Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?
20.01.2025 |
Olen siis heidän aikuinen tyttärensä. Kun käyn heillä, he puhuvat lähes koko ajan itsestään. Jos yritän sanoa jotain omaa väliin, he ovat hiljaa tai kääntävät keskustelun itseensä. Onko muilla tällaista ja onko mitään tehtävissä? Vanhempani ovat siis ihan hyväkuntoisia sinänsä.
Kommentit (1063)
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Jos koku jolla jo itsellään aikuiset lapset tunne itseään aikuiseksi tilanne varmaan on paha. Sit kitistään ettei äiti huomannut mun uutta hiusväriä ja kehunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin hiljattain pitkästä aikaa maalla hiukan auttamassa pihatöissä ym iäkkäitä vanhempiani. Siskoni oli käynyt siellä edellisviikonloppuna. Yritin kysellä heiltä moneen otteeseen mitä siskolleni kuuluu, äitini mainitsi lyhyesti yhden asian ja vaihtoi puheenaihetta. Hetken kuluttua kysyin mitä siskoni (jo aikuisille) lapsille kuuluu, äitini mietti hetken ja totesi että "eipä tainnu olla mittään puhetta". Eli siis tyypilliseen tapaan he olivat puhuneet siskoni käynnin ajan vain itseensä liittyvistä asioista eivätkä edes kysy mitä lapsenlapsille kuuluu. Tosin ei tainnut siskonikaan edes mainita heistä mitään koska kumpikaan ei muistanut että heidtä olisi ollut puhetta.
Toivon todella, että minusta ei ikinä tule ihmistä joka ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omista asioista ja kaikki elämä pyörii vain itsensä ympärillä.
Taidat olla nyt jo kiinnostunut vain omista asioistasi kun vanhempiesi jutut ei kiinnostaneet. Ja juoruista, oisko kälyllä joku asia huonosti.
Idiootti!
Tätäkö on nykyään luetun ymmärtämisen taso?
Sitähän hän toivoi että mummo olisi ruotinut toisten sisarusten asiat.
Olemme puolisoni kanssa lapsuudenperheittemme vanhimmat lapset. Molempien.äidit harrastivat tuota muiden sisarusten asioiden eteenpäinkertomista, siis ihan kaikkien asioiden. Nuoremmat sisarukset tuntuivat kertovan ilman mitään ongelmaa ihan kaikki asiansa, myös ne jotka olisivat kuuluneet lähinnä sisaruksen puolison kanssa jaettavaksi, ei koko suvun.
Tuo juoruilu vähensi radikaalisti omien asioiden kertomista ja toisaalta soittelua kotiin, koska ei halunnut kuunnella sitä muiden yksityisasioiden ruodintaa, joka oli välillä melko ilkeääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt tästä "vanhemmat eivät ole kiinnostuneita aikuisten lastensa asioista" omakohtaista tutkimusta. Siis tyyliin seurannut vuosikymmenen omien vanhempien ja muutaman ystävänkin vanhempien suhdetta omiin lapsiinsa. Sama tilanne kutakuinkin kaikilla.
Vanhemmat saattaa olla kovinkin kiinnostuneita ja innostuneita lastenlasten tilanteesta, jopa vuolaasti ja pitkäkestoisesti kerrotaan ja ylistetään miten pojanpoika on ylennyt armeijassa (vaikka siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä) tai tyttären tytär kirjoitti lukiossa 2 laudaturia ja pyrkii yliopistoon vaikkei sekään ole mitenkään ihmeellistä. Kun naapurin "Ulla-Maijan" poika lähti aikoinaan Englantiin töihin, siitä puhutaan toistuvasti kuin jostain yli-ihmisestä hirmusen hienona asiana vielä 30 vuoden jälkeenkin, miten rohkea ja älykäs se oli ja on pitkälle päässyt elämässään (siis tavallinen duunari).
Omien lasten menestyksestä ei koskaan edes puhuta jos joku ottaa sen puheeksi, vaihdetaan puheenaihe mutta lastenlasten saavutuksilla jopa leveillään ja toistuvadti ja vuolaadti.
