Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puolison traumaterapia on tuhonnut koko perheen hyvinvoinnin, onko kokemuksia että kyllä tämä tästä? Voimat on aivan loppu
08.04.2025 |
Puolisoni on elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden. Hän on oireillut monella tapaa läpi elämän, mutta kokemuksiinsa nähden pärjännyt ihmeellisen hyvin. Hän on positiivinen, empaattinen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Meillä on ollut ihana pitkä elämä yhdessä, lapset ovat varttuneet fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Noin vuosi sitten hän meni vihdoin terapiaan käsittelemään traumojaan, jotta pääsisi elämään elämää omana itsenään eikä niiden taakkaa mukana raahaten.
Tämä prosessi on nyt sitten räjäyttänyt koko meidän elämän. Tuska jota siellä käsitellään on niin syvää, että puoliso on aivan hajalla. Hänestä on tullut todella ärtyisä, ahdistus huokuu hänen olemuksestaan kaiken aikaa. Hän saa silmittömiä raivareita ihan yhtäkkiä ja yllättäen, tilanteissa joissa sitä ei yhtään olisi osannut odottaa. Pahoittaa mielensä ns aivan mitättömistä, ja pelkää hylätyksi tulemista joka käänteessä ja se näyttäytyy hirvittävänä sanallisena aggressiona. Hän on aivan kuin toinen ihminen. Vereslihalla oleva arvaamaton raivopää.
Olemme puhuneet tästä paljon lastenkin kanssa, ja selittäneet että tämä on todella vaikea ja raskas tilanne elämässä joka pitää vaan jaksaa taistella yhdessä läpi. Ja että hän ei ole oma itsensä, eikä tarkoita niitä pahoja asioita mitä reagoidessaan huutaa. Hän menee aina aivan sijoiltaan noiden kohtausten jälkeen, häpeästä ja syyllisyydestä ja siitä että aiheuttaa pelkoa ja hätää meissä.
Tämä on sitten johtanut siihen, että kaikki yrittävät välttää noiden kilahdusten aiheuttamista kaikin tavoin. Omien murheiden ja haasteiden esilletuominen on aivan mahdotonta, sillä puoliso on aivan poissa pelistä ja sellaisessa nurkkaan ajetun kuolemaa pelkäävään eläimellisessä pakokauhussa. Elämä on munankuorilla kävelyä.
Puoliso on nyt uudelleen se pieni lapsi, joka raivokkaasti koittaa vaatia sitä huomiota ja turvaa mitä ei koskaan vanhemmiltaan saanut. Terapeutti sanoo, että tämä on osa prosessia, vaikka aivan hirveää tuskaa onkin. Haavat ovat nyt auki, ja siksi kaikki triggerit räjäyttelevät miinoja kaiken aikaa. Ja että tämä on vain välttämätön vaihe matkalla kohti mielen korjaantumista.
Hän tiedostaa oma tilansa todella hyvin, löytää syy-yhteyksiä reaktioilleen, ja pahoittelee toimintaansa niin perusteellisesti ja itseään ruoskien että ihan pahaa tekee. Hokee koko ajan, että tämä menee ohi, tämän on pakko mennä ohi, kun vaan tekee töitä sen eteen.
Toivon todella että kukaan ei poistata tätä aloitusta. Jos ei muuta, niin voisin edes tänne ajoittain purkaa omaa oloani, kun on jaksaminen todella vähissä. Näen puolisossa sen pienen hylätyn lapsen, joka on kokemuksiensa vanki ja siihen syytön. Näen kuitenkin yhä sen hänen sydämensä hyvyyden ja sen todellisen minän, johon aikoinaan rakastuin. Rakkaus ei ole mihinkään kadonnut, mutta sitä sävyttää syvä huoli. Miten kauan tämä voi kestää? Meneekö tämä varmasti ohi?
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta?
Kommentit (842)
False memory syndrome (FMS)
Googlatkaa jos kielitaitoa riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
False memory syndrome (FMS)
Googlatkaa jos kielitaitoa riittää.
Ei tarvitse, kun nimi jo kertoo kaiken olennaisen.
Vaikean lapsuuden ongelma on, että ihminen saattaa uhriutua. Hänestä tuntuu, että maailma ja muut ihmiset ovat hänelle jotain velkaa, koska hän on jäänyt paitsi niin paljosta lapsena.
