Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt on pakko kommentoida.
Mun lapsuus: isän itsemurha, äidin alkoholismi, vanhempien väkivaltaiset riidat, köyhyys meidän perheessä, siskoa rajusti koulukiusattiin. Myöhemmin olin parisuhteessa jossa mua hakattiin.
Nyt olen ollut nykyisen mieheni kanssa yhdessä yli 20v. Lapset saatu aikuisiksi. Ollut tietysti vaikeita aikoja, mutta pääosin ihanaa. Miksi ihmeessä nyt, tässä vaiheessa elämää, pitäisi lähteä johonkin terapiaan itkemään omaa lapsuutta? Mun elämä ei ehkä ollut lapsena niin hyvää, mutta mä tein mun lapsille hyvän elämän ja se on tärkeintä. Nyt me saadaan elellä miehen kanssa kahdestaan elämäämme. Nauttia ennen kuin tulee sairauksia. Meillä on vain yksi elämä enkä todellakaan ymmärrä, kuka sen haluaa käyttää vanhojen kaiveluun ja läheistennin elämien pelaamiseen.
Kuka sua on komentanut terapiaan? Tietenkään et mene, kun et
Hän nyt vaan halusi ilmaista, että hän ei ymmärrä, että joku haluaa terapiaan ja vapautumaan ongelmistaan? Hänellähän niitä ei edes ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko missään välissä kerrottu, kuinka pitkään tuota on jatkunut?
Aloituksessa: "Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan..."
Onko tätä tilannetta jatkunut vuosi? Itselläni ainakin seilaa olo sinne ja tänne ja jos tässä kuussa on jotain niin ensi kuussa on jotain muuta.
Löytyisipä joku päivä jostakin joku ihminen, joka ymmärtäisi minua.
Vierailija kirjoitti:
(olen eri) Tavallaan on toki vanhempiensa uhri, mutta kaikilla on vastuu omasta käytöksestään aikuisena. Aikuisella tarkoitan ikävuosia jostain 25-vuotiaasta eteenpäin (ja tietenkin jo sitä ennenkin, mutta kasvuvuosiahan nuokin ovat kahdenkympin molemmin puolin). Eli vaikka oireiden ja käytöksen syy on ymmärrettävä ja paikantuu menneisyyden tapahtumiin, jokaisen on silti tehtävä psyykkinen kasvamistyö itse. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö syitä ja väärintekijöitä saisi nimetä menneisyydestä ja tuoda esiin heidän tekojaan. Niin pitääkin tehtä, jotta tervehtyminen on mahdolllista. Muiden ihmisten tekemien vääryyksien taakse ei pääse kuitenkaa pakoon omaa vastuutaan.
Muissa ketjuissa on taas traumoista todettu, että yksi osa toipumista on kotona tapahtuva paraneminen, mikä ei tapahdu yksin.
Yksi vaihtoehto on se, että liitossa on jotain vialla ja vaimo reagoi siksi noin vahvasti. Ap kuitenkin vaikuttaa tosi hyvältä mieheltä. Myös se munankuorilla kävely saattaa triggeröidä vaimoa. Hän voi reagoida epäterveeseen toimintaan kotona ja jos siellä olisi turvallisempaa, olisi tilanteessa jo edetty.
Tai sitten terpia ei suju ja terapeutti on paska jne. Mutta vaimo ei itse ole tainnut puhua sellaisesta.
Yksilöterapeuttien ongelma on joskus se, että he katsovat vain sitä yksilöä. He ajattelevat että potilaan riehuminen lähipiirissä ja sen kautta esim. lasten psyykkinen vahingoittaminen ei kuulu heille.
Lähinnä joku henkeä uhkaava pahoinpitely voisi herättää heidät horroksestaan. Muu ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli mieleen, että ap:n puolisolla voi olla ihan persoonallisuushäiriö, eli hän ei ole vain vamhempiensa tms viaton uhri. Nyt terapiassa hän on saanut ns luvan ajatella itseään ja puhua itsestään ja uhriutua ja se näkyy persoonallisuushäiriöisen käytöksen pahenemisena.
Lundy Bancroft, joka työskentelee parisuhdevåkivaltaisten miesten kanssa on kirjoittanut kirjassaan, että huomasi terapian usein lisäävän parisuhdeväkivaltaisuutta puolisoa kohtaan, koska se lisäsi henkilön itsekeskeisyyttä.
