Tabukeskustelu: oletko katunut lasten tekoa?

Tuttavapiirissä joku taitaa katua kun tuntuu, että minun lapsettoman elämä on kivempaa ja vapaampaa - mutta, lapsenteko on oma valinta, kukaan ei pakota siihen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Ei ole jälkikasvu tuonut minkäänlaista onnea. Onhan toki hetkiä, jolloin on ihan kivaakin, mutta pääasiassa lapsiperhe-elämä on aivan hanurista. Se on toki positiivista, että vaimo tykkää.

 

Jännä miten aloituksessa kysytään asiaa vain äideiltä. Ehkä se ei ole tabu ollenkaan jos isä katuu.

Jos isä ei hoida lasta, lapsen ollessa ihan pieni niin syntyykö samanlaista kiintymystä? Ihan pohdintaa vain, voi olla hyviäkin syitä olla hoitamatta (isä on vaikka yrittäjä ja äiti ei jää yksin vaan saa paljon apua isovanhemmilta tms.)

Jostain luin että isän hoivan ja rakkauden määrään vaikuttaa ratkaisevasti vauva-ajan hoitomäärä. Jos oma lapsi on hieman vieras, tuskin on kokemuksena ihan yhtä tajunnanräjäyttävä.

Mutta isille asia tuskin tabu, muuten niin monet isät eivät häipyisi lapsensa elämästä kevyin mielin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsia parempia "tapahtumia" elämässä olekaan. Kun sen oman lapsen saa syliinsä, elämä muuttuu, mutta vain ja ainostaan parempaan suuntaan. Ei mikään ole niin ihanaa, kuin oma lapsi. Hänen eteen on valmis vaikka mihin, vaikka menemään tuleen. 

Vain ihminen, jolla on lapsi, voi ymmärtää, miten ihanaa se on.  Vaikka tykkäisi lapsista, ei siltikään voi /osaa kuvitella sitä rakkautta, mitä omaan lasta kohtaa tuntee. Se on jotain, mitä ei voi sanoin selittää. 

Tässä malliesimerkki, kun ihmisellä kapeutuu se maailma ja suoraan sanoen tyhmenee valtavasti. 

Mikään ei ole niin typerää, kuin lähtökohtaisesti määritellä onnellisuus/rakkaus.

No, yritä. Osoita meille suurempi älysi.

Kullakin omat kokemuksensa, onnensa ja rakkautensa. Ei ulkopuolisten pidä tulla määrittelemään. Viisautta olla hiljaa, et voi muiden onnesta tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla vaikutti katumuksen tunteeseen myös se, että vauva oli tosi vaikea. Mieskään ei kestänyt sitä vauva-arkea, vaan alkoi tehdä pidempää työpäivää. Lapsen ollessa 1-vuotias paljastui miehen salasuhde. Jotenkin sitä oli todella katkera siitä, että kävi kaikki klassiset. 

Olin jo etukäteen tietoinen, että lapsen tulo on kriisi parisuhteelle ja joka päivä hoin itselleni, että kun lapsi tästä kasvaa niin sitten helpottaa.

Mutta näin vaan silti kävi. Sitten sitä oltiin jumissa siinä uskottomuuden rikkomassa parisuhteessa ja pikkulapsiarjessa. Olisin halunnut kerätä kamani ja kadota toiselle puolelle maapalloa kaikesta siitä paskasta.

Minkä ikäinen lapsi nykyään on? Mitä sulle kuuluu nykyään?

Olipa kiva yllätys, että joku kysyy kuulumisia. Vaikka anonyymisti, mutta kuitenkin. 

Lapsi on nyt 10-vuotias ja olen ihan onnellinen hänestä. Hänestä on kasvanut, kaikesta huolimatta, älykäs ja fiksu tyttö. Nyt kun hän on isompi, hänen seurassaan on usein oikeastaan aika kivaa. 

Miehen kanssa ollaan edelleen yhdessä, vaikka menneet vuodet on olleet aikamoista vuoristorataa.

Aluksi miehen salasuhteen paljastumisen jälkeen oltiin jonkin aikaa asumuserossa, koska en vaan pystynyt olemaan saman katon alla.

Mies on ollut lapselle näiden kriisien jälkeen todella hyvä isä, huolehtinut erittäin kiitettävästi osuudestaan. Ehkä hän ymmärsi rikkoneensa minut, ja otti näin vastuuta teioistaan. 

Suhtautumiseni elämään on sellaista katkeran suloista. En tiedä, miten kuvailisin sitä paremmin. Naiivi luottamus ihmisten hyvyyteen on mennyt, mutta sillä on myös hyvät puolensa. Kukaan ei enää kävele ylitseni ja pidän kiinni oikeuksistani. Vaihdoin hyväpalkkaiseen työhön, jolla saan taattua itselleni hyvän taloudellisen vakauden, vaikka parisuhde kaatuisi. En myöskään suhtaudu mustavalkoisesti muiden murheisiin, koska tiedän jokaisen kokemuksen olevan uniikki. 