Hän odottaa toisilta jatkuvaa myötätuntoa, hoivaa ja ymmärrystä. Sisimmässään hän on edelleen lapsi.
Hän asettuu parisuhteessa lapsen asemaan. Suhde ei silloin ole kahden aikuisen vastavuoroinen suhde. Hän tuo lapsuuden maailmastaan mallin, jossa hän yrittää ostaa hyväksyntää uhrautumalla toisten puolesta.
Pahimmillaan hän ajautuu hyväksikäyttösuhteisiin, koska ei tunnista niitä, vaan pitää lapsuutensa vuoksi normaalina. Hän on helppo uhri hyväksikäyttäjälle.
Lapsuuden kokemusten pohtiminen voi saada hänet huomaamaan, että hänen nykyisissä ihmissuhteissaan on samoja ongelmia kuin lapsuuden suhteissa. Tämä voi synnyttää vihaa. Hän haluaa nousta puolustamaan itseään. Jos prosessi etenee, myös ihmissuhteet todennäköisesti vaihtuvat.
Tällainen lapsuus voi tuottaa myös narsistisen häiriön. Sen hoitaminen on haasteellista ja joissain tilanteissa mahdotonta, mikäli potilas ei tiedosta itse todellista tilannetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiakoukussa olevat ovat kuin uskonlahko. Terapeutti on lahkon johtaja. Järjen puhuminen heille on hyödytöntä.
T ä m ä ! ! !
Varo! Kohta saat mt-potilaiden vihat niskaasi!
Tuskinpa. Monet ovat pyristelleet eroon terapeuteista ja jopa antaneet haastatteluja, miten väärää terapiaa ovat saaneet tai miten ammattitaidoton terapeutti on aiheuttanut heille vahinkoa. Tämä ei tarkoita, ettei ammattitaitoisiakin olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikean lapsuuden ongelma on, että ihminen saattaa uhriutua. Hänestä tuntuu, että maailma ja muut ihmiset ovat hänelle jotain velkaa, koska hän on jäänyt paitsi niin paljosta lapsena.
Hän odottaa toisilta jatkuvaa myötätuntoa, hoivaa ja ymmärrystä. Sisimmässään hän on edelleen lapsi.
Hän asettuu parisuhteessa lapsen asemaan. Suhde ei silloin ole kahden aikuisen vastavuoroinen suhde. Hän tuo lapsuuden maailmastaan mallin, jossa hän yrittää ostaa hyväksyntää uhrautumalla toisten puolesta.
Pahimmillaan hän ajautuu hyväksikäyttösuhteisiin, koska ei tunnista niitä, vaan pitää lapsuutensa vuoksi normaalina. Hän on helppo uhri hyväksikäyttäjälle.
Lapsuuden kokemusten pohtiminen voi saada hänet huomaamaan, että hänen nykyisissä ihmissuhteissaan on samoja ongelmia kuin lapsuuden suhteissa. Tämä voi synnyttää vihaa. Hän haluaa nousta puolustamaan itseään. Jos prosessi etenee, myös ihmissuhteet
Tämän takia olen peukuttanut niitä "Ei kannata lähteä kaivelemaan" -kommentteja. Liian monimutkaista... Ihmispsyyke on liian monimutkainen. Aivot menee solmuun, kun edes ajattelee asiaa. Mutta ehkä joku minua viisaampi osaa ja ymmärtää paremmin, miten menetellä/hoitaa jota kuta, kellä lapsuudentraumoja? Koska sekään ei tosiaan sovi kaikille, että ei lähtisi kaivelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulle kävi samoin ainoo että olen se traumatisinoitunut, vielä on prosessi kesken ja 9 vuotta mennyt.,
Jos se terapiaprosessi tekee susta samanlaisen kuin aloitusviestissä kuvattu, ja se prosessi on kestänyt jo 9 vuotta, eikä loppua näy, niin...
Mitä v*tun hyötyä siitä terapiasta edes on??
Traumatisoituneen ihmisen elämäntapa. Pääasia, että elämä pyörii oman terapioinnin ympärillä. Universumin keskipiste olen minä, ja kaikki kekskittyy siihen miten minä voisin paremmin.
