Lue keskustelun säännöt.
Oikea syy masennukseeni oli pikkulapsiaika
23.01.2025 |
Hei,
Olen 37-vuotias äiti ja tajusin tänään kristallin kirkkaasti miksi olen ollut viimeiset 9 vuotta niin allapäin. Nyt kun lapseni ovat kasvaneet 9- ja 7-vuotiaiksi, olen alkanut saada omaa elämääni takaisin. Olen ymmärtänyt, että yksinkertaisesti inhoan pieniä lapsia. Sitä taistelun ja väännön määrää jokaikisestä asiasta. Sotkua ja huutoa. Se että en saa tehdä haluamani asioita vaan lapset pilaavat musiikin kuuntelun, kävelylenkin yms.
Nyt lapset tykkäävät jo mennä harrastuksiin ja kavereilleen. Nukkuvat yönsä. En oikeasti keksi ainuttakaan hyvää asiaa pikkulapsiajassa. Tavallaan olen siitä myös surullinen ja olo on syyllinenkin. Pitkään olen pohtinut olenko vain todella huono äiti vai mikä minua vaivaa kun jatkuvasti olen väsynyt, ärtynyt, haluton.
Nyt en odota enää masentuneena työpäivän päättymistä että kotona jatkuisi jatkuva läsnäolo ja äidinhuutelu. Jos meille olisi kolmas lapsi jostain mielenhöiriöstä tehty niin varmaan olisi loppunut parisuhde ja mielenterveys.
Tunnistaako kukaan vastaavia ajatuksia? Olen siis nyt onnellinen lapsistani kun olemme selvinneet pikkulapsiajan. En pidä pienistä lapsista enkä pelkää sitä kertoa!! Se on ihan ok!
Kommentit (355)
Ap olitko yksin tai ilman tukiverkkoa silloin? Se on rankkaa kun sellaisia ei ole. Esikoiseni ollessa pieni 20v sitten olin paljon siskon perheen luona, jopa viikkoja kesällä. Ja mummoni luona. Appivanhemmilla. Pikkulapsiaika meni ikään kuin pätkissä ja aina välillä kuin itsekseen vaikka olin totaali yh. Ainoa trauma siitä oli unettomuus, mutta lapsi oli tosi helppo ja ihana! Nyt 20v myöhemmin sain kuopuksen ( eri isä) ja ai kamala..
Mummoni on kuollut ja siskoni ei tosiaankaan ole enää siinä jamassa että sinne voisi mennä, erosi lastensa isästä jokunen vuosi sitten ja juhlii rankasti viikonloput.
Elää toista nuoruuttaan.
Ehkä siskoni esimerkki oli se miksi halusin vielä perustaa perheen, tuntuu että nelikymppiset joilla lapsi jo iso juhlivat ja dokaavat nyt kun oma nuoruus meni lasten kanssa.
Mua ei oikein se juhliminen kiinnosta mutta muuten tää taaperoaika on tosi rankkaa lähes nelikymppisenä!
Mies on TODELLA osallistuva ja esikoinen rakastaa lastamme, haluaa hoitaa aina kun ehtii. Mutta kun ei ole tukiverkkoja kummankaan suvussa, ollaan pudottu aika syvälle.
Nyt alkaa jo valoakin näkyä kun lapsi on 3v, mutta inhoan kyllä sitä että kaikesta pitää vääntää, pestä kakkapyllyä ja päivät ovat aika taistelua.
Lapsi on tosiaan itsepäinen tapaus ja kaukana siitä esikoisen helposta luonteesta!
Mutta odotan kyllä kun kuopus kasvaa niin että voi mennä edes uimahalliin ilman kauheita pukuhuoneraivareita!
Mutta nyt on hyvä rahatilanne ja mahdollisuus harrastaa lapsen kanssa kaikkea, ja voin jättää lapsen huoletta isälle. Olen viettänyt useita öitä joko vuokramökillä, hotellissa tai esikoisen sohvalla ihan vaan kaoottista arkea paossa!
Suosittelen siis oman ajan ottamista vaikka väkisin, ei sitä muuten jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, mulla on samanikäiset lapset ja tekstisi oli kuin minun kynästäsi. Myös tukiverkottomia täällä. En nauttinut pikkulapsiajasta. Olihan ne söpöjä, mutta se jatkuva kriisi perusasioista. Syöminen, nukkuminen, vessakäynnit, pukeminen... kaikesta aina hirveä show. Ja aina hirveä sotku. En käsitä, miten joku siitä nauttii.
