida traumatisoituneen mielen, osa on itse päästään sekaisin, laiskoja, ikäviä ihmisiä tms. Osa taas osaavia ja työtään kunnialla tekeviä ihmisiä. 

Kerrot normaaleja traumatisoituneen oireita. Vihanpurskauksia, kateellisuutta, uupumusta. Hermostosi ja kokemuksesi vaativat veroaan. 

Vierailija kirjoitti:

Hei kaikille. Huh. En tiedä mistä aloittaa.. Eilinen ja muutenkin vallalla ollut tietynlainen yltiöoptimismi haihtui päivän mittaan. Kaikki nämä kommentit täällä, kaikki näkemyksien ääripäät, jotenkin saivat silmiäni auki.

Oli aika raskasta huomata, että itse asiassa yksi syy miksi niitä konflikteja välttelen on se, että ne sattuu niin helvetisti. Ihminen on niin kumma: Miten hienosti tuolla aiemmin kerroin, että en ole provosoitunut niissä tilanteissa. Mutta en ilmeisesti sitten halunnut myöntää itselleni sitä, että kyllä ne siitä huolimatta satuttaa ja paljon. Tuntuvat iskuilta kehossa, ja epämääräinen paha olo jää sisälle pitkäksi aikaa. On tuntunut että en vaan kykene enää ottamaan niitä vastaan. Siksi varmaan tämän aloituksen tein, kun jollain tasolla tajusin että tämä ei voi jatkua näin.

Tosiaan vuosi sitten keväällä terapia alkoi. Vaimon käyttäytyminen alkoi muuttua vuoden loppua kohden pikku hiljaa. Alko

Kerroit, että teillä on kuitenkin hyvät puhevälit. Pystytkö puhumaan vaimosi kanssa juuri tästä, mistä nyt kirjoitat? Miten hän suhtautuu? Ymmärtääkö hän sinun puoltasi ja sinun isoa kuormaasi? Saatko sinä empatiaa ja välittämistä? Tässä alkaa olla kyse jo sinunkin (ja teidän nuortenkin) mielenterveydestä, ei vain hänen. Sinä joustat hurjasti nyt, liikaa jo.

Minusta noista raivoamisista ja pahasti sanomisista pitää selvästi kertoa vaimolle, että ne ovat ihan liikaa ja todella satuttavat paljon ja jäävät mieleen. Ettei sellainen todella ole ok. Vaikka hän onkin niistä pahoillaan ja pyytää anteeksi, niin ymmärtääkö kuitenkaan vaikutuksia toisille ihan kunnolla? Sinä ap palat kohta loppuun. Kannat ihan valtavasti harteillasi. Jaksamisella on rajansa.

Tuli mieleen, että voisitko pyytää päästä juttelemaan vaimon terapeutin kanssa, vaikka ihan kahden kesken ensin, ja kertomaan kestämättömästä kotitilanteesta ja terapian kuormittavuudesta ja kaoottiisista seurauksista. Jos hän ei suhtaudu kaikella vakavuudella asiaan, niin mielestäni pitäisi todellakin vaihtaa terepeuttia. Kyllä tuohon terapiaan pitää saada ehdottomasti jokin oleellinen muutos.'

Koittakaa toki puhua ja selvittää kahden kesken vielä lisää asioita ja yhdessä päättää miten tilanteeseen saisi parannuksen. Ei parisuhde ja perhe-elämä kestä tuollaista satuttavaa käytöstä ja tilannetta kovin kauaa, tai ihmiset siinä ei ainakaan voi voida hyvin. Sinullakin on rajasi, tunteesi ja tarpeesi, eikä niitä voi loputtomasti venyttää. Toivottavasti vaimosi ymmärtää myös tämän. Ei terapia ole mikään sellainen asia, jonka varjolla kaikki tuollainen vaan pitäisi niellä omalla ja perheen kustannuksella. Kyllä vaimosi on edelleen se aikuinen ihminen, ja päätösvallassa siitä, mitä vaikka suustaan päästä. Satuttavat sanat ja loukkaukset jäävät mieleen.

Voimia, toivottavasti tilanne ratkeaa pian parempaan!

Ei oo kokemusta, en menis terapiaan vaikka siitä maksettaisiin miljoonia. Itselle on toiminut ihan hyvin menneiden unohtamiseen ja nykyisyyteen keskittymiseen perustuva omahoito. 

"Tuli mieleen, että voisitko pyytää päästä juttelemaan vaimon terapeutin kanssa, vaikka ihan kahden kesken ensin, ja kertomaan kestämättömästä kotitilanteesta ja terapian kuormittavuudesta ja kaoottiisista seurauksista. Jos hän ei suhtaudu kaikella vakavuudella asiaan, niin mielestäni pitäisi todellakin vaihtaa terepeuttia."

Yksilöterapeuttien ammattietikkaan kuuluu se, että he eivät ota omaista vastaanotolle, ainakaan ilman asiakas. Jotkut eivät ota edes vaikka asiakas olisi myös paikalla.

