Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu

Vierailija kirjoitti:

"No jossain kohta huomasin, että jos toinen alkaa varomaan ja hipsiin niiden munankuorten päällä, niin se oli se tekijä, joka toi ärsytyksen, josta ei ennen sen huomaamista ollut tietoakaan. Tietty kehä siinä, toinen ei halua suututtaa ja varoo, mutta se onkin juuri se mikä suututtaa, tai oikeastaan muistuttaa siitä, että minun tunnetiloissa on jotain varomisen arvoista ja laukaisee sellaisen tunnetilan."

Riippuu perhetilanteesta ja siitä, onko vastavuoroisuutta. Kyllä itse kypsyin täysin puolisoni aggressiivisuuteen pienten lasten kanssa. Häiriintyneelle kun ei mikään asenne ole oikea vaan aina toinen tekee väärin. Pariterapian myötä otin eron ja johan elämä valkeni. 

Oon tuo jota lainasit ja koin asian niin, että tuo oli ainut asenne mikä oli "väärä" ja mikä tahansa muu olis ollut helpommin siedettävissä.

"Tuhoisa aggressio liitetään väkivallan eri muotoihin, joista yleisimpiä ovat fyysinen, henkinen, verbaalinen, seksuaalinen ja materiaalinen väkivalta. Jos tuhoava aggressio kohdistuu voimakkaasti läheisiin, puhutaan lähisuhde- ja perheväkivallasta. Sitä on esimerkiksi nykyiseen tai entiseen lähipiiriin kohdistuva:

hallitsematon raivostuminen

fyysinen satuttaminen

jatkuva kontrollointi

suutuspäissä esineiden rikkominen

uhkailu

https://www.mehilainen.fi/aggressiivisuus-ja-vakivaltaisuus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On täysin normaalia, että nopeasti muuttuneessa vaikeassa tilanteessa ei tiedä aina täysin, miten pitäisi toimia, mikä olisi paras tie, mihin pitäisi laittaa omat rajat, ja on hyvin normaalia koittaa olla silloin se vakaa perheessä ja paikata toisen kykenemättömyyttä ja epätasapainoa.

Samaa mieltä olen rajojen laittamisen tärkeydestä tilantees

Lisään vielä, että tuota munankuorilla kävelyä aiheuttaa tässä se vaimon käytös, ja tuo on ihmisten hyvinkin tavallinen reagointitapa tuollaiseen epätasapainoiseen raivoamiskäytökseen. Munankuorilla kävely on yleinen seuraus sellaisissa suhteissa ja perheissä, joissa on vaikkapa henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Se ei ole silloin sen munakuorilla kävelijän oma ominaisuus, vaan seuraus toisen epäterveeseen käytökseen.

Se on sitten vähän eri asia silloin, jos sitä munakuorilla kävelyä joku tekee ihan normaaleissa tilanteissa ja suhteissa, missä ei ole todellista pelkoa vaikkapa toisen raivokohtauksille mitättömistä syistä. Sinä taidat puhua nyt enemmänkin tuollaisesta tilanteesta, kun munanuorilla kävelylle ei ole oikeaa syytä.

Olet aivan oikeassa sinänsä. Mielestäni kuitenkin pohja on rakennettu jo historiassa, jos viisikymppinen mies alkaa kävellä munankuorilla ilman fyysistä vaaraa ja hyökkäyksistä ainakin osa on selvästi sisäänpäin kääntyvää, ei toisen kimppuun käymistä. 

Tässä tullaan siihen, että vankalla pohjalla oleva ihminen lähtee uudessa suhteessa ensimmäisistä red flageista. Heikolla pohjalla (esim. hoitamattomat lapsuuden traumat, muttei persoonallisuushäiriötä) jäädään katselemaan ja sietämään asiaa pidempään ja annetaan red flageja mennä ohi, ei myöskään ole osattu asettaa ennalta rimaa ja rajoja sen suhteen, mitä toivoo suhteelta, tai ainakaan sitä, mitä tapahtuu, jos niiden suhteen alkaa tulla ongelmaa. Sitten jäädään yliymmärtämään joksikin aikaa, kunnes tajuaa lähteä. Ja persoonallisuushäiriöiset tms. vakavasti epätasapainossa olevat jäävät ns. matti&mervi -suhteeseen. 