Ja ei se tarkoita ettei rakastaisi lapsiaan tietenkään. Mutta kyllä on nyt 100 kertaa helpompaa kaikki kun ei enää tarvi noista perusasioista vääntää.
Mä kestin huonoiten vauvavuodet. Taaperoaika ja leikki-ikä oli tavallaan mukavampia, vaikka uuvuttavia nekin. Jatkuvaa sotkua, Äiti kato- hokemista. Tuntikausia hiekkalaatikon reunalla, leikkipuistoissa loputtomasti. Lapset oli kyllä ihania tuossa iässä.
Vierailija kirjoitti:
Mä kestin huonoiten vauvavuodet. Taaperoaika ja leikki-ikä oli tavallaan mukavampia, vaikka uuvuttavia nekin. Jatkuvaa sotkua, Äiti kato- hokemista. Tuntikausia hiekkalaatikon reunalla, leikkipuistoissa loputtomasti. Lapset oli kyllä ihania tuossa iässä.
Tää riippuu varmaan tosi paljon siitä, minkälainen temperamentti lapsella on jne. Mun vauvat oli helppoja, nukkuivat hyvin. Mutta taaperoaikana oli kova menu, kiipeilivät pöydillä, vessan lavuaarin päällä, leikkipuistoissa menivät heti kävelemään oppiessa johonkin 12-vuotiaiden telineisiin kiipeilemään, juoksivat päättömästi koko ajan ilman mitään tietoa vaarasta tietenkään. Se oli musta tosi paljon rankempaa kuin vauvavuosi. Mutta kyllähän mäkin näin niitä taaperoita, jotka vaan kiltisti möllöttivät rattaissa paikallaan. Ei vaan meillä ikinä.Varmaan sellaisen taaperon kanssa onkin helppoa.
Varmasti riippuu paljon lapsistakin ja heidän persoonistaan. Sekä omista odotuksista. Vauva-aikana koimme, että omat lapsemme olivat suht hankalia: ei helpoimpia, ei vaikeimpia. En itse koskaan potenut vauvakuumetta ja odotin, että koska minusta sanottiin aina lapsena, että olen temperamenttinen, että lapseni perisivät sen piirteen ja olisivat vaikeita. Mutta ei, he ovat aivan ihania, pikkulapsiaika oli ihanaa aikaa ja yllätyin siitä. Totta kai välillä on ollut raskasta, mutta silti päivääkään en vaihtaisi pois. Ja esim. seinänaapurin lapsi oli vaikea tapaus: saattoi itkeä useita tunteja päivässä, ja meidän lapset taas silloin tällöin. Lapsemme ovat rauhallisia ja hitaasti lämpeneviä, kun taas monet muut lapset menevät suinpäin kaikkialle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmasti riippuu paljon lapsistakin ja heidän persoonistaan. Sekä omista odotuksista. Vauva-aikana koimme, että omat lapsemme olivat suht hankalia: ei helpoimpia, ei vaikeimpia. En itse koskaan potenut vauvakuumetta ja odotin, että koska minusta sanottiin aina lapsena, että olen temperamenttinen, että lapseni perisivät sen piirteen ja olisivat vaikeita. Mutta ei, he ovat aivan ihania, pikkulapsiaika oli ihanaa aikaa ja yllätyin siitä. Totta kai välillä on ollut raskasta, mutta silti päivääkään en vaihtaisi pois. Ja esim. seinänaapurin lapsi oli vaikea tapaus: saattoi itkeä useita tunteja päivässä, ja meidän lapset taas silloin tällöin. Lapsemme ovat rauhallisia ja hitaasti lämpeneviä, kun taas monet muut lapset menevät suinpäin kaikkialle.
Minulla on tuollaiset suinpäin säntäilevät lapset. Siitä on kyllä hyötyä sitten kun he kasvavat. Varsinkin jos on tyttöjä niin temperamenttia tässä elämässä tarvitaan, ettei miehet kävele ylitsesi. Eikä se säntäilyikä kauaa kestä.
Tunnistan! Tein kuitenkin yhden lisää kun isommat olivat alakoulussa.En kadu että lapsi on olemassa, hän on arvokas ja rakas.
