Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se nyt niin mahdoton asia sille tyttärelle kuunnella sen äidin sairauksista ja kolotuksista? Kun sillä äidillä ei ole ketään muutakaan kenelle kertoa niistä. Luulisi sen aikuisen lapsen ymmärtävän sen ja kuuntelisi sovinnolla. Joku sanoi tuolla aikaisemmin hyvin, ettei sillä äidillä ole enää välttämättä tarttumapintaa nykyajan menoon. 

 

Eikö sillä tyttärellä ole ho omakin perhe, ystävät ja työtoverit keille kertoa? Olkaa sovinnolla kuulevia korvia sille vanhemmallenne vaikka se teitä ärsyttäisi. Hänellä kun ei kenties ole enää ketään muuta kelle kertoa. Jossain vaiheessa ne osat vaan keikahtavat. 

 

Tulee mieleeni kuinka kerrostalon hississä oli iäkäs mies joka oli hyvin tuskaisen oloinen. Jospa hän kotonaan olisi voinut soittaa lapselleen ja kertoa huolensa. Kotiapu on kiireinen. Miten paljon nykyisin onkaan vanhusten yksinäisyyttä. 

Tämän ymmärrän ja olen osin samaa mieltä. Kun menen maalle iäkkäiden vanhempien luo (tyyliin 4-5x vuodessa) psyykkaan itseäni siihen että olen siellä heitä varten, heidän vieras ja kuuntelen vain heitä, heillä on niin vähän enää mitään virikkeitä ja tapahtumaa elämässä että menkööt nämä viimeiset vuodet nyt näin. 

Mutta en pääse siitä tunteesta mihinkään etten millään jaksaisi kuunnella niitä vanhojen asioiden muisteluita jotka olen kuullut vähintään 30x. Saan henkisen kilarin kun isä taas alkaa puhumaan jotain armeijajuttuja, hän on ollut aina jo varmaan ennen viitäkymmentä ikävuotta se joka muistelee vaan menneitä, kertoo "tarinoita" hänelle merkityksellisistä tapahtumista, aina samat jutut, vaikka varmaan muisti että onhan nämä kerrottu jo kymmeniä kertoja. Heistä kumpikaan ei ole varmaan koskaan ymmärtänyt ettei muut jaksa kuunnella vuodesta toiseen samoja juttuja.  

Nykyisin olen kehitellyt taktiikan että yritän tehdä kokoajan jotain: laitan ruokaa, leivon, tiskaan, siivoan teen puutarhahommia tms koska en kestä enää vaan kuunnella niitä samoja jankkauksia saamatta itse edes oikeasti suunvuoroa tai jos saan sillä ei ole mitään merkitystä, sanomisiani ei edes välttämättä noteerata.

 Viimeiset 2-3 v jutut on keskittynyt 90% heidän sairauksiin, kaivellaan jopa 20v sitten tapahtuneet pienet leikkausoperaatiot, ketä oli sairaalassa samassa huoneessa, mitä vierustoveri sanoi, kuka lääkäri oli, kuka tunsi kenetkin ja oliko joku jonkun sukulainen, mitä lääkkeitä sai tai ei saanut. Jännä että nämä asiat muistetaan seikkaperäisesti. Koita siinä sit pokkana kuunnella kun ei helvetti kiinnosta tippaakaan ja olen kuullut samat jutut kymmeniä kertoja. 

 Koitan aina kääntää puheenaiheen johonkin muuhun, mieluusti nykyaikaan, jollon äiti alkaa heti puhua päälle, jopa korottaa ääntää jotta saa suunvuoron ja puhe siirtyy häneen itseensä. Hän kääntää aina jutun niin että puhuu ehkä samasta asiasta mutta vain omasta näkökulmastaan. Ja aivan hetken kuluttua ollaan taas hänen vaivoissa ja kolotuksissa... loputtomasti. Viimeksi kun kävin, päivän aikana ainoa kysymys mitä minulle esitettiin oli "otatko vielä kahvia". Kyllähän se kieltämättä vähän harmittaa koska tiedän että tämänkaltainen vain itseensä keskittymine ei ole automaattista kaikilla vanhentuessa. Ystäväni äiti on 80 ja hän on erittäin kiinnostunut kaikesta nykypäiväänkin liittyvästä, kuuntelee muita, keskustelee vuorovaikutteisesti vaikka muisti pätkiikin jo. 

Äidissään näkee oman perimänsä. Jos jo keski-iässä tahtoisi puhua vain itsestään niin tietysti myöskään vanhana ei kiinnosta kuin .inä itte ka mun asiani. 

