Oikea syy masennukseeni oli pikkulapsiaika

Meillä oli refluksivauva ja vauvavuosi oli elämäni hirveintä aikaa. Sitä väsymyksen määrää ei voi edes käsittää, ennen kuin sen on itse kokenut. Mieskin pakeni sitä jatkuvaa itkua tekemällä pidempää työpäivää. Kavereita ei voinut nähdä, koska oli vaan stressaavaa yrittää tyynnytellä vauvaa samalla, kun yritti saada jotakin keskustelua aikaiseksi. Enkä olis varmaan jaksanutkaan, olisin halunnut vaan nukkua...

Olen kyllä raatanut töissä ja mennyt kuudeksi töihin ja tehnyt ylitöitä, mutta se ei ole ollut mitään verrattuna tuohon vuoden mittaiseen valvomiseen. Joka yö vain katkonaisia pätkiä unta. Ymmärrän, miksi valvottamista käytetään kidutuskeinona. En oikein edes muista tuosta vuodesta mitään.

Vielä lapsen ollessa kolmevuotias, sain jonkinlaisia paniikkikohtauksia öisin jos lapsi inahtikin yöllä. 

Kaiken edellämainitun rinnalla uhmaikä ei tuntunut missään. Oli sentään saanut nukkua niin jaksoi ottaa paremmin vastaan sitä kiukkua.

Ei oo ihme

Upp

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on nyt elämäsi parhaat ajat edessä, pahin takana. Ja lapset tehtyinä ja kasvamassa. Hyvää tulevaisuutta.

Tämä

Nykyään on aika paljon semmoisia minäminä-ihmisiä.

Miettikää mikä taho haluaa että Suomen väestö kuihtuisi pois. Se taho tekee näitä aloituksia.

Minullakin oli kurja olo aivan alkuvaiheessa. Sitten luin tältä palstalta: "Se sinun paska elämäsi on sinun lapsesi lapsuus". Se pisti ajattelemaan ja muutin asennettani täysin. Kiitos sille, joka tämän ajatuksen tänne kirjoitti. Pelkästään tämä ajatus muutti arkemme täysin ja voin sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois ja elämä lapsen kanssa on ollut parasta aikaa elämässäni.

Näin jälkikäteen olen myös huomannut että pikkulapsiaika ja arki oli raskasta. En ole ihminen joka jaksaa suunnitella kaiken, aina olla päivät aikataulutettuja, ruokaa, lepoa ja ulkoilua. Puistoilut ei kiinnosta yhtään. Mutta tämä alakoulu ja yläkoulu ikä on mukavaa. Murrosikä ei aivan vielä alkanut. Sen koen seuraavaksi, saas nähä.

Upp

Kyllä, ihan samanlaisia kokemuksia. Kuopuskin menee syksyllä kouluun ja ai että odotan sitä päivää kun ei tarvitse enää kiirehtiä töistä päiväkodille... Elämä tämmöisten isompien lasten kanssa on vaan niin paljon parempaa kuin pienten, kun elämä ei ole koko ajan säätöä ja huutoa ja sotkua eikä tarvitse koko aikaa olla skarppina ja läsnäolevana. Niin, en ole sellainen pullantuoksuinen äiti joka tykkää kotitöistä, muumilauluista ja nuppipalapeleistä. Isompien lasten äitinä olen elementissäni, rakastan puuhailla heidän kanssa kaikenlaista nyt, kun he jo oikeasti osaa ja pystyy tekemään ilman kokoaikaista auttamista eikä saa itkupotkuraivaria hetkellä millä hyvänsä. 

Olen työn kautta nykyään paljon tekemisissä pikkuvauvojen kanssa ja monet kysyy että eikö tule vauvakuume (olen vielä sen ikäinen että voisin hyvinkin tehdä vielä lapsia). Ei todellakaan tule vaan helpotuksen huokaus että tuo vaihe on takana! 