Kadun sitä että aloitin rumban taas alusta.Kun pääsin edellisistä "eroon" tein yhden lisää joka rajoittaa kaikessa. Omaa aikaa saan lähinnä kävelylle ja salille. Minua ahdistaa se että minua "kontrolloidaan", koska lapsen tarpeet menevät aina omien tarpeiden ja halujen ohi. Ihan niinkuin kaikki muutkin ihmiset- tykkään ja haluan tehdä niitä asioita joista nautin!Ja tasan sillon kun haluan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odotttakaas vaan ku ne on teinejä.Tulee ikävä pikkulapsiaikoja.
Ei voi tietää. Mun kauhutaaperolla oli varsin laimea murrosiän kuohuntavaihe ja nyt nuorena aikuisena hän on oikein mukava ihminen.
Ymmärrän hyvin ap! Vauva-aika varsinkin oli ihan hirveää mielestäni. Itkua, puklua, valvomista ja vaipparuljanssia. Samaten 1-2 vuotiaan kanssa. Jestas sentään miten hirveää kuunnella sitä jatkuvaa kitinää ja käninää joka armaksen asiasta. Koin helpotusta siinä vaiheessa kun lapsi söi itse, kävi tarpeillaan itse ja ennenkaikkea kun alkoi PUHUA kunnolla. Ihan pienen kanssa elämä on jatkuvaa epämukavuusalueella oloa. En ollenkaan käsitä sellaisen ajan haikailua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä tykkään pienistä lapsista yleisesti, mutta en elää heidän kanssaan 24/7. Minä vain olen sellainen isompien lasten äiti, johtuu varmaan siitä että olen aina ollut todella itsenäinen ja yksin viihtyvä. Parisuhteessakaan en voi sietää jatkuvaa iholla oloa ja roikkumista.
Sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän, mustakin omat lapset alkoi olla kivoja vasta siinä 4v jälkeen, sitä ennen niissä on niin kiinni. En silti kokenut pikkulapsiaikaa erityisen raskaana ( tai sitten aika on kullannut muistot) mutta minulla siihen vaikutti varmaan se, että en todellakaan välitä onko kotona sotkuista, tai kulkeeko lapset ympäriinsä ruokatahroja paidassa. Menin tavallaan aina yli siitä mistä aita on matalin. Mies osallistui myös tosi paljon vauva-ajasta asti ja se onkin varmaan isoin syy miksi meillä on 3 lasta.
Nyt kun vanhin on yläasteella ja nuorinkin menee jo kolmannelle luokalle niin en kyllä kaipaa sitä pikkulapsiaikaa yhtään. Ap, voin lohduttaa, pahin on ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odotttakaas vaan ku ne on teinejä.Tulee ikävä pikkulapsiaikoja.
Tavallaan joo. Tällä elämä kokemuksella osaisin varmasti olla parempi äiti tuolle esikoiselleni. Hänellä todettiin autismi teininä. Kun hän oli lapsi, en tiennyt sitä ja vaadin samoja asioita kuin neurotyypilliseltä.
Hän on elänyt jatkuvassa stressissä koko elämänsä ja minä en ymmärtänyt. Tästä on seurannut hirveästi ongelmia, kun hän ei ole saanut olla oma itsensä. Kyllä syytän itseäni lapseni romahduksesta.
Miksi hankit lapsia? Tulee surullinen olo heidän puolestaan. Sinulle olisi sopinut vapaaehtoinen lapsettomuus.
Vierailija kirjoitti:
Lapsessa se raskasta kun persoona voi olla mitä vaan ja sitä on vanhemman pakko sietää.
Niinhän lapsenkin on pakko sietää vanhempansa persoonaa, koska ei voi valilta. Lapsi on aina vanhempansa armoilla.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan! Tein kuitenkin yhden lisää kun isommat olivat alakoulussa.En kadu että lapsi on olemassa, hän on arvokas ja rakas.Kadun sitä että aloitin rumban taas alusta.Kun pääsin edellisistä "eroon" tein yhden lisää joka rajoittaa kaikessa.
Se on jännä, kun joillekin tulee vauvakuume uudelleen reilu 4-kymppisenä siinä vaiheessa, kun omat lapset ovat jo teini-ikäisiä tai jopa aikuisia.
Nepsy piirteet esikoisella eivät tulleet niin ilmi vielä 2v kun kuopus syntyi. Siihen mennessä esikoisen valvominen pistettiin allergioiden piikkiin. T ap