Tuo esimerkki ei koske ap:n pitkää avioliittoa, mutta kuvastaa sitä miten aikuiset ihmiset toimivat rajojensa kanssa. 

Miksi vähättelet vaimon todella kurjaa käytöstä ap:ta kohtaan? Eikö sellainen saisi vaikuttaa keski-ikäiseen mieheen, ja miksi ei?

Ja oletko nyt sama, jonka mielestä ongelma oli se, ettei tämä "50 -kymppinen mies" mistään hetkahda, mutta nyt sitten onkin ongelma, että vaimonsa alettua käyttäytymään suoraan sanottuna henkisesti väkivaltaisesti, ei saisikaan hetkahtaa, kun hän kertoo, että on alkanut kävellä munankuorilla tämän takia? 

Minusta vaikuttaa siltä, että ylitulkitset ja projisoit omia kokemuksia nyt liikaa ap:hen. Kyllä on ihan kuule normaali reaktio, että keski-ikäinen mieskin alkaa varoa, ettei vaimonsa taas saisi raivareita ja sylkisi loukkaavia sanojaan. (Jos ap nyt sitten on mies, eikä kyse ole naisparista.)

Pääsin nopeasta kiihtymisestä ja ulospäin purkautuvasta ärsytyksestä alkamalla observoimaan itseä. Aloin seuraamaan tarkkailijana omaa olemista ja olemusta, varsinkin silloin kun kiihdyin. Jonkin ajan päästä pystyin puuttumaan tunnetiloihini, ennen kuin ne kerkes kunnolla edes alkaa. Kun tuosta kului aikaa, huomaan, että oon ollut aika tyyni, enkä tunteiden riepoteltavissa niinkö joskus.

Kerroin sen munankuorilla kävelyn triggeröivän. En kertonu sitä siks, että pääsisin vierittään tippaakaan vastuuta toisen tunteista sille varovalle osapuolelle, en ajattele niin. Vaikka kummankin olemuksella, asenteella ja tunnetiloilla on merkitystä läheisissä ihmissuhteissa, niin silti se hallinnan suorittaminen on vain jokaisen itsensä vastuulla jos on aikuisista kyse

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On täysin normaalia, että nopeasti muuttuneessa vaikeassa tilanteessa ei tiedä aina täysin, miten pitäisi toimia, mikä olisi paras tie, mihin pitäisi laittaa omat rajat, ja on hyvin normaalia koittaa olla silloin se vakaa perheessä ja paikata toisen kykenemättömyyttä ja epätasapainoa.

Samaa mieltä olen rajojen laittamisen tärkeydestä tilantees

Lisään vielä, että tuota munankuorilla kävelyä aiheuttaa tässä se vaimon käytös, ja tuo on ihmisten hyvinkin tavallinen reagointitapa tuollaiseen epätasapainoiseen ra

Miksi vähättelet vaimon todella kurjaa käytöstä ap:ta kohtaan? Eikö sellainen saisi vaikuttaa keski-ikäiseen mieheen, ja miksi ei?

Ja oletko nyt sama, jonka mielestä ongelma oli se, ettei tämä "50 -kymppinen mies" mistään hetkahda, mutta nyt sitten onkin ongelma, että vaimonsa alettua käyttäytymään suoraan sanottuna henkisesti väkivaltaisesti, ei saisikaan hetkahtaa, kun hän kertoo, että on alkanut kävellä munankuorilla tämän takia? 

Minusta vaikuttaa siltä, että ylitulkitset ja projisoit omia kokemuksia nyt liikaa ap:hen. Kyllä on ihan kuule normaali reaktio, että keski-ikäinen mieskin alkaa varoa, ettei vaimonsa taas saisi raivareita ja sylkisi loukkaavia sanojaan. (Jos ap nyt sitten on mies, eikä kyse ole naisparista.)