Jos taas vanhana on vireä niin varmaan on ollut vanhuksen äitikin.  Ja tyttärillä pysyy myös kiinnostus vanhanakin muuhunkin kuin "minun asioihini." 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö tämä ole erittäin yleinen kokemus boomereiden lapsilla? Minun vanhempani eivät ole ikinä nakanneet paskaakaan mistään, mitä teen. Nuorempana tein kaikkeni miellyttääkseni heitä, sittemmin olen tajunnut, että se on täysin turhaa kun mikään mitä teen tai osaan ei kuitenkaan ole heidän silmissään mitään. 

Sama täällä ja ikävintä on se miten jäätävän itsekeskeiseksi he muuttuivat jo jossain 60 ikävuoden tienoolla. Meillä ei ole koskaan puhuttu perheessä mitään henkilökohtaista eteenkään tunteista tms, olen sitä ikäpolvea että silloin 70 luvun alussa lapset vaan tuli (monilla vahingossa), ne elätettiin siinä sivussa ns välttämättömänä pahana, ei paapottu ei hellitelty, mitään positiivisia tunteita ei näytetty. Lapsiin kyllä kohdistettiin avoimesti ärtymys ja penskat kasvatettiin kovassa kurissa ja nuhteessa. Ainoat neuvot oli se mitä ei saa tehdä, jos jossain oli hyvä esim urheilussa, siitä ei sen kummemmin sanottu ääneen jos itse kerroin sukulaisille kuinka olen juossut ikäluokkani nopeimman ajan 100m niin äiti käski olla kehumatta itseään. Kun tätini onnitteli siitä ja antoi piene lahjan äiti suuttui ja vaihtoi heti puheenaihetta, hän ei voinut sitä hetkeä sietää sitä että joku huomioi minua. Järkyttävää. Mistään ei kehuttu ei kannustettu, ei tosin kyllä vähäteltykään.  Etäinen kylmä tunteeton kurittava kasvatus jättää jälkensä, ei siinä voi kummoinen suhde syntyä omaan äitiin. Pikemminkin halusin aina kauas hänestä, jonnekin muualle, olinkin paljon mummolassa vielä yläasteikäisenä koska siellä tunnelma oli positiivinen ja tykkäsin mummosta ja ukista toisin kuin äidistäni. Suhde jää ikuisiksi ajoiksi etäiseksi varmaan puolin ja toisin. Joten eipä enää heidän elämän ehtoopuolellakaan se muuksi muutu.

No onneksi niitä vahinkoja sattui 70-luvulla vähän kun lapsiakin syntyi vähän. Syntyvät lapset oli kuitenkin valittu toivotuiksi koska abortitkin tulivat laillisiksi.

Nuo paljon puhutut boomerit, he jos ketkä olivat vahinkoja. Tokko kukaan halusi 20 vuotta pullauttaa joka toinen vuosi lapsen. Boomerit lienevät niin maalaisjärkisiä että hyväksyvät kohdallaan tuonkin syntyperänsä ilman terapioita.

Tämä oli terapeuttinen ketju. Oletan, että kertomukset olivat todenperäisiä. Itse olen otaksunut olevani ainoa, jonka vanhemmat eivät ole kiinnostuneita..

Kävin hiljattain pitkästä aikaa maalla hiukan auttamassa pihatöissä ym iäkkäitä vanhempiani. Siskoni oli käynyt siellä edellisviikonloppuna. Yritin kysellä heiltä moneen otteeseen mitä siskolleni kuuluu, äitini mainitsi lyhyesti yhden asian ja vaihtoi puheenaihetta. Hetken kuluttua kysyin mitä siskoni (jo aikuisille) lapsille kuuluu, äitini mietti hetken ja totesi että "eipä tainnu olla mittään puhetta". Eli siis tyypilliseen tapaan he olivat puhuneet siskoni käynnin ajan vain itseensä liittyvistä asioista eivätkä edes kysy mitä lapsenlapsille kuuluu. Tosin ei tainnut siskonikaan edes mainita heistä mitään koska kumpikaan ei muistanut että heidtä olisi ollut puhetta. 

Toivon todella, että minusta ei ikinä tule ihmistä joka ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omista asioista ja kaikki elämä pyörii vain itsensä ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Kävin hiljattain pitkästä aikaa maalla hiukan auttamassa pihatöissä ym iäkkäitä vanhempiani. Siskoni oli käynyt siellä edellisviikonloppuna. Yritin kysellä heiltä moneen otteeseen mitä siskolleni kuuluu, äitini mainitsi lyhyesti yhden asian ja vaihtoi puheenaihetta. Hetken kuluttua kysyin mitä siskoni (jo aikuisille) lapsille kuuluu, äitini mietti hetken ja totesi että "eipä tainnu olla mittään puhetta". Eli siis tyypilliseen tapaan he olivat puhuneet siskoni käynnin ajan vain itseensä liittyvistä asioista eivätkä edes kysy mitä lapsenlapsille kuuluu. Tosin ei tainnut siskonikaan edes mainita heistä mitään koska kumpikaan ei muistanut että heidtä olisi ollut puhetta. 