Vierailija kirjoitti:

Näin jälkikäteen olen myös huomannut että pikkulapsiaika ja arki oli raskasta. En ole ihminen joka jaksaa suunnitella kaiken, aina olla päivät aikataulutettuja, ruokaa, lepoa ja ulkoilua. Puistoilut ei kiinnosta yhtään. Mutta tämä alakoulu ja yläkoulu ikä on mukavaa. Murrosikä ei aivan vielä alkanut. Sen koen seuraavaksi, saas nähä.

Jep. Isompien kanssa elämä on niin paljon rennompaa. Koin erityisesti kotiäitiyden tosi rankkana aikana, vaikka kolmisen vuotta yhteensä olinkin kotona (kaksi lasta). Töissä sentään saa käydä vessassa ja juoda kahvit rauhassa... En kadu ja omalla tavallaan kyllä nautin lasten ollessa pieniäkin, mutta kyllä kouluikäisten kanssa elämä on paljon parempaa. 

Ymmärrän hyvin. 

Meilä nyytti täyttää 24. Mä olen jo unohtanut tuosta ne raskaat puolet, mutta murrosikä ei ole vielä päässyt unohtumaan, sitä odotellessa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, ihan samanlaisia kokemuksia. Kuopuskin menee syksyllä kouluun ja ai että odotan sitä päivää kun ei tarvitse enää kiirehtiä töistä päiväkodille... Elämä tämmöisten isompien lasten kanssa on vaan niin paljon parempaa kuin pienten, kun elämä ei ole koko ajan säätöä ja huutoa ja sotkua eikä tarvitse koko aikaa olla skarppina ja läsnäolevana. Niin, en ole sellainen pullantuoksuinen äiti joka tykkää kotitöistä, muumilauluista ja nuppipalapeleistä. Isompien lasten äitinä olen elementissäni, rakastan puuhailla heidän kanssa kaikenlaista nyt, kun he jo oikeasti osaa ja pystyy tekemään ilman kokoaikaista auttamista eikä saa itkupotkuraivaria hetkellä millä hyvänsä. 

Olen työn kautta nykyään paljon tekemisissä pikkuvauvojen kanssa ja monet kysyy että eikö tule vauvakuume (olen vielä sen ikäinen että voisin hyvinkin tehdä vielä lapsia). Ei todellakaan tule vaan helpotuksen huokaus että tuo vaihe on takana! 

Joo mua kans huvittaa tuo vauvakuumeesta kysely. Ei tosiaan tule, vaan syvä helpotuksen huokaus kun ei itsellä enää ole (eikä tule).

Vierailija kirjoitti:

Tiedän mistä puhut. Pikkulapsiaikana koti tuntui vankilalta. Mikään ei ollut helppoa, ihan perusasioihin joutui laittamaan paljon energiaa. Ja ei meilläkään mitään tukiverkkoa ollut. Nyt lapset on isoja ja maailmaan on alkanut tulla värit takaisin. 

Tämä!!!

Kiitos tästä aiheesta!

Vierailija kirjoitti:

Nykyään on aika paljon semmoisia minäminä-ihmisiä.

Niinkuin sinä?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vähän erikoiselta. Oletko varma, että taustalla ei ole esimerkiksi vaativuutta tai liian vähiä voimia? Mun mielestä pikkulapsiaika on ollut rankkuudestaan huolimatta aivan ihanaa. Pienet ovat niin äärettömän vilpittömiä ja avoimia. Mikään ei ole parempaa kuin vaikka 3v. joka tulee halaamaan ja sanoo täydestä sydämestään "äiti mä rakastan sua". Tuskin ihan samaa suloisuutta on luvassa isompana :/

3-vuotias ei edes ymmärrä, mitä rakastaminen tarkoittaa. Kunhan hokee opittua tapaa. Tuon ikäinen lapsi voi muuten valehdella ja puhua aivan mitä sattuu.

Uppp

Jep