Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Se voi olla vaan sitäkin, että ei olla enää ns. samalla aaltopituudella.  Nuorten asiat on jo sellaisia, ettei vanhat ihmiset ymmärrä niistä mitään.  Jo koulunkäynti ja opiskelukin on ihan muuta kuin ennen vanhaan ja työt ja työpaikat aivan utopiaa.  Vanha ihminen ei välttämättä ymmärrä pitää työntekona sitä, että istutaan kotona netin ääressä.

Ja miten paljon taas nuoremmat on aivan ulalla vanhempien ihmisten asioista!  

Asiat ei vaan kohtaa!

Maailma on muuttunut niin kamalan paljon ihan muutaman vuosikymmenen aikana.  Vanhemmat laittaa jo sellaista ruokaakin, mikä ei heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen ole näiden mielestä ravitsevaa, terveellistä eikä varsinkaan trendikästä.  Ennen lapset tykkäsi makaronilaatikosta.  Nyt se on niin last season, ettei sellaista vanhojen ihmisten ruokaa enää kukaan syö!  Eikä mikään tavallinen peruna ja kastike ole enää ruokaakaan.  Nyt syödään jotain ihme annoksia, joissa on valtavasti punaisia ja tulisia mausteita ja ruuan nimi ihan outo.

Muistan hyvin, kun yksi lapsenlapsi tuli äidille käymään ja ilmoitti, ettei tarvi laittaa mitään ruokaa, hän tuo tullessaan.  Ja sitten mätkäisi pöytään äidin eteen runsaaseen rasvaiseen paperiin käärityn kepabin.  Äiti ei tajunnut siitä yhtään mitään.  Miten sitä edes syödään ja miten se haisee noin väkevältä?  Vähän hän yritti sitä näykkiä, mutta syömättä se jäi. 

Äidin kirjahyllylle naureskellaan ja ollaan tuputtamassa lukulaitetta, millä voi lukea kuulemma kaikki maailman kirjat!  

Ei todellakaan kohtaa maailmat enää.  Siksi kai ne vanhat ihmiset puhuukin mielellään vanhoista ajoista ja asioista.  Jotka taas ei nuorempaa polvea kiinnosta juuri lainkaan. 

Pitää olla lapsia, se on välttämätöntä tai sitten tarjoutua hoitamaan heitä ja huoltamaan taloa. 

Jep, tutulta kuulostaa ap:n esimerkki. Lähetin äitille äitienpäiväkortin ja menin sitten käymäänkin. Vein ison kukkakimpun, sanoi että ompa kauniita mutta ei tehnyt elettäkään että olisi alkanut laittaa sitä esille, höpötti vain omia juttujaan touhuamisensa lomassa. Ei kiittänyt kortista, ei varmasti edes muistanut. Jonkin ajan päästä kysyin tuliko kortti perille, oli tullut ja sitten vasta kiitti kun tyyliin kerjäsin sitä. Koko 6 h vierailun aikana hän ei kysynyt minulta mitään. Puhui moneen kertaan sairauksiinsa liittyvät asiat jotka olen kuullut viimeisen 3-4v aikana ehkä 30x. Hän on käynyt jossain alzhaimertutkimuksissakin kun joskus aikasemmin oli todettu muistin alenemaa ja hän on sitä mieltä ettei hänwllä mitään dementiaa ole mutta joka ikinen näkee hänestä että joku aivorappeuma, toiminnan ja muistamisen häiriö on jo vauhdissa. Sen näkee ja kuulee erityisedti siitä että hän jankkaa samoja asioita loputtomasti, puhuu taukoamatta ja on liki kyvytön vuorovaikutteisuuteen, suodatin on alkanut pettää, puhuu ihann höpöjä. Hänen miehensä kuvittelee olevansa se fiksumpi osapuoli koska muisti on hiukan parempi mutta kyllä hänelläkin pätkii ja toimintakyky/reagointi ja älykkyys on jo heikkoa. Hirveästi he kyllä puhuvat ja muistelevat kaikista muista ihmisistä loputtoman pitkästi mutta omien läheisten asiat ei kiinnosta vähääkään. 

Olisipa kiva olla joskus "kärpäsenä katossa" kun joku, vaikka naapuri kysyisi äidiltäni minusta jotakin, mitä hän kertoisi ja jatkuisiko juttu mitenkään minuun liittyen vai kääntäisikö mutsi taas vaan jutun itseensä kuten aina....      tai sitten ei.

