Lue keskustelun säännöt.
Oikea syy masennukseeni oli pikkulapsiaika
23.01.2025 |
Hei,
Olen 37-vuotias äiti ja tajusin tänään kristallin kirkkaasti miksi olen ollut viimeiset 9 vuotta niin allapäin. Nyt kun lapseni ovat kasvaneet 9- ja 7-vuotiaiksi, olen alkanut saada omaa elämääni takaisin. Olen ymmärtänyt, että yksinkertaisesti inhoan pieniä lapsia. Sitä taistelun ja väännön määrää jokaikisestä asiasta. Sotkua ja huutoa. Se että en saa tehdä haluamani asioita vaan lapset pilaavat musiikin kuuntelun, kävelylenkin yms.
Nyt lapset tykkäävät jo mennä harrastuksiin ja kavereilleen. Nukkuvat yönsä. En oikeasti keksi ainuttakaan hyvää asiaa pikkulapsiajassa. Tavallaan olen siitä myös surullinen ja olo on syyllinenkin. Pitkään olen pohtinut olenko vain todella huono äiti vai mikä minua vaivaa kun jatkuvasti olen väsynyt, ärtynyt, haluton.
Nyt en odota enää masentuneena työpäivän päättymistä että kotona jatkuisi jatkuva läsnäolo ja äidinhuutelu. Jos meille olisi kolmas lapsi jostain mielenhöiriöstä tehty niin varmaan olisi loppunut parisuhde ja mielenterveys.
Tunnistaako kukaan vastaavia ajatuksia? Olen siis nyt onnellinen lapsistani kun olemme selvinneet pikkulapsiajan. En pidä pienistä lapsista enkä pelkää sitä kertoa!! Se on ihan ok!
Kommentit (355)
Ymmärrän. Pahin vaihe oli siinä 2-3-vuotiaana. KOKO AJAN sai olla silmät selässäkin, esikoinen varsinkin hyvin villi ja ehtiväinen. Ei hetken rauhaa, ellen sitten sanonut miehelle, että lähden viikonlopuksi ystävän luo ja kerran menin ihan vaan hotelliin YKSIN. Tähän päälle vielä melko raskas työ ja kotona odotti toinen työmaa, välillä ihan oksetti, kun niin väsytti. Ja ei ollut mummoja ja mammoja auttamassa, ihan itse hoidettiin ja se kyllä ehkä väsyttikin, kun ei ollut mitään kahdenkeskistä aikaa juurikaan. Nyt jo koululaisia, ihania ja itsenäisiä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö ehtinyt räplätä puhelinta 24/7 ?
Siis mikä tämä puhelinjuttu on? Räplättiinkö puhelimia ysärillä? Kasarilla? 70-luvulla? Ihan yhtälailla oli väsyneitä äitejä!
Joo. Ikävä kunnon yöunia. Että sais viikonloppuisin nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Nytkin jo 7:30 hereillä lapsen takia. Tämä väsymys on sietämätöntä. Mahtaakohan ikinä helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Juu, aivan karsea vaihe. Ei mikään ihme että porukka eroaa nykyään ja lähtee vuoroviikkotouhuun.
No sitten ne vanhemmat kuitenkin hankkivat uuden kumppanin kanssa lisää lapsia siinä vaiheessa, kun vanhemmat lapset ovat jo isoja koululaisia tai teinejä
Ongelma lienee siinä, että nyky-yheiskunta ei salli lapsille lapsenkaltaista lapsuuta, ja se tekee siitä ikävän sekä heille että vanhemmille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihana kuulla, että alkaa helpottaa. Olen itse raskaana, ja vaikka kovasti lasta toivonkin, pelkään tätä jaksamisasiaa. Toivottavasti tästäkin puolesta puhutaan enemmän ja avoimesti ja tarjotaan apua
Näin tämän ketjun täällä pari päivää sitten ja aloin miettiä asiaa. Mä tykkään pienistä lapsista ja olisin halunnut enemmänkin lapsia, mutta kun muistelen lasteni pienuusaikaa, olin välillä ihan hullu. Mistähän se johtui? Hormoneista? Huonoista yöunista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelma lienee siinä, että nyky-yheiskunta ei salli lapsille lapsenkaltaista lapsuuta, ja se tekee siitä ikävän sekä heille että vanhemmille
Kuinka niin? Enpä ole itse huomannut. No ehkä sen olen huomannut, että jo aika nuoresta, siis tyyliin 10+ ikäisestä alkaa olla jo ulkonäköpaineita.
Lapsetkin ovat niin erilaisia. Jotkut viihtyvät itsekseen, jotkut ovat ihan kiinni vanhemmissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihana kuulla, että alkaa helpottaa. Olen itse raskaana, ja vaikka kovasti lasta toivonkin, pelkään tätä jaksamisasiaa. Toivottavasti tästäkin puolesta puhutaan enemmän ja avoimesti ja tarjotaan apua
Annan neuvon: jätä lapsiluku yhteen. Pääset n. tuhat kertaa helpommalla. Tämä on tabu!
