Onko normaalia, että iäkkäät vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita minusta?

Vierailija kirjoitti:

Nyt henkilökohtainen kokemus.  Onko lapsillani trauma vai mikä lie kun asemamme on jotenkin muuttunut? He sanovat, anna kun minä, lue vaikka, laitamme ruuan, muista tilata lääkäri, kyllä sun toi lonkka on kuvattava eli olen jotenkin muuttunut lapseksi.  Onks ollut ongelmia tietokone/puhelinjutuissa, toi Vili (18 vlapsenlapsi) voi katsoa ja neuvoa.

Eivät asu lähellä eikä usein nähdä.

Onko tämä nyt jotain sarkasmia vai mitä?

Ihan siltä varalta, ettei olisi niin ihan vaan pitävät sinusta huolta eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Se on oletusarvo. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä näkyy sukupolvien kuilu. Nuoremmat eivät tunnu ymmärtävän sitä, että jossain vaiheessa se iäkäs äiti ei ole enää äiti, vaan hän etsii omaa äitiään. Jos se tytär on asiat oikein ymmärtänyt, niin hän jaksaa kuunnella äitiään ja sen huolia. Ei se ole sama onko siinä ystävä vai kotiapu vai joku ostettu palvelu se tytär kun on kuitenkin se läheisin. 

 

Joku seinä tässä keskustelussa on sellainen muuri mitä ei pystytä tai halutakaan ylittää.  

Siinä on sellainen kuilu ainakin, että nuoremmat kokevat, ettei heidä kuulumisensa ole kiinnostanut lapsena eikä kiinnosta nyt aikuisenakaan, kun vanhuksen pitää saada kertoa vain omia kuulumisiaan (hänellä olisi enemmän kuulumisia, jos kuuntelisi sitä toistakin). Kun lapsi oli lapsi, piti tehdä töitä ja lapsi rasittava, jos vaatii jotain. 

Ne lapset ketkä katkaisevat välinsä niihin vanhempiinsa, niin kertokaa, miten kauan se tauko kestää? Vuoden, kaksi, pitempään? Vai onko lopullista. Kertokaa se suoraan niin että se vanhempikin sen tietää. 

Vierailija kirjoitti:

Huoltosuhteen tulee kääntyä, kun lapsi täyttää 30. Neuvon kaikkia vanhuksia, joita lapset ei auta, testamenttaamaan omaisuutensa muualle.

Nimenomaan ongelma on se, että huoltosuhde ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin vanhukseen päin. Lapsen vuoro ei ole ollut koskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ne lapset ketkä katkaisevat välinsä niihin vanhempiinsa, niin kertokaa, miten kauan se tauko kestää? Vuoden, kaksi, pitempään? Vai onko lopullista. Kertokaa se suoraan niin että se vanhempikin sen tietää. 

Saman voisi sanoa vanhemmille. Voin vastata vanhempani puolesta. Se on lopullinen, ei ole enää tervetullut takaisin häipymisiensä jälkeen.

Mä en jaksa enää osallistua tähän keskusteltuun, kun tuo yksi seniori jankkaa koko ajan miten "kaikki on vanhempien syytä jne". Taitaa pikkasen osua johonkin arkaan paikkaan tämä aihe...

Mutta joo, mulle riittää ongelmat oman vanhemman kanssa kommunikoidessa, en jaksa netissä vääntää typerysten kanssa. Kiitos kaikille fiksuille osallistujille ja tsemppiä hankaliin tilanteisiin omien vanhempien kanssa <3

Tämä oli hyvä, terapeuttinen keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Mä en jaksa enää osallistua tähän keskusteltuun, kun tuo yksi seniori jankkaa koko ajan miten "kaikki on vanhempien syytä jne". Taitaa pikkasen osua johonkin arkaan paikkaan tämä aihe...

Mutta joo, mulle riittää ongelmat oman vanhemman kanssa kommunikoidessa, en jaksa netissä vääntää typerysten kanssa. Kiitos kaikille fiksuille osallistujille ja tsemppiä hankaliin tilanteisiin omien vanhempien kanssa <3

Niin kaikki on vanhempien syytä, niiden vanhojen syy.  Eihän vielä kehityskykyinen keski-ikäinen voi ymmärtää vanhuutta ja käyttäytyä ihmisiksi.

Keskustelun sanomahan on ollut: kaikki on vanhempien syytä.  Miksi yrität kieroilla sitä muuksi? Nouden liikaa puhuvien ihmisten.

No nyt tänne tuli vielä "ihmisiksi käyttäytyminen".

Kerro minulle, olen eri, että mikä kaikki on vanhempien vikaa. Mitä tarkoittaa kaikki? Ja miten vikaa? Eli mikä on mennyt vikaan? Tuollainen "kaikki on vanhempien syytä" on erittäin epämääräinen lause, missä ei ole sinänsä mitään sisältöä. Mitä haluat sillä sanoa? 