Joku puhui länsimaisesta kulttuurista, joka keskityy yksilön henkiseen hyvinvointiin. Voisi tosiaan olla elämä monella tavalla parempaa, jos minä-minän ja mun trauman ja mun olon ympärillä pyörimiseen ko
Minusta ei ole ok, jos ottaa oikeudekseen heittäytyä hyvin itsekkääksi esim. läheisiään tai kumppaniaan kohtaan, varsinaan jos heillä ei ole osaa eikä arpaa tämän henkilön traumoihin ja ovat kohdelleet häntä hyvin. Mikä oikeus sellaiseen olisi? Jos opetellessa omia tarpeita, itsekunnioitusta ja rajoja, sattuu jotain virheitä ja loukkaa toista, niin se on ymmärrettävää ja niitä voi pyytää reilusti anteeksi. Niin ne oikeat terveet rajat löytyy.
Vaikuttaa olevan ihan todellinen ilmiö, että kun opetellaan pitämään puolia, niin sitten katsotaan oikeudekseen olla liian itsekkäistä ja polkea toisia ihmisiä, omia läheisiä. Eihän se niin mene. Ne omat tarpeet, rajat ja itsekunnioitus on edelleen yhtä tärkeäitä kuin toistenkin samat (ei tärkeämpää tai vähäisepää.). Rajojen opettelu pätee myös siihen toiseen suuntaan, jos ne ovat olleet kovin huhkassa. Äärilaidasta toiseen hyppääminen ei ole toivottavaa ja sillä tavoin itsensä opettaminen puolestaan liian itsekkääksi.
En ihan saa nyt kiinni, miten tuo auttamis-asia liittyy trauma-aiheeseen tai traumaterapiaan, vaikka tunnistankin käytösmallin sinällään, millä tavalla jotkut ihmiset saattavat toimia.
Se tarkoittanee sitä, että se sairastunut terapiassa oleva on se, joka on aina ollut toisten tuki ja turva. Auttanut, suojellut, tukenut, pitänyt yllä sopua, joustanut jne. Ja nyt sitten hän tarvitsisikin apua eikä ole niin joustava kuin ennen.
Olen itse tuollaienn eikä sitä apua todellakaan saa itse juuri mistään, vaikka on aina auttanut muita ja on nyt sairaana eikä pärjää yksin.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikean lapsuuden ongelma on, että ihminen saattaa uhriutua. Hänestä tuntuu, että maailma ja muut ihmiset ovat hänelle jotain velkaa, koska hän on jäänyt paitsi niin paljosta lapsena.
Hän odottaa toisilta jatkuvaa myötätuntoa, hoivaa ja ymmärrystä. Sisimmässään hän on edelleen lapsi.
Hän asettuu parisuhteessa lapsen asemaan. Suhde ei silloin ole kahden aikuisen vastavuoroinen suhde. Hän tuo lapsuuden maailmastaan mallin, jossa hän yrittää ostaa hyväksyntää uhrautumalla toisten puolesta.
Pahimmillaan hän ajautuu hyväksikäyttösuhteisiin, koska ei tunnista niitä, vaan pitää lapsuutensa vuoksi normaalina. Hän on helppo uhri hyväksikäyttäjälle.
Lapsuuden kokemusten pohtiminen voi saada hänet huomaamaan, että hänen nykyisissä ihmissuhteissaan on samoja ongelmia kuin lapsuuden suhteissa. Tämä voi synnyttää vihaa. Hän haluaa nousta puolustamaa
Tämän takia olen peukuttanut niitä "Ei kannata lähteä kaivelemaan" -kommentteja. Liian monimutkaista... Ihmispsyyke on liian monimutkainen. Aivot menee solmuun, kun edes ajattelee asiaa. Mutta ehkä joku minua viisaampi osaa ja ymmärtää paremmin, miten menetellä/hoitaa jota kuta, kellä lapsuudentraumoja? Koska sekään ei tosiaan sovi kaikille, että ei lähtisi kaivelemaan.
Minullehan se kaivelu on taivaan lahja. Olen tunnistanut, että olisi asioita, joista voisi kokea olevansa uhri ja joista on syytä pahastua sekä surra. Ja on niiden uhri, vaikkei ole uhriutunut.
Olen ensimmäistä kertaa saanut jonkinlaista myötätuntoa, hoivaa ja ymmärrystä. Ja sen myötä pystynyt alkaa hahmottamaan lasta sisälläni.