Mikä on se juurisyy että omia lapsia ei kehuta ja heidän ihan hyvin menneestä elämästä ei voi sanoa sanaakaan??
Niitä ei siis edes omassa mielessä arvosteta koska kuitenkin voidaan sitten muita ihmisiä ja niitä lapsenlapsia tai serkun kummilasta kehua vuolaasti (jopa korostetun vuolaasti).
Ehkä ne omat lapset on jo aikuisia jos heilöä on aikuisia lapsiakin? Pitääkö vanhempien muistaa kehua kun sinäkin olet toimistopäällikkö, lääkäri, notaari, kuin lapselle. Niiden lastenlapsen sijoittuminen maailmaan on uudempi juttu.
Onko joku äiti oikeasti lapselleen kateellinen jos "mummo" muistaa kehaista Rukkiin päässyttä tai älliä kirjoittanutta kyseisen äidin lasta?
Sinustako on jotenkin outoa että ihminen kehuu aikuista lastaan jostain? Lapsi on valittu eduskuntaan/saanut viran/voittanut olympialaisissa ja sinusta olisi jotenkin säälittävää olettaa, että omat vanhemmat sanovat mitään positiivista? Kuulostaa todella surulliselta, että joku ajattelee noin, mutta toisaalta juuri tuo kai on boomereille tosi yleistä.
Harvoin viiskymppinen olympialaisissa voittaa tai pääsee eduskuntaankin. Eiköhän monet junnaa ihan vaan työelämässä kukin paikallaan.
Sika lapsellisia nää jutut. Äiti kehuu mun lapsia muttei minua.
Voi vttu sehän tässä joo olikin pointti että pääseekö viisikymppinen olympialaisiin. Oot vissiin joku autisti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Jos koku jolla jo itsellään aikuiset lapset tunne itseään aikuiseksi tilanne varmaan on paha. Sit kitistään ettei äiti huomannut mun uutta hiusväriä ja kehunut.
Äidilläni oli tapana kritisoida hiuksiani. Ihan tavallinen polkkatukka, sävytetty tummanruskeaksi. Jostain syystä oli äidille "väärin leikattu". Loppui vasta siinä vaiheessa, kun kysyin arveleeko hän, että hänen hiuksensa ovat mielestäni hienot ja haluaako hän kuulla mitä mieltä minä niistä olen.
-ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, hanki niitä ystäviä/kavereita! Et voi odottaa iäkkäitä vanhemmilta kaveruutta. Entäs kun he kuolevat, jäät yksin.
Yksinhän minä vanhempieni suhteen olen ollut jo vuosia. En siis koe saavani mitään heiltä, kun vastavuoroisuutta ei ole. Ei se mielestäni ole normaalia, että toista ihmistä käytetään jonain kuunteluautomaattina.
ap
Sinähän juuri sitä toivot vanhemmiltasi, etkä huomaa? Yleensä nuoremmilla on asenne ääh, älä utele, et ymmärrä mitään kuitenkaan, saa kai mulla oma elämä olla. Sinä oot sitten päinvastainen tyyppi.
No tässä ei puhuttukaan mistää 20 vuotiaista lapsista. Ikäihmisillä on jo ihan aikuisen iässä olevia ja mone
Sanoisin, että kyseessä on selkeää vähättelyä, että et sinä mitään osaa vieläkään. Mutta ne sukulaisten Heikit ja Pekat, ne kyllä osaa ja ne tekee sitä ja tätä. Jatkuva muiden ylistäminen on rasittavaa. Pitäisi ennemmin turpansa kiinni, jos heitä vaan pitää kehua.
Tämä on tuttua minullekin. Ihmettelen vain mistä tämä tulee? Tuskin se on yhden sukupolven asia. Eniten mua tympäisee kun ylistetään joidenkin hyvin kaukaisten sukulaisten tekemisiä jotka ovat jo niin kaukana etteivät ole virallisen luokittelun mukaan enää edes mitään sukua.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko te oikeasti kaikki äidin opetuksista kiinni vuelä kun äiti on jo vanha? En oikeen tuota peilijuttua ymmärrä. Kai aikuisen on kehityttävä omaksi itsekseen ja päättää ajankäytöstään.