Sittenkö ei ole vanhempien aiheuttamien traumojen viaton uhri, jos sairastuu sen vuoksi persoonaltaan?
Kenenkään ei tarvitse katsella lähipiirissään psykopaattia tai nsrsistia, ihan sama, mistä se johtuu.
Ap kuvaili puolisoaan: "Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi." Ehkä tästä ihmisestä on kaikki hyöty nyt sitten saatu irti ja hänet voi jättää yksin käymään läpi traumojaan.
Sittenkun waimoke löytää littlespacen, helvetti on irti 🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣🤣
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ap kuitenkin vaikuttaa tosi hyvältä mieheltä."
Vähän liiankin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(olen eri) Tavallaan on toki vanhempiensa uhri, mutta kaikilla on vastuu omasta käytöksestään aikuisena. Aikuisella tarkoitan ikävuosia jostain 25-vuotiaasta eteenpäin (ja tietenkin jo sitä ennenkin, mutta kasvuvuosiahan nuokin ovat kahdenkympin molemmin puolin). Eli vaikka oireiden ja käytöksen syy on ymmärrettävä ja paikantuu menneisyyden tapahtumiin, jokaisen on silti tehtävä psyykkinen kasvamistyö itse. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö syitä ja väärintekijöitä saisi nimetä menneisyydestä ja tuoda esiin heidän tekojaan. Niin pitääkin tehtä, jotta tervehtyminen on mahdolllista. Muiden ihmisten tekemien vääryyksien taakse ei pääse kuitenkaa pakoon omaa vastuutaan.
Muissa ketjuissa on taas traumoista todettu, että yksi osa toipumista on kotona tapahtuva paraneminen, mikä ei tapahdu yksin.
Yksi vaihtoehto on se, että liitossa on jotain vialla ja vaimo
En kyllä lähtisi puolisoa syyttämään jos vuosikymmenien takaisten traumojen käsittely epäonnistuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko missään välissä kerrottu, kuinka pitkään tuota on jatkunut?
Aloituksessa: "Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan..."
Onko tätä tilannetta jatkunut vuosi? Itselläni ainakin seilaa olo sinne ja tänne ja jos tässä kuussa on jotain niin ensi kuussa on jotain muuta.
"Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa."
Vierailija kirjoitti:
"Ap kuitenkin vaikuttaa tosi hyvältä mieheltä."
Vähän liiankin...
Emme tiedä ap:n sukupuolta. He voivat olla myös naispari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko missään välissä kerrottu, kuinka pitkään tuota on jatkunut?
Aloituksessa: "Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan..."
Onko tätä tilannetta jatkunut vuosi? Itselläni ainakin seilaa olo sinne ja tänne ja jos tässä kuussa on jotain niin ensi kuussa on jotain muuta.
"Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa."
Mutta onko tämä kaiken aikaa ollut vuoden, kesästä, syksystä, joulusta? Ei kai se nyt ensimmäisenä päivänä alkanut? Tai sitten alkoi jo ennen terapiaa?
Kukaan ei taida olla nostanut esille, eikä ap sille mitään voikaan tehdä, mutta lääkitys tai sen kanssa uudet kokeilut eivät välttämättä olisi pahaksi.
Totta. Lääkitystä voisi tarvita. Siihenkin se psykiatri olisi hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä taida enää aptä kiinnostaa mammojen filosofointi koska ei kommantoi. Keskustelun tasokin laskee kuin lehmän häntä.
Joten pärjäilkää ja pitäkää huolta läheisistänne ja itsestänne myös.
Buenas noches y dulces sueños.🌷
Vierailija kirjoitti:
Yksilöterapeuttien ongelma on joskus se, että he katsovat vain sitä yksilöä. He ajattelevat että potilaan riehuminen lähipiirissä ja sen kautta esim. lasten psyykkinen vahingoittaminen ei kuulu heille.
Lähinnä joku henkeä uhkaava pahoinpitely voisi herättää heidät horroksestaan. Muu ei.
En kyllä usko, että yksikään ammattitaitoinen terapeutti toivoo potilaansa riehuvan läheisilleen. Itseltä lähti lapasesta muutaman kerran, mutta se loppui siihen, kun mies lakkasi pelkäämästä ja tajusi myös, ettei kannata provosoida lisää. Pari ystävää olen jättänyt taakse.