Itse olen viettänyt ensimmäiset 30-vuotta alueella jossa juoruakkakulttuuri on vahva. Siitä minulle on jäänyt kammo udella ihmisten asioita. En siis kysele silloinkaan kun pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen viettänyt ensimmäiset 30-vuotta alueella jossa juoruakkakulttuuri on vahva. Siitä minulle on jäänyt kammo udella ihmisten asioita. En siis kysele silloinkaan kun pitäisi.

Sama täällä, paitsi että olin 18 kun lähdin pois siltä "s..tanan käpykylältä" jossa juoruamiskulttuuri oli arkipäivää. Tyyliin kaikki tiesi toistensa asiat yksityiskohtia myöten. Tunnistin jo teininä muutamista äitini ystävistä ja tutuista miten hirveitä juoruakkoja he oli nimenomaan negatiiviseen suuntaan. Kamalan kateellisia joka asiasta ja kun jollekin jotain mielenkiintoista tapahtui sen tiesi puolessa tunnissa kaikki kylän akat. Ja usein lisäsivät siihen omiaan nimenomaan negatiiviseen suuntaan. Jos joku tyttö jutteli kylällä jollekin pojalle tai oli jonkun pojan auton kyydissä, et kotiin ehtinyt kun tietotoimisto oli jo morsettanut siitä tytön vanhemmille. Muistan miten oma äitini vähän paheksui tätä koska varmasti hänestäkin yh äitinä ja me isättömänä lapsina oltiin yksi ihmetyksen aihe, mutta yhtä mielellään hänkin juorusi muiden asioita. Eihän heillä toki ollut muuta elämää, se oli varmaan tyyliin ainoa virike -70 luvulla maaseudulla.

Ai että mä inhosin sitä että kaikki tuntee toosensa ja kaikki tietää toistensa asiat. Muistan sanoneeni jo joskus 12-13v ensimmäisen kerran että lähden heti pois täältä kun vaan ikinä on mahdollista ja pärjään omillani. Muutenkin kotiolot ja kasvatukseni oli sellaiset että halusin helvettiin sieltä mahdollisimman pian. En olisi voinut kuvitellakaan että jään sinne tuppukylälle kuten monet ystäväni jäivät. Muistan vieläkin sen huumaavan vapauden tunteen kun muutin lähikaupunkiin opiskelemaan vaikka asuinkin oppilasasuntolassa ja kävin aluksi viikonloppuina tai joka toinen vk loppu kotona. Muistan kuinka ihana oli kävellä kaupungilla näyteikkunoita katsellen kun kukaan ei tunne, kukaan ei tervehdi, saat olla ihan anonyymi. Seuraavana vuonna tein sen verran iltaduunia että sain oman pikku yksiön vuokralle ja siitä alkoi itsenäinen elämä, kukaan ei valvo eikä vahdi eikä tiedä mitään minun asioista. 

Ihan kun olisin vapautunut vankilasta.... 

Vierailija kirjoitti:

Onko se nyt niin mahdoton asia sille tyttärelle kuunnella sen äidin sairauksista ja kolotuksista? Kun sillä äidillä ei ole ketään muutakaan kenelle kertoa niistä. Luulisi sen aikuisen lapsen ymmärtävän sen ja kuuntelisi sovinnolla. Joku sanoi tuolla aikaisemmin hyvin, ettei sillä äidillä ole enää välttämättä tarttumapintaa nykyajan menoon. 

 

Eikö sillä tyttärellä ole ho omakin perhe, ystävät ja työtoverit keille kertoa? Olkaa sovinnolla kuulevia korvia sille vanhemmallenne vaikka se teitä ärsyttäisi. Hänellä kun ei kenties ole enää ketään muuta kelle kertoa. Jossain vaiheessa ne osat vaan keikahtavat. 

 

Tulee mieleeni kuinka kerrostalon hississä oli iäkäs mies joka oli hyvin tuskaisen oloinen. Jospa hän kotonaan olisi voinut soittaa lapselleen ja kertoa huolensa. Kotiapu on kiireinen. Miten paljon nykyisin onkaan vanhusten yksinäisyyttä. 

Tämän ymmärrän ja olen osin samaa mieltä. Kun menen maalle iäkkäiden vanhempien luo (tyyliin 4-5x vuodessa) psyykkaan itseäni siihen että olen siellä heitä varten, heidän vieras ja kuuntelen vain heitä, heillä on niin vähän enää mitään virikkeitä ja tapahtumaa elämässä että menkööt nämä viimeiset vuodet nyt näin. 

