Lue keskustelun säännöt.
Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?
Minä lensin 13-vuotiaana lentokoneella yksin Lontooseen, jossa minua oltiin vastassa normaalissa vastaanottohallissa. Ei saattajaa. Vastaavia tapauksia oli paljon.
Kommentit (1616)
Joo, veden ääressä kallioilla ja rannoilla leikittiin pienestä pitäen hyvinkin vapaasti. Alakouluikäisenä vietin jo yksin tyyliin koko kesän rannalla - lähdin aamulla ja menin kotiin illalla. Muutama markka oli mukana että sai jonkun evään ostettua. Silloin toki osasin jo uida mutta jälkikäteen ajatellen kyllä sitä aika rohkea oli. Sukeltelin ennätyksiä ja hypin viidestä metristä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
5-vuotiaana jo ajelin pitkin kyliä pyörällä samanikäisten pikkuserkkujen kanssa. Ei tietenkään mitään kypäriä ollut. Uimassa sai käydä ilmam valvontaa 6-vuotiaasta alkaen.
Kuljin matkat päiväkotiin yksin ainakin 4-vuotiaasta asti. Päiväkoti oli lähellä, näkyi ikkunastamme, mutta silti älytöntä että sekä kotoa että päiväkodista minut lähetettiin yksin kävelemään.
Me nyt tehtiin mitä tehtiin. Hypittiin katolta alas lumipenkkaan, samoiltiin metsässä. Ruuaksi piti tulla kotiin, mutta joskus eksyttiin metsään ja tultiin vasta yöllä. Hauskaa oli, mutta ei ihan turvallista, onneksi kukaan ei loukkaantunut, paitsi kerran yksi putosi kalliolta.
Päästettiin yksin parvekkeelle, josta aina karkasin kiipeämällä alas pihalle... eka kerros, mutta ei hirveän fiksua alle 5-vuotiaalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuni suvussa muistellaan vieläkin, miten tuttavani matkusti 6-vuotiaasta lähtien yksin monta tuntia junalla mummolaan 70-luvulla, kun on ollut pienestä asti niin kovin reipas. Mielestäni kyseessä on suunnilleen heitteillejättö.
Me oltiin veljen kanssa 90-luvulla kaikki päivät k 06-23 kahden kotona (eli kotona ja ulkona) alle kouluikäsenä. Kokkailtiin mitä löydettiin liedellä ja mikrossa ja saunottiin ja juostiin pitkin kylää.
Äiti oli aina töissä. Ihme ettei ikinä käynyt mitään. Ehkä tuuria tai mitä sitten💁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoidin 6-vuotiaana kahta alle 3-vuotiasta sisarusta vanhempien ollessa peltotöissä. Äiti kävi parin tunnin välein huikkaamassa ovelta, että onko kaikki hyvin.
No joo. Kymmen vuotiaana pyörillä kavereiden kaa 10 kilsan päähän uimaan ilman aikuista. Eikä ollut kännykkä aikaa ees. Omaani en päästäisi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudenkotini takapihalla kulki joki, eikä meidän leikkimistä joen rannassa mitenkään vahdittu. Muistan monta talvea, kun rikoimme keskellä jokea jäätä aina vähän kerrallaan ja kikattelimme, kun se alkoi lohkeilla.
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.
Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.
Joo, vaikka mitä. Lapsuudessa homma toimi niin että sanottiin tiukasti vaikka että "et sitten hukuta itseäsi sinne" kun alta kouluikäiset uimataidottomat lapset lähtivät keskenään rannalle. Jos kuitenkin hukkui niin oma vika, olihan lasta varoitettu ja varoituksen jälkeen lapsen katsottiin olevan itse vastuussa turvallisuudestaan. Omaa tyhmyyttään meni hukkumaan vaikka nimenomaan sanottiin!