Yksilöterapia on MINUA varten. Ärsyttää jos joudun siellä käsittelemään jotain ihmissuhdeasioita tai muita arkisen elämän ongelmia sen sijaan, että siellä tehtäisiin työtä sen oleellisen asian kanssa. En siksi halua myöskään etsiä selityksiä toisten käytöksille kalliissa ja rajatussa terapiassa. Löydän niitä selityksiä omatoimisesti terapian ulkopuolellakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
(olen eri) Tavallaan on toki vanhempiensa uhri, mutta kaikilla on vastuu omasta käytöksestään aikuisena. Aikuisella tarkoitan ikävuosia jostain 25-vuotiaasta eteenpäin (ja tietenkin jo sitä ennenkin, mutta kasvuvuosiahan nuokin ovat kahdenkympin molemmin puolin). Eli vaikka oireiden ja käytöksen syy on ymmärrettävä ja paikantuu menneisyyden tapahtumiin, jokaisen on silti tehtävä psyykkinen kasvamistyö itse. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö syitä ja väärintekijöitä saisi nimetä menneisyydestä ja tuoda esiin heidän tekojaan. Niin pitääkin tehtä, jotta tervehtyminen on mahdolllista. Muiden ihmisten tekemien vääryyksien taakse ei pääse kuitenkaa pakoon omaa vastuutaan.
Muissa ketjuissa on taas traumoista todettu, että yksi osa toipumista on kotona tapahtuva paraneminen, mikä ei tapahdu yksin.
Yksi vaihtoe
En kyllä lähtisi puolisoa syyttämään jos vuosikymmenien takaisten traumojen käsittely epäonnistuu
Eihän se puolison vika ole, jos toinen haluaisi yksipuolisesti erota.
Vierailija kirjoitti:
Terapiakoukussa olevat ovat kuin uskonlahko. Terapeutti on lahkon johtaja. Järjen puhuminen heille on hyödytöntä.
T ä m ä ! ! !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvät rakkaat kanssaihmiset.
Miettikää kolmeen kertaa ennenkun alotatte nämä traumaterapiat.
Se lapsuudentraumoissa myllertäminen ja muisteleminen saa aivonne luulemaan että elätte jälleen niitä traumatilanteita.
Aivot ei tajua mikä on nyt ja mikä oli sillon.
Sen takia myös vartalo reagoi näissä tilanteissa.
Ole avoin ja kokeile seuraavaa:
Mene metsään, ota kengät pois jalasta. Etsi silmällesi levollinen puu. Nojaa selkäsi ja takaraivosi, takapuolesi sekä kantapäät puuhun.
Sulje silmäsi. Kuvittele että puu halaa sinua takaantapäin.
Kerro puulle murheesi, surusi ja pelkosi. Voit huutaa jos siltä tuntuu.
Jos jaksat henkisesti niin tee tätä pari kertaa viikossa. Kerran viikossakin on jo hyvä. Aina se sama puu. Tuntee jo sinut kun tulet toisen kerran.
Näin jätät murheesi puulle.
Luonnonter
Mä olen se joka kirjotti tosta luonnonterapiasta.
Luin mitä kirjotit, luin hätäsi.
Mulla oli burn out 2014, olin sairaskirjoilla, silloin löysin hoitopuuni.
Joskus mulla oli paperia ja kynä mukana, nojasin puuhun ja kirjotin ajatuksiani.
Mulla oli todella paljon negatiivisia ajatuksia. Laitoin kumilenkin vasempaan ranteeseen, valtimon kohdalle, on yhteydessä sydämeen.
Joka kerta kun kävelin ja ajattelin kaikkea väärää ja vittum aista mitä elämä oli antanut taakakseni kantaa ja kokea niin oikeen kunnolla vedin tosta lenkistä ja päästin irti.
Joka kerta kun ajattelin negatiivisen ajatuksen niin kummilenkki napsahti vasempaan valtimoon.
Näin programmeerasin aivoni ajattelemaan positiivisemmin.
Kävin myös mindfullneskursseja missä opitaan olemaan läsnä nykyhetkessä. Ei menneessä eikä tulevassa.
Tosta buroutin ajoista olen kokenut paljon vaikeuksia kuten lapseni kuoleman.