Mutta en pääse siitä tunteesta mihinkään etten millään jaksaisi kuunnella niitä vanhojen asioiden muisteluita jotka olen kuullut vähintään 30x. Saan henkisen kilarin kun isä taas alkaa puhumaan jotain armeijajuttuja, hän on ollut aina jo varmaan ennen viitäkymmentä ikävuotta se joka muistelee vaan menneitä, kertoo "tarinoita" hänelle merkityksellisistä tapahtumista, aina samat jutut, vaikka varmaan muisti että onhan nämä kerrottu jo kymmeniä kertoja. Heistä kumpikaan ei ole varmaan koskaan ymmärtänyt ettei muut jaksa kuunnella vuodesta toiseen samoja juttuja.  

Nykyisin olen kehitellyt taktiikan että yritän tehdä kokoajan jotain: laitan ruokaa, leivon, tiskaan, siivoan teen puutarhahommia tms koska en kestä enää vaan kuunnella niitä samoja jankkauksia saamatta itse edes oikeasti suunvuoroa tai jos saan sillä ei ole mitään merkitystä, sanomisiani ei edes välttämättä noteerata.

 Viimeiset 2-3 v jutut on keskittynyt 90% heidän sairauksiin, kaivellaan jopa 20v sitten tapahtuneet pienet leikkausoperaatiot, ketä oli sairaalassa samassa huoneessa, mitä vierustoveri sanoi, kuka lääkäri oli, kuka tunsi kenetkin ja oliko joku jonkun sukulainen, mitä lääkkeitä sai tai ei saanut. Jännä että nämä asiat muistetaan seikkaperäisesti. Koita siinä sit pokkana kuunnella kun ei helvetti kiinnosta tippaakaan ja olen kuullut samat jutut kymmeniä kertoja. 

 Koitan aina kääntää puheenaiheen johonkin muuhun, mieluusti nykyaikaan, jollon äiti alkaa heti puhua päälle, jopa korottaa ääntää jotta saa suunvuoron ja puhe siirtyy häneen itseensä. Hän kääntää aina jutun niin että puhuu ehkä samasta asiasta mutta vain omasta näkökulmastaan. Ja aivan hetken kuluttua ollaan taas hänen vaivoissa ja kolotuksissa... loputtomasti. Viimeksi kun kävin, päivän aikana ainoa kysymys mitä minulle esitettiin oli "otatko vielä kahvia". Kyllähän se kieltämättä vähän harmittaa koska tiedän että tämänkaltainen vain itseensä keskittymine ei ole automaattista kaikilla vanhentuessa. Ystäväni äiti on 80 ja hän on erittäin kiinnostunut kaikesta nykypäiväänkin liittyvästä, kuuntelee muita, keskustelee vuorovaikutteisesti vaikka muisti pätkiikin jo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On normaalia. Vanhukset usein käpertyvät omaan pikku maailmaansa, eikä heitä enää jaksa kiinnostaa muiden tapahtumat, vaikka olisi oma lapsikin. Ei minunkaan äitini enää jaksa kuunnella jos vähänkään pitemmin yritän jostain kertoa.

Miten jaksat nähdä äitiäsi ja miten jaksat edes yrittää kertoa asioistasi?

ap

En vietä aikaa tuntikausia hänen seurassaan. En kerro asioistani yksityiskohtaisesti, enemmänkin kyselen ja kuuntelen äitini asioita. Hänellä ei ole montaa vuotta enää elinaikaa, puhukoon nyt itsestään jos haluaa. 

Eihän sitä kenenkään ajasta täällä tiedä. Ajattele jos kuuntelet häntä nyt yksipuolisesti monta vuotta ja satutkin itse kuolemaan ennen häntä. 

Tuli vain mieleen tällainenkin näkökulma. 

ap

Joo kannattaa pitää kirjaa. Ihan oikeasti. Kello mukaan ja hälytys soimaan, että nyt on mun  vuoroni puhua.

Eikö tämä ole erittäin yleinen kokemus boomereiden lapsilla? Minun vanhempani eivät ole ikinä nakanneet paskaakaan mistään, mitä teen. Nuorempana tein kaikkeni miellyttääkseni heitä, sittemmin olen tajunnut, että se on täysin turhaa kun mikään mitä teen tai osaan ei kuitenkaan ole heidän silmissään mitään. 