Minä en vähättele vaimon haitallista ja satuttavaa käytöstä, joka on todella haittaavaa ja voi johtaa jopa eroon. En vain käsitellyt viestissäni vaimon käytöstä vaan halusin suunnata huoleni ap:n itsensä suuntaan, jotta hän jaksaisi tilanteen läpi ja että hänellä itsellään on kuormittavia toimintamalleja, luultavasti ollut läpi elämän. Ja jos on elämänmittaista tuo niin ihan itsensä kannalta hänen kannattaisi kääntää katse myös itseensä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutin koulutus ei todellakaan kerro mitään, vaan minkälainen henkilö. Mutta, jos/kun noin kuohuu, olisko tauko?

Itsellä insestitausta, joutunut vuosien aikana hakemaan apua Tukinaisen, Suomen delfinsin, naistenlinjan, NUTin, ACAn, ties mistä tahoilta. Toipuminen on elämänmittainen tehtävä. Noista voi läheisetkin kysyä apua, ehkä Finfamista. Lapsille olisi hyvä olla joku keskustelumahdollisuus. Toisaalta lasten ei tarvisi kaikkea tietää. Perhe tai parisuhde ei ole hoitosuhde. Sietoikkuna on sitä että käsittelee vaan sen mitä kerralla kestää. Päiväkirjan kirjoittaminen ihan fyysisesti kynällä paperille voi olla hyvä keino paketoida asia jotenkin. 

Terapeutin koulutus kertoo vain sen että oot loistava matikassa. Suuri oikeasti empaattisista ja pahoja kokeneista jolle terapeutin virka olisi sopiva ja jotka voisivat oikeasti auttaa muita, tippuu tossa koska matemaa

Tämän vuoksi vertaistuki auttaa, samaa kokeneet ymmärtävät. Miinus on vain ettei voi kertoa yksityiskohtia, ettei muille tule huono olo. Pointti on kuitenkin että liikoja odotuksia ei voi terapiaan laittaa, vaan on itse osattava käsitellä pieni kohta kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutin koulutus ei todellakaan kerro mitään, vaan minkälainen henkilö. Mutta, jos/kun noin kuohuu, olisko tauko?

Itsellä insestitausta, joutunut vuosien aikana hakemaan apua Tukinaisen, Suomen delfinsin, naistenlinjan, NUTin, ACAn, ties mistä tahoilta. Toipuminen on elämänmittainen tehtävä. Noista voi läheisetkin kysyä apua, ehkä Finfamista. Lapsille olisi hyvä olla joku keskustelumahdollisuus. Toisaalta lasten ei tarvisi kaikkea tietää. Perhe tai parisuhde ei ole hoitosuhde. Sietoikkuna on sitä että käsittelee vaan sen mitä kerralla kestää. Päiväkirjan kirjoittaminen ihan fyysisesti kynällä paperille voi olla hyvä keino paketoida asia jotenkin. 

Terapeutin koulutus kertoo vain sen että oot loistava matikassa. Suuri oikeasti empaattisista ja pahoja kokeneista jolle terapeutin virka olisi sopiva ja jotka voisiv

Tämän vuoksi vertaistuki auttaa, samaa kokeneet ymmärtävät. Miinus on vain ettei voi kertoa yksityiskohtia, ettei muille tule huono olo. Pointti on kuitenkin että liikoja odotuksia ei voi terapiaan laittaa, vaan on itse osattava käsitellä pieni kohta kerrallaan.

Harva niitä pieniä paloja osaa yksinään käsitellä, kun ei edes löydä niitä. On vain joku sekasotku, mistä ei tiedä yhtään mikä se on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen aihe. Uskon kyllä täysin siihen, ettei terapiat tai jotku sen muodot aina tee hyvää tai sovi ihmiselle, ja että joskus ne menee vikaan tai että se ammattilainen on epäsopiva tai -pätevä

Mulle tulee mieleen tuosta munankuorilla kävelystä yks edellinen suhde, jossa toinen teki mieluummin sitä kuin olisi sietänyt multa jotain negatiivisen tunnetilan kokemista ja sen ilmentämistä. Olin silloin masentunut ja nuori ja muuten terapiassa kans siihen aikaan, ja saatoin tuntea ajoittian voimakasta ärsytystä ja vihaa. Vaikka pyrinkin säästään toista niiltä, niin silti välillä jotku aiheet meni ääntä korottaen ja vihaisena rauhoittumaan lähtien.