Oikea kohde keskutella, on lääkäri, joka on terapian määrännyt. Lääkärin vastuulla on vastata siitä, onko hänen määräämänsä hoito oikeaa. Lääkärin tuli muutoinkin säännöllisin väliajoin arvioita hoidon onnistumista. Terapia on sen verran kallista hoitoa, että sitä ei pitä tehdä ilman seurantaa, hyöty-kustannus-arviota.

Olen 50+ mies ja elin lapsena henkisesti hyvin väkivaltaisessa perheessä. Perinteistäkin kuritusväkivaltaa oli jonkin verran. Kävin aikanaan vuosia terapiassa ja kyllä se repi auki kaikki vanhat haavat. Se oli aivan kamalaa. Ei se kuitenkaan noin voimakkaasti näkynyt.

Jouduin välillä pitämään siitä jopa vuosia taukoa koska se oli niin käsittämättömän raskasta. Olin usein viikkokausia aivan hajalla kun tajusin kuinka väärin olin ajatellut ja toiminut.

Lopulta kävimme myös pariterapiassa ja se oli molemmille hyvin silmiä avaavaa kun pääsi keskustelemaan oikeasti rakentavasti terapeutin ohjauksella.

Raskas reissu oli sekin, melkein ero. Kuitenkin kaikki se kannatti, loputa sain pääni kuntoon ja liitto kukoistaa entiseen verrattuna.

Tsemppiä teille.

Ap:lle oikea kohde on oma terapeutti muutamaksi kerraksi, joka auttaa kartoittamaan tilanteen. Mutta ei mikä tahansa terapeutti vaan sellainen, jolla on osaamista perhekriiseistä ja traumaihmisistä jne. Pelkkä hymisijä ei nyt riitä, koska ei tarvita kuuntelijaa vaan ihmistä, joka tuo selkeyttä kuvioon ammattitaidollaan. 

On se nyt jo selvää, että ap:n venyminen, miellyttäminen ja joustaminen on ylittänyt terveen rajat. Se ei vaan ole haitannut niin kauan kuin homma toimi. He ovat molemmat olleet varovaisia ja hienotunteisia toisiaan kohtaan. Toinen alkaa nyt haluta olla kokonainen, tasapaino järkkyy, jos toinen on edelleen se hienotunteinen ja varovainen. Ja on tosiaan terapian tarpeessa, mutta ei vain siksi, että hänelle on nyt huudettu vaan oman pohjansakin vuoksi. 

Mielenkiintoinen aihe. Uskon kyllä täysin siihen, ettei terapiat tai jotku sen muodot aina tee hyvää tai sovi ihmiselle, ja että joskus ne menee vikaan tai että se ammattilainen on epäsopiva tai -pätevä

Mulle tulee mieleen tuosta munankuorilla kävelystä yks edellinen suhde, jossa toinen teki mieluummin sitä kuin olisi sietänyt multa jotain negatiivisen tunnetilan kokemista ja sen ilmentämistä. Olin silloin masentunut ja nuori ja muuten terapiassa kans siihen aikaan, ja saatoin tuntea ajoittian voimakasta ärsytystä ja vihaa. Vaikka pyrinkin säästään toista niiltä, niin silti välillä jotku aiheet meni ääntä korottaen ja vihaisena rauhoittumaan lähtien.

No jossain kohta huomasin, että jos toinen alkaa varomaan ja hipsiin niiden munankuorten päällä, niin se oli se tekijä, joka toi ärsytyksen, josta ei ennen sen huomaamista ollut tietoakaan. Tietty kehä siinä, toinen ei halua suututtaa ja varoo, mutta se onkin juuri se mikä suututtaa, tai oikeastaan muistuttaa siitä, että minun tunnetiloissa on jotain varomisen arvoista ja laukaisee sellaisen tunnetilan. No onneks opin diilaan tunteiden kans tuon jälkeen, puolisen vuotta oli vaikeaa. Tätä kirjoittaessa tuli kyllä mieleen että omalla terapialla on melkoiset ajalliset yhtäiläisyydet sen ajan kanssa.

Jos traumoista kärsivä puoliso on nainen. Koko perhe ymmärtää, yrittää ja mukautuu. 

 

Jos taas traumoista kärsii perheen mies. Luiskaan koko äijä. Hän ei voi pilata koko perheen mahdollisuutta keskiluokkaiseen elämään käyttäytymällä kuin avuton lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Jos traumoista kärsivä puoliso on nainen. Koko perhe ymmärtää, yrittää ja mukautuu. 

 

Jos taas traumoista kärsii perheen mies. Luiskaan koko äijä. Hän ei voi pilata koko perheen mahdollisuutta keskiluokkaiseen elämään käyttäytymällä kuin avuton lapsi. 

Onko tämä aina sama tyyppi, joka ilmestyy tänne kommentoimaan täysin ketjun sisällön kannalta epärelevantteja arveluitaan.