Olen joustanut liikaa niin, että suhteet eivät ole olleet tasapainoisia kahden aikuisen suhteita, ihan samalla tavalla kuin lapsena minä olin talouden aikuinen. Minun tarpeitani ei ollut olemassa eikä minulla ollut lupaa asettaa rajoja.
Olen ollut hyväksikäyttösuhteissa, koska olen kävelevä maalitaulu.
Kyllä, olen huomannut ongelmia ihmissuhteissa ja korjannut ne. Osan lopettanut, muutaman tasapainottanut.
Haluan puolustautua, vihaa en ole vielä itsestäni löytänyt, pakkohan sekin on esille kaivaa, jotta saa sen työkalupakkiinsa. Se on vähän kuin tietokonepeli, missä kerätään erilaisia aseita. Jos tunteista puuttuu osa, käytöksestä ja rajoista puuttuu osa.
Eri
Tosi hyvä, että sinä pääset eteenpäin ja saat kosketuksen tunteisiisi ja omaan ydin-itseesi.
Sitä toivon ap:n puolisollekin.
Olen kuitenkin tässä ketjussa muutaman muun tavoin huolissani perheen, erityisesti kotona asuvien nuorten hyvinvoinnista, kun ap:n puoliso saa jatkuvasti raivokohtauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia on epätieteellistä huuhaata joka pitäisi kieltää lailla siinä missä eheytyshoidotkin.
Psykiatria on hyvin kyseenalainen lääketieteen ala. Siinä esim. pidettiin käypänä hoitona lobotomiaa vielä 60 vuotta sitten. Moni ihminen tuhoutui sen uhrina. Tunnetuin lienee Kennedyn sisar Rosemary.
Nyttemmin Suomessa ja Ruotsissa on todettu, että ADHD-diagnooseja on tehty liian kevyin perustein ja niitä on alettu purkaa.
Kannattaa miettiä, kun hakeutuu hoitoon.
TE OOTTE PILANNU MUN HYVINVOIVBBIN 😡😡😡🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻 AINA VAAN VÄHÄTTELETTE JA ALAPEUKUTTELETTE MULLE RIITTI 🤬🤬🤬🤬🤬🤬🤬
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
TE OOTTE PILANNU MUN HYVINVOIVBBIN 😡😡😡🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻 AINA VAAN VÄHÄTTELETTE JA ALAPEUKUTTELETTE MULLE RIITTI 🤬🤬🤬🤬🤬🤬🤬
Jollakin ainakin taisi löytyä nyt se vihan tunne :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
TE OOTTE PILANNU MUN HYVINVOIVBBIN 😡😡😡🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻 AINA VAAN VÄHÄTTELETTE JA ALAPEUKUTTELETTE MULLE RIITTI 🤬🤬🤬🤬🤬🤬🤬
Jollakin ainakin taisi löytyä nyt se vihan tunne :)
Mitä muitten vihan tunteet sulle kuuluu, täh?? Ovatko ne totta ja olemassa ainoastaan silloin kun ne juuri sinulle näytetään??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
TE OOTTE PILANNU MUN HYVINVOIVBBIN 😡😡😡🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻🖕🏻 AINA VAAN VÄHÄTTELETTE JA ALAPEUKUTTELETTE MULLE RIITTI 🤬🤬🤬🤬🤬🤬🤬
Jollakin ainakin taisi löytyä nyt se vihan tunne :)
Mitä muitten vihan tunteet sulle kuuluu, täh?? Ovatko ne totta ja olemassa ainoastaan silloin kun ne juuri sinulle näytetään??
Tämä sivusta, usko tai älä.
Vierailija kirjoitti:
Tosi hyvä, että sinä pääset eteenpäin ja saat kosketuksen tunteisiisi ja omaan ydin-itseesi.
Sitä toivon ap:n puolisollekin.
Olen kuitenkin tässä ketjussa muutaman muun tavoin huolissani perheen, erityisesti kotona asuvien nuorten hyvinvoinnista, kun ap:n puoliso saa jatkuvasti raivokohtauksia.
Ei ole tietenkään hyvä. Tuo on vaikea tilanne, koska jos kyse on dissosiatiivisesta tilasta tai meltdownista raivokohtauksen sijaan niin pitäisi varmaan vaimon ymmärtää sekin, mitä ne ovat ja miksi, että ne saisi loppumaan.
