Lapsettomuuden suru ja masennus, ystävistä etääntyminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko harkinnut, että menisit ihan vaikka terapeutille juttelemaan noista asioista? Itse kävin jonkin aikaa, kun tajusin 40 ikävuoden tultua täyteen ja esivaihdevuosioireiden alkaessa, että jään lapsettomaksi pysyvästi, ja mikä pahempaa, puolisottomaksikin - jos olisi ollut puoliso, olisin varmaan adoptiota harkinnut. Surut tuli surtua läpi ja käsiteltyä, ja sen jälkeen jatkoin elämää, ihan tyytyväisenä lapsettomana vanhanapiikana. Nyt ikää 50, ja olen tosi onnellinen siitä, etten ole nykymaailmaan lapsia tehnyt.

Eikö ap sanonut aloitusviestissään, että masennusta on hoidettu, mutta se ei ole auttanut, koska masennuksen syy on edelleen olemassa. 

K

Minulla on ollut useampia lääkityksiä, tälläkin hetkellä on. Psykoterapia kesti lähes kolme vuotta. Elän ja toimin, käyn töissä ja hoidan arjen asiat, mutta olen kuin tyhjä kuori enkä saa iloa oikein mistään. Suru ja merkityksettömyys kulkevat mukana koko ajan. Olen yrittänyt saada sisältöä ja merkityksen tunnetta erilaisista asioista, mutta olo on vain ontto. En ole pystynyt hyväksymään lapsettomuutta lopullisena asiana, koska toivoa on vielä. Mutta toivo hiipuu aina pettymysten myötä. Pari kuukautta sitten tapahtunut viimeisimmän parisuhteen päättyminen romahdutti olon taas täysin pohjamutiin. Tiedän kyllä, että pitäisi iloita ja olla kiitollinen asioista sekä keskittyä muihin elämän sisältöihin, mutta se ei vain onnistu. Tulevaisuus pelottaa. Ap

Mä taas kaipaisin vanhempia. Joku vois adoptoida mut vaikka heti. 

Sinun tilanteessasi alkaisin valmistautumaan lapsen tuloon taloudellisesti ja hakeutuisin hoitoihin tekemään lapsen yksin. Samalla etsisin seuraa tinderistä kuitenkin vain siitä näkökulmasta että jos löytyisi hyvä kiltti ihminen isäksi jolloin luovutettuihin siittiöihin ei tarvitsisi lähteä. Näin toimien sinulla saattaa olla nelikymppisenä kaksikin lasta.

Lapsettomuuden käsittely on varmasti vähän erilaista riippuen tilanteesta ja vaiheesta. Tässä ei olla vielä tilanteessa, jossa lapsettomuus pitäisi hyväksyä lopullisena asiana vaan toivoa on vielä. Tietysti siihen liittyy silti paljon epävarmuutta ja pelkoa tuleeko tilanne ikinä muuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n

Minulla on ollut useampia lääkityksiä, tälläkin hetkellä on. Psykoterapia kesti lähes kolme vuotta. Elän ja toimin, käyn töissä ja hoidan arjen asiat, mutta olen kuin tyhjä kuori enkä saa iloa oikein mistään. Suru ja merkityksettömyys kulkevat mukana koko ajan. Olen yrittänyt saada sisältöä ja merkityksen tunnetta erilaisista asioista, mutta olo on vain ontto. En ole pystynyt hyväksymään lapsettomuutta lopullisena asiana, koska toivoa on vielä. Mutta toivo hiipuu aina pettymysten myötä. Pari kuukautta sitten tapahtunut viimeisimmän parisuhteen päättyminen romahdutti olon taas täysin pohjamutiin. Tiedän kyllä, että pitäisi iloita ja olla kiitollinen asioista sekä keskittyä muihin elämän sisältöihin, mutta se ei vain onnistu. Tulevaisuus pelottaa. Ap

Käytätkö muuta kuin SSRI? Voxra ja Aurorix kokeiltu?

Sun on pakko löytää elämänhalu ja laittaa itsesi kuntoon, koska ei sinusta ole äidiksi tuossa kunnossa. Eikä tietysti edullista parisuhteelle tai raskaudellekaan.

Mutta ennen kaikkea sinun pitää löytää, minne se sinun oma sisäinen lapsesi jäi ja miksi ja alkaa ihan tietoisesti tehdä töitä sen eteen. Siellä on se, mikä sinusta nyt puuttuu. 