Kuulostaapa tutuilta monet jutut. Se mikä on ehkä ollut ikävintä ja kirpaisevinta huomata että äidiltäni on hävinnyt empatiakyky. Tai niin.... onko se hävinnyt vai eikä sitä ole oikeasti koskaan ollutkaan. Hän on ollut aina hyvin jyrkkä, määräävä, tyrannimainen, nuorempana jopa agressiivinen. Hän on kokenut itse kovia, tullut todella nuorena yh äidiksi ym ym. Kun hänenkin hyvin tuntemaa minun ystävää kohtasi vakava trauma (kumppanin äkillinen kuolema) äitini ei reagoinut mitenkään vaikka koitin monta kertaa ihan tietoisedti nostaa adiaa puheenaiheeksi ja monin sanoin surkuttelin kuinka ystäväni voi ja miten hirveää tuollainen tilanne on henkisesti. Ei mitään reaktiota, ei vaikka kuinka kaivoin hänestä jotain empatiaa, häntä ei kiinnostanut edes kysyä asiasta mitään, vaihtoi vaan puheenaihetta ja viimein lause aiheesta tuli jo vähän närkästyneesti huokaisten tyyliin "minkäs sille mahtaa, turha sitä nyt on tässä murehtia, ei kiinnosta vaihda jo puheenaihetta" ja hän hyppäsi randomisti johonkin itseensä liittyvään juttuun.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan kavereiden kanssa juteltu tuosta, kun kaikkien vanhemmat ovat muuttuneet samaan suuntaan. Vain ne omat ympyrät kiinnostaa. Muutama kysymys lasten ja lastenlasten kuulumisista, muodon vuoksi, mutta vastausta ei oikein jakseta kuunnella.

Sitten aletaan taas selittää omasta polvikivusta tai naapurin Kirstin tyrästä.

Tämä kuulostaa niin tutulta! Muistan omasta lapsuudestani isovanhempien lämmön ja kuinka he olivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan sekä monet muistamiset esim synttäreinä. Omat lapseni eivät mummostaan tällaista lämmintä muistoa saa, koska äitiäni ei kiinnosta kuin omat ja naapurin vaivat, valitus ja oman elämän menot. 

Joskus vanhemmat voivat olla katkeria siitä, että jälkikasvulla on heidän nuoruutensa verrattuna helppo elämä. On mahdollisuus koulutukseen, ja monilla sitä ei ennen ollut. Vaihtoehdot olivat joko jäädä kotiäidiksi tai sen lisäksi raskaaseen työhön karjan ym hoitajina.  Ei ollut pesukoineita, vaan padassa lipeässä pestiin pyykki ja sitten huuhtomaan se läheisen joen jäisessä vedessä.

Jos vanhempani olisivat hengissä, kyselin heiltä menneistä asioista ja yleensä elämästä tähän päivään verrattuna.

.

Ei ole normaalia. Vanhempien kuuluu olla kiinostuneita omista  lapsistaan. Kuulostaa siltä, että vanhempasi ovat jotenkin sisäänpäin kääntyneitä jos itsestään vain puhuvat. Voi olla opittu malli ja se on hienoa, että sinä olet herännyt siihen Jos lapsia teet voit olla kuuntelevampi etkä niin itsekeskeinen. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus vanhemmat voivat olla katkeria siitä, että jälkikasvulla on heidän nuoruutensa verrattuna helppo elämä. On mahdollisuus koulutukseen, ja monilla sitä ei ennen ollut. Vaihtoehdot olivat joko jäädä kotiäidiksi tai sen lisäksi raskaaseen työhön karjan ym hoitajina.  Ei ollut pesukoineita, vaan padassa lipeässä pestiin pyykki ja sitten huuhtomaan se läheisen joen jäisessä vedessä.

Jos vanhempani olisivat hengissä, kyselin heiltä menneistä asioista ja yleensä elämästä tähän päivään verrattuna.

.

Miten joku voi olla katkera ja kateellinen omille lapsilleen. Itse ajattelen, että hyvä vain jos heillä menee paremmin kuin minulla. 

He ovat vihdolnkin tajunneet, mitä sekundaa ovat saattaneet maailmaan.

