Tabukeskustelu: oletko katunut lasten tekoa?

Vierailija kirjoitti:

No en ole. Kun on vauva/pienet lapset, on tekemistä heitä hoitaessa ja kun pyörittää arkea. Lasten kasvaessa heistä on jo seuraa ja mukavaa yhdessäoloa. 

Ja niin paljon lukee näitä kadun lapsiani juttuja. No varmasti jos pyörittelee päässä tollasia ajatuksia. Täytä mielesi kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä ja saat lapsista ja perheestä iloa ja onnea. 

Ajattelen olevani etuoikeutettu ja ilolla "palvelen" perhettäni, omiani.

Oon 41 ja kaksi lasta jo täysi-ikäisiä, vanhin asuu omillaan. Kotona vielä koululainen

Tässä juuri näkyy se miten vaikea ja vaiettu aihe on.

-Kadun sitä että tein lapsia.

-Ole kiitollinen että sinulla on lapsia!

-Selvä. En kadu enää.

Vierailija kirjoitti:

No en ole. Kun on vauva/pienet lapset, on tekemistä heitä hoitaessa ja kun pyörittää arkea. Lasten kasvaessa heistä on jo seuraa ja mukavaa yhdessäoloa. 

Ja niin paljon lukee näitä kadun lapsiani juttuja. No varmasti jos pyörittelee päässä tollasia ajatuksia. Täytä mielesi kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä ja saat lapsista ja perheestä iloa ja onnea. 

Ajattelen olevani etuoikeutettu ja ilolla "palvelen" perhettäni, omiani.

Oon 41 ja kaksi lasta jo täysi-ikäisiä, vanhin asuu omillaan. Kotona vielä koululainen

On vain hyvä että tästäkin on alettu puhua. Niin paljon toitotetaan ties millä ylisanoilla miten oma lapsi on ainoa joka voi tuoda onnen ja rakkauden elämään. Monet tuon uskovat ja pettyvät kun ei se mene niin ja sitten kaduttaa.

Kaikki eivät jostain syystä tunne sellaista onnellisuuden ja rakkauden tunnetta, vaikka lapsi olisi pitkään toivottu. Tabu se on myöntää, mutta itselle kävi niin. En olisi uskonut sitä etukäteen, koska lapsi oli hartaasti toivottu, ja yleensä puhutaan vain onnellisuuden ja rakkauden tunteesta. Kun lapsi oli vastasyntynyt ja laitettiin rinnalleni, en tuntenut oikein mitään paitsi helpotusta siitä että synnytys oli ohi. Vauva tuntui pitkään kuin ihan vieraalta ihmiseltä, joka kuitenkin nyt oli kokonaan vastuullani. Sana, joka kuvaa sitä tunnetta ehkä parhaiten, oli pelko. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät jostain syystä tunne sellaista onnellisuuden ja rakkauden tunnetta, vaikka lapsi olisi pitkään toivottu. Tabu se on myöntää, mutta itselle kävi niin. En olisi uskonut sitä etukäteen, koska lapsi oli hartaasti toivottu, ja yleensä puhutaan vain onnellisuuden ja rakkauden tunteesta. Kun lapsi oli vastasyntynyt ja laitettiin rinnalleni, en tuntenut oikein mitään paitsi helpotusta siitä että synnytys oli ohi. Vauva tuntui pitkään kuin ihan vieraalta ihmiseltä, joka kuitenkin nyt oli kokonaan vastuullani. Sana, joka kuvaa sitä tunnetta ehkä parhaiten, oli pelko. 

 

Minäkin odotin sitä ylitsevuotavaa rakkauden tunnetta mistä moni puhuu kokevansa kun lapsi syntyy. No ei tullut eikä ole tullut kohta kymmeneen vuoteen sen jälkeenkään. Jos nyt saisin uudestaan päättää niin jäisi tekemättä.

Rehellisesti sanottuna, joskus silloin kadutti, kun lapset oli pieniä, meluisia, koko ajan tuntui olevan joku tilanne päällä ja itellä oli univelkaa. Mutta ei silloinkaan koko ajan ja siinä vaiheessa kun nuorempi oli ohi pahimman taaperouhman ei katumuksen tunteita enää tullut. Loppujen lopuksi pikkulapsiaikaa ei kauheesti kestä ja siitäkin on 75% ihan mukavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en ole. Kun on vauva/pienet lapset, on tekemistä heitä hoitaessa ja kun pyörittää arkea. Lasten kasvaessa heistä on jo seuraa ja mukavaa yhdessäoloa. 

