Lapsettomuuden suru ja masennus, ystävistä etääntyminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tahaton lapsettomuus on menetys, silloinkin vaikka ei olisi konkreettisesti menettänyt lasta esim. keskenmenon kautta. Kuinka monelle vaikkapa läheisen kuolemaa surevalle tulisi mieleen sanoa, että ota vaikka koira se piristää. Tai älä ole noin negatiivinen, ajattele miten paljosta voit olla kiitollinen. Ei näiden kommenttien heittäjät yhtään tavoita sitä mistä tahattomassa lapsettomuudessa pohjimmiltaan on kyse. 

Mistä siinä on muille kyse? Minulle kyse on eniten perheen menetyksestä. Ettei ole sitä omaa porukkaa. 

Joku lapsekas ehdotti, että muuttaisin kommuuniin. Just joo.

vähän sama kuin yksinäisyydestä kärsiville ehdotetaan aina vapaaehtoistöitä. 

Up

Lapsettomuuteen liittyvää kipua on hirveän vaikeaa selittää kenellekään jolla ei ole asiasta omaa kokemusta. Se ei ole asia jonka voi vain kuitata järkeilemällä, ettei elämässä vain saa kaikkea mitä haluaa. Minulle se on jatkuvaa surua, ulkopuolisuutta, huonouden tunnetta, vihaa, katkeruutta ja fyysisesti tuntuvaa kipua sekä kaipausta. Ap:lla on kuitenkin vielä mahdollisuus saada perhe.

Ihan sit näin tiedoksi että sun ip on selvitetty. Nooooo. Onpahan sulla sitten kerrottavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan sit näin tiedoksi että sun ip on selvitetty. Nooooo. Onpahan sulla sitten kerrottavaa. 

Viha suomi24 palstaa myöten,,,, 

Otan osaa AP. Kyse on tutkitusti yhdestä elämän suurimmista suruista ja sinulla on oikeus asiaa surra silloin kun surettaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilman muuta itsekin loogisesti ymmärrän, että pitäisi osata olla kiitollinen asioista jotka on hyvin ja tiedän ettei elämä aina mene kuten suunnittelee. Kovasti olen yrittänyt ajatuksiani työstää siinä onnistumatta. Kipu tuntuu ihan jokapäiväiseltä kun kaikkialla kuulee ihmisten perhe- ja lapsiuutisia, itsellä on koko ajan tyhjyyden tunne. Kyseessä on kuitenkin ollut itselleni suurin haave elämässä, en vain tällä hetkellä pysty hyväksymään etteivät ne toteutuisi. Olen yrittänyt, mutta en vain pysty. Ap

 

Ei auta muu kuin adoptoida. Vaikkei se toki sama asia olekaan.

Adoptio on realistinen vaihtoehto vain todella harvalle eikä se ole mikään plan B joka vaan vedetään hihasta kun alkuperäinen suunnitelma ei onnistu.

Onko se lapsi nyt se juttu, vai jokin kliseinen haave täydellisestä perheidyllistä? Kuulostaa siltä, että miestä on haettu lähes väkisten, että saadaan se perhe. Mitäs jos tämä uusi mies, jonka kanssa on heti lapsi hakusessa, jättää. Onko se elämä sitten vielä sitä mitä haluat? Yksinhuoltajat on kuitenkin aika yleisesti niitä, joksi kenelläkään ei ole pyrkimystä. Ap kuulostaa nyt siltä, että pakottaa heti jonkun vähänkin sopivan miehen lapsentekoon. Ei se lapsi ole takuu mihinkään lapsiperheonneen, vaan se ero on hyvinkin todennäköinen, jos väkisin tavoitellaan siksi jotain, ettei tunne oloaan ystävien silmissä ulkopuoliseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Onko se lapsi nyt se juttu, vai jokin kliseinen haave täydellisestä perheidyllistä? Kuulostaa siltä, että miestä on haettu lähes väkisten, että saadaan se perhe. Mitäs jos tämä uusi mies, jonka kanssa on heti lapsi hakusessa, jättää. Onko se elämä sitten vielä sitä mitä haluat? Yksinhuoltajat on kuitenkin aika yleisesti niitä, joksi kenelläkään ei ole pyrkimystä. Ap kuulostaa nyt siltä, että pakottaa heti jonkun vähänkin sopivan miehen lapsentekoon. Ei se lapsi ole takuu mihinkään lapsiperheonneen, vaan se ero on hyvinkin todennäköinen, jos väkisin tavoitellaan siksi jotain, ettei tunne oloaan ystävien silmissä ulkopuoliseksi. 