Tässä on vähän jonkinlaista keskustelua asiansyrjästä
https://www.reddit.com/r/autism/comments/qyatqj/are_meltdowns_abusive/?…
Koska vaimo on ollut niin miellyttävä ja kiltti, voi olla läheisriippuvaistyyppistäkin ongelmaa. Onhan siinäkin sitten ihan turvaton ja ihmeissään, kun ei voikaan enää sulauttaa itseään siihen läheisriippuvuuteen ja pitää opetella seisomaan omilla jaloillaan ja olla oma itsellinen itsensä.
https://www.terve.fi/artikkelit/laheisriippuvuus-on-merkki-turvattomuud…
Traumojen selvittely tuo kipeät asiat pintaan ja kyllä siinä on aikansa aika saatanan sekaisin. Tosin ei siinä muu auta, jos ne haluaa selvittää. Vähän kuin jos luu murtuu ja luutuu väärin, niin se täytyy lääkärin toimesta murtaa uudelleen ja asettaa oikealle paikalle.
Parisuhteet kyllä hajoavat helposti vaikeimman vaiheen aikana, koska ei siinä prosessissa ihminen välttämättä pysty olemaan läsnäoleva kumppani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapia on epätieteellistä huuhaata joka pitäisi kieltää lailla siinä missä eheytyshoidotkin.
Psykiatria on hyvin kyseenalainen lääketieteen ala. Siinä esim. pidettiin käypänä hoitona lobotomiaa vielä 60 vuotta sitten. Moni ihminen tuhoutui sen uhrina. Tunnetuin lienee Kennedyn sisar Rosemary.
Nyttemmin Suomessa ja Ruotsissa on todettu, että ADHD-diagnooseja on tehty liian kevyin perustein ja niitä on alettu purkaa.
Kannattaa miettiä, kun hakeutuu hoitoon.
MIksi sinä luulet ihmisen hakeutuvan hoitoon? Eikö sana hoito soita mitään kelloja?
Itsellä tuli traumat todella pahasti pintaan kun eka kertaa muutin puolisoni kanssa yhteen. Odotin häneltä samaa narsismia kuin vanhemmiltani ja olin koko ajan ihan raivona.
Asuttiin kolme vuotta erillään ja nykyään parempi olla.
Jos puolisolla on ollut traumaattinen lapsuus ja nyt käsittelee sitä, on mahdollista että räjähdyksiä aiheuttaa: 1. On kuormittavaa pyöritellä omia traumojaan ja olla niistä herkillä kun lähellä on muita ihmisiä, vaikka ne rakastavia ovatkin, ne voivat ahdistaa. 2. Traumaattista lapsuutta käsittelevälle omat lapset ja niiden elämät saattavat olla triggeröiviä, koska itse vanhemman asemassa näkee sen vallan ja vastuun mikä vanhemmalla on, ja oma lapsena koettu huolenpidon puute tulee pintaan. 3. Muut ympärillä eivät koe samoja asioita eivätkä näe sisäistä kärsimystä, siitä voi tulla epätodellinen olo
Tilannekohtaista, mutta itselläni pään paransi yksin asuminen ja oleminen, kaikki oli hallinnassani ja minun. Kävin läpi hyvin synkän kauden kaksi kertaa ja olin aivan raivona koko ajan kunnes alkoi helpottaa. Auttaisiko puolisoasi esimerkiksi jonkinlainen oma huone minne kukaan muu ei saa mennä?
Kannattaa myös tutustua termiin "Dark night of the soul" - ei ole mitenkään tavatonta että traumansa ymmärtänyt kokee jonkinlaisen "putoamisen" ja yksinäisyydentunteen ja on vailla suuntaa kun oma käsitys itsestä, kokemuksista, moraalikäsityksestä ja päämäärästä rakentuu uudelleen kun ymmärtää, että oma käsitys persoonasta on pitkälti selviytymismekanismeja jotka piti elossa rankkojen asioiden yli. Monella on kokemusta tarpeesta olla yksin, sekavuudesta, pelosta, ahdistuksesta tässä yhteydessä.
Ja: tapahtunut pitää hyväksyä. Sille ei voi mitään. Oma raivoni oli pitkälti sitä, että yritin taistella asioiden hyväksymistä vastaan.
Alue: Aihe vapaa
Varo! Kohta saat mt-potilaiden vihat niskaasi!