Ja niin paljon lukee näitä kadun lapsiani juttuja. No varmasti jos pyörittelee päässä tollasia ajatuksia. Täytä mielesi kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä ja saat lapsista ja perheestä iloa ja onnea. 

Ajattelen olevani etuoikeutettu ja ilolla "palvelen" perhettäni, omiani.

Oon 41 ja kaksi lasta jo täysi-ikäisiä, vanhin asuu omillaan. Kotona vielä koululainen

 

On vain hyvä että tästäkin on alettu puhua. Niin paljon toitotetaan ties millä ylisanoilla miten oma lapsi on ainoa joka voi tuoda onnen ja rakkauden elämään. Monet tuon uskovat ja pettyvät kun ei se mene niin ja sitten kaduttaa.

Mustakin on tärkeää, että kaikista tunteista voidaan puhua. Muuten käy niin, että katumuksen tunteita pidetään jotenkin väärinä ja katuja kokee olevansa viallinen yksilö. 

Kun sitten huomaa, että en olekaan ainut tässä, niin asiaan voi suhtautua kevyemmin.  Että tunnen nyt näin ja tunne on ihan ok, niin kauan, kuin kuitenkin kannan vastuuni lapsistani.

Se ei mitenkään riko lasta, jos katuva vanhempi tulee anonyymille palstalle purkamaan tuntojaan. Vielä hienompaa olisi, jos asioista vois keskustella ihan omalla naamalla.

Minulla on vain yksi lapsi. Olen onnellinen että sain kokea äitiyden. En ole mikään huushollerska mutta oma lapsi on ollut onnen ja ilon lähde, ihmetyksen aihe ja kasvattanut minua enemmän ihmisenä, kuin minä häntä koskaan. Ilman lasta olisin keskenkasvuisempi ja itsekkäämpi. 

En koskaan, vaikka välillä ovat ärsyttäviä ja raskaita. Silti ovat aviomieheni lisäksi rakkainta maailmassa.

N38

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Ei ole jälkikasvu tuonut minkäänlaista onnea. Onhan toki hetkiä, jolloin on ihan kivaakin, mutta pääasiassa lapsiperhe-elämä on aivan hanurista. Se on toki positiivista, että vaimo tykkää.

 

Jännä miten aloituksessa kysytään asiaa vain äideiltä. Ehkä se ei ole tabu ollenkaan jos isä katuu.

Mitä "jännää" sinä nyt siinä näet. Kaikkea muuta.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät jostain syystä tunne sellaista onnellisuuden ja rakkauden tunnetta, vaikka lapsi olisi pitkään toivottu. Tabu se on myöntää, mutta itselle kävi niin. En olisi uskonut sitä etukäteen, koska lapsi oli hartaasti toivottu, ja yleensä puhutaan vain onnellisuuden ja rakkauden tunteesta. Kun lapsi oli vastasyntynyt ja laitettiin rinnalleni, en tuntenut oikein mitään paitsi helpotusta siitä että synnytys oli ohi. Vauva tuntui pitkään kuin ihan vieraalta ihmiseltä, joka kuitenkin nyt oli kokonaan vastuullani. Sana, joka kuvaa sitä tunnetta ehkä parhaiten, oli pelko. 

 

Mä ajattelin myös olevani jotenkin viallinen, kun synnytyksen jälkeen vauva tuotiin minulle, eikä se ollutkaan rakkautta ensisilmäyksellä ja pakahtumista onnesta.

Väsynyt ja.. ihan vaan väsynyt. Muistan katsoneeni vauvaa ja miettineeni, että "siis onko tämä mun?". Vauva tuntui ihan vieraalta ihmiseltä. Tavallaan jopa siltä, että jonkun toisen vauva on ehkä annettu mulle. Ei mulle ollut muodostunut raskauden aikana mitään sidettä. 

Siteen ja tunteiden muodostaminen lasta kohtaan on ollut vuosien prosessi. Lasta alkoi rakastaa pikkuhiljaa, kun häneen tutustui. Äidin identiteetin omaksuminen on mulla vienyt kymmenen vuotta ja välillä edelleen se tuntuu hassulta.