Toivon todella, että minusta ei ikinä tule ihmistä joka ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omista asioista ja kaikki elämä pyörii vain itsensä ympärillä.

Pitäisikö äitisi juoruta teidän sisarusten perheasiat ym asiat jos ette itse sisarukset ole yhteydessä toisiinne?  Pidän rajan, en juorua lapsistani toisen lapsen kanssa. En arvostele.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli terapeuttinen ketju. Oletan, että kertomukset olivat todenperäisiä. Itse olen otaksunut olevani ainoa, jonka vanhemmat eivät ole kiinnostuneita..

No et todella ole ainoa. Pikemminkin taitaa olla tyypillistä ainakin meille jotka ollaan nyt yli viiskymppisiä. 

Kun me oltiin nuoria monet vanhemmat oli todella tunnekylmiä eivätkä osanneet sanoittaa rakkaudellisia tunteita lapsiinsa, eikä sillon kasvatus ollut tällaista lässytystä ja jatkuvaa lasten nostatusta jopa perheen keskipisteeksi, tunteiden sanoittamista ym ym. 

Sitäpaitsi fyysinen kuritus (joka oli yleistä 60-70 luvulla) jättää aina jäljen. Kuka rakastaa äitiä ja synnyttää turvallisen kiintymyssuhteen äitiin joka kurittaa fyysisesti ja aina sai pelätä millon se tukistaa tai retuuttaa niskavilloista pihalle. En vieläkään tykkää koskettaa äitiäni, en koskaan halaa häntä vapaaehtoisesti, jos hän joskus tekee sen, esim 75v päivillään "muodon vuoksi" kun ojennan kukkapuskan, teen sen kyllä mutta se ei tunnu hyvältä, jättäisin senkin mielelläni tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Kävin hiljattain pitkästä aikaa maalla hiukan auttamassa pihatöissä ym iäkkäitä vanhempiani. Siskoni oli käynyt siellä edellisviikonloppuna. Yritin kysellä heiltä moneen otteeseen mitä siskolleni kuuluu, äitini mainitsi lyhyesti yhden asian ja vaihtoi puheenaihetta. Hetken kuluttua kysyin mitä siskoni (jo aikuisille) lapsille kuuluu, äitini mietti hetken ja totesi että "eipä tainnu olla mittään puhetta". Eli siis tyypilliseen tapaan he olivat puhuneet siskoni käynnin ajan vain itseensä liittyvistä asioista eivätkä edes kysy mitä lapsenlapsille kuuluu. Tosin ei tainnut siskonikaan edes mainita heistä mitään koska kumpikaan ei muistanut että heidtä olisi ollut puhetta. 

Toivon todella, että minusta ei ikinä tule ihmistä joka ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omista asioista ja kaikki elämä pyörii vain itsensä ympärillä.

Eikö asioista kannata kysyä asianosaisilta? Itse koen, että se on toisen yksityisyyden loukkaamista juoruta asioita eteenpäin. Kukin kertokoon itse omista asioistaan, niin ei ainakaan tule väärinkäsityksiä ja tarinat muutu välissä.

Ketjussa tuli myös iäkkäiden vanhempien puoltavaa näkökulmaa,  että heillä on sairauksia ja lääkityksiä, eli terveys jo heikompi, ehkä kipuja yms. Sitä en olekaan muistanut. En ole itsekään kysellyt vanhempieni vointia, vaikka on kolesteroolia ja diabeetesta ja sydäntautia tms. Omena ei sittenkään ole puusta pudonnut kauaskaan. 😶 Ehkä vielä on aikaa opetella, mutta ei se helpolla tule. 

Näiden keskustelujen teema: vanhempieni puheet typeriä, tippaakaan kiinnosta heidän asiansa, aina niistä lääkärikäynneistäänkin puhuisivat. Boring.

Minun asiani sen sijaan ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia ja vanhempieni pitää niistä kysellä ja olla kiinnostunut. Mielelläni myös setvisin heille aikuisten lasteni henkilökohtaisetkin asiat muttei isovanhempia kiinnosta edes ne. Semmosia itseensä käpertyneitä.