No jossain kohta huomasin, että jos toinen alkaa varomaan ja hipsiin niiden munankuorten päällä, niin se oli se tekijä, joka toi ärsytyksen, josta ei ennen sen huomaamista ollut tietoakaan. Tietty kehä siinä, toinen ei halua suutu

Vaimon pitäisi nyt terapian myötä oppia, että maailma ei kaadu, jos hän ei hillitse tunteitaan ylimaallisesti vaan näyttää ne. Maailma on kaatunut hänen lapsuuskodissaan ja nyt se kaatuu myös nykyisessä kodissa eli hän kokee, että hänen pitäisi palata entiseen vankilaan. 

Oireilu saattaisi helpottaa, jos se maailma ei kaatuisikaan. Omat tunteet eivät aiheuta toiselle munankuorilla hiipimistä ja henkistä pakenemista eikä hänelle itselleen jäätävää lisähäpeää. 

Kodin perusta on rakentunut sille, että kukaan ei ravistele sitä. Ei siinä, sopuisa yhteiselo on hyvä juttu. Mutta jos rakenne kestää vain sen, molempien on oltava vieraskoreita. 

Olen itse samanlainen. Olen aina joustanut ja vääntynyt ihmissuhteiden eteen. Olen ihmetellyt, mikseivät vastapuolet toimi samoin, näinhän on oppinut lapsesta asti toimimaan ollakseni kelvollinen kumppani. Nyt opettelen olemaan kuin muutkin. Voin olla välillä vaivalloinen enkä tule hylätyksi. Ja jos tulen, kumppani oli väärä. Saan olla väsynyt eikä kaikkeen tarvitse taipua toisen eteen.

Kuinka paljon ja kuinka kauan olisit itse valmis vastaanottamaan puolison satuttavaa käytöstä vastaavassa tilanteessa: "silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona," ?

Eikö sellainen kaataisi sinun maailmaasi tai pitkän päälle parisuhdettasi?  

Minusta täällä on nyt esitetty hyvinkin epärealistisia odotuksia siitä, millaista käytöstä puolison tulisi kestää ja sietää. Ja kyseenalaistan itse myös sen, että tuollaisen käytöksen sietäminen parisuhteessa olisi edes niiden traumojen käsittelyn kannalta mitenkään hyödyllistä saatika ainakaan tarpeellista.

Eri asia olisi, jos nuo tunnereaktiot ja mielen ilmaisut eivät olisi noin toksisia ja satuttavia. Mieltään, tahtoaan ja tunteitaan voi ilmaista, voimakkaastikin, paljon terveemmilläkin tavoilla, vaikkei mitään täydellisyyttä odotettaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

No, ehdin nyt taas jotain. Tosiaan eilen olin lopulta ihan pyörällä päästäni iltaan mennessä, ja sitten olinkin minä joka oli ärtynyt. Vaimo oli tehnyt jotain piirakkaa kun oli halunnut ilahduttaa. En pystynyt edes maistamaan kun ei vaan tehnyt mieli, oli niin paha olla. No, oli lähellä että hän ei heittänyt piirakkaa seinään. Muuttui toiseksi ihan sekunnissa, huusi ja riehui. Mulla meni ekaa kertaa hermot, ja sanoin aika painokkaasti että älä huuda mulle. Hän meni aivan jäähän. En saanut mitään kontaktia enää koko iltana, vetäytyi vierashuoneeseen eikä puhunut mitään kun koitin käydä juttelemassa. 

Aamulla lähdin töihin ja hän vielä nukkui. Sitten tuli viesti, jossa pyysi anteeksi eilistä ja sanoi että hän ei halua mennä tänään terapiaan. Ei ole vähään aikaan halunnut. Jokin tuntuu olevan väärin. 

Saakeli että on sekopäinen olo itselläkin nyt. Ei pysy pää mukana. Täytyy saada töitä tehtyä. Hemmetti.