Ja joo, ehkä et pysty sitä kuvailemaan, koska teidän lapsuuskodissanne lapset eivät saaneet puhua ja piti käyttäytyä ihmisiksi ja sillä oletusarvolla olet elänyt elämäsi myös aikuisena. Yritetään nyt jotenkin ymmärtää toisiamme. 

Täällä tulee usein esiin sota-ajan traumat. Jotka vaan jatkuu.Tänä päivänäkin on sota-aika monessa maassa.

Piikit pystyssä soditaan. Lähinaapurimmekin sotii. Toivotaan, ettei lapsillemme tule uusia sota-ajan traumoja ja pysyisimme rauhan ajassa, kun entisistäkään ei ole toivuttu.

Psykologiakaan ja ihmisten viisaus ei vaan ole pystynyt sotia lopettamaan. 

Olen keski-ikäinen ja masennuksen ja uupumuksen vuoksi aika lailla kotini vanki. Ei siitä tulisi mitään, jos joku erehtyy soittamaan tai käymään, vyöryttäisin vain omat oloni ja olemattomat tapahtumani hänelle. Niitä soittoja ja kävijoitä olisi varmaan vielä vähemmän.

Olisiko niin, että vanhempi ikäpolvi kaipaa kuulluksi tulemista ja nuoremmat yhteistä kohtaamista vuorovaikutuksessa. Olisiko sitten ollut vanhemman ikäpolven lapsen tähtihetki se, kun äiti tai isä tai täti tai mummi antoi hetken aikaansa ja lapsi sai selostaa omat juttunsa?

Olen käynyt terapian ja siinä vaiheessa kyllä tulee jännitteitä moneenkin suuntaan, sillä muutkin kuin äiti saattaa ajatella, että terapia vaikuttaa jotenkin haittaavasti ihmissuhteeseen ja terapiassa oleva jotenkin syyttäisi läheistä ihmistä ongelmistaan.

Tuttua on, mulle tuo on ihan normaalia. Jossain vaiheessa ymmärsin, kun seurasin sivusta muiden perheitä, että tämä ei yleisellä tasolla ole millään tavalla normaalia. Yhdessä vaiheessa 18-vuotiaana asuin tyyliin 500m päässä isästäni eikä isäni tiennyt saati välittänyt missä asuin. 

 

Siskolleni isäni oli soittanut 2.1.2025 vahingossa, ei kysynyt mitä kuuluu vaan kun siskoni oli yrittänyt kertoa elämästään, isä oli vain toivottanut hyvää LOPPUVUOTTA ja lopettanut puhelun :D. 

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen ja masennuksen ja uupumuksen vuoksi aika lailla kotini vanki. Ei siitä tulisi mitään, jos joku erehtyy soittamaan tai käymään, vyöryttäisin vain omat oloni ja olemattomat tapahtumani hänelle. Niitä soittoja ja kävijoitä olisi varmaan vielä vähemmän.

Olisiko niin, että vanhempi ikäpolvi kaipaa kuulluksi tulemista ja nuoremmat yhteistä kohtaamista vuorovaikutuksessa. Olisiko sitten ollut vanhemman ikäpolven lapsen tähtihetki se, kun äiti tai isä tai täti tai mummi antoi hetken aikaansa ja lapsi sai selostaa omat juttunsa?

Tässä on se, että jos toinen järjestää toiselle paikan tulla kuulluksi, kuuluisi toisen vastavuoroisesti olla sitten toiselle se kuuleva korva vuorollaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen ja masennuksen ja uupumuksen vuoksi aika lailla kotini vanki. Ei siitä tulisi mitään, jos joku erehtyy soittamaan tai käymään, vyöryttäisin vain omat oloni ja olemattomat tapahtumani hänelle. Niitä soittoja ja kävijoitä olisi varmaan vielä vähemmän.

Olisiko niin, että vanhempi ikäpolvi kaipaa kuulluksi tulemista ja nuoremmat yhteistä kohtaamista vuorovaikutuksessa. Olisiko sitten ollut vanhemman ikäpolven lapsen tähtihetki se, kun äiti tai isä tai täti tai mummi antoi hetken aikaansa ja lapsi sai selostaa omat juttunsa?

Tässä on se, että jos toinen järjestää toiselle paikan tulla kuulluksi, kuuluisi toisen vastavuoroisesti olla sitten toiselle se kuuleva korva vuorollaan. 

Mutta moniko haluaa olla kuuleva korva masennuspotilaalle, saattaa olla että jääkin vaan se äiti jäljelle. Koska on myös ymmärtäviä ja hyviä äitejä. "Ystävien" on kivempi hengailla kaltaistesa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen ja masennuksen ja uupumuksen vuoksi aika lailla kotini vanki. Ei siitä tulisi mitään, jos joku erehtyy soittamaan tai käymään, vyöryttäisin vain omat oloni ja olemattomat tapahtumani hänelle. Niitä soittoja ja kävijoitä olisi varmaan vielä vähemmän.