Olen ollut elämässäni pitkiä aikoja sinkku ihan omasta tahdostani ja ensimmäisen eron jälkeen kesti useampi vuosi ennen kuin halusin aloittaa uuden suhteen, koska tarkoitus on ollut ja on edelleen löytää elämänkumppani. En todellakaan lähtisi hankkimaan lasta päätäpahkaa heti kun mahdollisuus. Olen täysin tietoinen, että idyllit ovat särkyviä ja usein harhaa. Mutta silti sisimmässä on se toive elämänkumppanista jonka kanssa yhdessä kokea matka vanhemmuuteen. Sitä ei voi tietää kestääkö se onni, olen täysin realistinen näissä asioissa. Mutta jatkuvat pettymykset, epäonnistumiset ja pelko lapsettomaksi jäämisestä ovat suuret. Ap

Jotenkin on hyväksyttävä suru ja masennus ja elettävä asian kanssa. Ainoa vinkkini on, että älä peittele tunteitasi ja ole itsellesi rehellinen myös vaikeista tunteista. Ihmisestä kiinni onko sinulle paras itse käsitellä asiaa esim kirjallisuuden avulla vai olisiko asiantuntija-avusta hyötyä. Yritä kuunnella itseäsi ja miten saat asioita käsiteltyä ja tunteita tunnettua. On täysin ok ja ymmärrettävää voida huonosti tuossa tilanteessa eikä tarvitse muuta esittää.

Yksin asuvat naiset ovat usein terveempiä kuin puolison kanssa asuvat ja ne, joilla on lapsia.

Olen kuusikymppinen ja tuttavapiirini sinkkuna pysynyt nainen on tosiaan pysynyt nuorekkaampana ja terveemmän oloisena kuin me, joilla on perhe. (Yksi meistä perheellisistä naisista on jo kuollutkin.)

Ajattele sitä.

Lopeta ulina ja keskity muihin asioihin. Elämä on täynnä kaikkea kiehtovaa ja inspiroivaa. Ei antoisan ja täyden elämän kokemukseen mitään huutavaa pentua tarvitse. Tai kumppania.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voimia ap. Kokemuksesta sanoisin, että pahin masennus ja suru on erittäin normaalia tuossa tilanteessa ja kestää oman aikansa. Kun ikä alkaa nelosella, alkaa helpottaa. Mutta vielä sulla on hyvinkin toivoa saada ihana puoliso ja perhe, tai ainakin olla tärkeä äitihahmo joillekin lapsille. Vaikka et vinkkejä kaipaa, niin suosittelen kuitenkin pitämään muutamiin ystäviin yhteyttä. Lapset kuitenkin kasvavat ja jonain päivänä ystäväsi jaksavat taas keskittyä muuhunkin. 

Minusta se pahenee, kun ikä alkaa nelosella. Kolmikymppisenä oli vielä toiveikas, nyt kaikki konkretisoituu ja oma kuolema ja yksinäinen vanhuus on myös lähempänä.

Mulla kanssa lapsettomuuteen liittyvät surun tunteet ovat pahentuneet kun olen siirtynyt nelikymppisten ikäluokkaan. Toivonkipinä on sammunut.

Mulla oli vähän samankaltainen tilanne kuin ap:lla, mutta eri haaveen suhteen. Kuitenkin se on kans sellainen ns. tavallinen asia, mutta mä en voi saada sitä. Surin ja surin, eikä loppua sille tahtonut voida edes realistisesti ajatella tulevan. Syvimmässä, raastavassa surussa meni vajaa 2 v. Se oli kamalaa. Nyt olen surrut jo sen verran, että elämässä huomaa olevan jotain muutakin. Mitään ratkaisua tähän en tietenkään keksinyt eikä sitä myöskään tullut ulkopuolelta, asiat on miten ovat, mutta tähän on jollain tavalla jossain määrin sopeutunut. Ja olen lapseton, jos se yhtään ap:tä auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei varmaan ole haluamaasi tukea, mutta sanon silti: harva yksittäinen elementti elämässä, kuten tapauksessasi lapsi, on lopulta autuaaksitekevä.

Aina löytyy uusia murheita. Jotenkin pitää vain yrittää keskittyä hetkeen ja positiivisiin asioihin, vaikka se kliseiseltä kuulostaakin.

Tänään on lämmin kevätpäivä ja linnut konsertoivat kiivaasti. Itse lähden nyt tarkkailemaan luontoa, niin omat harmituksen aiheet jäävät taka-alalle.