Ap

No nyt on tavallaan kissa nostettu pöydälle ja sulla tuli myös raja vastaan. Mikä on mun mielestä hyvä. Toivottavasti pystytte puhumaan rakentavasti keskenänne tilanteesta ja jatkosta ja siitä mikä (käytös) on ok ja mikä ei. Ja mitä molemmat ajattelee ja tuntee. Sinuna myös kysyisin suoraan vaimolta, mitä hän konkreettisesti toivoisi nyt sinulta ja muutenkin elämässään, ja että mitä hän yleisesti ottaen haluaisi että tehtäsiin. Ja puhukaa siitä terapista myös, ja eri vaihtoehdoista siinäkin jatkon suhteen.

tsemppiä sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen aihe. Uskon kyllä täysin siihen, ettei terapiat tai jotku sen muodot aina tee hyvää tai sovi ihmiselle, ja että joskus ne menee vikaan tai että se ammattilainen on epäsopiva tai -pätevä

Mulle tulee mieleen tuosta munankuorilla kävelystä yks edellinen suhde, jossa toinen teki mieluummin sitä kuin olisi sietänyt multa jotain negatiivisen tunnetilan kokemista ja sen ilmentämistä. Olin silloin masentunut ja nuori ja muuten terapiassa kans siihen aikaan, ja saatoin tuntea ajoittian voimakasta ärsytystä ja vihaa. Vaikka pyrinkin säästään toista niiltä, niin silti välillä jotku aiheet meni ääntä korottaen ja vihaisena rauhoittumaan lähtien.

No jossain kohta huomasin, että jos toinen alkaa varomaan ja hipsiin niiden munankuorten päällä, niin se oli se tekijä, joka toi ärsytyksen, josta ei ennen sen huomaamista ollut ti

Kuinka paljon ja kuinka kauan olisit itse valmis vastaanottamaan puolison satuttavaa käytöstä vastaavassa tilanteessa: "silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona," ?

En todellakaan tiedä ja jotainhan tuolle tilanteelle on tehtävä. 

Sen tiedän, että on alkuun vaikea säännöstellä itseään. Kun on ollut totaalisessa sulkutilassa koko elämänsä, sieltä tulee aikamoinen vyöry helposti (itselläni on tullut todella harvoin, koska triggeröitäviä tekijöitä on vähän). Aivoihin virtaa välittäjäaineita ja mieli on paniikissa. Jäätyneestä tilasta laskeudutaan taistele/pakene- tilaan, koska se on alemman stressin taso. Kaikki kamaluus valkenee ja taistelukäytös ja pakokauhu käynnistyy, kun tunteet, mieli ja todellisuus kohtaavat. 

Naltreksoni-lääkitys voisi auttaa tai sitten ei. Rauhoittava voi auttaa tai sitten ei. Joku muu lääkitys voi auttaa tai sitten ei.

Vaimon ja miehen pitää kuitenkin keskustella asiasta rauhallisella hetkellä eikä silloin, kun vaimo kierii häpeässä, hänen aivonsa eivät vastaanota silloin mitään. Pitää olla sellainen hetki, että vaimo on ihan oikeasti henkisesti paikalla eikä dissosiaatiossa ja nostaa esille se, että tapahtuu vääränlaisia asioita ja liian usein. Näin pääsee tilanteessa eteen päin. Vaimo voi myös miettiä, mitkä asiat triggeröivät noita kohtauksia alkamaan. Jos vaimo on sitä mieltä, että kaikki on ok niin alkaisin varmaan pakata kamppeitani. Jos taas haluaa ja onnistuu tekemään asialle jotain, on ihan hyvä ennuste, että vaimosta tulee vielä uudelleen ihan perhekelpoinen henkilö. 

Tämä video voisi olla hyvä vaimolle

"Oireilu saattaisi helpottaa, jos se maailma ei kaatuisikaan. Omat tunteet eivät aiheuta toiselle munankuorilla hiipimistä ja henkistä pakenemista eikä hänelle itselleen jäätävää lisähäpeää."