Ja joutunut pahoinpitelyn uhriksi omassa kotonani. Mt sairas ystävättäreni sai ns suomeksi hullunkohtauksen.
Sain soittaa poliisit hänet hakemaan.
Näihin traumaattisiin tapahtumiin olen hakenut apua kirkolta.
Saa tilata ajan ja mennä keventämään sydäntään.
Maalikkona jos hakisin ammattiavustajalta apua niin en välttämättä olisi oikea ihminen tajuamaan olisiko saamani apu sitä oikeaa tai parantavaa.
Mutta mitä täältä olen lukenut niin terapeuteilla ei nyt välttämättä näytä olevan puhtaita jauhoja pussissaan.
Kukaan täällä ei mainitse että taitava terapeutti voi myös istuttaa false memories sen avustettavan päähän.
Te jotka käytte terapiassa ja te jotka olette heidän läheisiään niin perehtykää tieteeseen miten aivot toimivat.
Älkää tehkö ittestänne helppoja uhreja ja rahastettavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Jos se terapiaprosessi tekee susta samanlaisen kuin aloitusviestissä kuvattu, ja se prosessi on kestänyt jo 9 vuotta, eikä loppua näy, niin...
Mitä v*tun hyötyä siitä terapiasta edes on??
Traumatisoituneen ihmisen elämäntapa. Pääasia, että elämä pyörii oman terapioinnin ympärillä. Universumin keskipiste olen minä, ja kaikki kekskittyy siihen miten minä voisin paremmin.
Joku puhui länsimaisesta kulttuurista, joka keskityy yksilön henkiseen hyvinvointiin. Voisi tosiaan olla elämä monella tavalla parempaa, jos minä-minän ja mun trauman ja mun olon ympärillä pyörimiseen kohdistettava energia käytettäisiin vaikka pohtimaan
Moni traumatisoitunut on oppinut, ettei omalla itsellä ole merkitystä, vaan pitääkin elää toisia varten. Minun puolestani ihminen saa mennä vaikka överiksikin itsekkyytensä kanssa, jos se sen vaatii, että oppii vihdoin kunnioittamaan itseään, opettelee rajansa eikä anna toisten enää imeä itseään tyhjiin.
Itsekästä on muuten sekin, että toisia käytetään omien traumojen välttelyyn. Tuputetaan pyytämättä "apua", joka ei vastaa toisen tarpeisiin (koska niitä ei kuunnella, koska kyse on "auttajasta" itsestään) ja sitten loukkaannutaan, kun ei "apu" "kelpaakaan". Näiden ihmisten sietäisikin suunnata terapiaan, vaan kun eivät kykene pysähtymään itsensä äärelle.
Minusta ei ole ok, jos ottaa oikeudekseen heittäytyä hyvin itsekkääksi esim. läheisiään tai kumppaniaan kohtaan, varsinaan jos heillä ei ole osaa eikä arpaa tämän henkilön traumoihin ja ovat kohdelleet häntä hyvin. Mikä oikeus sellaiseen olisi? Jos opetellessa omia tarpeita, itsekunnioitusta ja rajoja, sattuu jotain virheitä ja loukkaa toista, niin se on ymmärrettävää ja niitä voi pyytää reilusti anteeksi. Niin ne oikeat terveet rajat löytyy.
Vaikuttaa olevan ihan todellinen ilmiö, että kun opetellaan pitämään puolia, niin sitten katsotaan oikeudekseen olla liian itsekkäistä ja polkea toisia ihmisiä, omia läheisiä. Eihän se niin mene. Ne omat tarpeet, rajat ja itsekunnioitus on edelleen yhtä tärkeäitä kuin toistenkin samat (ei tärkeämpää tai vähäisepää.). Rajojen opettelu pätee myös siihen toiseen suuntaan, jos ne ovat olleet kovin huhkassa. Äärilaidasta toiseen hyppääminen ei ole toivottavaa ja sillä tavoin itsensä opettaminen puolestaan liian itsekkääksi.
En ihan saa nyt kiinni, miten tuo auttamis-asia liittyy trauma-aiheeseen tai traumaterapiaan, vaikka tunnistankin käytösmallin sinällään, millä tavalla jotkut ihmiset saattavat toimia.
Alue: Aihe vapaa
Aloituksessa: "Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan..."