No selvennetään peilihomma.
Pätee kaikkiin ihmissuhteisiin eli vastavuoroisuus. Jos olet vanhempana lastasi kohtaan välinpitämätön, on selkeä luonnollinen jatkumo ettei lapsikaan ole kiinnostunut asioistasi. Jos taas olet aktiivivanhempi, eli opetat lapsesi ajatukseen että asioista voidaan puhua, sopia ja tehdä yhdessä, niin lapsi pitää samaa oppia todennäköisesti yllä vastavuoroisesti.
Täytyypä olla näköjään kiitollinen omalle äidille, tädille ja anopille+apille läsnäolostaan. On se kyllä outoa miten voi ihmiset elää saman katon alla ja olla täysin vieraita toisilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Moni pohtii myös, olisinko tämän henkilön "kaveri", jos ei sattuisi olemaan oma äiti. Ei se kaveruus todellakaan ole mikään automaatio, luonteet voivat olla ihan päinvastaiset, samoin asenteet ja arvot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Jos koku jolla jo itsellään aikuiset lapset tunne itseään aikuiseksi tilanne varmaan on paha. Sit kitistään ettei äiti huomannut mun uutta hiusväriä ja kehunut.
Äidilläni oli tapana kritisoida hiuksiani. Ihan tavallinen polkkatukka, sävytetty tummanruskeaksi. Jostain syystä oli äidille "väärin leikattu". Loppui vasta siinä vaiheessa, kun kysyin arveleeko hän, että hänen hiuksensa ovat mielestäni hienot ja haluaako hän kuulla mitä mieltä minä niistä olen.
-ohis
Joo meillä myös äitini on aina löytänyt ulkonäöstäni jotain, mitä on voinut naureskellen kommentoida. Mm. vaatteet ja hiukset on aina olleet vääränlaiset, oli ne minkälaiset tahansa. Nuorena minulla oli syömishäiriö, ja sekin oli tietenkin vain huvittavaa ja typerää eikä esimerkiksi intervention paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sukupolvikysymys, varmaan ovat tottuneet että seurassa kun ollaan, vanhempien asiat on tärkeämpiä kuin nuorempien.
Ovat tottuneet siihen, ettei ole sopivaa kysellä ja udella toisten asioista. Odottavat, että lapsi kertoo asioistaan sen verran kuin itse haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt tästä "vanhemmat eivät ole kiinnostuneita aikuisten lastensa asioista" omakohtaista tutkimusta. Siis tyyliin seurannut vuosikymmenen omien vanhempien ja muutaman ystävänkin vanhempien suhdetta omiin lapsiinsa. Sama tilanne kutakuinkin kaikilla.
Vanhemmat saattaa olla kovinkin kiinnostuneita ja innostuneita lastenlasten tilanteesta, jopa vuolaasti ja pitkäkestoisesti kerrotaan ja ylistetään miten pojanpoika on ylennyt armeijassa (vaikka siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä) tai tyttären tytär kirjoitti lukiossa 2 laudaturia ja pyrkii yliopistoon vaikkei sekään ole mitenkään ihmeellistä. Kun naapurin "Ulla-Maijan" poika lähti aikoinaan Englantiin töihin, siitä puhutaan toistuvasti kuin jostain yli-ihmisestä hirmusen hienona asiana vielä 30 vuoden jälkeenkin, miten rohkea ja älykäs se oli ja on pitkälle päässyt elämässään (siis tavallinen duunari).
Omien lasten menestyksestä ei koskaan edes puhuta jos joku ottaa sen puheeksi, vaihdetaan puheenaihe mutta lastenlasten saavutuksilla jopa leveillään ja toistuvadti ja vuolaadti.
Mikä on se juurisyy että omia lapsia ei kehuta ja heidän ihan hyvin menneestä elämästä ei voi sanoa sanaakaan??
Niitä ei siis edes omassa mielessä arvosteta koska kuitenkin voidaan sitten muita ihmisiä ja niitä lapsenlapsia tai serkun kummilasta kehua vuolaasti (jopa korostetun vuolaasti).