Kun sen terapian tavoite on se tunnesäätely ja vakauttaminen aluksi. Terapiamaailma on eri kuin reaalimaailma. Työkseen terapeutti voi vastaanottaa ja neuvoa ja rajoittaakin tarvittaessa, mutta oikeasti tuommoinen kuormittaa myös lääkäreitä ja terapeutteja. Saati läheistä.

Se häpeä on juuri viesti siitä, että on toiminut väärin. Tuon kaiken takia olisi syytä arvioida tilanne hoitoon ohjanneella psykiatrilla yhdessä.

On kokemusta. Perheemme nuori aikuinen meni terapiaan. Nyt sitten on katkaissut välit kaikkiin muihin perheenjäseniin, haukkuen ja raivoten. 

Vierailija kirjoitti:

On kokemusta. Perheemme nuori aikuinen meni terapiaan. Nyt sitten on katkaissut välit kaikkiin muihin perheenjäseniin, haukkuen ja raivoten. 

Älä vaan kerro enempää. 

Usein jos iuistunut lapsi kakaisee vanhempiinsa välit, niin siellä takana on isoja syitä, kävi hän sitten niistä asioista johtuen terapiassa tai ei.

Vierailija kirjoitti:

"Oireilu saattaisi helpottaa, jos se maailma ei kaatuisikaan. Omat tunteet eivät aiheuta toiselle munankuorilla hiipimistä ja henkistä pakenemista eikä hänelle itselleen jäätävää lisähäpeää."

Kun sen terapian tavoite on se tunnesäätely ja vakauttaminen aluksi. Terapiamaailma on eri kuin reaalimaailma. Työkseen terapeutti voi vastaanottaa ja neuvoa ja rajoittaakin tarvittaessa, mutta oikeasti tuommoinen kuormittaa myös lääkäreitä ja terapeutteja. Saati läheistä.

Se häpeä on juuri viesti siitä, että on toiminut väärin. Tuon kaiken takia olisi syytä arvioida tilanne hoitoon ohjanneella psykiatrilla yhdessä.

Ei. Syyllisyys on merkki siitä, että tietää tehneensä väärin. Häpeä on traumalaosen olemisen osa, kattaa kaiken hänen perustavanlaatuisen kelvottomuutensa, mikä on syynä sille, ettei kukaan rakasta häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen aihe. Uskon kyllä täysin siihen, ettei terapiat tai jotku sen muodot aina tee hyvää tai sovi ihmiselle, ja että joskus ne menee vikaan tai että se ammattilainen on epäsopiva tai -pätevä

Mulle tulee mieleen tuosta munankuorilla kävelystä yks edellinen suhde, jossa toinen teki mieluummin sitä kuin olisi sietänyt multa jotain negatiivisen tunnetilan kokemista ja sen ilmentämistä. Olin silloin masentunut ja nuori ja muuten terapiassa kans siihen aikaan, ja saatoin tuntea ajoittian voimakasta ärsytystä ja vihaa. Vaikka pyrinkin säästään toista niiltä, niin silti välillä jotku aiheet meni ääntä korottaen ja vihaisena rauhoittumaan lähtien.

No jossain kohta huomasin, että jos toinen alkaa varomaan ja hipsiin niiden munankuorten päällä, niin se oli se tekijä, joka toi ärsytyksen, josta ei ennen sen huomaamista ollut ti

Ja Ap:llä ja puolisolla on myös lapset, jotka joutuvat tuon selittämättömän raivon ja häiriintyneen käytöksen kokemaan. Ap:n puoliso käy vaikean lapsuutensa vuoksi traumaterapiassa ja terapian seurauksena hän on ryhtynyt traumatisoimaan omia lapsiaan.

Miten niinku meni terapeutin ja asiakkaansa omasta mielestä?

Edelleen tiedoksi, kyllä tässä on häpeää tunnettu ihan ilman syytä tai sitä että on tehnyt väärin. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla käskyn että häpeä vaikka ja mitä. Omaa ulkonäköä päästä varpaisiin, väärältä suvulta perittyjä piirteitä. Nämä kaikki jo leikki-ikäisenä. Koulussa sitten piti hävetä kun ei joka kokeesta tullutkaan kiitettävää, sehän oli minimivaatimus kiitos niiden oikean suvun geenien ja loistavan kasvatuksen. Häpeä sitä että tätäkään tajunnut ilman että siitä joutuu huomauttamaan tai kertomaan. Häpeä sitä että olet kömpelö, et osaa olla ihmisten kanssa. Oliko vielä jotain kysyttävää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Oireilu saattaisi helpottaa, jos se maailma ei kaatuisikaan. Omat tunteet eivät aiheuta toiselle munankuorilla hiipimistä ja henkistä pakenemista eikä hänelle itselleen jäätävää lisähäpeää."