Taisin siis kasvaa valtavasti ihmisenä näiden kokemusten myötä, joskin toivon kyllä, että olisin niiltä säästynyt. Ehkä pilvellä ei vieläkään ole kultareunusta, mutta ei se niin synkältä ja painostavaltakaan enää tunnu.

"Lapsi on vain yksi elämän valinnoista ja joskus ihminen valitsee väärin."

Olisipa ollut edes mahdollisuus tehdä se valinta. Kaikille sekään ei ole sallittua.

Vierailija kirjoitti:

"Lapsi on vain yksi elämän valinnoista ja joskus ihminen valitsee väärin."

 

Olisipa ollut edes mahdollisuus tehdä se valinta. Kaikille sekään ei ole sallittua.

Mitä tarkoitat, että valinta ei ole sallittua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Lapsi on vain yksi elämän valinnoista ja joskus ihminen valitsee väärin."

 

Olisipa ollut edes mahdollisuus tehdä se valinta. Kaikille sekään ei ole sallittua.

Mitä tarkoitat, että valinta ei ole sallittua?

Jää perheettä/lapsettomaksi syistä, joihin ei itse pysty vaikuttamaan millään lailla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalle, ei ole mitenkään kiellettyä tuntemasta pettymystä tai jopa katumusta perhe-elämään tai niihin liittyviin päätöksiin, tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Eli aihe ei ole sinänsä tabu.

Miksi kuitenkaan et saa sanoa, kadun lapsen saamista syvästi ja toivon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut? Kun lapsi on pieni, varmasti monella vanhemmalla on jossain vaiheessa sellainen olo, että on tehnyt elämänsä suurimman virheen. Itselläni ainakin. Lapsi kuitenkin kasvaa, kehittyy omaksi itsekseen ja lopulta aikuiseksi ja (toivottavasti) itsenäiseksi. Onko oikein sanoa toiselle ihmiselle, sinun ei olisi pitänyt koskaan syntyä, oli suuri virhe minulta, että pidin sinut?

Sinänsä näissä tabu-keskusteluissa toistuvat usein nimenomaan pienten lasten vanhemmat, jotka katuvat lasten hankkimista. Toinen iso ryhmä on, jotka katuvat tosiasiassa puolisonsa valintaa. Todella harvassa ovat ne

"Kyllähän tämä aika tabu aihe on. Tälläkään jos kukaan yrittää ajatuksiaan anonyymisti purkaa ja kertoa katumuksestaan niin joko haukutaan pystyyn tai ei oteta tosissaan vaan alkaa se vänkääminen miten ei kadu lastaan vaan vika on jossain muualla. 

Lapsi on vain yksi elämän valinnoista ja joskus ihminen valitsee väärin."

Vaikka joku aihe olisi kiistanalainen tai tunteita herättävä, ei se ole missään mielessä tabu. Ja vastauksestasi päätellen, et tainnut yhtään lukea perustelujani tai ainakaan et ymmärtänyt lukemaasi.

Itsellenikin on perhe-elämä ollut melkoinen pettymys. En olisi toivonut näitä lasten kautta saatuja vaikeuksia elämääni. Toisaalta, olen myös saanut aika paljon kannettavakseni puolisonkin kautta. Varmasti jonkun toisen kanssa olisi ollut helpompaa tai puhumattaan, että olisin ollut yksin. En kuitenkaan suhtaudu muihin ihmisiin elämässäni ylipäätään siten, että ne olisivat jotenkin esineitä, joita voisin kadottaa tai vaihtaa mieleni mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Mietin jokin aika sitten, että mitkä ovat olleet onnellisimpia hetkiä elämässäni. Eivätkä ne olleet mitkään työelämän tähtihetket eivätkä edes vaihto-oppilasvuoden seikkailut. Onnellisimpia hetkiä elämässäni ovat olleet omien lasten kanssa leikkimiset. Siellä hiekkalaatikon reunalla ja olohuoneen lattialla.

Sama. Ihaninta aikaa elämässäni tähän saakka oli lasteni pikkulapsi-aika. Ihanaa seurata kuinka pieni vauva kasvaa ja oppii ihan valtavasti uusia hienoja taitoja ja kuinka lapsen oma persoonallisuus kehittyy ja muotoutuu. Jokainen päivä toi uusia ihmeitä. 