Meillä on vain yksi lapsi ja miehestäkin kuoriutui varsin hyvä isä. Paljon mukavia muistoja perheen yhteisistä reissuista ja myös arkisesta yhdessäolosta. Ei kaduta ollenkaan. Mutta voin helposti uskoa, että toisenlaisissa olosuhteissa olisi voinut kaduttaa. 

Lapsi on nyt 24v ja ensimmäistä lapsenlasta odotetaan vapun tienoilla. En osaa isovanhemmuudesta etukäteen intoilla, mutta onneksi lapsen anoppi intoilee minunkin puolestani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Ei ole jälkikasvu tuonut minkäänlaista onnea. Onhan toki hetkiä, jolloin on ihan kivaakin, mutta pääasiassa lapsiperhe-elämä on aivan hanurista. Se on toki positiivista, että vaimo tykkää.

 

Jännä miten aloituksessa kysytään asiaa vain äideiltä. Ehkä se ei ole tabu ollenkaan jos isä katuu.

 

Mitä "jännää" sinä nyt siinä näet. Kaikkea muuta.

Mä väitän, että miehille on helpompaa myöntää katuvansa. Voivat puhua siitä vaikka kavereiden kesken, eikä kaverit tuomitse. Isyyteen ei liity samanlaista myyttiä ja odotusta leimahtavasta rakkaudesta vastasyntynyttä kohtaan, kuin äitiyteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Ei ole jälkikasvu tuonut minkäänlaista onnea. Onhan toki hetkiä, jolloin on ihan kivaakin, mutta pääasiassa lapsiperhe-elämä on aivan hanurista. Se on toki positiivista, että vaimo tykkää.

 

Jännä miten aloituksessa kysytään asiaa vain äideiltä. Ehkä se ei ole tabu ollenkaan jos isä katuu.

 

Mitä "jännää" sinä nyt siinä näet. Kaikkea muuta.

Mä väitän, että miehille on helpompaa myöntää katuvansa. Voivat puhua siitä vaikka kavereiden kesken, eikä kaverit tuomitse. Isyyteen ei liity samanlaista myyttiä ja odotusta leimahtavasta rakkaudesta vastasyntynyttä kohtaan, kuin äitiyteen. 

Tätä juuri tarkoitin. Kirjoitin siis tuon jännä-kommentin. Mies saa sanoa ääneen että vi tuttaa ja kaduttaa, äiti ei. Osa äitimyyttiä kai sekin.

En ole katunut, koska jätin lapsiluvun yhteen. Jos olisin muiden painostuksesta pyöräyttänyt sisaruksen lapselle niin satavarmasti katuisin. Yhden kanssa kaikki on helpompaa. Hirvittää seurata tuttavia joilla pari-kolme muksua, se meno on ihan jäätävää. "Byäää kun X sai teelusikallisen verran enemmän jätskiä, byäää kun X vei mun lelun äitiii byäää". Yhden kanssa on kotona rauhallista, lapsi osaa jo hetkittäin viihdyttää itseään ihan itse. Leikkikavereita löytyy sitten tutuista ihan tarpeeksi. 

Vierailija kirjoitti:

En ole katunut, koska jätin lapsiluvun yhteen. Jos olisin muiden painostuksesta pyöräyttänyt sisaruksen lapselle niin satavarmasti katuisin. Yhden kanssa kaikki on helpompaa. Hirvittää seurata tuttavia joilla pari-kolme muksua, se meno on ihan jäätävää. "Byäää kun X sai teelusikallisen verran enemmän jätskiä, byäää kun X vei mun lelun äitiii byäää". Yhden kanssa on kotona rauhallista, lapsi osaa jo hetkittäin viihdyttää itseään ihan itse. Leikkikavereita löytyy sitten tutuista ihan tarpeeksi. 

Oletan että sulle on kerrottu että sisarus tekee lapsesta vähemmän itsekkään ja opettaa jakamisen taitoa?

Se on kyllä suurinta bullshittiä ikinä. Vähän ohi aiheen mutta kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole katunut, koska jätin lapsiluvun yhteen. Jos olisin muiden painostuksesta pyöräyttänyt sisaruksen lapselle niin satavarmasti katuisin. Yhden kanssa kaikki on helpompaa. Hirvittää seurata tuttavia joilla pari-kolme muksua, se meno on ihan jäätävää. "Byäää kun X sai teelusikallisen verran enemmän jätskiä, byäää kun X vei mun lelun äitiii byäää". Yhden kanssa on kotona rauhallista, lapsi osaa jo hetkittäin viihdyttää itseään ihan itse. Leikkikavereita löytyy sitten tutuista ihan tarpeeksi. 