Kun sen terapian tavoite on se tunnesäätely ja vakauttaminen aluksi. Terapiamaailma on eri kuin reaalimaailma. Työkseen terapeutti voi vastaanottaa ja neuvoa ja rajoittaakin tarvittaessa, mutta oikeasti tuommoinen kuormittaa myös lääkäreitä ja terapeutteja. Saati läheistä.

Se häpeä on juuri viesti siitä, että on toiminut väärin. Tuon kaiken takia olisi syytä arvioida tilanne hoitoon ohjanneella psykiatrilla yhdessä.

Ei. Syyllisyys on merkki siitä, että tietää tehneensä väärin. Häpeä on traumalaosen olemisen osa, kattaa kaiken hänen perustavanlaatuisen kelvottomuutensa, mikä on syynä sille, ettei kukaan rakasta häntä.

Kyllähän syyllisyyttäkin voin tuntea ihan samalla tavalla ilman oikeaa syytä, syyllistyy asioista, joista ei pitäisi, syyllistyy toisten tekemisistä, syyllistyy valtavasti pikkujutuista jne.

Vierailija kirjoitti:

Edelleen tiedoksi, kyllä tässä on häpeää tunnettu ihan ilman syytä tai sitä että on tehnyt väärin. Kuinka monta kertaa on saanut kuulla käskyn että häpeä vaikka ja mitä. Omaa ulkonäköä päästä varpaisiin, väärältä suvulta perittyjä piirteitä. Nämä kaikki jo leikki-ikäisenä. Koulussa sitten piti hävetä kun ei joka kokeesta tullutkaan kiitettävää, sehän oli minimivaatimus kiitos niiden oikean suvun geenien ja loistavan kasvatuksen. Häpeä sitä että tätäkään tajunnut ilman että siitä joutuu huomauttamaan tai kertomaan. Häpeä sitä että olet kömpelö, et osaa olla ihmisten kanssa. Oliko vielä jotain kysyttävää?

Sinä et taida olla ap:n vaimo kuitenkaan?

Ihmettelen miten tällä palstalla saa ikinä mitään keskustelua aikaiseksi, kun ainakin 70% kirjoittajista projisoi projisoimasta päästyään eikä millään näe että muunlaisiakin tilanteita on elämässä kuin ne ikiomat kokemukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,

Jos se terapiaprosessi tekee susta samanlaisen kuin aloitusviestissä kuvattu, ja se prosessi on kestänyt jo 9 vuotta, eikä loppua näy, niin...

Mitä v*tun hyötyä siitä terapiasta edes on??

Traumatisoituneen ihmisen elämäntapa. Pääasia, että elämä pyörii oman terapioinnin ympärillä. Universumin keskipiste olen minä, ja kaikki kekskittyy siihen miten minä voisin paremmin. 

Joku puhui länsimaisesta kulttuurista, joka keskityy yksilön henkiseen hyvinvointiin. Voisi tosiaan olla elämä monella tavalla parempaa, jos minä-minän ja mun trauman ja mun olon ympärillä pyörimiseen kohdistettava energia käytettäisiin vaikka pohtimaan miten minä voisin auttaa muita. Ihminen voi paremm

Että vaikka lapsena hyväksikäytetty opettelee vaan miettimään muita ja tekemään vapaaehtoistyötä? Ei toimi oikeasti syviin traumoihin. On tilanteita, joissa on oltava myös minäkeskeinen, että voi parantua. Erityisesti traumat, jotka ovat aiheuttaneet arvottomuuden kokemuksen voivat vaatia sitä että arvostaa itseään niin paljon että hetken keskittyy omaan napaan