Ne ihmeet näkee ja huomaa kun malttaa olla läsnä ja juuri niissä arkisissakin hiekkalaatikkoleikeissä, antaessa vauhtia keinumiseen ihastuneelle taaperolla ja vaikkapa ruokapöydän ääressä kalapuikkoja syödessä ihmeitä tapahtui. 

Olen käynyt ensimmäisen oikean keskustelun 18 kuukautisen tyttäreni kanssa juuri keinumassa. Tytär oli oppinut uusia sanoja ihan vauhdilla ja juuri tuossa hetkessä saimme aikaan keskustelun. Nyt keskusteluja on käyty 18 vuotta ja onneksi eivät hiipuneet edes teini-iän aallokoissa.

Kuopuksen ensimmäinen nauru on myös tapaus, jonka muistan aina. Kuopus oli vauvana ja pikkulapsena vakavamielinen tapaus ja nauroi ekan kerran 6 kk:n iässä. Isosiskon kukkien kastelu takapihalla pinkillä pikkukannulla oli pikkusiskon mielestä hirvittävän hauskaa. Kastelimme hellepäivänä kukat litimäriksi ja meillä kaikilla kolmella oli valtavan hauskaa. Kuopuskin on jo 17-vuotias ja vieläkin toisinaan vakavamielinen, mutta hauskoja hetkiä arvostaa ja minä arvostan ajattelijaa, jonka ongelmanratkaisukyky on ihan omaa luokkaansa. 

Haaveilin kolmannesta lapsesta pitkään, mutta lapsiluku jäi kahteen monen asian summana. Ihaninta elämässäni ovat  ihanat tyttöni. En ole ikinä katunut heidän saamistani ja äitiys on yhä suurin asia elämässäni. 

En kadu lapsia, mutta välillä mietin miten paljon ennemmän olisi rahaa ilman. Asun ulkomailla ja lapsiin menee koulumaksuineen ja harrastuksineen reilusti yli €50k vuodessa ja teini-iässä varmaan tuplasti. Saati, jos lasketaan mukaan perheasunnon hinta.

En ole katunut. Tosin olin vuosia katkera, kun kroppa meni "pilalle", mutta nyt olen siitäkin päässyt yli. 

Vierailija kirjoitti:

En voi sanoa katuvani, mutta olen ahdistunut siitä miten riippuvainen olen muista ihmisistä nyt kun lapsi on pieni eikä pärjää yksin kotona. Menee vielä useampi vuosi ennen kuin voi jättää yksin kotiin hetkeksi. Olen ollut tosi itsenäinen ihminen ja nauttinut siitä tunteesta kun voi mennä ja tulla miten haluaa. Nyt täytyy huolehtia aina että voiko puoliso olla menon x aikaan kotona, jos ei voi niin voisiko mummu katsoa hetken muksun perään. En tiedä miten selviäisin ilman heitä ja olen kiitollinen heistä elämässäni, tiedän että kaikilla ei ole minkäänlaista apua. Mutta joku muu ehkä ymmärtää miten hankalalta se lapsenvahdin järjestäminen tuntuu verrattuna siihen entiseen kun pääsi menemään just silloin kun itsestä siltä tuntuu. Tämä toki helpottaa ajan myötä, mutta kyllä tämä on vaikeimmalta tuntunut.

Mä ratkaisin asian samassa tilanteessa niin, että otin kaksoseni mukaan joka paikkaan. 

Juoksulenkit hoituivat urheilullisten vaunujen kanssa hyvin, lapset oppivat matkustamaan niin autossa, junassa, bussissa kuin lentokoneessakin, huomasin, että pikkulasten kanssa voi jopa remonttihommia tehdä kun vain organisoi ja hyväksyy, että tekemiseen menee kauemmin. 

Asuttiin ulkomailla miehen työn vuoksi pitkään. Mies katosi töihinsä pakoon pikkulapsi-arkea, tukiverkkoja ei pahemmin ollut ja jos olisin jäänyt kotiin vilkkaiden kaksosten kanssa surkuttelemaan kohtaloani, olisin varmaan seonnut. 

Tilannetta kuitenkin helpotti kohdemaan mutkaton suhtautuminen lapsiin ja sain ystäviä, jotka olivat samassa tilanteessa lapsineen. 

En kuitenkaan ikinä katunut lapsiani. Nyt ovat jo itsenäistymisen kynnyksellä ja yhä olemme tiivis paketti. 

Kyllä ja ei. Rakastan lapsiani, olen aina rakastanut ja viihdyn heidän seurassaan. Kuitenkin äitiys toi esiin minussa piirteitä joita en osannut odottaa. Vaikein niistä on jatkuva ahdistus ja huoli lapsista ja heidän pärjäämisestään, kuoleman pelko (oma sekä lasten) ja huoli maailman negatiivisesta tulevaisuudesta. Ahdistuneisuus lopulta rikkoi avioliittoni koska en osannut enää olla parisuhteessa. Vastuu on painanut ja alkaa helpottaa vasta nyt kun lapset ovat yli kaksikymppisiä. Välillä mietin olisiko elämä ollut onnellisempaa ilman lapsia. En ollut ollenkaan äidityyppiä vaikka lapset ihmisinä ovatkin rakkainta minulle.