Kaikkien traumatisoituneuden kannattaa muistaa, että lapsuuden eläminen uudelleen oikein oman lapsen hyvän lapsuuden kautta ei kuitenkaan korjaa sitä alkuperäistä ongelmaa. Ja voi jopa pahentaa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Sinun tilanteessasi alkaisin valmistautumaan lapsen tuloon taloudellisesti ja hakeutuisin hoitoihin tekemään lapsen yksin. Samalla etsisin seuraa tinderistä kuitenkin vain siitä näkökulmasta että jos löytyisi hyvä kiltti ihminen isäksi jolloin luovutettuihin siittiöihin ei tarvitsisi lähteä. Näin toimien sinulla saattaa olla nelikymppisenä kaksikin lasta.

Ei Tinderistä vaan Valo tms, missä on vakaampaa porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Asiaa sivuten, voiko terapia sitten auttaa muuhun asiaan joka on miten on, eikä sille voi mitään? Jos se ongelma on nykyisyydessä, eikä oikeasti kukaan voi muuttaa sitä? Vilpittömästi kysyn. 

Ehdottomasti voi auttaa. Ei tietenkään muuta sitä asiaa, mutta voi auttaa hyväksymään sen. Voi auttaa näkemään vaihtoehtoisia toiminta- tai ajatuskulkuja ja päästämään irti menneestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n

Minulla on ollut useampia lääkityksiä, tälläkin hetkellä on. Psykoterapia kesti lähes kolme vuotta. Elän ja toimin, käyn töissä ja hoidan arjen asiat, mutta olen kuin tyhjä kuori enkä saa iloa oikein mistään. Suru ja merkityksettömyys kulkevat mukana koko ajan. Olen yrittänyt saada sisältöä ja merkityksen tunnetta erilaisista asioista, mutta olo on vain ontto. En ole pystynyt hyväksymään lapsettomuutta lopullisena asiana, koska toivoa on vielä. Mutta toivo hiipuu aina pettymysten myötä. Pari kuukautta sitten tapahtunut viimeisimmän parisuhteen päättyminen romahdutti olon taas täysin pohjamutiin. Tiedän kyllä, että pitäisi iloita ja olla kiitollinen asioista sekä keskittyä muihin elämän sisältöihin, mutta se ei vain onnistu. Tulevaisuus pelottaa.

Täällä oli useampikin masentunut kirjoittamassa ja joku muu kuin ap kirjoitti mm. lapsuuden vaillejäämisestä. Tuo on vähän sinänsä ristiriitaista, kun ei olisi hyvä olla masentunut saadessaan lapsen, mutta toisaalta jos nimenomaan se lapsettomuus on masennusta aiheuttava tekijä niin mikä sitten on oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun tilanteessasi alkaisin valmistautumaan lapsen tuloon taloudellisesti ja hakeutuisin hoitoihin tekemään lapsen yksin. Samalla etsisin seuraa tinderistä kuitenkin vain siitä näkökulmasta että jos löytyisi hyvä kiltti ihminen isäksi jolloin luovutettuihin siittiöihin ei tarvitsisi lähteä. Näin toimien sinulla saattaa olla nelikymppisenä kaksikin lasta.

Ei Tinderistä vaan Valo tms, missä on vakaampaa porukkaa.

 

Joo totta

Vierailija kirjoitti:

Sinun tilanteessasi alkaisin valmistautumaan lapsen tuloon taloudellisesti ja hakeutuisin hoitoihin tekemään lapsen yksin. Samalla etsisin seuraa tinderistä kuitenkin vain siitä näkökulmasta että jos löytyisi hyvä kiltti ihminen isäksi jolloin luovutettuihin siittiöihin ei tarvitsisi lähteä. Näin toimien sinulla saattaa olla nelikymppisenä kaksikin lasta.

Tämä on kyllä vaihtoehtona koko ajan mielessä, mutta en vain koe olevani tähän valmis vaan edelleen minussa elää toivo puolison löytämisestä. Tiedän kyllä, että hoitoprosessin voi laittaa vireille ja jatkaa kumppanin etsintää, mutta en vain tällä hetkellä tunne pystyväni siihen. Ap

Vapaaehtoisesti lapsettomilla on myös sama ongelma mutta eri tulokulmasta. Ystävät kaikkoavat koska lapset vievät kaiken huomion. Ja sitten kun nähdään, kaikki on vain vauvasta puhumista, kuinka rankkaa on olla vanhempi, ei saa nukuttua, ei kerkeä mihinkään, ja miten helpommalla lapsettomat pääsevät kun ei ole lapsia. Ei sitä valitusvirttä jaksaisi kuunnella kun on tullut tapaamaan ystävää. Mihin on kadonnut se oikea ihminen vanhemmuuden takana? Monesti mietin sitä.