Ehkä ne omat lapset on jo aikuisia jos heilöä on aikuisia lapsiakin? Pitääkö vanhempien muistaa kehua kun sinäkin olet toimistopäällikkö, lääkäri, notaari, kuin lapselle. Niiden lastenlapsen sijoittuminen maailmaan on uudempi juttu.
Onko joku äiti oikeasti lapselleen kateellinen jos "mummo" muistaa kehaista Rukkiin päässyttä tai älliä kirjoittanutta kyseisen äidin lasta?
Sinustako on jotenkin outoa että ihminen kehuu aikuista lastaan jostain? Lapsi on valittu eduskuntaan/saanut viran/voittanut olympialaisissa ja sinusta olisi jotenkin säälittävää olettaa, että omat vanhemmat sanovat mitään positiivista? Kuulostaa todella surulliselta, että joku ajattelee noin, mutta toisaalta juuri tuo kai on boomereille tosi yleistä.
Harvoin viiskymppinen olympialaisissa voittaa tai pääsee eduskuntaankin. Eiköhän monet junnaa ihan vaan työelämässä kukin paikallaan.
Sika lapsellisia nää jutut. Äiti kehuu mun lapsia muttei minua.
Sääliksi on käy sinun jälkikasvusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Jos koku jolla jo itsellään aikuiset lapset tunne itseään aikuiseksi tilanne varmaan on paha. Sit kitistään ettei äiti huomannut mun uutta hiusväriä ja kehunut.
Äidilläni oli tapana kritisoida hiuksiani. Ihan tavallinen polkkatukka, sävytetty tummanruskeaksi. Jostain syystä oli äidille "väärin leikattu". Loppui vasta siinä vaiheessa, kun kysyin arveleeko hän, että hänen hiuksensa ovat mielestäni hienot ja haluaako hän kuulla mitä mieltä minä niistä olen.
-ohis
Olisikohan mahdollista, että olet käsittänyt väärin äitisi tarkoitusperät? Ehkäpä on tarkoittanut sen niin, että vaikkapa hiuslaatusi vaatisi toisentyyppistä käsittelyä kerrostamalla, että hius asettuisi hyvin. Lopetti sitten neuvomisen, kun huomasi sinun siitä loukkaantuvan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä tulee usein esiin sota-ajan traumat. Jotka vaan jatkuu.Tänä päivänäkin on sota-aika monessa maassa.
Piikit pystyssä soditaan. Lähinaapurimmekin sotii. Toivotaan, ettei lapsillemme tule uusia sota-ajan traumoja ja pysyisimme rauhan ajassa, kun entisistäkään ei ole toivuttu.
Psykologiakaan ja ihmisten viisaus ei vaan ole pystynyt sotia lopettamaan.
Vähemmän puhutaan evakkojen traumoista. Täällä eräs evakkona lapsena tullut myi omien vanhempiensa täältä saaman eli todellisuudessa maksamansa maatilan. Tekisi mieli kysyä noinko vähän suvussa 300v ajan kulkenut maa merkitsi sinulle. Eihän se tietysti ollut sama tila mikä jäi rajan taa mutta jatkumo ei katkennut. Teki mieli kysyä etkö vieläkään ole juurtunut tänne? Se Karjalasi oli se tila jonka vanhemmiltasi sait sukupolvenvaihdoksen kautta. Mutta ei haikaillaan sitä menetettyä Karjalaa. Ymmärrän kyllä miksi koska olihan se kotiseutu. Mutta silti en ymmärrä miksei juurtunut uudelleen siihen maahan jonka sai. Omassa ajattelussani juureni ovat siellä missä omistan maata. ei kyse ole rahasta vaan se on itseisarvo. Se on pala hallussani tästä maapallosta. Joku kaupunginosa tai edes kaupunki ei merkitse minulle yhtään mitään jollen omista sieltä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Jos koku jolla jo itsellään aikuiset lapset tunne itseään aikuiseksi tilanne varmaan on paha. Sit kitistään ettei äiti huomannut mun uutta hiusväriä ja kehunut.