Kyllä se lapsi on ns. autuaaksitekevä, jos on sitä ennen kärsinyt tahattomasta lapsettomuudesta. Lapsi puhaltaa kaiken tuskan pois ja sen jälkeen on taas ihan normaali ja hyvä olo. Voin kertoa tuon kokemuksesta.

t: 10 v lapsettomuudesta kärsinyt ja myöhemmin lapsia saanut

Vierailija kirjoitti:

Oletko harkinnut, että menisit ihan vaikka terapeutille juttelemaan noista asioista? Itse kävin jonkin aikaa, kun tajusin 40 ikävuoden tultua täyteen ja esivaihdevuosioireiden alkaessa, että jään lapsettomaksi pysyvästi, ja mikä pahempaa, puolisottomaksikin - jos olisi ollut puoliso, olisin varmaan adoptiota harkinnut. Surut tuli surtua läpi ja käsiteltyä, ja sen jälkeen jatkoin elämää, ihan tyytyväisenä lapsettomana vanhanapiikana. Nyt ikää 50, ja olen tosi onnellinen siitä, etten ole nykymaailmaan lapsia tehnyt.

Eikö ap sanonut aloitusviestissään, että masennusta on hoidettu, mutta se ei ole auttanut, koska masennuksen syy on edelleen olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Adoptoi koira. Se on paljon ystävällisempikin kuin lapsi.

Lemmikki ei täytä tarvetta, joka tahattomasti lapsettomalla on. Hän haluaa oman jälkeläisen, ei toisen lajin edustajaa hoivattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Ilman muuta itsekin loogisesti ymmärrän, että pitäisi osata olla kiitollinen asioista jotka on hyvin ja tiedän ettei elämä aina mene kuten suunnittelee. Kovasti olen yrittänyt ajatuksiani työstää siinä onnistumatta. Kipu tuntuu ihan jokapäiväiseltä kun kaikkialla kuulee ihmisten perhe- ja lapsiuutisia, itsellä on koko ajan tyhjyyden tunne. Kyseessä on kuitenkin ollut itselleni suurin haave elämässä, en vain tällä hetkellä pysty hyväksymään etteivät ne toteutuisi. Olen yrittänyt, mutta en vain pysty. Ap

Otan osaa. Tuntuu väärältä, että sellaiselle, jolle lapsen saaminen on valtavan tärkeä asia, ei lasta anneta.

Toivon, että tilanne vielä kääntyy. Sekin on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua kanssa masentaa. Yritän iloita ystävieni vauva uutisista. Ja tykkään lapsista ja olen iloinen, kun kutsutaan katsomaan vaikka vauvaa.

Mutta sitten tulee se ulkopuolisuuden olo. Kun muut juttelevat, kuinka meillä ulostetaan ja kuinka meillä nukutaan. Niin en uskalla sanoa yhtään mitään. Etten sano jotakin loukkaavaa. Ja kun en lapsettomana tiedä mistään yhtään mitään.

En ole mielestäni kateellinen ja toivon ystävilleni onnea. Mutta monesti itken kun lähden pois.

Puolisoni kuoli muutama vuosi sitten enkä ole halunnut uutta miestä etsiä. Enkä kai löytisikään.

Ja ihmiset jatkavat lapsista puhumista vaikka olisivat jo aikuisia. Sitten jauhetaan lapsenlapsista. Kukaan ei oikein osaa ottaa huomioon, jo seurassa on lapseton. Pitäisi ehkä löytää miespuolisia ystäviä, koska miehet puhuvat vähemmän ihmisistä ja enemmän asioista.

Jokainen puhuu vuorollaan siitä, mikä omassa elämässä on tärkeää. Kyllä sen lapsettomankin tärkeitä asioita kuunnellaan.

Vähän toista näkökulmaa. Lapseton ystävä oli silminnähden kateellinen, kun muille tuli lapsia. Hän lakkasi näkemästä ystävänsä ihmisinä, joilla on omat vastoinkäymisensä, ja suhtautui heihin hyvin julmasti ja ymmärtämättömästi. Tuli mieleen, että hän itse tuomitsi itsensä onnettomuuteen omalla suhtautumisellaan.

Sellaiseen on hyvin vaikeaa lapsellisen tehdä mitään. Sitten ystävyydet hiipuvat ja ajaudutaan vain kauemmaksi toisistaan. Se on todella sääli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko harkinnut, että menisit ihan vaikka terapeutille juttelemaan noista asioista? Itse kävin jonkin aikaa, kun tajusin 40 ikävuoden tultua täyteen ja esivaihdevuosioireiden alkaessa, että jään lapsettomaksi pysyvästi, ja mikä pahempaa, puolisottomaksikin - jos olisi ollut puoliso, olisin varmaan adoptiota harkinnut. Surut tuli surtua läpi ja käsiteltyä, ja sen jälkeen jatkoin elämää, ihan tyytyväisenä lapsettomana vanhanapiikana. Nyt ikää 50, ja olen tosi onnellinen siitä, etten ole nykymaailmaan lapsia tehnyt.

Eikö ap sanonut aloitusviestissään, että masennusta on hoidettu, mutta se ei ole auttanut, koska masennuksen syy on edelleen olemassa. 

Kyllä, juuri näin. Ap