Jos haluaa saada uuden ystävän, täytyy aikuisiällä tehdä verkottumista suunnitelmallisesti. Harrastukset yms. Vaikka puoliväkisin pakottaa itsensä ainakin kokeilemaan miltä joku harrastus yhden kerran perusteella vaikuttaa ja minkälainen porukka. Se käy vähän kuin työstä.

Kannattaa myös tiedostaa että lapsien hankinta ei ole ihmisarvon mittari, ja ihminen voi viettää upeaa elämää myös ilman lapsia. Paljon vaikuttaa miten itse suhtaudutaan asiaan. Vertaistukiryhmistä voi olla apua.

Perhe on se minkä itselleen valitsee. Jokaisella on joku biologinen perhe, eli isä ja äiti ja ehkä sisaruksia ja serkkuja. Lisäksi perhettä on kaikki itselle läheiset ihmiset ketä on ympärilleen valinnut. Perhe ei edellytä lapsia. Jotkut voivat myös kokea että perheeseen riittää yksi ihminen: minä itse. Ja se on eheä kokonaisuus eikä se vaadi mitään korjaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoisesti lapsettomilla on myös sama ongelma mutta eri tulokulmasta. Ystävät kaikkoavat koska lapset vievät kaiken huomion. Ja sitten kun nähdään, kaikki on vain vauvasta puhumista, kuinka rankkaa on olla vanhempi, ei saa nukuttua, ei kerkeä mihinkään, ja miten helpommalla lapsettomat pääsevät kun ei ole lapsia. Ei sitä valitusvirttä jaksaisi kuunnella kun on tullut tapaamaan ystävää. Mihin on kadonnut se oikea ihminen vanhemmuuden takana? Monesti mietin sitä.

Jos haluaa saada uuden ystävän, täytyy aikuisiällä tehdä verkottumista suunnitelmallisesti. Harrastukset yms. Vaikka puoliväkisin pakottaa itsensä ainakin kokeilemaan miltä joku harrastus yhden kerran perusteella vaikuttaa ja minkälainen porukka. Se käy vähän kuin työstä.

Kannattaa myös tiedostaa että lapsien hankinta ei ole ihmisarvon mittari, ja ihminen voi viettää upeaa elämää myös ilman lapsia. Paljon vaikuttaa miten itse suhtaudutaan asiaan. Vertaistukiry

Ei se ihminen sieltä minnekään ole kadonnut, vaan kokenut suuren elämänmullistuksen. Vanhemmuus voi olla todella vaativaa ja vaikeaa, vaikka siihen olisikin vapaaehtoisesti päätynyt. Kyllä se lapsista puhuminenkin helpottaa ajan myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoisesti lapsettomilla on myös sama ongelma mutta eri tulokulmasta. Ystävät kaikkoavat koska lapset vievät kaiken huomion. Ja sitten kun nähdään, kaikki on vain vauvasta puhumista, kuinka rankkaa on olla vanhempi, ei saa nukuttua, ei kerkeä mihinkään, ja miten helpommalla lapsettomat pääsevät kun ei ole lapsia. Ei sitä valitusvirttä jaksaisi kuunnella kun on tullut tapaamaan ystävää. Mihin on kadonnut se oikea ihminen vanhemmuuden takana? Monesti mietin sitä.

Jos haluaa saada uuden ystävän, täytyy aikuisiällä tehdä verkottumista suunnitelmallisesti. Harrastukset yms. Vaikka puoliväkisin pakottaa itsensä ainakin kokeilemaan miltä joku harrastus yhden kerran perusteella vaikuttaa ja minkälainen porukka. Se käy vähän kuin työstä.