Äidilläni oli tapana kritisoida hiuksiani. Ihan tavallinen polkkatukka, sävytetty tummanruskeaksi. Jostain syystä oli äidille "väärin leikattu". Loppui vasta siinä vaiheessa, kun kysyin arveleeko hän, että hänen hiuksensa ovat mielestäni hienot ja haluaako hän kuulla mitä mieltä minä niistä olen.
-ohis
Joo meillä myös äitini on aina löytänyt ulkonäöstäni jotain, mitä on voinut naureskellen kommentoida. Mm. vaatteet ja hiukset on aina olleet vääränlaiset, oli ne minkälaiset tahansa. Nuorena minulla oli syömishäiriö, ja sekin oli tietenkin vain huvittavaa ja typerää eikä esimerkiksi intervention paikka.
Olettepa te antaneet äideillenne ison vallan kohdella teitä lapsina.
Meillä kohdellaan aikuisia lapsia aikuisina. Ei udella heidän asioitaan eikä heidän aikuisten lastensa, heitä ei vielä ainakaan vaivattu meidänkään asioilla. Jokainen puhuu minkä verran tahtoo asioistaan puhua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsi on jo aikuinen, ei vanhemman ja lapsen suhde muutu yhtäkkiä tasavertaiseksi kaverisuhteeksi. Vanhemmalla on edelleen valta-asema ja hän määrittää sen millaiset välit on aikuiseen lapseen. Minusta täysi kiinnostuksen puute omaa lasta kohtaan on vain huonoa vanhemmuutta, ei mikään normaali vanhuuden asia.
Jos koku jolla jo itsellään aikuiset lapset tunne itseään aikuiseksi tilanne varmaan on paha. Sit kitistään ettei äiti huomannut mun uutta hiusväriä ja kehunut.
Äidilläni oli tapana kritisoida hiuksiani. Ihan tavallinen polkkatukka, sävytetty tummanruskeaksi. Jostain syystä oli äidille "väärin leikattu". Loppui vasta siinä vaiheessa, kun kysyin arveleeko hän, että hänen hiuksensa ovat mielestäni hienot ja haluaako hän kuulla mitä mieltä minä niistä olen.
-ohis
Olisikohan mahdollista, että olet käsittänyt väärin äitisi tarkoitusperät? Ehkäpä on tarkoittanut sen niin, että vaikkapa hiuslaatusi vaatisi toisentyyppistä käsittelyä kerrostamalla, että hius asettuisi hyvin. Lopetti sitten neuvomisen, kun huomasi sinun siitä loukkaantuvan.
Ei lopettanut vaikka pyysin. Ennen kuin ilkeästi totesin arvostelevani hänen hiustyylinsä ihan samoin. Jankkasi kerta toisensa jälkeen samaa. Jostain syystä olisi halunnut minulle lyhyet hiukset, jotka taas eivät sovi minulle ollenkaan.
Oman perheen kanssa lyötiin vetoa miten kauan vierailun alusta menee, että mummi aloittaa jankkauksen hiuksistani 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko te oikeasti kaikki äidin opetuksista kiinni vuelä kun äiti on jo vanha? En oikeen tuota peilijuttua ymmärrä. Kai aikuisen on kehityttävä omaksi itsekseen ja päättää ajankäytöstään.
No selvennetään peilihomma.
Pätee kaikkiin ihmissuhteisiin eli vastavuoroisuus. Jos olet vanhempana lastasi kohtaan välinpitämätön, on selkeä luonnollinen jatkumo ettei lapsikaan ole kiinnostunut asioistasi. Jos taas olet aktiivivanhempi, eli opetat lapsesi ajatukseen että asioista voidaan puhua, sopia ja tehdä yhdessä, niin lapsi pitää samaa oppia todennäköisesti yllä vastavuoroisesti.
Täytyypä olla näköjään kiitollinen omalle äidille, tädille ja anopille+apille läsnäolostaan. On se kyllä outoa miten voi ihmiset elää saman katon alla ja olla täysin vieraita toisilleen.