Olisiko niin, että vanhempi ikäpolvi kaipaa kuulluksi tulemista ja nuoremmat yhteistä kohtaamista vuorovaikutuksessa. Olisiko sitten ollut vanhemman ikäpolven lapsen tähtihetki se, kun äiti tai isä tai täti tai mummi antoi hetken aikaansa ja lapsi sai selostaa omat juttunsa?

Tässä on se, että jos toinen järjestää toiselle paikan tulla kuulluksi, kuuluisi toisen vastavuoroisesti olla sitten toiselle se kuuleva korva vuorollaan. 

Mutta moniko haluaa olla kuuleva korva masennuspotilaalle, saattaa olla että jääkin vaan se ä

Mun mielestä on reilua, että masennuksesta tai muista mielenterveyden ongelmista pitäisi voida puhua samalla tavalla kuin muistakin kuulumisista. Jos ystävällä olisi syöpä, pitäisikö se vaieta kuoliaaksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen keski-ikäinen ja masennuksen ja uupumuksen vuoksi aika lailla kotini vanki. Ei siitä tulisi mitään, jos joku erehtyy soittamaan tai käymään, vyöryttäisin vain omat oloni ja olemattomat tapahtumani hänelle. Niitä soittoja ja kävijoitä olisi varmaan vielä vähemmän.

Olisiko niin, että vanhempi ikäpolvi kaipaa kuulluksi tulemista ja nuoremmat yhteistä kohtaamista vuorovaikutuksessa. Olisiko sitten ollut vanhemman ikäpolven lapsen tähtihetki se, kun äiti tai isä tai täti tai mummi antoi hetken aikaansa ja lapsi sai selostaa omat juttunsa?

Tässä on se, että jos toinen järjestää toiselle paikan tulla kuulluksi, kuuluisi toisen vastavuoroisesti olla sitten toiselle se kuuleva korva vuorollaan. 

Mutta moniko haluaa olla kuuleva korva masennuspotilaalle, saattaa olla että jääkin vaan se äiti jäljelle. Koska on myös ymmärtäviä ja hyviä äitejä. "Ystävien" on kivempi hengailla kaltaistesa kanssa. 

Eli sitten, kun sairastut masennukseen, menee koko kaveripiiri uusiksi? 

957. Riippuu tietysti miten syvää masennus on, tuleeko entiselleen, onko ollut oikein pidetty kaveri vai ei. Tilanteitahan on monenlaisia. Ja tarkoitan nimenomaan aitoja kohtaamisia, en vaikka jotain ryhmää netissä. Kaikilla ei ole myöskään suurta määrää kavereita ollutkaan jos asuu vaikka syrjemmässä.

0nko sinulle jotenkin uusi asia, että monet mielenterveyspotilaat ovat hyvin yksinäisiä. Jopa suku, sisaruksetkin saattaa karsastaa. Näin ei pitäisi olla. Onhan täälläkin joskus keskusteluja kun joku alkaa kertomaan mielenterveysongelmistaan niin alkaa terveiltä tulla sellaista herjaa, että menee äkkiä poistoon.

Jatkan edellistä vielä. Onko yleensäkään ihmisillä paljonkaan kavereita tänä päivänä. Tämän keskustelun aloittaja esm kertoi, että hän käy vanhemmillaan siksi, kun hänellä ei ole muita läheisiä kuin poikaystävä ja yksinäisyytensä tähden sietää heitä.

Vierailija kirjoitti:

957. Riippuu tietysti miten syvää masennus on, tuleeko entiselleen, onko ollut oikein pidetty kaveri vai ei. Tilanteitahan on monenlaisia. Ja tarkoitan nimenomaan aitoja kohtaamisia, en vaikka jotain ryhmää netissä. Kaikilla ei ole myöskään suurta määrää kavereita ollutkaan jos asuu vaikka syrjemmässä.

0nko sinulle jotenkin uusi asia, että monet mielenterveyspotilaat ovat hyvin yksinäisiä. Jopa suku, sisaruksetkin saattaa karsastaa. Näin ei pitäisi olla. Onhan täälläkin joskus keskusteluja kun joku alkaa kertomaan mielenterveysongelmistaan niin alkaa terveiltä tulla sellaista herjaa, että menee äkkiä poistoon.

Kai se on juuri noin. Itse vaan en hylkää ihmistä sen vuoksi, jos hän on fyysisesti tai henkisesti sairaana. 

Oma mielenterveysongelmani ei sinällään haittaa ystävyyssuhteita. Olen ihan normaalia ja reipasta seuraa. Minusta vaan olisi jotenkin tasapuolista, että minä voisin kertoa omasta elämäntilanteestani siinä mittakaavassa missä ystävätkin omistaan. Minulle on tosi iso asia, onko haettu sairauslomaa, onko se mennyt läpi/hylätty tms. tai olen aloittanut terapian. Ihan sama kuin ystävä kertoo työtehtäviensä muutoksesta, lasten päiväkodin aloittamisesta jne. En minäkään lapsettomana niitä lapsijuttuja omakohtaisesti ymmärrä, kuitenkin pystyn keskustelemaan niistä ongelmitta.