Kannattaa myös tiedostaa että lapsien hankinta ei ole ihmisarvon mittari, ja ihminen voi viettää upeaa elämää myös ilman lapsia. Paljon vaikuttaa miten itse suhtaudutaan asiaan. Vertaistukiry

Kyllä vastentahtoisen lapsettomuuden aiheuttama suru ja ulkopuolisuus ovat varmasti aika erilaisia kuin vapaaehtoisesti lapsettomien kokemukset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n

Minulla on ollut useampia lääkityksiä, tälläkin hetkellä on. Psykoterapia kesti lähes kolme vuotta. Elän ja toimin, käyn töissä ja hoidan arjen asiat, mutta olen kuin tyhjä kuori enkä saa iloa oikein mistään. Suru ja merkityksettömyys kulkevat mukana koko ajan. Olen yrittänyt saada sisältöä ja merkityksen tunnetta erilaisista asioista, mutta olo on vain ontto. En ole pystynyt hyväksymään lapsettomuutta lopullisena asiana, koska toivoa on vielä. Mutta toivo hiipuu aina pettymysten myötä. Pari kuukautta sitten tapahtunut viimeisimmän parisuhteen päättyminen romahdutti olon taas täysin pohjamutiin. Tiedän kyllä, että pitäisi iloita ja olla kiitollinen asioista sekä keskittyä muihin elämän sisältöih

Täällä oli useampikin masentunut kirjoittamassa ja joku muu kuin ap kirjoitti mm. lapsuuden vaillejäämisestä. Tuo on vähän sinänsä ristiriitaista, kun ei olisi hyvä olla masentunut saadessaan lapsen, mutta toisaalta jos nimenomaan se lapsettomuus on masennusta aiheuttava tekijä niin mikä sitten on oikein.

Itse lapsen saaminenkin voi laukaista synnytyksen jälkeisen masennuksen, sikiöön siirtyy äidin stressitekijät, jos ei ole parantunut masennuksesta ennen lasta, mikä takaa parantumisen sittenkään. Jos taas vain ja ainoastaan lapsettomuus pilaa elämän ja terveyden, alkaisin hartiavoimin tehdä töitä sen eteen, ettei niin olisi. Elämässä on muutakin sisältöä eikä tuon kannata antaa pilata elämää yhtään enempää kuin pakko.

Olen itsekin lapseton, kun kumppania ei löytynyt ja surin sitä. Masennuin kuitenkin 45+ ihan muista syistä ja sen jälkeen aloin työstämään traumojani ja nyt epäilen, olisinko oikasti jaksanut olla äiti, olisiko lapsi riittänyt pitämään minut terveenä vai olisinko uupunut joka tapauksessa. Epäilen nyt myös geenejäni, kun alan tajuta mitä vanhempieni taustalla on. Olisinko väkisin halunnut psykopaatin tms ongelmalapsen. Autismi vielä menettelee, mutta kai ihan ok, että sekin jäi siirtämättä jatkoon.

Olen lapsirakas ja olisin halunnut huolehtia lapsen/lapset tavalla mitä en ollut saanut itse kokea lapsena. Se olisi voinut nostaa traumat pintaan ja tuoda oman kuormansa vanhemmuuteen. Ainakin ystäväni, joilla on alakoululaisia lapsia, ovat todella uupuneita, työkyvyn rajalla, vaikka eivät ole masentuneita.

Toivon, että meistä jokainen löytää elämäänsä riittävästi mielekästä ja mielihyvää tuottavaa sisältöä, vaikkei sitten lasta koskaan saisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vapaaehtoisesti lapsettomilla on myös sama ongelma mutta eri tulokulmasta. Ystävät kaikkoavat koska lapset vievät kaiken huomion. Ja sitten kun nähdään, kaikki on vain vauvasta puhumista, kuinka rankkaa on olla vanhempi, ei saa nukuttua, ei kerkeä mihinkään, ja miten helpommalla lapsettomat pääsevät kun ei ole lapsia. Ei sitä valitusvirttä jaksaisi kuunnella kun on tullut tapaamaan ystävää. Mihin on kadonnut se oikea ihminen vanhemmuuden takana? Monesti mietin sitä.

Jos haluaa saada uuden ystävän, täytyy aikuisiällä tehdä verkottumista suunnitelmallisesti. Harrastukset yms. Vaikka puoliväkisin pakottaa itsensä ainakin kokeilemaan miltä joku harrastus yhden kerran perusteella vaikuttaa ja minkälainen porukka. Se käy vähän kuin työstä.

Kannattaa myös tiedostaa että lapsien hankinta ei ole ihmisarvon mittari, ja ihminen voi viettää upeaa elämää myös ilman l

NIin se voi olla rankkaa. Jutun ydin oli se että jos vuosikausien ajan vanhempi ei kaverina jaksa panostaa ystävyyteen ja se vähä mitä nähdään, on vain lapsiarjesta valittamista, se on erittäin valitettavaa. Mihin katosi idearikas, taitava ja luova ihminen? Mihin katosi silmistä kipinä? Mihin katosi nauru?