Tämän päivän eläkeläiset ovat vielä niitä joille niitä lapsia yleensä vaan tuli, vaikka ehkäisyä jo olikin. Ei ne miettineet, haluaako ne lapsia tai voisiko ihminen jopa olla hankkimatta lapsia ja siksi ne syntyneet lapset ei niitä kauheasti ole kiinnostaneet. Olen itse saanut aikuisiällä kuulla, että olin vahinko, äitini siis ei pyrkinyt edes varsinaisesti loukkaamaan asialla vaan hänestä se oli vaan jotenkin hauskaa kertoa tällainen seikka, mutta se kyllä selittää aika paljon sitä, minkälaiset meidän suhteet on ja minkälainen lapsuuteni oli. 

Miten ihmeessä aikuiset ihmiset jaksaa jankata äidistään? Oma elämä ei ole kohdallaan, avioliitto huono, lasten kanssa menee huonosti, työssäon keljua. Siispä tärkein henkilö elämässä on äiti jota syytellään.

Dementiavanhuksetkin ja sairaat huutelevat sängystään äitiä ja kyselevät äitiään.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä aikuiset ihmiset jaksaa jankata äidistään? Oma elämä ei ole kohdallaan, avioliitto huono, lasten kanssa menee huonosti, työssäon keljua. Siispä tärkein henkilö elämässä on äiti jota syytellään.

Dementiavanhuksetkin ja sairaat huutelevat sängystään äitiä ja kyselevät äitiään.

Siellä joku tunnisti itsensä ketjusta. 

Elämä iäkkäänä on usein niin kuormittavaa, ettei ole voimia huolehtia enää muista. Syynä usein omat sairaudet ja se on kuormittavaa lääkkeidenottoineen, sairauksien oireiden kanssa ja myös huoli puolisosta. Liikaa huolehdittavaa, suru kaiken muuttumisesta niin vaikeaksi. 

Harvempi nykyajan vanhus on avannossa pyykkiä pessyt ja lipeällä. Ehkä lapsuudessaan nähnyt.

Nyt jonkun aikajana hyppäsi taas enimmäkseen jo kuolleisiin n.100 -vuotiaisiin. Tai kyllä heilläkin jo automaattipesukoneet 70-luvulta lähtien. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö tämä ole erittäin yleinen kokemus boomereiden lapsilla? Minun vanhempani eivät ole ikinä nakanneet paskaakaan mistään, mitä teen. Nuorempana tein kaikkeni miellyttääkseni heitä, sittemmin olen tajunnut, että se on täysin turhaa kun mikään mitä teen tai osaan ei kuitenkaan ole heidän silmissään mitään. 

Sama täällä ja ikävintä on se miten jäätävän itsekeskeiseksi he muuttuivat jo jossain 60 ikävuoden tienoolla. Meillä ei ole koskaan puhuttu perheessä mitään henkilökohtaista eteenkään tunteista tms, olen sitä ikäpolvea että silloin 70 luvun alussa lapset vaan tuli (monilla vahingossa), ne elätettiin siinä sivussa ns välttämättömänä pahana, ei paapottu ei hellitelty, mitään positiivisia tunteita ei näytetty. Lapsiin kyllä kohdistettiin avoimesti ärtymys ja penskat kasvatettiin kovassa kurissa ja nuhteessa. Ainoat neuvot oli se mitä ei saa tehdä, jos jossain oli hyvä esim urheilussa, siitä ei sen kummemmin sanottu ääneen jos itse kerroin sukulaisille kuinka olen juossut ikäluokkani nopeimman ajan 100m niin äiti käski olla kehumatta itseään. Kun tätini onnitteli siitä ja antoi piene lahjan äiti suuttui ja vaihtoi heti puheenaihetta, hän ei voinut sitä hetkeä sietää sitä että joku huomioi minua. Järkyttävää. Mistään ei kehuttu ei kannustettu, ei tosin kyllä vähäteltykään.  Etäinen kylmä tunteeton kurittava kasvatus jättää jälkensä, ei siinä voi kummoinen suhde syntyä omaan äitiin. Pikemminkin halusin aina kauas hänestä, jonnekin muualle, olinkin paljon mummolassa vielä yläasteikäisenä koska siellä tunnelma oli positiivinen ja tykkäsin mummosta ja ukista toisin kuin äidistäni. Suhde jää ikuisiksi ajoiksi etäiseksi varmaan puolin ja toisin. Joten eipä enää heidän elämän ehtoopuolellakaan se muuksi muutu.