Asut aikuisten lastesi petheitten kanssa saman katon alla? No se selittää paljon miksi kaikki on yhteistä.
Kyllä noin kun lapsi avioituu hän perustaa oman yksikkönsä ja siihen ei sopisi kummankaan äidin olla joka asiasta perillä ja udella. " olla kiinnostunut."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä tulee usein esiin sota-ajan traumat. Jotka vaan jatkuu.Tänä päivänäkin on sota-aika monessa maassa.
Piikit pystyssä soditaan. Lähinaapurimmekin sotii. Toivotaan, ettei lapsillemme tule uusia sota-ajan traumoja ja pysyisimme rauhan ajassa, kun entisistäkään ei ole toivuttu.
Psykologiakaan ja ihmisten viisaus ei vaan ole pystynyt sotia lopettamaan.
Vähemmän puhutaan evakkojen traumoista. Täällä eräs evakkona lapsena tullut myi omien vanhempiensa täältä saaman eli todellisuudessa maksamansa maatilan. Tekisi mieli kysyä noinko vähän suvussa 300v ajan kulkenut maa merkitsi sinulle. Eihän se tietysti ollut sama tila mikä jäi rajan taa mutta jatkumo ei katkennut. Teki mieli kysyä etkö vieläkään ole juurtunut tänne? Se Karjalasi oli se tila jonka vanhemmiltasi sait sukupolvenvaihdoksen kautta. Mutta ei haikaillaan sitä menetettyä Karjalaa. Ymmärrän kyllä miksi koska olihan se kotiseutu. Mutta silti en ymmärrä miksei juurtunut uudelleen siihen maahan jonka sai. Omassa ajattelussani juureni ovat siellä missä omistan maata. ei kyse ole rahasta vaan se on itseisarvo. Se on pala hallussani tästä maapallosta. Joku kaupunginosa tai edes kaupunki ei merkitse minulle yhtään mitään jollen omista sieltä mitään.
Mitä ihmettä sekoilet? Puolison lapsuudenkoti oli 30 ha pientila. Kaikki lapset opiskelivat itselleen ammatit, jotka työllistävät ihan muualle. Tila ja sen maat menevät myyntiin. Eikä ole ainoa tila ko. alueella, jossa on päädytty vuosikymmenten kuluessa samaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä tulee usein esiin sota-ajan traumat. Jotka vaan jatkuu.Tänä päivänäkin on sota-aika monessa maassa.
Piikit pystyssä soditaan. Lähinaapurimmekin sotii. Toivotaan, ettei lapsillemme tule uusia sota-ajan traumoja ja pysyisimme rauhan ajassa, kun entisistäkään ei ole toivuttu.
Psykologiakaan ja ihmisten viisaus ei vaan ole pystynyt sotia lopettamaan.
Vähemmän puhutaan evakkojen traumoista. Täällä eräs evakkona lapsena tullut myi omien vanhempiensa täältä saaman eli todellisuudessa maksamansa maatilan. Tekisi mieli kysyä noinko vähän suvussa 300v ajan kulkenut maa merkitsi sinulle. Eihän se tietysti ollut sama tila mikä jäi rajan taa mutta jatkumo ei katkennut. Teki mieli kysyä etkö vieläkään ole juurtunut tänne? Se Karjalasi oli se tila jonka vanhemmiltasi sait sukupolvenvaihdoksen kautta. Mutta ei haikaillaan sitä menetettyä Karjalaa. Ymmärrän kyllä miksi koska olihan se kotiseutu. Mutta silti en ymmärrä miksei juurtunut uudelleen siihen maahan jonka sai. Omassa ajattelussani juureni ovat siellä missä omistan maata. ei kyse ole rahasta vaan se on itseisarvo. Se on pala hallussani tästä maapallosta. Joku kaupunginosa tai edes kaupunki ei merkitse minulle yhtään mitään jollen omista sieltä mitään.