Vierailija kirjoitti:
Minä tykkään pienistä lapsista yleisesti, mutta en elää heidän kanssaan 24/7. Minä vain olen sellainen isompien lasten äiti, johtuu varmaan siitä että olen aina ollut todella itsenäinen ja yksin viihtyvä. Parisuhteessakaan en voi sietää jatkuvaa iholla oloa ja roikkumista.
Sama juttu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän. Haluttiin mieheni kanssa kanssa keskustassa lasta pienellä ikäerolla mutta ei ajateltu,että kun mies aja rekkaa niin olen käytännössä yh.
Olin pelkkä zombi joka vaihtoi vaippoja,niisti neniä,laittoi Muumeja pyörimään,kuunteli huutoa kun lapsi halusi leivän mutta suuttui sitten kun tein leivän ja sisar rupesi myötätunnosta kiljumaan myös,pesin perseitä,pesin hampaita,kuuntelin äitiäitiäiti jankutusta aamusta yöhön,palelin leikkipuistoissa. Järki oli mennä.
Siinä vaiheessa helpotti kun molemmat menivät päiväkotiin. Sain hengittää. Ja nyt kun he ovat teinejä nautin heidän seurastaan täysin siemauksin,ihan kuin olisi ystävien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikös tuo käynyt jo yhden kanssa selväksi, ettet tykkää. Miksi ihmeessä teit vielä toisenkin lapsen siihen kärsimystäsi lisäämään, jos oli noin kamalaa? Taidat olla sellainen, että kun muillakin on ja kun näin pitää ja kuuluu tehdä .
Täällä on jostain kumman syystä ihmeen syvälle iskostunut ideologia että lapsella täytyy olla sisarus! Onneksi itse uskallan mennä vastavirtaan, eikä mikään asia maailmassa saisi mua lähtemään uudestaan tähän ruljanssiin. Kyllä on mukavaa kun tuo ainokainen kasvaa ja kotona ei tarvitse kuunnella sisarusten tappelua!
Vierailija kirjoitti:
Odotttakaas vaan ku ne on teinejä.Tulee ikävä pikkulapsiaikoja.
Ei pidä paikkaansa
Allekirjoitan ap:n sanat. Sataprosenttisesti.
Mutta. Siinä vaiheessa kun alkoivat oikeasti venyttää napanuoraa, tajusin etten aina ollut paras äiti.
Nyt kun ovat parikymppisiä, katson kyynelsilmin kuvia ajasta jota en enää oikein edes muista. Joka silloin tuntui vaikelta, mutta nyt antaisin mitä vain että saisin elää yhden päivän siitä ajasta. Tekisin monta asiaa toisin.
Ennen kaikkea ottaisin rennommin enkä olisi niin ankara itselleni tai muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihana kuulla, että alkaa helpottaa. Olen itse raskaana, ja vaikka kovasti lasta toivonkin, pelkään tätä jaksamisasiaa. Toivottavasti tästäkin puolesta puhutaan enemmän ja avoimesti ja tarjotaan apua
Annan neuvon: jätä lapsiluku yhteen. Pääset n. tuhat kertaa helpommalla. Tämä on tabu!
Minä taasen annan neuvon, tee kaksi pienellä ikäerolla, jos mahdollista. Antoi itselleni hengähdystä kun heistä on seuraa toisilleen. Minä en viihtynyt hiekkalaatikolla enkä tykännyt leikkiä pikkulasten leikkejä. Lapset piti matkoillakin seuraa toisilleen niin äidin ei tarvinnut viihdyttää heitä jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odotttakaas vaan ku ne on teinejä.Tulee ikävä pikkulapsiaikoja.
Ei pidä paikkaansa
Kyllä pitää. Olen yh ja kasvatin lapset täysin yksin pienestä asti. Olihan se rankkaa, mutta kyllä noita aikoja on ikävä. Lapset olivat iloisia, aurinkoisia, kekseliäitä, innokkaita, kiinnostuneita, toimeliaita.
Nyt ovat teinejä, jotka tappelevat koko ajan, nenä kiinni puhelimessa, mikään ei kiinnosta v****jakaan ja saa kytätä perään, missä porukassa liikkuu ja pysyyhän kaidalla tiellä.
pienet lapset - pienet ongelmat, isot lapset - isot ongelmat
34 vuotta olen elänyt lapsiperhearkea. Nuorin täyttää nyt 13. Harmittavan nopeasti on vuodet vierineet. Kaipaan aikaa, kun kotona oli vilskettä ja viilinää useamman lapsen kanssa.
Upp