Upp

Ei kai tekoa kukaan kadu, mutta niiden syntymistä ehkä

Olin vuosia varma, etten halua koskaan lapsia. Tutkin jo sterilisaatiota, olin aivan ehdoton. No, hieman vahingossa tulin raskaaksi. Voisi luulla, että tällaisessa tilanteessa katumisen vaara olisi suuri? No, en kadu. Lapset ovat paras ja ihanin asia elämässäni. Sitä rakkauden määrää on vain mahdoton etukäteen kuvitella. Onneksi elämä meni näin. :) lapset ovat aivan huipputyyppejä, eivätkä juuri rajoittaneet elämää, muuttivat vain. Heidän kanssaan tulee touhuiltua valtavasti kaikkea, ja onneksi omiinkin menoihin pääsee, vaikka tukiverkostot ovat pienet. 

Vierailija kirjoitti:

Olin vuosia varma, etten halua koskaan lapsia. Tutkin jo sterilisaatiota, olin aivan ehdoton. No, hieman vahingossa tulin raskaaksi. Voisi luulla, että tällaisessa tilanteessa katumisen vaara olisi suuri? No, en kadu. Lapset ovat paras ja ihanin asia elämässäni. Sitä rakkauden määrää on vain mahdoton etukäteen kuvitella. Onneksi elämä meni näin. :) lapset ovat aivan huipputyyppejä, eivätkä juuri rajoittaneet elämää, muuttivat vain. Heidän kanssaan tulee touhuiltua valtavasti kaikkea, ja onneksi omiinkin menoihin pääsee, vaikka tukiverkostot ovat pienet. 

Onneksi olkoon. Toivon että myös ymmärrät vastuusi lapsistasi. Vanhemmat ovat lapsen tärkein tuki ja turva. Sitä ei voi tarpeeksi korostaa. Toivon kaikkea hyvää koko perheellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin vuosia varma, etten halua koskaan lapsia. Tutkin jo sterilisaatiota, olin aivan ehdoton. No, hieman vahingossa tulin raskaaksi. Voisi luulla, että tällaisessa tilanteessa katumisen vaara olisi suuri? No, en kadu. Lapset ovat paras ja ihanin asia elämässäni. Sitä rakkauden määrää on vain mahdoton etukäteen kuvitella. Onneksi elämä meni näin. :) lapset ovat aivan huipputyyppejä, eivätkä juuri rajoittaneet elämää, muuttivat vain. Heidän kanssaan tulee touhuiltua valtavasti kaikkea, ja onneksi omiinkin menoihin pääsee, vaikka tukiverkostot ovat pienet. 

Onneksi olkoon. Toivon että myös ymmärrät vastuusi lapsistasi. Vanhemmat ovat lapsen tärkein tuki ja turva. Sitä ei voi tarpeeksi korostaa. Toivon kaikkea hyvää koko perheellesi.

Ja joku urpo loukkaantui tästäkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin vuosia varma, etten halua koskaan lapsia. Tutkin jo sterilisaatiota, olin aivan ehdoton. No, hieman vahingossa tulin raskaaksi. Voisi luulla, että tällaisessa tilanteessa katumisen vaara olisi suuri? No, en kadu. Lapset ovat paras ja ihanin asia elämässäni. Sitä rakkauden määrää on vain mahdoton etukäteen kuvitella. Onneksi elämä meni näin. :) lapset ovat aivan huipputyyppejä, eivätkä juuri rajoittaneet elämää, muuttivat vain. Heidän kanssaan tulee touhuiltua valtavasti kaikkea, ja onneksi omiinkin menoihin pääsee, vaikka tukiverkostot ovat pienet. 

Onneksi olkoon. Toivon että myös ymmärrät vastuusi lapsistasi. Vanhemmat ovat lapsen tärkein tuki ja turva. Sitä ei voi tarpeeksi korostaa. Toivon kaikkea hyvää koko perheellesi.

Ja joku urpo loukkaantui tästäkin

Miksi vihjailet että hän ei ymmärtäisi vastuutaan?

Lapsia en ole katunut, vaan sitä, että annoin liikaa ulkopuolisten vaikuttaa lasten ollessa pieniä heidän kasvatukseen ja läsnäoloon. Onneksi pääsin muuttamaan lasten kanssa kauas vahingollisesta elinympäristöstä.