Kuulostaa uskomattomalta nykyvanhemman korvaan mutta oikeasti homma toimi esim 60 ja 70 -luvulla juuri noin. Lapsilla itsellään oli suurin vastuu omasta turvallisuudestaan. Vanhemman vastuulla oli muistuttaa kerran, ja sen jälkeen, herran huomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Elin suojattua lapsuutta, en saanut tehdä oikein mitään ja olin todella arka ja ujo. Omat lapseni ovat uskaltaneet tehdä paljon "hurjempia" juttuja kuin minä pienenä tai nuorena.
Nykyisin tosin on yleensä aina se kännykkä mukana turvana. Itsellä ei sitä ollut. Ei ole kyllä ollut tarvetta.
Eli ehkä siksi lapset uskaltavat rohkeammin mennä paikkoihin, kun tarvittaessa voi soittaa apua tai neuvoja.
Olin 13-vuotiaana koulukaverini kanssa kahdestaan heidän mökillään 2 viikkoa. Ilman puhelinta. Kaivovesi eikä sähköjä. Jos olisi tullut hätä, olisi pitänyt kävellä viiden kilometrin päähän mökkinaapurin luo soittamaan (mikäli he olisivat edes olleet paikalla). Ei tulisi mieleenkään päästää omaa 12- vuotiastani vuoden kuluttua viettämään tuolla tavalla kesää täysin itsenäisesti.
Minun 6-vuotias sisko "vahti" mua yöt kun olin vauva. Tai puoli yötä. Äiti meni alakerrassa toimivaan pubiin töihin ja jos mulle tuli hätä niin sisko taapersi sinne hakemaan äitiä :(.
Tää teki mut äärimmäisen surulliseksi kun kuulin tämän. Oli 70-lukua.
Mä olen käynyt ehkä noin 7 vuotiaasta saakka ilman valvontaa uimassa. Meinasin hukkua monta kertaa kesässä kun leikin tyhmän rohkeasti. Onneksi joku oli lähellä pelastamassa: usein ventovieras aikuinen.
En siis koskaan tule päästämään omia lapsiani uimaan ilman valvontaa ennen kuin niillä kasvaa järki.
Ilman kypärää tietenkin kaikki pyöräili silloin. Monet kerrat meinasin jäädä autonkin alle. Tyhmän rohkea siis olin.
90-luvulla päiväkodissa eskari-ikäisenä saimme leikkiä pihalla nuorempien nukkuessa päiväunia. Ei meitä kukaan valvonut, joskus pysyttiin pihassa ja joskus juostiin pitkin lähimetsiä. Taidettiin joskus eksyä aika pitkällekin... Ei siitä ikinä mitään sanomista tullut, nykyään vastaavasta nousisi aivan valtava haloo. Myös aika pienestä saakka pyöräiltiin pitkin kyliä. Kotiin oli tultava ajallaan kyllä, mutta omaani en kyllä vielä sen ikäisenä päästänyt valvomatta mihinkään.
Vein aina 7-vuotiaana kun lähdin kouluun niin pikkuveljen hoitoon. Sitä ennen tietty vaihdoin sille vaipat ja laitoin päivävaatteet päälle. Äiti lähti aina aamuyöstä sairaalaan töihin. Kyllä meillä isä oli mutta näin aikuisena oon miettinyt että missähän se on mahtanut olla mutta tämä oli mun homma💁
Suhtautuminen lapsiin on muuttunut valtavasti sitten minun lapsuuteni. Sain vapaasti leikkiä jo 3-vuotiaana ulkona. Asuimme Töölönkadulla, vieressä oli vielä silloin kalliot, joilla eniten leikimme, mutta vaeltelimme myös Töölön torilla ja lähikaduilla. Oli liikennettä, autoja, busseja, raitiovaunuja.
Muutimme Töölöstä ja uuden kodin lähellä oli maauimala, jonne äiti päästi minut, 6-vuotiaan uimataidottoman, ja antoi myös 2-vuotiaan pikkusiskon mukaan rattaissa, että sai tauhassa tehdä töitään kotona.