 

Oletan että sulle on kerrottu että sisarus tekee lapsesta vähemmän itsekkään ja opettaa jakamisen taitoa?

Se on kyllä suurinta bullshittiä ikinä. Vähän ohi aiheen mutta kuitenkin.

 

Juu tuttuja mantroja. Samat mantrat sai kuulla myös oma äitini, jonka ainoa lapsi olen. :D Ei ole uponnut meihin. 

Mulla vaikutti katumuksen tunteeseen myös se, että vauva oli tosi vaikea. Mieskään ei kestänyt sitä vauva-arkea, vaan alkoi tehdä pidempää työpäivää. Lapsen ollessa 1-vuotias paljastui miehen salasuhde. Jotenkin sitä oli todella katkera siitä, että kävi kaikki klassiset. 

Olin jo etukäteen tietoinen, että lapsen tulo on kriisi parisuhteelle ja joka päivä hoin itselleni, että kun lapsi tästä kasvaa niin sitten helpottaa.

Mutta näin vaan silti kävi. Sitten sitä oltiin jumissa siinä uskottomuuden rikkomassa parisuhteessa ja pikkulapsiarjessa. Olisin halunnut kerätä kamani ja kadota toiselle puolelle maapalloa kaikesta siitä paskasta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla vaikutti katumuksen tunteeseen myös se, että vauva oli tosi vaikea. Mieskään ei kestänyt sitä vauva-arkea, vaan alkoi tehdä pidempää työpäivää. Lapsen ollessa 1-vuotias paljastui miehen salasuhde. Jotenkin sitä oli todella katkera siitä, että kävi kaikki klassiset. 

Olin jo etukäteen tietoinen, että lapsen tulo on kriisi parisuhteelle ja joka päivä hoin itselleni, että kun lapsi tästä kasvaa niin sitten helpottaa.

Mutta näin vaan silti kävi. Sitten sitä oltiin jumissa siinä uskottomuuden rikkomassa parisuhteessa ja pikkulapsiarjessa. Olisin halunnut kerätä kamani ja kadota toiselle puolelle maapalloa kaikesta siitä paskasta.

Niin tällöin olen katunut ja ajattellut, että kumpa en koskaan olisi lasta tehnyt. Ainakaan tuon miehen kanssa, vaikka mies on lopulta ollut hyvä isä kyllä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla vaikutti katumuksen tunteeseen myös se, että vauva oli tosi vaikea. Mieskään ei kestänyt sitä vauva-arkea, vaan alkoi tehdä pidempää työpäivää. Lapsen ollessa 1-vuotias paljastui miehen salasuhde. Jotenkin sitä oli todella katkera siitä, että kävi kaikki klassiset. 

Olin jo etukäteen tietoinen, että lapsen tulo on kriisi parisuhteelle ja joka päivä hoin itselleni, että kun lapsi tästä kasvaa niin sitten helpottaa.

Mutta näin vaan silti kävi. Sitten sitä oltiin jumissa siinä uskottomuuden rikkomassa parisuhteessa ja pikkulapsiarjessa. Olisin halunnut kerätä kamani ja kadota toiselle puolelle maapalloa kaikesta siitä paskasta.

Minkä ikäinen lapsi nykyään on? Mitä sulle kuuluu nykyään?

En voi sanoa katuvani, mutta olen ahdistunut siitä miten riippuvainen olen muista ihmisistä nyt kun lapsi on pieni eikä pärjää yksin kotona. Menee vielä useampi vuosi ennen kuin voi jättää yksin kotiin hetkeksi. Olen ollut tosi itsenäinen ihminen ja nauttinut siitä tunteesta kun voi mennä ja tulla miten haluaa. Nyt täytyy huolehtia aina että voiko puoliso olla menon x aikaan kotona, jos ei voi niin voisiko mummu katsoa hetken muksun perään. En tiedä miten selviäisin ilman heitä ja olen kiitollinen heistä elämässäni, tiedän että kaikilla ei ole minkäänlaista apua. Mutta joku muu ehkä ymmärtää miten hankalalta se lapsenvahdin järjestäminen tuntuu verrattuna siihen entiseen kun pääsi menemään just silloin kun itsestä siltä tuntuu. Tämä toki helpottaa ajan myötä, mutta kyllä tämä on vaikeimmalta tuntunut.