Mitä ihmettä sekoilet? Puolison lapsuudenkoti oli 30 ha pientila. Kaikki lapset opiskelivat itselleen ammatit, jotka työllistävät ihan muualle. Tila ja sen maat menevät myyntiin. Eikä ole ainoa tila ko. alueella, jossa on päädytty vuosikymmenten kuluessa samaan.
Esi-isä aloitti mahdollisesti joskus torpparina tai ehkä joku sai joskus muuten hankittua tilan vaikka kruunun uudisraivaajana. Nyt ollaan sitten taas alkupisteessä ja jälkeläiset ovat hävittäneet tuottavan omaisuutensa. Sen mukana juurensa. Juuretonta palkansaaja luokkaa joka on kuin tuulen riepottelema muovikassi. Ei tiedä esi-isiensä nimiä edes kahden sukupolven päähän. Eikä kiinnostakaan. Tärkeimmät toiminnot ovat syöminen ja paskantaminen. Jos joku kysyy 50v päästä uudelta polvelta mistä tulet niin vastaus on Jakomäki-Myyrkäki-Itäkeskus ja milloin mitäkin. Myytte pellon ja metsät jollekin joka kartuttaa taas mahdollisesti satojen tai jo yli tuhannen hehtaarin metsäomaisuuttaan. Mahdollisesti vielä sama suurtilallinen jonka esi-isän maista torppa aikoinaan lohkaistiin. Hän ei ajattele yhden sukupolven tähtäimällä. Suomalaisen palkansaajan omaisuus on päällä olevat vaatteet ja muuta käyttöomaisuutta joka tuo vain kuluja. Myy aina sen vähäisenkin omaisuuden joka tuottaisi edes jotain pääomatuloa. Ei tarvitse ihmetellä miksi tämä kansa on köyhää ja sellaisena pysyy. Palkansaajien tärkein omaisuus erä on asunnot ja nyt pk seudun ulkopuolella ne ovat arvottomia. Pk seudullakin monin paikoin arvot ovat tippuneet eivätkä enää nouse kuplavuosien tasolle. Suomalaisten pilkkaamilla italialaisilla ja kreikkalaisilla on taas monesti sitä vanhaa rahaakin. Suomalainen odottaa suuauki valtion holhoavan kehdosta hautaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä tulee usein esiin sota-ajan traumat. Jotka vaan jatkuu.Tänä päivänäkin on sota-aika monessa maassa.
Piikit pystyssä soditaan. Lähinaapurimmekin sotii. Toivotaan, ettei lapsillemme tule uusia sota-ajan traumoja ja pysyisimme rauhan ajassa, kun entisistäkään ei ole toivuttu.
Psykologiakaan ja ihmisten viisaus ei vaan ole pystynyt sotia lopettamaan.
Vähemmän puhutaan evakkojen traumoista. Täällä eräs evakkona lapsena tullut myi omien vanhempiensa täältä saaman eli todellisuudessa maksamansa maatilan. Tekisi mieli kysyä noinko vähän suvussa 300v ajan kulkenut maa merkitsi sinulle. Eihän se tietysti ollut sama tila mikä jäi rajan taa mutta jatkumo ei katkennut. Teki mieli kysyä etkö vieläkään ole juurtunut tänne? Se Karjalasi oli se tila jonka vanhemmiltasi sait sukupolvenvaihdoksen kautta. Mutta ei haikaillaan sitä menetettyä Karjalaa. Ymmärrän kyllä miksi koska olihan se kotiseutu. Mutta silti en ymmärrä miksei juurtunut uudelleen siihen maahan jonka sai. Omassa ajattelussani juureni ovat siellä missä omistan maata. ei kyse ole rahasta vaan se on itseisarvo. Se on pala hallussani tästä maapallosta. Joku kaupunginosa tai edes kaupunki ei merkitse minulle yhtään mitään jollen omista sieltä mitään.
Evakkojen maatila Suomessa kulkenut suvussa 300 vuotta? Mitä?
Harvoin viiskymppinen olympialaisissa voittaa tai pääsee eduskuntaankin. Eiköhän monet junnaa ihan vaan työelämässä kukin paikallaan.
Sika lapsellisia nää jutut. Äiti kehuu mun lapsia muttei minua.