Kun siinä joutuu itse vain antamaan muttei saa mitään. Ystävyys kuitenkin pitäisi olla molemminpuolista.

Ja vaikka vanhemmilla olisi rankkaa, se ei poissulje sitä etteikö lapsettomilla/lapsivapailla olisi myös rankkaa. Esimerkiksi taudit, menetykset, työttömyys ja erot satuttavat kaikkia ihmisiä ihan lapsiluvusta riippumatta.

Jos voisin jotenkin kuvailla tunteitani, niin tuntuu ikään kuin tulevaisuus olisi pyyhitty pois ja tilalla on pelkkää tyhjää, oma identiteettikin tuntuu olevan hukassa. Muistan jo ihan lapsena ajatelleeni itseni äitinä, läpi elämäni olen nähnyt oman perheen perustamisen keskeisimpänä tavoitteena josta olen saanut voimaa ja iloa. En ole ikinä oikeastaan haaveillut samalla tavalla mistään muusta. Osa haaveilee urasta tai matkustelusta ja hienoista elämyksistä, minä olen aina haaveillut perheestä. Nyt kun koko se tulevaisuus minkä itselleen oli kuvitellut on poissa tuntuu todella eksyneeltä ja lohduttomalta eikä tiedä kuka edes on ja mikä merkitys omalla elämällä on. Tottakai tiedän ettei elämä aina vain mene kuten on suunnitellut, mutta ei ole ollenkaan helppoa luopua jostain mikä on näin iso osa itseä. Ap

Ap, onko sinulla mielihyvää tuottavia juttuja? Käsityöt, taide, soittaminen tms. Ala tehdä sitä joka päivä niin aivosi pääsevät vähän liikahtamaan ja alat nähdä muutakin.

Näin ulkopuolisesta kuulostaa, ettet ole yhtään kauhuissasi siitä, että ruminointi täyttää elämäsi vaan ainoastaan kauhuissaan sen aiheesta. Sulle on nyt kyllä ehdottomasti suurempi ongelma se, että lapsettomuus on ongelma kuin lapsettomuus. Ikään kuin hyväksyt sen identiteetiksesi: suren enkä ole mitään. Ei viehätä kumppaniehdokkaita.

Vierailija kirjoitti:

Ap, onko sinulla mielihyvää tuottavia juttuja? Käsityöt, taide, soittaminen tms. Ala tehdä sitä joka päivä niin aivosi pääsevät vähän liikahtamaan ja alat nähdä muutakin.

Näin ulkopuolisesta kuulostaa, ettet ole yhtään kauhuissasi siitä, että ruminointi täyttää elämäsi vaan ainoastaan kauhuissaan sen aiheesta. Sulle on nyt kyllä ehdottomasti suurempi ongelma se, että lapsettomuus on ongelma kuin lapsettomuus. Ikään kuin hyväksyt sen identiteetiksesi: suren enkä ole mitään. Ei viehätä kumppaniehdokkaita.

Kyllä minä elän ihan tavallista elämää jossa on työt ja harrastukset, en siis istu kotona ruminoimassa asiaa. Mutta en ole enää aikoihin juurikaan saanut mistään todellista mielihyvää ja kaikkea leimaa merkityksettömyys. Ei minusta todennäköisesti kuitenkaan monikaan päällepäin huomaa minkään olevan vialla. Ap

Hei! Olen sinä. Sillä erotuksella, että olen 10v. vanhempi. Sain mahdollisuuden perheeseen sijaisvanhemmuudesta. Tiedän ja tunnen surusi, usko pois. Olen ollut samoissa syövereissä kuin sinä. Elämä voi yllättää myöhemmälläkin iällä!

Vierailija kirjoitti:

Tinderissä ihan tavallinen nainen saa helposti 100 matchia viikossa. Varmasti löytyy mies jos sen verran vaivaa näkee, että profiilin tekee itselleen. Tai jos ei löydy niin sitten on kyllä todella nirso miesmaku kyseisellä naisella.

Kyllä sitä varmasti miehen saa ja lapsen alulle vaikka ensi viikolla, jos etsii pelkkää siittäjää ja kumppanille ei ole muita kriteerejä kuin pulssi ja miessukupuoli. On vähän eri asia kun haetaan oikeasti elämänkumppania ja isää lapselle.