Olen tehnyt tästä "vanhemmat eivät ole kiinnostuneita aikuisten lastensa asioista" omakohtaista tutkimusta. Siis tyyliin seurannut vuosikymmenen omien vanhempien ja muutaman ystävänkin vanhempien suhdetta omiin lapsiinsa. Sama tilanne kutakuinkin kaikilla. 

Vanhemmat saattaa olla kovinkin kiinnostuneita ja innostuneita lastenlasten tilanteesta, jopa vuolaasti ja pitkäkestoisesti kerrotaan ja ylistetään miten pojanpoika on ylennyt armeijassa (vaikka siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä) tai tyttären tytär kirjoitti lukiossa 2 laudaturia ja pyrkii yliopistoon vaikkei sekään ole mitenkään ihmeellistä. Kun naapurin "Ulla-Maijan" poika lähti aikoinaan Englantiin töihin, siitä puhutaan toistuvasti kuin jostain yli-ihmisestä hirmusen hienona asiana vielä 30 vuoden jälkeenkin, miten rohkea ja älykäs se oli ja on pitkälle päässyt elämässään (siis tavallinen duunari).

Omien lasten menestyksestä ei koskaan edes puhuta jos joku ottaa sen puheeksi, vaihdetaan puheenaihe mutta lastenlasten saavutuksilla jopa leveillään ja toistuvadti ja vuolaadti.

Mikä on se juurisyy että omia lapsia ei kehuta ja heidän ihan hyvin menneestä elämästä ei voi sanoa sanaakaan?? 

Niitä ei siis edes omassa mielessä arvosteta koska kuitenkin voidaan sitten muita ihmisiä ja niitä lapsenlapsia tai serkun kummilasta kehua vuolaasti (jopa korostetun vuolaasti). 

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli terapeuttinen ketju. Oletan, että kertomukset olivat todenperäisiä. Itse olen otaksunut olevani ainoa, jonka vanhemmat eivät ole kiinnostuneita..

Eivätkö he ole olleet koskaan kiinnostuneita vai onko niin käynyt vasta iän myötä? Sosiaaliset piirit pienenevät ja ikä näkyy myös aivojen toiminnassa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen tehnyt tästä "vanhemmat eivät ole kiinnostuneita aikuisten lastensa asioista" omakohtaista tutkimusta. Siis tyyliin seurannut vuosikymmenen omien vanhempien ja muutaman ystävänkin vanhempien suhdetta omiin lapsiinsa. Sama tilanne kutakuinkin kaikilla. 

Vanhemmat saattaa olla kovinkin kiinnostuneita ja innostuneita lastenlasten tilanteesta, jopa vuolaasti ja pitkäkestoisesti kerrotaan ja ylistetään miten pojanpoika on ylennyt armeijassa (vaikka siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä) tai tyttären tytär kirjoitti lukiossa 2 laudaturia ja pyrkii yliopistoon vaikkei sekään ole mitenkään ihmeellistä. Kun naapurin "Ulla-Maijan" poika lähti aikoinaan Englantiin töihin, siitä puhutaan toistuvasti kuin jostain yli-ihmisestä hirmusen hienona asiana vielä 30 vuoden jälkeenkin, miten rohkea ja älykäs se oli ja on pitkälle päässyt elämässään (siis tavallinen duunari).

Omien lasten menestyksestä ei koskaan edes puhuta jos joku ottaa sen puheeksi, vaihdetaan puheenaihe mutta lastenlasten saavutuksilla jopa leveillään ja toistuvadti ja vuolaadti.

Mikä on se juurisyy että omia lapsia ei kehuta ja heidän ihan hyvin menneestä elämästä ei voi sanoa sanaakaan?? 

Niitä ei siis edes omassa mielessä arvosteta koska kuitenkin voidaan sitten muita ihmisiä ja niitä lapsenlapsia tai serkun kummilasta kehua vuolaasti (jopa korostetun vuolaasti). 

Ehkä ne omat lapset on jo aikuisia jos heilöä on aikuisia lapsiakin? Pitääkö vanhempien muistaa kehua kun sinäkin olet toimistopäällikkö, lääkäri, notaari, kuin lapselle.  Niiden lastenlapsen sijoittuminen maailmaan on uudempi juttu.

Onko joku äiti oikeasti lapselleen kateellinen jos "mummo" muistaa kehaista Rukkiin päässyttä tai älliä kirjoittanutta kyseisen äidin lasta?  

Kun ei kysy eikä kommentoi, ei tule tietämättään loukanneeksi ketään.  Kolmannen osapuolen asioista ei kannatakkaan juoruta, tulee helposti rikkinäinen puhelin efekti. Vanhempi ihminen , joka itsekin olen, ei halua udella vaan odottaa mitä toinen haluaa kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli terapeuttinen ketju. Oletan, että kertomukset olivat todenperäisiä. Itse olen otaksunut olevani ainoa, jonka vanhemmat eivät ole kiinnostuneita..

Eivätkö he ole olleet koskaan kiinnostuneita vai onko niin käynyt vasta iän myötä? Sosiaaliset piirit pienenevät ja ikä näkyy myös aivojen toiminnassa. 

Kyllä 85-vuotiaan pitää ymmärtää kehua 55-vuotiasta lastaan työelämän tittelistä ja vaikka mistä asioista 

Täysin normaalia.

He rakastavat kyllä. Sitä ei vain ole opittu sanoittamaan. Se on sitä suomalaisuutta, jäyhyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Kävin hiljattain pitkästä aikaa maalla hiukan auttamassa pihatöissä ym iäkkäitä vanhempiani. Siskoni oli käynyt siellä edellisviikonloppuna. Yritin kysellä heiltä moneen otteeseen mitä siskolleni kuuluu, äitini mainitsi lyhyesti yhden asian ja vaihtoi puheenaihetta. Hetken kuluttua kysyin mitä siskoni (jo aikuisille) lapsille kuuluu, äitini mietti hetken ja totesi että "eipä tainnu olla mittään puhetta". Eli siis tyypilliseen tapaan he olivat puhuneet siskoni käynnin ajan vain itseensä liittyvistä asioista eivätkä edes kysy mitä lapsenlapsille kuuluu. Tosin ei tainnut siskonikaan edes mainita heistä mitään koska kumpikaan ei muistanut että heidtä olisi ollut puhetta. 

Toivon todella, että minusta ei ikinä tule ihmistä joka ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omista asioista ja kaikki elämä pyörii vain itsensä ympärillä.

Taidat olla nyt jo kiinnostunut vain omista asioistasi kun vanhempiesi jutut ei kiinnostaneet. Ja juoruista, oisko kälyllä joku asia huonosti.

Onko lapset noin juorun kipeitä.

Siis ihan oikeasti että ihminen raportoi minulle jotain hammaskiven poistoaan ja itse ei huoltajanani ollut edes kouluaikoinani lainkaan kiinnostunut minun hammaslääkärikäynneistäni jotka olisivat kyllä hänelle kuuluneet edes vanhemmuuden tasolla, monella se vanhempi olisi tullut mukaankin jne. Mutta ei. Sanaakaan ei kysytty, ei tiedetty, ei kiinnostanut. Ja nyt aikuisena minun pitäisi olla silmin nähden ylen innoissani että hän on päässyt hammaskiven poistoon! Hän, joka ei tiedä minusta enää mitään, ei tiedä koska olen käynyt missään lääkärissä tai muutakaan. Niin sitten hänen asioistaan pitäisi olla perillä, kysellä ja haastatella että miten nyt meni. Raporttia tulee vaikken kysyisikään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin hiljattain pitkästä aikaa maalla hiukan auttamassa pihatöissä ym iäkkäitä vanhempiani. Siskoni oli käynyt siellä edellisviikonloppuna. Yritin kysellä heiltä moneen otteeseen mitä siskolleni kuuluu, äitini mainitsi lyhyesti yhden asian ja vaihtoi puheenaihetta. Hetken kuluttua kysyin mitä siskoni (jo aikuisille) lapsille kuuluu, äitini mietti hetken ja totesi että "eipä tainnu olla mittään puhetta". Eli siis tyypilliseen tapaan he olivat puhuneet siskoni käynnin ajan vain itseensä liittyvistä asioista eivätkä edes kysy mitä lapsenlapsille kuuluu. Tosin ei tainnut siskonikaan edes mainita heistä mitään koska kumpikaan ei muistanut että heidtä olisi ollut puhetta. 

Toivon todella, että minusta ei ikinä tule ihmistä joka ei ole kiinnostunut mistään muusta kuin omista asioista ja kaikki elämä pyörii vain itsensä ympärillä.

Pitäisikö äitisi juoruta teidän sisarusten perheasiat ym asiat jos ette itse sisarukset ole yhteydessä toisiinne?  Pidän rajan, en juorua lapsistani toisen lapsen kanssa. En arvostele.

Älä tee typeriä päätelmiä muiden kirjoituksista omista lähtökohdistasi. 

Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa!

 Kirjoituksessani ei missään kohtaa sanottu ettemme pitäisi siskoni kanssa mitään yhteyttä.